Mitä kaikkea saimmekaan tietää sinä päivänä! Sairaalassa ei viitsi kysellä mitään. Kun joka aamu näkee viisikymmentä haavoittunutta saapuvan ja illalla yhtämonta kannettavan paareilla pois, silloin ajattelee, että sellainen on maailman meno ja sanoo itsekseen: "Mitäpä merkitsee tämä sadan vuoden kuluttua?"
Mutta kun tulee muualle, nousee mieleen toisellaisia ajatuksia. Kun näin Hallen pääkadun, vanhan kaupungin, sen makasiinit, sen porttikäytävät täynnä tavaroita, sen vanhat katot, jotka törröttivät ulkonevina kuin vajat, sen matalat, kömpelöt vaunut, jotka olivat tavaroita täyteen sullotut, sanalla sanoen, koko tuon hyörivän kauppakaupunkilaiselämän, jouduin ymmälle. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja minä ajattelin:
"Tämähän on juuri sellainen kauppakaupunki, jollaiseksi sitä mielessään kuvittelee: täynnä ahertavia ihmisiä, jotka koettavat ansaita elantonsa ja koota rikkautta, jossa jokainen pyrkii kohoomaan, ei toisia vahingoittamalla, vaan työtä tekemällä. Yötä ja päivää he miettivät, millä keinoin voisivat vaurastuttaa perhettänsä, mikä ei suinkaan estä kaikkia ihmisiä saamasta keksinnöistä ja löydöistä etua ja hyötyä. Tämähän on rauhan onnea keskellä kauheata sotaa!"
Ja sydäntäni vihloi, kun näin haavoittuneiden raukkojen kulkevan käsi siteessä tai ontua nilkuttavan kainalosauvojensa nojassa.
Mietteisiini vaipuneena seurasin ystävääni Zimmeriä, joka muisti jokaisen kadunkulman ja sanoi minulle:
"Tuo on Pyhä Nikolainkirkko, tuo suuri rakennus on yliopisto ja tuo on kaupungintalo."
Hän muisti kaikki, sillä hän oli nähnyt Leipzigin vuonna 1817, ennenFriedlandin tappelua ja hän sanoi:
"Täällä on aivan samallaista kuin Metz'issä, Strassburgissa tai missä Ranskan kaupungissa tahansa. Asukkaat ovat suopeita meille. Vuoden 1806 sotaretken jälkeen osotettiin meille mitä suurinta ystävällisyyttä. Porvarit kutsuivat meitä kotiinsa päivällisille, noin kolme neljä kerrallaan. Järjestettiinpä meille tanssiaisiakin ja meitä kutsuttiin Jenan sankareiksi. Saat nähdä, kuinka he pitävät meistä. Vaikkapa poikkeisimme kenenkä luo tahansa, otettaisiin meidät maan hyväntekijöinä vastaan; me olemme nimittäneet heidän suuriruhtinaansa Sachsenin kuninkaaksi ja me olemme myöskin antaneet hänelle kelpo kappaleen Puolan maata."
Yhtäkkiä pysähtyi Zimmer erään matalan oven eteen ja huudahti:
"Ei, mutta kas, tuossahan on 'Kultalammas'. Fasadi on toiselle kadulle päin, mutta me voimme mennä tästä sisään. Tule!"
Seurasin häntä jonkunmoiseen mutkikkaaseen käytävään. Sen kautta tulimme pian vanhaan pihaan, jota ympäröivät korkeat, rapatut ristikkorakennukset pienine, lahonneine parvekkeineen, jotka olivat ylhäällä katonrajassa ja ylinnä tangon päässä olevine tuuliviirineen. Luulipa melkein olevansa Strassburgin vanhimmissa osissa. Oikealla oli olutpanimo. Sieltä näkyi rautavanteisia olutammeita mustuneitten hirsien päällä, keitetyistä humaloista ja ohrista muodostuneita kasoja ja eräässä nurkassa aimo suuri vääntöpyörä, jota mahdottoman iso koira veti; sillä nostettiin olutta ylös kaikkiin kerroksiin.
Eräästä Tillynkadun puoleisesta salista kuului lasien ja tinatuoppien kalinaa ja tämän salin akkunain alla aukeni syvä kellari, jossa tynnyrintekijän moukariniskut jyskyivät. Hyvän marrasoluen tuoksu tuntui ilmassa, ja Zimmer ihastuksissaan puheli ympärilleen katsellen:
"Niin, täällähän me olimme, pitkä Ferré, paksu Roussillon ja minä. Hitto vieköön, Juuse kulta, olipa hauskaa nähdä vielä kerran tämäkin paikka! Siitä on nyt kuusi vuotta. Roussillon parka jäi ikipäiviksi Smolenskiin viime vuonna ja pitkä Ferré on kait kotikylässään lähellä Torelia, sillä hän menetti vasemman jalkansa Wagramissa. Kuinka tarkoin muistuu mieleen kaikki, kun tässä katselee ympärilleen!"
Hän työnsi erään oven auki ja me astuimme korkeaan saliin, joka oli täynnä tupakansavua. Kestipä kotvan aikaa, ennenkun tuon harmaan sumun seasta voin erottaa pitkän rivin pöytiä, joiden ääressä istui vieraita, useimmilla lyhyt nuttu yllä ja pieni lakki päässä, toiset taas saksilaisissa univormuissa. He olivat ylioppilaita, perheitten nuoria poikia, jotka tulevat Leipzigiin opiskelemaan lakitiedettä, lääketiedettä ja kaikkea, mitä voi oppia oluen juonnin ja iloisen elämän ohella, jota he omalla kielellään kutsuvatFuchskommers'iksi. He tappelevat usein jonkunmoisilla miekoilla, jotka ovat päästä pyöristetyt ja ainoastaan vähän matkaa terotetut, joten he voivat saada pieniä viiruja kasvoihinsa, kuten Zimmer kertoo, mutta hengenvaarasta ei ole puhettakaan. Tästä päättäen ovat ylioppilaat järkeviä miehiä; he tietävät varsin hyvin, että elämä on kallisarvoinen ja että on parempi elellä muutamia naarmuja naamassaan kuin menettää henkensä.
Zimmer naureskeli kertoessaan minulle tätä. Kunnian ihailu sokaisi hänet ja hän sanoi, että yhtä hyvin voisi ladata kanuunoita keitetyillä omenoilla kuin tapella tällaisilla tylsäpäisillä aseilla.
Astuimme saliin ja näimme ylioppilaista vanhimman — pitkän, laihan hontelon, jonka silmät olivat kuopallaan, nenä punotti ja vaalean kellervään partaan näytti leimansa lyöneen olut, jota siihen vuosien vieriessä oli valunut — näimme hänen seisovan pöydällä lukemassa kuuluvalla äänellä sanomalehteä. Toisessa kädessä oli hänellä pitkä porsliininen piippu.
Kaikki hänen toverinsa, joiden vaaleat kiharaiset hiukset valuivat nutunkaulukselle, kuuntelivat olutmaljat koholla. Juuri huoneeseen astuessamme kuulimme heidän kuorossa huutavan toisilleen:
"Vaterland! Vaterland!"
He kilistelivät saksilaisten sotamiesten kanssa ja tuo pitkä hontelo kumartui myös ottamaan olutmaljaansa; ja oluenpanija, paksu, harmaahapsinen villapää, latuskanenäinen, pyöreäsilmäinen mies, jonka posket pullottivat kuin kurpitsat, huutaa kähisi:
"Gesundheit! Gesundheit!"
Tuskin olimme astuneet neljä askelta tupakansavussa, kun jo huoneessa vallitsi hiljaisuus.
"Heipä hei, toverit", huusi Zimmer, "älkää meistä huoliko, vaan jatkakaa toki hiidessä lukuanne! Mekin tahdomme mielellämme kuulla hiukan uutisia."
Mutta nuoret herrat eivät näyttäneet olevan halukkaita noudattamaan kehotustamme ja iäkäs ylioppilas astui pöydältä lattialle, pani sanomalehden kääröön ja työnsi sen taskuunsa.
"Se on lopussa", sanoi hän, "se on lopussa."
"Niin, se loppui jo", säestivät toisetkin ja katselivat toisiinsa merkitsevästi.
Noin pari kolme saksilaista sotamiestä lähti heti ulos huoneesta muka raitista ilmaa hengittämään ja jäivät sille tielleen.
Lihava isäntä sanoi meille:
"Ette varmaankaan tiedä, että suuri sali on Tillyn kadun puolella?"
"Kyllä me sen tiedämme", vastasi Zimmer, "mutta minä viihdyn paremmin tässä pienessä. Minulla oli nimittäin ennen vanhaan tapana istua täällä kahden vanhan toverini kanssa juomassa muutama lasi Jenan ja Auerstädtin muistoksi. Tämä sali herättää mieluisia muistoja mieleeni."
"No niin, kuinka vain tahdotte", myönteli oluenpanija, "haluatteko marrasolutta?"
"Kyllä, pari maljaa ja sanomalehden."
"Tuodaan heti."
Hän kaasi meille pari lasia olutta, ja Zimmer, joka ei mitään ymmärtänyt, koetti päästä puheisiin ylioppilaiden kanssa, mutta he pyysivät anteeksi ja menivät tiehensä toinen toisensa jälkeen. Tunsin ilmassa, että kaikki nämä ihmiset vihasivat meitä ja vihasivat sitäkin katkerammin, kun eivät uskaltaneet osottaa sitä meille heti.
Sanomalehdessä, joka oli ranskalainen, puhuttiin vaan aselevosta kahden uuden, Bautzenin ja Wentschenin luona saadun voiton jälkeen. Saimme tietää, että aselepo oli alkanut kesäkuun 6:na päivänä, ja että Pragissa jo valmisteltiin rauhansopimusta.
Se ilahutti tietysti minua; toivoin, että ainakin haavoittuneet lähetettäisiin kotiin. Mutta Zimmer, joka aina oli tottunut ajattelemaan ääneen, täytti koko salin jutelmillaan. Hän keskeytti lukuni joka rivillä ja sanoi:
"Aselepo? Mitä me aselevolla teemme? Voitettuamme preussiläiset ja venäläiset Lützenissä, Bautzenissa ja Wentschenissä pitäisi meidän tehdä heistä loppu. Olisivatkohan he suoneet meille aselepoa, jos he olisivat voittaneet meidät? Mutta siinä näet, Juuse, millainen keisari on, hän on liian hyvä — hän on aivan liian hyvä! Se hänen ainoa vikansa onkin. Samoin teki hän Austerlitzin luona ja sentähden täytyi meidän aloittaa leikki uudelleen. Hän on aivan liiaksi kiltti, sanon minä. Ellei hän olisi niin ylen hyväntahtoinen, olisi koko Europpa pian hallussamme."
Hän silmäili ympärilleen oikealle ja vasemmalle vedotakseen toisiin. Mutta he vilkuivat ilkeästi meihin, eikä kukaan ollut halukas vastaamaan.
Vihdoin nousi Zimmer.
"Lähtekäämme täältä, Juuse", sanoi hän. "En ymmärrä politiikkaa, mutta senverran ymmärrän, ettei meidän olisi pitänyt myöntää noille roistoille aselepoa; koska he kerran rypevät loassaan, olisi meidän pitänyt jaloillamme sotkea heitä aikalailla."
Kun olimme maksaneet, poistuimme sieltä ja Zimmer puheli.
"En tiedä, mikä noita ihmisiä tänään riivasi. Olimme heille jollakin lailla häiriöksi."
"Paljon mahdollista", vastasin minä, "he eivät mielestäni näyttäneet niin hyväntahtoisilta, kuin sinä olit heitä minulle kuvaillut."
"Eivät näyttäneetkään", myönsi hän. "Nykyajan nuoriso ei vedä vertoja niille ylioppilaille, joita minä tunsin ennen vanhaan. Voipa sanoa, että he melkein kaiken aikansa elivät kapakassa. He joivat kaksi- jopa kolmekymmentä olutlasia päivässä, enkä minä voinut kilpailla moisten pukarien kanssa. Heidän joukossaan oli noin viisi kuusi sellaista, joita kutsuttiin herroiksi, heillä oli jo harmaa parta ja he olivat oikein kunnianarvoisen näköisiä. LauloimmeFanfan-la-TulipeetäjaRoi Dagoberticiayhdessä, eivätkä ne nyt ole suorastaan valtiollisia lauluja. Nämä sitävastoin eivät koskaan vedä vertoja noille vanhoille ylioppilaille."
Mutta minä olen usein jälkeenpäin mietiskellyt, mitä näimme mainittuna päivänä ja olenpa vakuutettu siitä, että nämä ylioppilaat kuuluivat Hyveliittoon (Tugendbund).
Kun Zimmer ja minä tulimme takaisin sairaalaan syötyämme maukkaan päivällisen ja juotuamme kumpikin pullon hyvää, valkoista viiniä "Viinirypäle"-nimisessä ravintolassa Tillynkadun varrella, saimme tietää, että meidät vielä samana iltana muutettaisiin Rosenthalin kasarmiin. Se oli jonkunlainen väliaikainen olopaikka Lützenissä haavoittuneille, kun he alkoivat parantua. Siellä elettiin kuten ainakin karnisonipaikalla, aamu- ja iltahuudot toimitettiin ja sillävälin sai kukin olla vapaudessaan. Joka kolmas päivä kävi ylilääkäri kierroksellaan ja kun sitte oli tultu täysin terveeksi, komennettiin kukin lähtöön ja käskettiin yhtymään osastoonsa.
Jokainen voi mielessään kuvitella tilaamme sellaisessa kaupungissa, kuin Leipzig on. Meitä oli noin tuhannen viisisataa köyhää raukkaa, yllä harmaat lyyjynappiset kaavut, päässä muodottomat kukkaisastioitten näköiset päähineet, jalassa alituisesta marssimisesta lopen kuluneet kenkärajat, olimme kalpeita, nääntyneitä, useimmat ilman kruunun kolikkoa. Emme juuri hääviltä näyttäneet näiden ylioppilaiden, näiden rehellisten poroporvareitten, näiden nuorten, naurunhaluisten naisten rinnalla, jotka kunniastamme huolimatta näyttivät pitävän meitä kerjäläisinä.
Kaikki toverini kauniit kuvaukset tekivät tilani sitäkin synkemmäksi.
Oli kyllä totta, että meitä entiseen aikaan oli hyvin kohdeltu, mutta ranskalaiset soturit eivät aina olleet käyttäytyneet arvollisesti niitä kohtaan, jotka olivat olleet heille kuin veljiä, ja nyt suljettiin heiltä ovet. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin käyskennellä aamusta iltaan katselemassa toreja ja kirkkoja ja silmäillä akkunoista ruokatavarakauppoihin, jotka siinä kaupungissa ovat erittäin hyvin varustettuja kauppaliikkeitä.
Koetimme kuluttaa aikaamme niin hauskasti kuin mahdollista. Vanhemmat pelasivat Mustaa Pekkaa ja nuoremmat löivät "viittä lehteä". Leikimme myös "kissaa ja hiirtä" kasarmin ulkopuolella. Palikka kiinnitetään lujasti maahan ja siihen on sidottu kaksi nuoraa; hiiri pitää toisesta nuorasta kiinni ja kissa toisesta. Kummallakin on side silmillä. Kissalla kapula kädessä ja se koettaa saada hiirtä kiinni, joka korvat hörössä väistelee kissaa. Niin kiertelevät ja kaartelevat he varpaillaan ja huvittavat katselijoita sukkelilla tempuillaan.
Zimmer kertoi, että saksalaiset ennen vanhaan tulivat oikein joukolla katselemaan tätä leikkiä ja että heidän naurunsa kuului neljännes peninkulman päähän, kun kissan kalikka osui hiireen. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Ihmiset menivät ohitse päätään kääntämättä ja turhaa oli yrittää herättää heidän huomiotaan.
Niiden kuuden viikon aikana, jotka viivyimme Rosenthalin kasarmissa, kuljeskelimme Zimmer ja minä usein kaupungin ympäristöllä saadaksemme ajan kulumaan. Menimme Ranstadt nimisen esikaupungin kautta Lützenin tietä aina Lindenauiin saakka. Kaikkialla näimme siltoja, lampia ja pieniä, metsäisiä saaria. Söimme sianlihaomelettia "Karppi" nimisessä ravintolassa ja joimme päälle pullon valkoista viiniä. Nyt ei enää uskottu mitään velaksi kuten Jenan tappelun jälkeen. Luulenpa, että isäntämme olisi kiskonut meiltä kernaasti kaksin- tai kolmenkertaiset hinnat saksalaisen isänmaansa kunniaksi, ellei toverini olisi tiennyt hintoja yhtä tarkoin kuin kuka saksilainen tahansa.
Illalla, kun aurinko vaipui Elsterin ja Pleissen kaisliston taa, palasimme kaupunkiin kuunnellen lammikoissa elävien miljardien sammakoiden surunvoittoista kurnutusta.
Toisinaan seisoimme hiljaa ja nojasimme käsivarret ristissä jonkun sillan kaidepuuhun ja katselimme Leipzigin vanhoja valleja, sen kirkkoja, sen huonoja hökkeleitä ja sen linnaa Pleissenburgia, näitä kaikkia ilta-auringon kimmeltävässä rusohohteessa. Katselimme myös Elsterin ja Pleissejoen tuhansia haaroja, jotka luikersivat tiheänä verkkona lukuisain pikku saarien lomitse, ja vesi välkkyili kuin kulta. Se oli meistä ihana näky.
Mutta, jos olisimme voineet aavistaa, että kerran menisimme näiden samojen siltojen yli vihollisten kanuunain paukkuessa jouduttuamme häviölle hirveimmässä ja verisimmässä tappelussa ja että kokonaiset rykmentit hukkuisivat tuohon veteen, joka nyt ilahutti silmiämme, luulen, että tämä näky olisi tehnyt meidät sangen murheellisiksi.
Toisinaan seurasimme Pleissen rantoja aina Mark-Kleebergiin saakka. Sinne oli koko pitkä matka ja vainioilla oli kaikkialla runsaasti eloa, jota suurella kiireellä korjattiin. Korkeitten elokuormien päällä istuvat ihmiset eivät näyttäneet meitä huomaavan. Zimmer siitä aina suuttui, mutta minä hillitsin häntä ja sanoin, että nuo hulttiot odottivat vaan kelvollista aihetta hyökätäkseen kimppuumme, ja että meitä muutenkin oli käsketty käyttäytymään siivosti paikkakuntalaisia kohtaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "mutta voi heitä, jos sota kerran suuntaa kulkunsa näille seuduille. Me olemme tehneet heille ylen paljon hyvää — — — — ja nyt kohtelevat he meitä näin!"
Mutta mikä vielä selvemmin osoitti, kuinka ilkimielistä kansa oli meitä kohtaan, oli tapahtuma, joka yllätti meidät heti seuraavana päivänä, kun aselepo oli päättynyt. Mainittuna päivänä kello yhdentoista tienoissa aioimme mennä uimaan Elsteriin. Kun jo olimme riisuutuneet, näki Zimmer erään talonpojan, joka tulla tallusteli Konnewitzin tietä pitkin.
"Kuulehan, toveri", huusi Zimmer, "ei suinkaan tästä ole vaarallista mennä uimaan?"
"Ei ollenkaan, menkää huoleti vaan", vastasi talonpoika, "se on mainio uimapaikka."
Zimmer hyppäsi jokeen pahaa aavistamatta ja vaipui viidentoista jalan syvyyteen. Hän oli oivallinen uimari, mutta hänen vasen käsivartensa oli vielä heikko. Voimakas virta vei hänet muassaan ennenkuin hän ennätti tarttua piilipuiden oksiin, jotka riippuivat alhaalla lähellä vedenpintaa. Jos hän ei etäämpänä olisi sattunut jonkunmoiseen kahlauspaikkaan, jossa hän sai tukevan jalansijan, olisi hän vajonnut mutaan, eikä olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt ylös.
Talonpoika oli jäänyt tielle katsomaan, kuinka Zimmerin kävisi. Kiukku kiehui suonissani ja minä heristin miehelle nyrkkiäni pukiessani ylleni niin joutuin kuin suinkin, mutta talonpoika nauroi vaan ja harppasi tiehensä pitkin askelin.
Zimmer oli oikein vimmastunut, hän olisi tahtonut mennä Konnewitziin saadakseen tuon konnan käsiinsä; mutta se oli, ikävä kyllä, mahdotonta. Mitenkä olisi voinut löytää miestä, joka piileskelee kylässä, missä on noin kolme-, neljäsataa taloa? Ja mitäpä me olisimme hänelle mahtaneet, vaikka olisimme hänet löytäneetkin?
Menimme vihdoin uudelleen uimaan semmoiseen paikkaan, jossa jalka hyvin ulottui pohjaan, ja kylmä vesi lauhdutti vihaamme.
Paluumatkalla Leipzigiin ei Zimmer puhunut muusta kuin kostosta.
"Koko paikkakunta on meitä vastaan", sanoi hän, "porvarit näyttävät meille nyreää naamaa, naiset kääntävät meille selkänsä, talonpojat tahtoisivat hukuttaa meidät, eivätkä ravintoloitsijat usko meille mitään velaksi, meille, jotka olemme kukistaneet heidät pari kolme kertaa! Ja tämä kaikki johtuu vain meidän liiallisesta hyvyydestämme: meidän olisi pitänyt näyttää heille, että me olemme heidän herrojaan! Me olemme antaneet saksalaisille kuninkaita ja prinssejä, olemmepa vielä nimittäneet herttuoita, kreivejä ja parooneja sekä antaneet heille kyliensä mukaisia nimiä, me olemme hankkineet heille kunnianosotuksia, ja tämä on kiitos kaikesta!
"Sensijaan, että meitä käsketään käyttäytymään siivosti kansaa kohtaan, pitäisi meille suotaman täysi vapaus heihin nähden ja silloin muuttuisivat kaikki nuo roistot kokonaan toisiksi, he olisivat yhtä ystävällisiä kuin vuonna 1806. Pakko on kaikki kaikessa. Väkisin tehdään meistä rekryyttejä, sillä ellei meitä pakotettaisi, jäisimme kaikki kotiin. Rekryyteistä tehdään väkisin sotamiehiä siten, että heille opetetaan sotakuria. Ja väkisin pannaan sotamiehet tappeluissa voittamaan. Ja silloin antavat ihmiset sotamiehelle kaikkea, mitä hän haluaa. Ja se on pakon ansio. He pystyttävät kunniaportteja meille ja kutsuvat meitä sankareiksi sentähden, että he pelkäävät. Niin se juuri on!"
"Mutta keisari on liiaksi hyväntahtoinen. Ellei hän olisi liiaksi hyvä, en tänäänkään olisi ollut hukkumaisillani. Jo minun univormuni näkeminen olisi pannut tuon talonpojan pelkäämään ja estänyt häntä valehtelemasta."
Näin puheli Zimmer ja minä muistan sen vieläkin varsin hyvin; se oli elokuun 12 päivänä vuonna 1813.
Kun tulimme takaisin Leipzigiin, näimme ilon säteilevän kaikkien kasvoista. He eivät sitä ilmaisseet sanoillaan ja puheillaan, mutta kun porvarit tapasivat toisensa kaduilla, pysähtyivät he ja puristelivat toistensa käsiä; naiset käyskentelivät kaduilla ja kävivät toisiaan tervehtimässä, jonkunlainen sisäinen tyydytys loisti yksin piikojen, renkien vieläpä köyhimpienkin työntekijäin kasvoista.
Zimmer sanoi:
"Näyttääpä melkein siltä kuin saksalaiset olisivat iloissaan."
"Siltä näyttää ja ilonsa on kait kauniin ilman ja elonkorjuun aiheuttama."
Ilma oli todellakin ihana. Mutta kun tulimme Rosenthalin kasarmille, näimme upseeriemme seisovan suurella portilla puhellen keskenään innokkaasti. Vartiat kuuntelivat keskustelua ja ohikulkijat lähentelivät myös saadakseen keskustelusta osansa hekin. Saimme tietää, että neuvottelut Pragissa olivat keskeytyneet, ja että itävaltalaisetkin olivat julistaneet sodan meitä vastaan, joten vihollisten joukko lisääntyi 200000 miehellä.
Olen sittemmin tullut tietämään, että meitä silloin oli 300000 miestä 520000 vihollista vastassa, ja että vihollistemme joukossa oli kaksi entistä ranskalaista kenraalia, nimittäin Moreau ja Bernadotte. Sen on kuka tahansa myöhemmin saattanut lukea kirjoista, mutta me emme sitä silloin vielä tietäneet ja me olimme varmat voitostamme, sillä emmehän olleet silloin vielä kertaakaan hävinneet tappelussa. Yrmeistä katseista emme olleet millämmekään. Porvareista ja talonpojista ei välitetä sodan aikana; heiltä ei vaadita muuta kuin rahaa ja ruokatavaroita, joita he aina jakelevat, hyvin tietäen, että pienimmästäkin vastustuksesta viedään heiltä heidän ainoa penninsäkin.
Seuraavana päivänä oli kenraalitarkastus ja 1200 jotakuinkin toipunutta haavoittunutta Lützenin tappelusta määrättiin lähtemään joukkoonsa. He lähtivät komppanioittain aseineen ja tavaroineen. Toiset suuntasivat kulkunsa Astenburgiin pitkin Elsterin jokivartta, toiset taas Wurtzeniin enemmän vasemmalle. Zimmerinkin piti päästä mukaan omasta pyynnöstään. Saatoin häntä kappaleen matkaa portilta ja niin sanoimme toisillemme liikutettuina jäähyväiset. Minä jäin kasarmiin, sillä käsivarteni oli vielä liian heikko.
Meitä oli ainoastaan 5 — 600, siihen luettuna joukko miekkailu- ja tanssimestareita, sillä heitä riittää kyllä hyvin jokapaikkaan. Minulla ei ollut erityistä halua päästä heidän tuttavakseen, enkä voinut muulla itseäni lohduttaa kuin muistelemalla Katria ja toisinaan entisiä tovereitani Klipfeliä ja Zébédétä, joista en milloinkaan kuullut sanaakaan.
Se oli synkkää elämää, ihmiset katsoivat meihin nyrpeästi. He eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä he tiesivät, että Ranskan armeija oli neljän päivän marssimismatkan päässä sieltä, ja että Blücher ja Schwarzenberg olivat paljon kauempana. Muuten he kyllä olisivat repineet silmät päästämme!
Eräänä iltana oli sellainen huhu liikkeellä, että olimme voittaneet suuressa tappelussa Dresdenin luona. Kauhu valtasi kaikkien mielet ja kaupunkilaiset pysyttelivät kotonaan jok'ikinen. Minä menin lukemaan sanomalehtiä "Viinirypäleen" ravintolaan Tillyn kadun varrella. Ranskalaisia sanomalehtiä oli pöydällä. Ei kukaan ollut niitä avannut.
Mutta seuraavalla viikolla syyskuun alussa näin ihmisten ilmeissä saman muutoksen kuin sinä päivänä, jona itävaltalaiset olivat julistaneet meitä vastaan sodan. Ajattelin, että meillä oli mahtanut olla vastoinkäymisiä ja kuulin myöhemmin, että se olikin totta. Pariisin lehdet eivät kertoneet siitä mitään.
Elokuun loppupuolelta alkaen oli ollut sateista. Vettä tuli virtanaan. En poistunut enää kasarmista. Usein istuessani sänkyni laidalla ja katsellessani akkunastani Elsteriä, joka oikein kiehui rankkasateessa ja nähdessäni puiden pienillä saarilla kumartelevan ja huojuvan myrskytuulessa ajattelin: "Voi soturi parat! Toveri raukkani! Mitähän te nytkin teette? Missä lienette? Ehkäpä maantiellä tai keskellä taistelutannerta!"
Ja vaikkakin minun oli ikävä, olin kuitenkin mielestäni vähemmän surkuteltava kuin he. Mutta eräänä päivänä tuli vanha lääkärimme Tardieu kierrokselleen ja sanoi minulle:
"Käsivartenne on nyt terve. Nostakaa tätä — kas niin, se on hyvä."
Seuraavana päivänä rummutuksen jälkeen annettiin minun mennä erääseen huoneeseen, jossa oli sota-asuun kuuluvia vaatekappaleita, reppuja, patroonataskuja ja jalkineita lukematon joukko. Minulle annettiin kivääri, kaksi kartuusia patrooneja ja määräys marssia seitsemänteen rykmenttiin Gauernitziin Elben varrelle. Tämä tapahtui lokakuun ensimmäisenä päivänä. Meitä lähti noin kahdestatoista viiteentoista mieheen matkalle. Johtamassa oli eräs furiri 27:stä rykmentistä nimeltä oli Poitevin.
Matkan varrella erosi meistä milloin yksi milloin toinen mennäkseen joukkoonsa. Mutta Poitevin, neljä jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä ja minä kuljimme yhdessä aina Gauernitzin kylään saakka.
Marssimme Lützeniin vievää maantietä myöten kivääri hihnalla sidottuna selkään, nuttu ylös käännettynä, selkä kumarassa repun painosta ja korvat lupassa, kuten arvata saattoi. Vettä satoi virtanaan, sitä valui päähineistä maahan, tuuli ravisteli poppeleita, joiden keltaiset lehdet lentelivät ympärillämme talvea ennustaen. Tätä menoa kesti tuntimääriä.
Tuon tuostakin sivuutimme kyliä vajoineen, lantakasoineen ja aidoitettuine puutarhoineen. Naiset seisoivat hikisissä akkunoissaan kurkistamassa kun menimme ohitse. Koira haukahti ja muudan mies, joka seisoi ovensa edustalla halkoja hakkaamassa kääntyi katsomaan jälkeemme ja me marssimme yhä edelleen ylt'yleensä loassa. Kylän toisessa päässä näimme taas maantien jatkuvan loppumattomiin, harmaiden pilvien laahustavan autioiden ketojen yläpuolella ja nälkäisten variksien surunvoittoisesti rääkyen verkalleen lentävän tiehensä.
Ei mikään ole niin synkeää kuin tuollainen maisema, etenkin kun ajattelee, että talvi on tulossa, ja että piakkoin on maattava taivasalla, lumi vuoteenaan. Ei kukaan muu hiiskunut sanaakaan paitsi furiri Poitevin. Hän oli vanha sotapukari, keltainen ja ryppyinen. Hänen poskensa olivat kuopallaan, nenä punoitti ja viikset olivat kyynärän mittaiset; hän näytti oikean juomarin perikuvalta. Hän puhui ronskeaa kasarmikieltä, höystyttäen puhettaan rumilla kompasanoilla ja kun rankkasade yltyi huudahti hän omituisesti nauraen: "Kas niin, Poitevin, tästä opit viheltämään!" Juopottelija vanhus oli huomannut, että minulla oli taskussani muutamia rahakolikoita; hän pysyttelihe lähelläni ja sanoi: "Kuulkaahan, nuori mies, jos reppu teitä rasittaa, niin antakaa se minulle". Mutta minä kiitin kunniasta.
Vaikken viihtynytkään sellaisen miehen parissa, joka alinomaa vainuili kapakoita, milloin vain saavuimme johonkin kylään ja joka sanoi: "Pieni ryyppy tekisi hyvää tässä ilmassa" … en voinut olla tarjoomatta hänelle silloin tällöin pientä naukkua ja sentähden oli hän alati kintereilläni.
Lähestyimme Wurtzeniä ja vettä tuli kuin kaatamalla; silloin huudahti furiri jo varmaan kahdennenkymmenennen kerran:
"Hehei, Poitevin, tällaista on elämä — — — tästä opit viheltämään!"
"Mitä ihmettä tuolla sananparrella tarkoitatte, furiiri?" kysyin minä. "Ihmettelenpä, kuinka sade voi opettaa teitä viheltämään?"
"Ei se mikään sananparsi ole, poikaseni, se on vain lause, jota joskus huvikseni muistelen."
Hetkisen kuluttua hän virkkoi:
"Nähkääs, seikka on semmoinen, että vuonna 1806, jolloin olin Rouen'issa opiskelemassa, keskeytin erään kappaleen näyttelemisen viheltämällä. Siinä oli viheltämässä suuri joukko muitakin nuoria miehiä. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat ja tömistivät, lopuksi ruvettiin tappelemaan ja poliisi pisti meitä putkaan tusinoittain. Kun keisarille sitte kerrottiin tästä, sanoi hän: 'Koska he niin mielellään tappelevat, voi heidät liittää sotaväkeen. Silloin pääsevät he lempityöhönsä!' Ja niin meidän sitte tietysti kävi. Eikä kukaan uskaltanut vastustella, eivät edes vanhemmatkaan."
"Olitte siis asevelvollinen?" kyselin minä.
"En ollut, sillä isäni oli ostanut minulle sijaisen. Keisari laski vain leikkiä — — sellaista leikkiä, jota ei hevillä unohda. Noin parisen kolmekymmentä on meistä kuollut kurjuuteen. Toisista taas on tullut juopottelijoita sen sijaan, että olisivat arvokkaasti palvelleet isänmaatansa lääkärinä, tuomarina tai asianajajana. Sitähän voi kutsua sukkelaksi leikinlaskuksi."
Hän ratkesi nauramaan ja vilkuili minuun. Hänen kertomuksensa teki minut miettiväiseksi, ja minä tarjosin mies-rukalle vielä pari kolme kertaa ryypyn ennenkuin saavuimme Gauernitziin.
Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä, kun lähestyimme Risa nimistä kylää, huomasimme vasemmalla puolellamme myllyn ja pienen puusillan. Menimme oikotietä ja olimme ainoastaan noin parin sadan askeleen päässä myllystä, kun kuulimme äänekästä kirkunaa. Kaksi naista, toinen hyvin vanha, toinen vähän nuorempi, tuli juosten erään puutarhan poikki retuuttaen muassaan muutamia lapsia. He suuntasivat kulkunsa suoraan tienvieressä olevalle pienelle, metsäiselle mäennyppylälle. Melkein samassa näimme muutamia meikäläisiä sotamiehiä tulevan ulos myllystä säkit selässä, toisia nousi kellarista kantaen viinitynnyreitä, jotka he kiiruusti kuormittivat sulkuluukun lähettyvillä oleville rattaille, toiset taas taluttivat hevosia ja lehmiä tallista. Oven edustalla seisoi ukko rahjus huitoen käsillään vimmatusti viiden kuuden veijarin hääriessä myllärin ympärillä, joka oli kovin kalpea ja säikähdyksestä ymmällään.
Kaiken tämän: myllyn, sulkuluukun, rikotut akkunaruudut, pakenevat naiset, meikäläiset sotamiehet liputtomat lakit päässä ja heidän roistomaiset naamansa, ukon, joka heitä sadattelee, ja lehmät, jotka päätään nykien koettavat päästä taluttajistaan, saaden takaapäin toisilta roistoilta painetin pistoja — — — kaiken tämän näen vielä selvästi edessäni.
"Nuo ovat ryöstäjiä", sanoi furiri Poitevin. "Ja siitä päättäen ei armeija ole tästä kovin kaukana."
"Tuohan on inhoittavaa!" huudahdin minä. "He ovat rosvoja!"
"Niin ovat", vastasi Poitevin, "ja tuo tapahtuu vastoin sotakuria. Jos keisari tämän tietäisi, ammuttaisiin heidät kuin koirat kuoliaaksi."
Menimme pienen sillan yli ja kun rattaitten perällä oli avattu viinitynnyri, tunkeilivat sotamiehet ääreen yhdellä kipponen kädessä ja se sai kulkea miehestä mieheen. Kun furiri näki sen, raivostui hän ja huusi käskevällä äänellä:
"Millä oikeudella olette ryhtyneet tähän rosvoukseen?"
Useat käänsivät päätään ja kun he näkivät, että meitä oli vain kolme — toiset olivat marssineet edelleen pysähtymättä — vastasi yksi heistä:
"Sinäkös se oletkin, vanha velikulta, tahdotkos sinäkin olla osallisena saaliinjaossa — no niin, onhan se luonnollista. Mutt'ei sinun siksi tarvitse näyttää noin julmalta. Kas tässä, juohan kulaus."
Mies tarjosi hänelle kipposta; furiri otti sen, vilkuili minuun ja joi.
"No, nuori mies", sanoi hän sitte, "huolitteko tekin? Se on hyvää viiniä."
"En, kiitos", vastasin minä.
Ympärillämme huudettiin:
"Nyt on sitte lähdettävä — —"
Mutta toiset sanoivat:
"Älkää toki, odottakaa, tässä täytyy vielä tarkastaa paikkoja."
"Kuulkaahan nyt, toverit", varoitteli furiri "muistakaa olla ihmisiksi."
"Kyllä, kyllä, ukkoseni", vastasi jonkunmoinen joukon johtaja kolmikulmainen hattu päässä ja hän vilkutti viekkaasti silmäänsä, "olkaa huoleti — — — me kyllä kynimme kanan puhtaaksi. Teemme kaikki siivosti ja säädyllisesti."
Furiri ei vastannut, hän kait häpesi minua.
"Minkäs sille tekee?", puheli furiri jouduttaen kulkuansa saadakseen toverit kiinni. "Tämä on tavallista sodassa. Eihän sitä voi nälkäänkään kuolla!"
Luulen, että hän olisi jäänyt myllylle, ellei olisi pelännyt pääsevänsä putkaan. Olin allapäin, pahoilla mielin ja ajattelin:
Tuollaisia ovat juopottelijat! Heillä voi olla valoisampia hetkiä, mutta heti kun näkevät viinimaljan, unohtavat he kaikki.
Kello kymmenen tienoissa illalla huomasimme vartiotulia pimeällä mäellä Gauernitzin kylän oikealla puolella ja vanhan linnan, jonka muutamista akkunoista tulet tuikkivat. Kauvempana kedolla näkyi useita nuotiovalkeita.
Yö oli kirkas. Rankkasateen jälkeen oli taivas selkeä. Kun lähestyimme vartiotulia huudettiin meille:
"Wer da?"
"Ranska!" vastasi furiri.
Sydämeni sykki rajusti, kun ajattelin, että muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä vanhat toverini, jos he vielä olivat elossa.
Joukko vartioväestöä lähestyi jo jonkunmoisesta vajasta aivan kylän reunasta ottamaan meistä selvää. He tulivat luoksemme. Vahtipäällikkö, vanha, harmaahapsinen luutnantti käsivarsi siteessä päällystakin alla, kysyi meiltä, mistä tulimme, minne menimme ja olimmeko tavanneet kasakka-osastoja matkan varrella. Furiri vastasi puolestamme kaikkiin kysymyksiin. Upseeri ilmoitti meille silloin, että Souhamin divisioona oli jo aamulla lähtenyt Gauernitzista; hän käski meitä seuraamaan itseään, että hän saisi silmäillä papereitamme. Niin hiljaa kuin suinkin hiivimme tulien ohi, joiden ääressä noin parisenkymmentä sotamiestä nukkui, kuivuneen lian peitossa; ei yksikään liikahtanut paikaltaan.
Tulimme vajaan. Siinä oli vanha tiili-uuni, yläpuolella pylväiden varassa suppilon muotoinen katto kuuden, seitsemän jalan korkeudella maasta. Siellä oli suuret halkovarastot. Sisällä tuntui oikein lämpöiseltä. Uuniin oli viritetty valkea ja poltetun saven haju tulvehti ulos. Huone oli täynnä sotamiehiä, jotka seinään nojaten nukkuivat seisoaltaan takkavalkean loisteessa. Kiväärit olivat pystyssä pylväiden nojassa. Olen vieläkin näkevinäni kaiken tämän edessäni, tunnen suloisen lämpimän virtaavan jäseniini, näen toverini höyryävine vaatteineen odottavan, että upseeri saisi heidän marssimiskäskykirjeensä lukeneeksi punertavan loimun valossa. Ainoastaan muuan vanha, kuiva, ruskeaksi ahavoitunut sotamies oli hereillä; hän istui jalat ristissä allaan ja paikkaili kenkärajaansa naskalilla ja havaslangalla.
Upseeri antoi minulle marssimiskäskykirjeeni ja sanoi:
"Saavutatte pataljoonanne huomenna, noin kahden liuen päässä täältä lähellä Torgauta."
Vanha soturi katseli minua, laski kätensä maahan, ja osoitti minulle, että siellä vielä oli tilaa ja minä istuuduin hänen viereensä. Aukaisin reppuni ja vedin jalkaani puhtaat sukat ja Leipzigistä saamani kengät. Se tuntui suloiselta.
Vanhus kyseli:
"Mihinkä rykmenttiin sinun on mentävä?"
"Seitsemänteen, joka on Torgaussa."
"Mistä tulet?"
"Leipzigin sairaalasta."
"Kylläpä näkyykin", vastasi hän, "olet lihava kuin rovasti. Ovat syöttäneet sinulle kananpoikasia, jotavastoin me olemme saaneet imeä sormiamme".
Katselin nukkuvia naapureitani. Hän oli oikeassa. Nämä rekryyttiraukat olivat vain luuta ja nahkaa, he olivat keltaisia ja ryppyisiä kuin sotavanhukset; oli käsittämätöntä, että he vielä pysyivät pystyssä.
Vanhus puheli edelleen hetkisen kuluttua:
"Oletko ollut haavoittunut?"
"Olen, Lützenissä haavoituin."
"Neljä kuukautta sairaalassa", sanoi hän. "Mikä onni! Minä tulen Espanjasta, minä. Olin luulotellut tapaavani keisarilliset samallaisina kuin olivat vuonna 1807 — — — lampaita — — — oikeita pieniä lampaita. Mutta, mitä vielä, sanon minä, he ovat julmempia kuin rosvot. Ja yhä julmemmiksi he tulevat!"
Hän puheli tätä puoliääneen ottamatta huomioon minua ja veteli havaslankansa päitä aivan kuin suutari konsanaan huulet tiukasti yhteen puristettuina. Silloin tällöin koetteli hän kenkää tunnustellakseen, hankasiko sauma hänen jalkaansa. Vihdoin pisti hän naskalin reppuun, pani kengän jalkaansa ja oikaisihe olkikuvolle maata.
Olin niin väsynyt, etten mitenkään tahtonut saada unen päästä kiinni, mutta nukahdin kuitenkin tunnin kuluttua raskaaseen uneen.
Seuraavana päivänä läksin taas matkaan furiri Poitevinin ja kolmen muun sotamiehen keralla, jotka olivat Souhamin divisioonasta. Ensin kuljimme mutkaisen Elbe virran vartta noudattavaa tietä. Sataa tihuutti hiljalleen; tuuli, joka työntyi pitkin jokea pärskytti vaahtoa aina maantielle saakka.
Olimme marssineet noin tunnin verran, kun furiiri sanoi: "Korvat auki!"
Hän oli pysähtynyt ja haisteli ilmaa kuin jahtikoira, joka vainuaa jotain. Kuuntelimme kaikki, mutta emme kuulleet mitään, sillä aallot pauhaten hyrskyivät rantaa vastaan ja tuuli suhisi puissa. Mutta Poitevinin kuulo oli tarkistuneempi kuin meidän.
"Tuolla ammutaan", hän sanoi viitaten oikealla kädellä olevaan metsään. "Vihollinen on ehkä lähelläkin; meidän täytyy järjestää niin, ettemme juokse suoraan sen kitaan. Viisainta on mennä metsään ja samota aivan ääneti sen poikki. Metsän toisessa laidassa saanemme sitte nähdä, mitä on tekeillä. Jos siellä on preussiläisiä tai venäläisiä, palaamme takaisin heidän huomaamattaan. Jos siellä on ranskalaisia, jatkamme matkaamme."
Kaikki olivat sitä mieltä, että furiri oli oikeassa, ja minä ihailin hiljaisesti vanhan juopottelijan viisautta. Menimme metsän pimentolaan, Poitevin edellä ja me perässä, kiväärit ladattuina. Kuljimme niin hiljaa kuin suinkin ja aina sadan askeleen päässä seisahduimme kuuntelemaan. Laukaukset kuuluivat yhä lähempää ja metsä kaikui vastaan. Furiri virkkoi:
"Ne ovat hajajoukkoja, jotka vakoilevat erästä ratsuväkijoukkoa, sillä toiset eivät laukaise vastaan."
Se olikin totta. Kymmenen minuutin kuluttua näimme puiden lomitse pataljoonan ranskalaista jalkaväkeä, joka keitti ruokaansa. Kaukana harmaalla kentällä oli muutamia kasakkaplutonoita matkalla kylästä toiseen. Muutamat metsän laidassa vartioivat miehet ampuivat niitä, vaikkakin ne näyttivät olevan ampumarajan ulkopuolella.
"Niin, nyt olette omienne parissa, nuori mies", sanoi Poitevin ystävällisesti hymyillen.
Hänellä mahtoi olla mainion tarkat silmät, koska hän saattoi erottaa rykmentin numeron niin pitkän matkan päästä. Vaikka kuinka olisin tähystellyt, en nähnyt muuta, kuin muutamia risaisia raukkoja, jotka olivat niin nääntyneitä ja nälkiintyneitä, että nenä oli käynyt teräväksi ja korvat törröttivät suurina, kun posket olivat niin kuopallaan. Heidän nuttunsa olivat niin väljät, että selässä ja kainalossa oli suuria laskoksia. Noin kurjia haamuja olisi neljäkin yhteen nuttuun mahtunut. En voi puhuakaan heidän likaisuudestaan, se oli kerrassaan iljettävää.
Sinä päivänä sain tietää, miksi saksalaiset näyttivät olevan niin mielissään aina Dresdenissä saamastamme voitosta saakka.
Suuntasimme kulkumme kahden pienen teltan luo, joiden ympäristöllä kolme, neljä hevosta käyskenteli laitumella syömässä niukkaa ruohoa. Siellä näin eversti Lorainin, joka kolmannen pataljoonan keralla oli seisonut Elben vasemmalla rannalla. Hän oli pitkä, laiha, ruskeaviiksinen mies ja näytti jotensakin tuimalta. Hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän näki meidän tulevan, ja kun näytin hänelle marssimiskäskykirjettäni, sanoi hän vaan:
"Menkää ja liittykää komppaniaanne."
Lähdin siinä luulossa, että kyllä hyvin tuntisin ainakin muutamia entisistä tovereistani, mutta Lützenin tappelun jälkeen oli komppania sulanut komppaniaan, rykmentti rykmenttiin, divisioona divisioonaan, niin että kun tulin mäen juurelle, jossa krinatyörit olivat, en tuntenut heistä ainoatakaan. Kun miehet näkivät minun lähestyvän, vilkasivat he minuun noin salavihkaa ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Pitäisköhän tuonkin saada osansa keitosta? Odotahan, ystäväni, onko sulla repussasi mitään pataan pantavaa."
En kehdannut kysyä, missä komppaniani oli. Muuan kyhmyinen sotavanhus, jonka nenä oli pitkä ja käyrä kuin kotkan nokka, jonka kulunut univormu riippui kuin säkki leveillä hartioilla, katsahti nyt ylös ja näki minut ja sanoi aivan levollisella äänellä:
"Ei, mutta kas, oletko se sinä Juuse? Luulin sinun jo maanneen maassa neljä kuukautta."
Tunsin taas vanhan Sepeteus ystäväni. Minut nähdessään hän varmaan tuli liikutetuksi, sillä hän puristi kättäni nousematta seisomaan ja huudahti:
"Klipfel! Juuse on täällä!"
Toinen sotamies, joka istui seuraavan padan ääressä käänsi päätään ja sanoi:
"Kas, sinäkö se olet Juuse. Vai niin, ettet sinä olekaan kuollut!"
Ne olivat ainoat tervetuliaishuudahdukset minulle. Kurjuus oli tehnyt heidät niin itsekkäiksi, etteivät ajatelleet enää muuta kuin omaa nahkaansa. Sepeteus oli kuitenkin pohjaltaan hyväsydäminen. Hän kehoitti minua istuutumaan patansa ääreen, katsahti toisiin tuolla tutunomaisella, kunnioitusta herättävällä tavallaan ja tarjosi minulle lusikkansa, jonka hän oli pistänyt nuttunsa napinläpeen. Mutta minä kiitin vaan, sillä olinpa ollut siksi ajattelevainen, että olin käväissyt ruokatavarakauppiaan luona Risassa ja pistänyt siellä reppuuni tusinan prinssimakkaroita ja suuren leivän sekä paloviinapullon. Aukaisin siis reppuni, otin makkarat esiin ja annoin kaksi Sepeteukselle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Aioin tarjota myös tovereille, mutta arvaten aikeeni, laski hän kätensä käsivarrelleni merkitseväisen näköisenä ja sanoi:
"Se, mikä kelpaa syödä, kelpaa myös säästää!" Hän vetäytyi nyt pois toveripiiristä, ja me söimme ja ryyppäsimme; toiset vilkuilivat meihin, mutta eivät puhuneet mitään. Klipfel, joka tunsi sipulin hajun nenäänsä, käänsi päätään ja huudahti:
"Juuse hoi, tulehan syömään padastamme. Ovathan toverit toki tovereita!"
"Hyvä vaan", vastasi Sepeteus, "mutta minulle ovat prinssimakkarat parhaimmat toverit; ne ovat aina saapuvilla, kun niitä parhaiten tarvitsee." Sitte sulki hän itse reppuni ja sanoi: "Säästä nämä, Juuse! Näin hyvää ateriaa en ole syönyt kokonaiseen kuukauteen. Ole huoleti, ei kukaan näitä sinulta riistä."
Puolen tunnin kuluttua rummutettiin lähtöön, hajajoukot palasivat ja kersantti Pinto, joka oli heidän joukossaan, tunsi minut.
"Vai niin", sanoi hän, "olette siis pelastanut nahkanne; se ilahuttaa minua. Mutta te tulette onnettomana hetkenä. Sota käy huonosti, kovin huonosti", sanoi hän ravistaen päätään.
Everstit ja pataljoonainpäälliköt nousivat hevostensa selkään, ja sitte lähdettiin. Kasakat etenivät etenemistään, ja me saimme kantaa kiväärejämme, miten halusimme. Sepeteus asteli rinnallani ja kertoi minulle, mitä oli tapahtunut sitte Lützenin tappelun: ensiksi suurista voitoista Bautzenin ja Wurtzenin luona, peräytyvän vihollisen reippaasta takaa-ajamisesta ja ilosta, joka valtasi mielet kun päästiin Berliniin. Sitte aselevosta, jolloin oltiin kauppaloihin majoitettuina ja vihdoin Espanjasta saapuneista sotavanhuksista. Ne olivat peloittavia miehiä, rosvoamiseen tottuneita, jotka nyt opettivat nuoria elämään väestön kustannuksella.
Onnettomuudeksi olivat aselevon jälkeen kaikki liittyneet yhteen meitä vastustamaan. Kansa inhosi meitä, meidän takanamme revittiin sillat rikki, meidän pienimmätkin liikkeemme ilmoitettiin preussiläisille, venäläisille ja toisillekin, ja joka kerta kun onnettomuus meitä kohtasi, tehtiin — sensijaan, että meitä olisi autettu — meille kaikkea mahdollista kiusaa, mitä ajatella saattaa, jotta olisimme joutuneet vielä pahempaan pinteeseen. Kaiken kukkuraksi alkoi pitkällinen sadeaika. Sinä päivänä, jona Dresdenissä tapeltiin, satoi niin rajusti, että keisarin hattu riippui kahden puolen olkapäille. Mutta kun voittaa, voi sellaiselle nauraa, silloin pysyy sateesta huolimatta lämpöisenä ja silloin saa aina jonkun vaatekappaleen käsiinsä, jonka voi vaihtaa märän sijasta ylleen. Pahinta on, jos tappelussa häviää: saa peräytyä loassa kintereillään husaarit, rakuunat ja monet muut, eikä tiedä, nähdessään vartiotulen kaukana pimeydessä, pitäisikö kulkea edelleen tai seista paikoillaan rankkasateessa.
Sepeteus kertoi minulle kaikki tarkoin. Hän sanoi, että kenraali Vandamme, jonka piti estää itävaltalaisia peräytymästä, liiallisessa kiihkossaan Dresdenin voiton jälkeen oli tunkeutunut jonkunmoiseen suppilomaiseen pengermäähän Kulmin puolella, ja että ne, jotka me vasta olimme voittaneet, olivat hyökänneet hänen päälleen oikealta ja vasemmalta, edestä ja takaa; hänet oli otettu vangiksi ja hänen kanssaan monta muuta kenraalia, ja hänen armeijaosastonsa oli hävitetty. Kahta päivää ennen, elokuun 26 päivänä, oli meidän divisionallemme käynyt jotenkin samoin sekä myöskin 5:nelle, 6:nelle ja 11:nnelle osastoille Löwenbergin kukkuloilla. Meidän piti nujertaa preussiläiset sillä taholla, mutta kun marsalkka Macdonald erehtyi johdossa, oli vihollinen yllättänyt meidät eräällä salatiellä, kun kanuunamme olivat liejuun vajonneet, ratsuväkemme oli epäjärjestyksessä, eikä jalkaväkemme voinut ampua rankkasateen tähden; oli puolustauduttu pistimillä, ja kolmannen pataljoonan oli täytynyt peräytyä preussiläisten tieltä aina Kaltzbach virtaan saakka. Siellä oli eräs krenatyöri kolhaissut Sepeteusta kiväärin kolvilla kahdesti otsaan. Virta oli vienyt sekä hänet että kapteeni Arnoldin mukanaan, sillä Sepeteus oli kietaissut käsivartensa kapteenin vyötäisille ja molemmat olisivat hukkuneet, ellei kapteeni onneksi pilkkopimeässä olisi saanut toisella rannalla olevasta puunoksasta kiinni ja vetänyt siten itseään ja Sepeteusta maalle. Vaikka verta vuoti nenästä ja korvista, oli Sepeteus sinä yönä nälästä ja väsymyksestä ja kiväärin kolhauksista puolikuolleena kävellyt aina Goldberg nimiseen kylään saakka. Eräs puuseppä oli armahtanut häntä ja oli antanut hänelle leipää, sipulia ja vettä. Seuraavana päivänä oli koko divisioni toisten osastojen seuraamana marssinut hajajoukoissa kenttien yli, kukin joukko omin neuvoin ilman johtoa, sillä kenraalit, marsalkat ja kaikki korkeat upseerit olivat paenneet peljäten joutuvansa vangeiksi. Sepeteus vakuutti minulle, että viisikymmentä husaaria olisi voinut saavuttaa heidät, mutta Blücher ei onneksi ollut päässyt tulvillaan olevan joen yli, niin että he vihdoin olivat voineet taas kokoontua yhteen Woldassa, jossa kaikkien osastojen rummut olivat päristäneet rykmentin marssia kylän kaikilla kulmilla. Siten oli jokainen löytänyt osastonsa.
Onnellisinta koko tässä peräytymisessä oli se, että yliupseerit yhtyivät meihin vähän etäämpänä, Bruntzlaun tienoilla ihmeissään siitä, että heillä vielä oli muutamia pataljoonia komennettavanaan.
Näitä kaikkia kertoi minulle toverini, ja hän huomautti myös, ettei meidän auttaisi luottaa liittolaisiimme, jotka millä hetkellä tahansa saattaisivat kääntyä meitä vastaan. Hän ilmoitti myös, että marsalkka Oudinat ja marsalkka Neykin olivat kaatuneet, toinen Gross-Beerenissä ja toinen Dennewitzissä. Tilamme oli mitä surkuteltavin, sillä peräytymisretkillämme kuolivat rekryytit tauteihin, väsymykseen ja kurjuuteen. Vanhat soturit Espanjasta ja Saksasta koiranilmaan tottuneina olivat ainoat, jotka kestivät nämä vaivat ja vastukset.
"Niin, lyhyesti sanottuna", puheli Sepeteus, "kaikki ovat meitä vastaan: kansa, alituinen sade ja omat kenraalimme, jotka ovat kyllästyneet kaikkeen tähän; Toiset heistä ovat herttuoita ja prinssejä ja istuisivat paljoa kernaammin mukavissa nojatuoleissaan kuin kuljeskelisivat tässä loassa. Toiset taas, kuten Vandamme esimerkiksi, tahtoisivat jouduttaa marsalkaksi tulemistaan tekemällä uhkarohkeita kaappauksia. Meidän, köyhien raukkojen, joilla ei ole muita tulevaisuuden toiveita kuin tulla raajarikoiksi koko elämämme ajaksi, meidän talonpoikien ja työläisten, jotka olemme taistelleet hävittääksemme vanhan aatelin, meidän täytyy uhrata elämämme luodaksemme uuden aatelisvallan!"
Näin nyt, etteivät köyhimmät ja onnettomimmat aina olleet niitä tyhmimpiä, ja että kärsimykset terottavat ihmistä selvemmin näkemään surullisen totuuden. Mutta minä en virkkanut sanaakaan, rukoilin vaan Jumalaa antamaan minulle rohkeutta ja voimaa kestämään uhkaavia onnettomuuksia, joista saimme kiittää tehtyjä erehdyksiä ja vääryyksiä.
Olimme nyt kolmen armeijan välissä, jotka koettivat yhtyä musertaaksensa meidät yhdellä iskulla: pohjoista armeijaa komensi Bernadotte, Schlesiassa olevaa Blücher ja Böhmissä olevaa Schwarzenberg. Väliin luultiin, että me menisimme Elben yli hyökätäksemme preussiläisten ja ruotsalaisten kimppuun, väliin taas, että kääntyisimme itävaltalaisia vastaan vuoristoon, niinkuin viisikymmentä kertaa oli tehty Italiassa ja muualla. Mutta vihollinen oli vihdoin huomannut sen juonen, ja kun me lähestyimme sitä, vetäytyi se aina pois. Erittäin huolissamme olimme keisarin vuoksi, joka luonnollisesti ei voinut yhtaikaa olla Böhmissä ja Shlesiassa, ja sen vuoksi saimme tehdä inhottavia marsseja edestakaisin.
Sotamiehet eivät toivoneet mitään hartaammin kuin tappelua, sillä alituinen marssiminen, paljaalla maalla makaaminen, puolinaiset ruoka-annokset ja syöpäläisvaiva olivat saattaneet heidät kyllästymään elämäänsä. Jokainen ajatteli: "Kunhan tämä edes jollakin tavalla loppuisi … ei tätä ijankaikkisesti kestä!"
Itsekin olin muutaman päivän kuluttua kyllästynyt sellaiseen elämään, tunsin itseni aivan loppuun kuluneeksi ja laihduin päivä päivältä.
Joka ilta täytyi meidän olla vartiopalveluksessa, sillä muudan Thielmann niminen roisto yllytti talonpoikia meitä vastaan; hän seurasi meitä niinkuin varjo, vakoili meitä kaikkialla, vuorilla, teillä, laaksoissa; hänen armeijaansa kuuluivat kaikki ne, jotka vihasivat meitä, ja hänellä oli aina kylliksi väkeä.
Siihen aikaan yhtyivät Baijeri, Baden ja Württemberg vihollisiimme, joten nyt koko Europpa oli meidän kimpussamme.
Vihdoinkin saimme nähdä armeijan kokoontuvan ikäänkuin päätappeluun. Sensijaan, että olisimme tavanneet Platowin kasakoita ja Thielmannin seuralaisia kylien ympärillä, näimme nyt kaikkialla husaareja, jääkäreitä, espanjalaisia rakuunoita, tykistöä ja rakennussotilaita marssimassa. Satoi kuin saavista: Ne, jotka eivät jaksaneet raahautua eteenpäin, jäivät istumaan rapakkoon jonkun puun alle kohtaloansa odottamaan.
Lokakuun 11 p. leiriinnyimme Lauzigin kylän lähellä, 12 p. Grafenheinichenissä, 13 p. menimme Muldan ylitse, jossa näimme vanhan kaartin ja La Taur-Maubourgin divisionan hiljalleen menevän sillan yli. Keisarin sanottiin lähestyvän, mutta meidän täytyi marssia takaisinpäin Dombrovskin divisionan ja Souhamin armeijakunnan mukana.
Niinä välihetkinä, jolloin sade lakkasi ja himmeä syysaurinko hetkiseksi välähti pilvien raosta, näimme koko armeijan olevan marssitilassa, joka suunnalta kokoontui ratsuväkeä ja jalkaväkeä Leipzigiin päin. Muldan toisella puolella välkkyivät preussiläisten pistimet; venäläisiä ja itävaltalaisia ei vielä näkynyt, mutta he olivat varmasti tulossa hekin.
Lokak. 14 p. lähetettiin meidän pataljoonamme tiedusteluretkelle Achenin kaupunkiin, jonka vihollinen oli vallannut. Meidät otettiin vastaan kanuunanlaukauksilla ja meidän täytyi pysytellä koko yön ulkosalla ilman leirivalkeita, sillä vettä satoi lakkaamatta. Seuraavana päivänä saimme käskyn rientää pikamarssissa divisionaamme. Kaikki sanoivat, että nyt oli tappelu pian alkava.
Kersantti Pinto sanoi tuntevansa keisarin olevan lähellä. Minä puolestani en tuntenut mitään, mutta kun näin, että marssimme Leipzigiin päin, ajattelin: "Jos nyt tulee tappelu, toivoisinpa, ettei luoti kävisi minuun niinkuin Lützenissä, vaan että saisin vielä nähdä Katrin."
Seuraavana yönä lakkasi sade; tuhansia tähtiä kimalteli taivaalla, ja me marssimme yhä eteenpäin. Seuraavana aamuna kello 10 aikaan, juuri kun olimme pysähtyneet huokaamaan erääseen kylään, jonka nimeä en muista, kuulimme kaikki ikäänkuin kauheaa etäistä ukkosen jyrinää. Eversti jäi sitä kuuntelemaan hevosensa selkään ja kersantti Pinto sanoi:
"Tappelu on alkanut."
Melkein samassa hetkessä nosti eversti miekkansa pystyyn ja huusi:"Eteenpäin!"
Rupesimme heti juoksemaan, niin että reput, patruunasäiliöt ja kiväärit leiskuivat ja rapa roiskui, mutta sitä ei nyt kukaan joutanut muistamaan. Puolen tunnin perästä näimme tuhannen askeleen päässä edessämme loppumattoman pitkän jonon ruutivaunuja, kanuunoita, jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Takanamme Dubenin tiellä oli vielä enemmän väkeä ja kaikki tulivat täyttä laukkaa. Peltojen yli tuli kokonaisia rykmenttejä täyttä juoksua.
Tiemme päässä näimme Leipzigissä Pyhän Nikolain ja Pyhän Tuomaan kirkkojen tornien kuvastavan taivaanrannalla. Kaupungin oikealta ja vasemmalta puolelta kohosi suunnattomia savupilviä, joista salamat välähtelivät. Jyry kasvoi kasvamistaan. Olimme vielä peninkulman päässä kaupungista, mutta meidän oli jo vaikea kuulla toistemme puhetta, ja me katselimme kalpeina toisiamme, ikäänkuin olisimme tahtoneet sanoa:
"Sepä vasta tappelua!"
Kersantti Pinto huusi:
"Täällä jyrisee pahemmin kuin Eylaussa!"
Hän ei nauranut, eikä Sepeteusta eikä muitakaan naurattanut, vaan riensimme yhä eteenpäin, ja upseerit huutelivat myötäänsä: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Niin tyhmiä saattavat ihmiset olla; meitä tosin innostutti isänmaanrakkaus, vaan vielä enemmän tappelunhalu.
Kello 11 aikaan näimme taistelutantereen Leipzigin edustalla. Näimme kaupungin kirkontornit, jotka olivat ihmisiä täynnä, ja vanhat vallit, joilla monta kertaa olin kävellyt Katria muistellen. Edessämme noin 1,200 — 1,500 metrin matkalla seisoi kaksi rykmenttiä punaisia keihäsratsumiehiä ja vähän matkan päässä heistä Parthan niityllä kaksi rykmenttiä hevosjääkärejä. Näiden rykmenttien välistä kulkivat Dubenista tulevat kuormastot. Etäämpänä, pienen kukkulan seudulla, seisoivat Ricardin, Dombrowskin, Souhamin y.m. divisionat selin kaupunkiin päin. Kanuunoita ja ampumavara-vaunuja oli parhaillaan lähdössä. Taaempana kukkulalla, erään sillä seudulla tavallisen tasakattoisen talonpoikaistalon ympärillä loistivat pääesikunnan univormut.
Se oli reserviarmeija, jota marsalkka Ney komensi. Hänen vasen sivustansa nojautui Hallen tiellä olevaan Marmontiin ja oikea sivusta suureen armeijaan, jota keisari itse komensi, niin että meidän joukkomme olivat suurena kehänä Leipzigin ympärillä. Viholliset, jotka lähestyivät joka haaralta, koettivat päästä toistensa yhteyteen ja muodostaa ympärillemme vielä suuremman kehän, jonka keskeen me jäisimme niinkuin satimeen.
Sillä välin tapahtui kolme kauheaa tappelua samanaikaisesti, yksi Wachaussa itävaltalaisia ja venäläisiä vastaan, toinen Moskernissa preussiläisiä vastaan ja kolmas Lindenaun sillalla Lützenin tiellä kenraali Giulayta vastaan. Niistä sain tiedon vasta myöhemmin, mutta kunkin tulee kertoa vain sen, minkä itse on nähnyt; sillä tavoin saa maailma tietää totuuden.
Pataljoonamme oli juuri alkanut marssia Leipzigin edessä olevaa rinnettä alas yhtyäksensä divisionaan, kun näimme erään pääesikunnan upseerin täyttä laukkaa ratsastavan niityn yli meitä kohden. Parin minuutin kuluttua oli hän perillä, eversti Lorsin riensi häntä tapaamaan, he vaihtoivat sanasen, ja vieras upseeri palaa takaisin. Satoja airueita ratsasti samalla tavoin kedolla sanaa viemään.
"Ruoduttain oikeaan!" huusi eversti ja me marssimme Dubenin tien varrella olevaan metsään. Se oli pyökkimetsää, mutta oli siellä koivuja ja tammiakin. Kun pääsimme metsän reunaan, piti meidän kaataa uudet ruudit kivääreihimme ja pataljoona hajoitettiin tiraljööriketjuun; meidät asetettiin 25 askeleen päähän toisistamme ja niin astuimme eteenpäin silmät valppaina, sehän on tietty. Kersantti Pinto hoki ehtimiseen: "Peittäkää itsenne!"
Ei meitä tarvinnut varoitella; jokainen höristi korviaan ja riensi puunrunkojen taakse väijymään ennenkuin astui eteenpäin. Kaikkeen sitä rauhallisten ihmisten täytyykin joutua!
Niin olimme kulkeneet 10 minuuttia ja aloimme jo pitää itseämme turvattuina; silloin pamahti laukaus … sitten toinen, kolme, kuusi, joka taholta, ja samassa hetkessä näin vasemmalla puolella olevan toverini kaatuvan, vaikka koetti pitää kiini puusta. Siitä havahduin. Vilkaisin toiselle puolelleni ja mitä näenkään 50 — 60 askeleen päässä? Vanhan preussiläisen sotamiehen, joka pyssy poskella juuri ummistaa toista silmäänsä tähdätäkseen minuun. Kumarrun salaman nopeasti ja samassa sekunnissa kuulen pamahduksen ja tunnen pyyhkäisyn päässäni. Lakkini kumussa oli minulla harja, kampa ja nenäliina; tuo heittiön luoti oli hävittänyt kaikki ne. Selkäpiitäni karmi.
"Sinullepa kävi hyvin!" huusi kersantti ja ryntäsi sivuitseni ja minä riensin perään, sillä en halunnut jäädä yksikseni sellaiselle paikalle.
Luutnantti Bretonville piti sapeliaan kainalossa ja huusi huutamistaan: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Kauempana oikealla ammuttiin yhä edelleen. Mutta me tulimme avonaiselle paikalle, jossa oli 5-6 tammenrunkoa kumossa ja keskellä korkeaa kaislikkoa kasvava, pieni lammikko, mutta ei ainoatakaan puuta, minkä taakse piiloutua. Siitä huolimatta ryntäsivät monet uljaasti eteenpäin, mutta kersantti sanoi:
"Seis! Preussiläiset ovat varmaan väijyksissä lähistössä; silmät auki!"
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennenkuin paukahduksia kuului ja tusina kuulia vinkui ilmassa; samalla näimme joukon preussiläisiä juoksevan kauemmaksi metsään minkä koivet kannattivat.
"Nyt ne menivät. Eteenpäin!" sanoi Pinto.
Mutta lakkiini sattunut luoti oli tehnyt minut tarkkanäköiseksi, niin että näin melkeinpä puun läpikin, ja kun kersantti aikoi mennä avopaikan ylitse, tartuin minä hänen käsivarteensa ja osoitin sormellani pyssynpiippuun, joka näkyi pensaikosta suon toiselta puolelta sadan askeleen päässä meistä.
Toverit, jotka olivat tulleet joukkoomme, näkivät sen myöskin; senvuoksi sanoi kersantti hiljaisella äänellä:
"Sinä, Bertha, jää tänne … pidä sitä silmällä. Me muut teemme kierroksen."
He läksivät oikealle ja vasemmalle, ja minä jäin paikalleni puuni taakse kivääri poskella niinkuin väijyvä metsämies. Preussiläinen nousi parin minuutin kuluttua, kun ei enää kuullut mitään; hän oli aivan nuori, pitkä ja solakka, vaaleaviiksinen mies, ja minä olisin voinut ampua hänet siinä paikassa, mutta ajatus, että minun pitäisi murhata tuo suojaton ihminen, värisytti koko ruumistani. Äkkiä huomasi hän minut ja hyppäsi sivulle; silloin minä laukasin ja huokasinpa kevyesti, kun näin hänen juoksevan pensaikossa niinkuin hirven.
Samassa pamahti 5-6 laukausta oikealta ja vasemmalta; kersantti Pinto, Sepeteus, Klipfel ja muut ryntäsivät esille ja sadan askeleen päässä näimme nuoren preussiläisen makaavan maassa suu veressä. Hän katsoi meihin peljästyneesti ja kohotti kättään ikäänkuin väistääkseen painetinpistoksia. Mutta kersantti sanoi iloisesti:
"Älä pelkää, sait jo tarpeeksesi!"
Kellään ei ollut halua antaa hänelle kuolemaniskua; mutta Klipfel otti kauniin piipun, joka näkyi preussiläisen taskusta, ja sanoi:
"Olen kauan ollut piipun tarpeessa, tuostahan sen saan!"
"Rekryytti Klipfel", sanoi Pinto ankarasti, "pane piippu paikalla takaisin! Kasakat vain ryöstävät haavoittuneita! Ranskalainen sotamies noudattaa kunnian käskyjä!"
Klipfel heitti piipun pois, ja me läksimme eteenpäin katsomatta ympärillemme. Tulimme jo metsän päähän, joka peitti suurimman osan kukkulaa; sen takana tuli pensaikkoa, jossa meidän karkoittamamme preussiläiset olivat väijyksissä. Heitä nousi sieltä täältä meitä ampumaan, mutta kiiruustipa he kääntyivät takaisin.
Olisimme voineet nyt pysähtyä, sillä meitä oli käsketty miehittämään metsä, joten pensaikko ei kuulunut meihin; puittemme suojassa olisimme olleet hyvässä turvassa preussiläisten luoteja vastaan. Kukkulan toiselta puolelta kuului kauheaa taistelua. Siellä pamahti kanuunanlaukaus toisensa jälkeen ja väliin jyrisivät yhtaikaa niinkuin ukkonen; siinä oli vielä yksi syy pysyä aloillaan. Mutta meidän upseerimme katsoivat, että pensaikko oli osa metsää, ja että meidän piti jatkaa preussiläisten hätyyttämistä. Siitä syystä jouduimme menettämään monta ihmishenkeä tällä paikalla.
Saimme siis käskyn jatkaa vihollisen ahdistamista, ja koska he ampuivat meitä ja ammuttuaan aina piiloutuivat, aloimme juosta suoraan heitä vastaan estääksemme heitä lataamasta kiväärejään uudelleen. Upseerimmekin juoksivat innoissaan. Luulimme pensaikon loppuvan kukkulan laella, missä aioimme ampua preussiläisiä tusinoittain. Mutta juuri kun pääsimme mäen päälle hengästyneinä, huusi vanha Pinto:
"Husaareja!"
Nostin päätäni ja näin husaarilakkeja pilkistävän kukkulan harjan takaa. Silmänräpäyksessä käännyin takaisin ja riensin mäenrinnettä alas jättiläisen harppauksilla, vaikka olin väsynyt ja kuormani oli painava. Edessäni näin kersantti Pinton, Sepeteuksen ja muitten juoksevan, minkä koivet kannattivat. Takaamme kuului laukkaavain husaarien töminää, upseerit komensivat saksaksi, hevoset huohottivat, sapelintupet kolisivat ratsumiesten saappaita vastaan ja maa tärisi.
Olin juossut suorinta tietä metsään ja luulin jo pääseväni suojaan, kun metsänrannassa äkkiä huomasin leveän savihaudan. Se oli parikymmentä jalkaa leveä ja kaksi sen mokomaa pitkä. Viime päiväin sateista olivat haudan partaat tulleet liukkaiksi, mutta kun kuulin hevosten puhalluksen selkäni takana ja tunsin hiukseni nousevan pystyyn, otin epätoivoissani harppauksen ja putosin hautaan, niin että patruunatasku ja takin liepeeni nousivat korviini saakka. Toinenkin rekryytti meidän komppaniastamme oli jo siellä ja koetti pyrkiä sieltä pois. Samassa hetkessä tuli sinne kaksi husaaria, joiden hevoset laskivat jyrkkää reunaa alas melkein istuillaan. Toinen husaari, jonka naama oli aivan punainen, kiroili kuin itse paholainen ja iski toveriparkaani sapelilla päähän; kun hän nosti sapelinsa antaakseen hänelle kuoliniskun, työnsin minä pistimeni kaikin voimineni hänen kylkeensä. Mutta samassa iski toinen husaari minua sapelilla hartiaan; hän aikoi juuri lävistää minut, kun onneksi luoti sattui hänen päähänsä. Silmäsin sinne päin, mistä luoti tuli, ja näin meikäläisen sotamiehen seisovan sääret savessa. Hän oli kuullut haudasta elämää ja oli tullut sitä lähemmin katsomaan.
"Niin, toveri", sanoi hän nauraen, "taisin tulla hyvään aikaan!"
En jaksanut vastata hänelle, sillä vapisin kuin haavan lehti. Hän otti pois pistimensä ja ojensi kiväärinsä minulle auttaaksensa minut ylös haudasta. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Olette pelastanut henkeni. Mikä on nimenne?"
Hän sanoi nimensä olevan Jean Pierre Vincent. Olen usein ajatellut, että jos tapaisin sen miehen, tahtoisin hartaasti tehdä hänelle palveluksen; mutta kaksi päivää myöhemmin oli toinen Leipzigin taistelu, sitte tuli peräytymismatka Hanauhin, enkä ole sittemmin nähnyt häntä.
Kersantti Pinto ja Sepeteus tulivat hetkisen kuluttua luokseni.Sepeteus sanoi:
"Sinulla ja minulla on taas ollut onni matkassamme; me olemme nyt ainoat pfalzburgilaiset pataljoonassa. Klipfelin tappoivat husaarit äsken".
"Näitkö sen?" kysyin minä kalveten.
"Näin, hän sai kolmattakymmentä sapeliniskua; hän huusi: 'Sepeteus, Sepeteus!' Kauhea on kuulla lapsuudenystävän huutavan sillätavoin, kun ei voi tulla avuksi. Niitä oli niin paljo, ne saartoivat hänet kokonaan".
Se tapaus teki meidät alakuloisiksi, ja ajattelimme jälleen kotiseutua. Ajattelin Klipfelin mummoa, kun hän saisi kuulla sen uutisen, ja muistelin myöskin Katria.
Husaarien hyökkäyksestä pimeän tuloon saakka pysyi pataljoona samassa paikassa vaihtaen laukauksia preussiläisten kanssa. Me estimme heitä pääsemästä metsään, mutta hekin estivät meitä ryntäämästä kukkulaa vastaan. Seuraavana päivänä saimme tietää syyn. Tämä kukkula vallitsi koko Parthajokea ja kuulemamme kauhea kanuunanammunta tuli Dombrowskin divisionasta, joka hyökkäsi preussiläisten vasenta sivustaa vastaan auttaakseen Mockernissa toimivaa kenraali Marmontia, joka 20,000 ranskalaisen kanssa esti Blücherin 80,000 preussiläistä etenemästä; Wachaussa taisteli 115,000 ranskalaista 200,000 itävaltalaista ja venäläistä vastaan. Yli 1,500 kanuunaa jyrisi. Meidän pieni porinamme Witterichin kukkulalla oli kuin mehiläisen surinaa ukkoseen verrattuna. Tämän tästäkin lakkasimme ampumasta kuunnellaksemme. Pauke tuntui minusta hirmustuttavalta, melkeinpä ylenluonnolliselta; ilma oli täynnä ruudinsavua ja maa tärisi; vanhat soturit, kuten Pinto, sanoivat, etteivät koskaan olleet kuulleet sen vertaista.
Kello kuuden aikana saapui pääesikunnan upseeri everstimme luokse, ja heti paikalla saimme peräytymiskäskyn. Pataljoonamme oli sen päivän leikissä menettänyt 60 miestä.
Metsästä päästessämme oli pimeä, ja Parthan rannalla saimme odotella vuoroamme kolmatta tuntia ampumavaravaunujen, kaikellaisten saattueiden, peräytyväin armeijakuntain ja sairasvaunujen välissä. Taivas oli musta, kanuunat vielä silloin tällöin murahtivat, mutta nuo kolme tappelua olivat päättyneet. Kuulimme tosin sanottavan, että meikäläiset olivat voittaneet Wachaussa, Leipzigin toisella puolella, mutta ne, jotka palasivat Mockernista, olivat synkkiä, eivätkä huutaneet "eläköön keisari" niinkuin voittojen jälkeen oli tapa.
Kun pataljoonamme oli päässyt Parthan toiselle puolelle, saimme marssia pitkin jokivartta Schönfeldin kylään. Sataa tihuutti; me astuimme raskain jaloin, kiväärit olalla, silmät unesta raukeina ja päät riipuksissa.
Takaamme kuului lakkaamatonta huminaa ja jyryä pitkistä kanuuna-, vaunu-, kuormasto- ja joukkojonoista, jotka palasivat Mockernista. Kuormamiesten huudot kuitenkin vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja me saimme pysähtyä eräälle kirkkomaalle.
Nyt vasta sain silmäni auki ja tunsin kuunvalossa Schönfeldin kylän. Kuinka monasti olinkaan ollut täällä Zimmerin kanssa syömässä hyviä omeletteja ja juomassa valkoista viiniä "Kultalyhteen" ravintolassa, ukko Winterin puistossa, kun aurinko paahtoi lämpimästi ja viheriä luonto kukoisti! Niin, ne olivat niitä aikoja!
Vahdit asetettiin; muutamia miehiä meni kylään noutamaan puita ja ruokavaroja. Minä istuin kiviaidan viereen ja nukahdin. Kello kolmen aikaan aamulla herätettiin minut.
"Juuse", sanoi Sepeteus minulle, "tule lämmittelemään; jos siihen jäät, voit saada vilutaudin".
Nousin ylös väsymyksen ja unen horroksissa. Satoi yhäkin hienoa vesivitiä. Toverini vei minut valkean ääreen, joka sateessa kuitenkin enemmän savusi kuin paloi. Se oli viritetty vain näön vuoksi, eikä lämpimän; mutta kun sain Sepeteukselta viinaryypyn, tunsin lämpeneväni ja aloin katsella Parthan toiselta puolen pilkoittavia leiritulia.
"Preussiläiset lähestyvät", sanoi Sepeteus. "Ne ovat jo meidän metsässämme".
"Niin", vastasin minä, "ja siellä on Klipfel parkakin, eikä häntä palele!"
Hampaani kalisivat.
Näiden sanojen johdosta tulin murheelliseksi. Kotvasen kuluttua kysyiSepeteus minulta:
"Muistatko, Juuse, sitä mustaa nauhaa, joka hänellä oli lakkinsa ympärillä tarkastuspäivänä? Hän huusi: 'Olemme kaikki tuomitut kuolemaan, samoin kuin nekin jotka Venäjällä kaatuivat. Minä tahdon panna mustan nauhan lakkiini, meidän tulee pukeutua suruun oman kuolemamme johdosta!' Ja hänen pieni veljensä sanoi: 'Ei, Jaakko, siihen minä en suostu!' Hän itki, mutta Klipfel pani kuitenkin nauhan lakkiinsa. Hän oli nähnyt husaareista unta."
Sitämukaa kuin Sepeteus kertoi, muistui kaikki mieleeni ja minä olin myös näkevinäni Pinacle-heittiön torilla raatihuoneen edustalla heiluttavan mustaa nauhaa korkealla ilmassa ja huutavan minulle: "Kuulehan, nilkuttaja, sinulla pitää olla kaunis nauha — voittajain nauha — tulehan tänne!"