Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta — koko vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista. Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan olisi voinut aavistaakaan.
Ensimäinen kuukausi.
Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön. Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset ajatukset.
"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! — ajattelin tuon tuostakin itsekseni; — kas tämä on nyt satamani pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla tunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!…" — lisäsin siihen jonkunmoisella vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa. Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltä minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta — kaikki se vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä. "Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä — ajattelin minä lohdutuksekseni; — kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin ajatus oli oikea!
Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow. Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muitahuonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen. Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää, joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, — mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma katsella tuota lapsekasta jättiläistä.
Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut häntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista, koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani. Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan päällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi Sushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi eteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei jakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa kuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia täytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni ja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan sanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on rikki", vaan aina: "meilläon niin ja niin monta paitaa, meidän jakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut itsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut mitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä maksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli aina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän valinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi ja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan voi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen talvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista ääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen tapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin. Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on oman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä; yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se on heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja alennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan tehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä aina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta, vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut myöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin vaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai toimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin vakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle mielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä pahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan, hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen määrättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului samaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen vaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus, pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan olivaihtautunut, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä hopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin syynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja samalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin kummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä tapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään uskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.
Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi, että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista väkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas siirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa, vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa. Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo monivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän on viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan jonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on suhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai siirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin löytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on tuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa ilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on vaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan makupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis palvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee Sushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja juottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle raukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, tai oikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.' Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." — Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan, esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen asuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä), niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä Siperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat "erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi riviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto, tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen vai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis kummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa. Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän voi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli kärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi arvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on humalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta imartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi on hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin vaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään. Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta ja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka antaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana päivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan sitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen paita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin. Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas laita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä asiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä hänet murhataankin, ainakin uhataan.
Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa, katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia ja kumota sovittuja kauppoja — kenpä niitä rupeisikaan täyttämään? Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit osoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään pelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia ilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan joitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow vai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu ja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan vangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa: "minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" — ja niin mennään sitten eteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan vangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan Sushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on kaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan? Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi? Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä olisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui hopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."
Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli vaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat kärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli tyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli kovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista summista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä rupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja mitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.
Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa. Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja minä — en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi — sanoin hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta. Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä. Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo ja nojasi päänsä sitä vasten. — "Sushilow, mikä teitä vaivaa?" kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri Petrowitsh… ajattelette… — alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä syrjään, — että minä teitä… rahan edestä… vaan minä… minä… oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti siihen otsansa — ja rupesi itkemään!… Ensi kerran näin minä jonkun itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.
Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A—win kanssa; tämä mies teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina. Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi olla hänestä puhumatta.
A—w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa. Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin A—wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A—w. Koko vankeutensa aikana näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A—win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä, että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin olivat kaikki ystävällisiä A—wille ja kohtelivat häntä paljoa suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin. A—w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A—win ryhtymään muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A—w oli suuri taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A—win riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A—w oli siitä nähtävästi pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä, herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut A—win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas seuraava: A—win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea. Syy, jonka tähden A—w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon. Mutta kun A—w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A—w rupesi häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen siis aivan toisenlainen kuin A—w; mitä M. sitä ennen oli puhunut vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A—w ensi tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi sitä estänyt. A—w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A—wia.
Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. — Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti. Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin, ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian. Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena. Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa. Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.
Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään — arvelivat esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin tekisivät kauheita rikoksia — tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä, ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria uneksijoita. Minä tapasin täälläkaksikymmen vuotiseenpakkotyöhön tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin…" Vangin nimi osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä, kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus (vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat vaaransa — siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen hetkisenkin hengittää vapaasti.
Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä, aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan, elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.
Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?
Ensimäinen kuukausi.
Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan hiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna vankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta ne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat sain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka kaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään veljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet elämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta sillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän omia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista henkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski Nastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan voinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen elämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta etupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle rakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan, että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän tosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme kuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä. Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme. Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja tutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään läheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis eikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen ja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta hyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen. Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko illan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti myöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin kuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi ollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen jääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä sikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut pahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään kouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku sellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä olivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli hakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte käyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä puolustellen… Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut), että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä. Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en voi mitenkään ymmärtää.
Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en kuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua ja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa viidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että nuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat minulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti arvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että he olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät luotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan antaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä vakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini. Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä olin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa en voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen kaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä tiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä odottamattomin käytäntö.
Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta pienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh sai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellen joskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka kuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä katselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada selville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat ohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina (nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan tai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin ajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän näköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki huolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja kavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin itsekseni — ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen… Minä kyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka kanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen sanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista ei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen näköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä lainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli juomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka jälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni. Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes, minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita; muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy huulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin itsekseni.
Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla kahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa kahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä varustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee karkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos välttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit nostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti? Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja työnjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät räätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta varten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin karkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan takana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta ruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi hukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään hintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli ympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi istua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön ryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen, jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada urakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut heille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan valmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin itserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty enemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan tehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen keskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja sumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle rannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään ääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme miestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita. Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä halusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?
Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan porvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi kohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun — viisi kopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti silmiänsä ja jatkoi matkaansa.
Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset taas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään veltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti, jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se oli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli riitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä kaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin laulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:
Eukon sain ma tahtomatta —Jauhamass' ollessain.
Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella kielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.
Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä; pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.
— Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei ollenkaan koskenut.
— Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti toinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.
— Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, — olettehan te niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.
— Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.
— Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. — Luumuihin ja vehnäseen olen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa, tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.
— Mitäs sinä möit?
— Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa…
— Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.
— Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,Lukaa!
— Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs pienenläntä, terävänenäinen vanki.
— No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!
— Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.
— Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet, Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle viisitoista ja lähetettiin pois… Niinpä minä siellä en ennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin kovasti, etten oikein osaa sanoakaan.
Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti velvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti palkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes tilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.
— Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. —Pukukin maksaa sata ruplaa.
Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan päällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.
— Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. — Moskovastakin erotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi, Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas ystävä, älä huoli katsoa…
— Päätäsikös pitää katsoa?
— Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taasLukaa.
— Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?
— Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin valmiiksi.
— Menikö kaupaksi?
— No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän — osti.
Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.
— Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow sanomattoman kylmäverisesti. — Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.
— Olikos hän tyytyväinen?
— Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin polvellaan. Kovin hän suuttui. — No, niin! mitäpäs siitä!
Kun ol' hetki vierähtännä,Akuliinan mies ol' läsnä…
Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.
— Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen luoden häneen karsaan silmäyksen.
— Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.
Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen, hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä vastedes puhua.
Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim. laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.
Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut. Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän. Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.
— Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku itsekseen.
— Lastujako lie tarvinnut.
— Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.
— Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta vasten.
— Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava on, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin olivat toiseksi puoleksi talonpoikia.
— Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.
— Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla, huomautti kolmas.
Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä välin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.
Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja jaettiin tasan miesten kesken.
Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti parikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea kalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut vaatimukseen.
— No, etkös sitten sitäkään anna?
— Mitä sitä?
— Sitä, jota hiiret eivät syö.
— Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.
Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.
— Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!
— Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä" nousten hitaasti paikaltaan.
— Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkin urakka.
Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohta ilmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa. Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaan säilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaan olivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä ja ikävää.
— No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni, miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin, eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias; hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaan tullutkaan.
— Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi, niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.
— No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä … sanoi työhön ryhtyjä jättäen hirren sikseen.
— Ei sinusta ole siihen työhön … älä tuppailekkaan!
— Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!
— Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; — minä vaan ilman…
— Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi? huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneet työhön. — Aloittakaa! Sukkelaan!
— Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.
— Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitä töllistelet!… Alkakaa!
— Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?…
— Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.
— Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinä kaikki. Alkakaa!
Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipa oikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ ei tahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttä kaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kuten työnjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaa jotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisi toisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitä pahempikin jupakka syntymäisillään… Työnjohtaja ärjäsi taas ja heilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdoin tuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vielä puuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä, vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille, ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.
Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. — Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset! sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaan päin.
Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoi hän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta, kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osa lotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakka oli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisella innolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveet paukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksuja rautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina, vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuin äkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainen tiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitä neuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työ päätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä, vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia. Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsä minä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiin vihaisesti pois.
Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikä tohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä, katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänen lähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoi eräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkää matkaanne! Ei teitä täällä tarvita."
— On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.
— Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas — ja menisit rahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.
Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtä tehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja se seikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.
— Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Ei mitään!
Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestä aatelismiehestä.
Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkä näiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, että joutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äsken työn teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamatta käytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätin vastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuin mahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttään ja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaan haluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaan eikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaa taipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanalla sanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidän kanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaan heidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitä tulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänyt antaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleella hienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensä aatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisesta käytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin. Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan ole ollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minä jyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni ja ajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanut myöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa", olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta ja niin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A—w ei sovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangit pelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautua kylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minä oivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kun minä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesin varmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensä minusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivat minun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivat minua.
Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä ja vaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessäni on vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovat ne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmien takana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik oli vankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- ja skvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäen kaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä. Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielä nuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Ei sitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juuri huomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin sille leipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuun ystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt ei se ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi se haki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmien takana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lienee ollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun se heitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani. "Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelin itsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinä surullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä ja uliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainen lohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoi sydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, että maailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti, ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.
Uusia tuttavia. — Petrow.
Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä päivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi. Tapaukset, ympäristö, ihmiset — kaikki muuttuivat silmissäni yhä tavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta pitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli vielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista. Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut suruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet minua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se ilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin paikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut ikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa toisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten vuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat kylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä partaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän väristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta keino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään sotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen tukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti tukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään hienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkä tähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä kirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli korkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies; kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin teroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin salautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä päätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli terävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli hänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi nautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun kopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka. Kylläpä A—w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi parturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä pahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hän vaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä sinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään, minun läsnä ollessani!…" Ainoastaan A—aw voi tulla toimeen semmoisen ihmisen kanssa.
Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani. Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni esineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että semmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa. Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys. Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin vapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon muutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii samalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin laita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon hän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen tahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä, päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki tuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana. Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän on vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen vanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. — "Kylläpähän vielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset ja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt erityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että ei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköön Nertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää matka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen on paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein määräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten… Ja sillä tavoin ajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.
Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noin sylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava. Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistä rikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkin vuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehen näköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhui hiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansa ja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutua makaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät he kaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusi jokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista. Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta, matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki … siinä kaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itse tiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa asti kahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivat pääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista. Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinään kahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?
Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani. Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarmin umpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemalla usein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani, tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liike olivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka eräs toverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Hän tuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas ja kaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen ja heikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minä häntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostani pilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä, vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa ja survomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin. Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivat mahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä, sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuuden mukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta ja ruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuin varsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei aina noudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitä pidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, ja silloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut. Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisesti vanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin; sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oli useampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen, laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin. Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikein riidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oli autiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisella säällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaista rantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossa seudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoi valkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan, joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomana kenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitä oikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta hän työskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua, ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työ ei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinä olisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellen kannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaan paahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä otti käteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteria ja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti mureneva alabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Me heilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisen jyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys ja silloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtaili entistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuin olisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansa voimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakin sanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, että hän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.
Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminen verstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa sen liikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi) jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiin melkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissa tapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkin tavallisesti kaksi henkilöä — minut ja eräs toinen aatelismies B. Ja niin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa. B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuotta ennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko, joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suuresti kunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas oli nuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan oli kantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näiden miesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt, kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellut ja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitä kumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.
Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisesti lumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänyt lumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisia taas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullut näkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaan lumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapion ja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, mutta kaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äsken pudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioida sekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona. Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaan lumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötä tehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikki olivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliin ruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, että vakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, joten yleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.
Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut, sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton. Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydä luonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrow asui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siis voinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia. Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkein joka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelin kasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui se minusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetellä niin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitä ettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hän matalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkin miellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, ja alahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purun käyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenen vanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssani sangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Jos esim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hän ainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäen kohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankien kanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampien vuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähden hän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteli minulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hän pyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssani minkään aineellisen edun vuoksi.
En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän ei olisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hän sitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia ja katsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin joku olisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiä asioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakin oli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukan ivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä, ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaa esinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minä tarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntä odotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautui siellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskus itsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sitten taas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä, ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossain olisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänellä ollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitä tietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikä hänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä. Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummalliset kuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelin yksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hän astui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseni astumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.