Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran kuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja silmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset sairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa sairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat, jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä tosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään tautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitä mielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo vankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista tuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli raskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi osaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani ja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen, joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin vastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten näin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut kauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille; mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan meni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli kovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama. Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan tullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi eräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton sotamies… Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita… Minä mainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo ensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä sairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä oli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti koko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen aivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani, mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan paperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin ja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen nenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut väriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni nenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä punaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen levitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti keräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan ruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla kun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan säästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä sairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman nutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen. Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin tarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni puoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin lääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin luonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan sairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli joskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli se ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin, että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita, joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja niinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla tahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin sairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut ilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle vastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset… Ja vaikka sairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti vallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut mihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat, että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden ylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes…
Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten sivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja huonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen astui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin ensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa. Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian kovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille jonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta vastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan ottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti rangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja huomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies, joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu erityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia huomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä, etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät hyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua toimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita rangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja, jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi mainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä kummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen kärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti lyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat heillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma, levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä melkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen mies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen asti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä lakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli noin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin häntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan kummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen esineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni. Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä, niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli luokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä seisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun katsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta, päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin laattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä muihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita rangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he huolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies parka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan tyytyväinen.
Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla, kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin lääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki kaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin kuitenkin yösaavi sisään… Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä saavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä päästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin minuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto oli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä rangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut toimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut ollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut missään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet siihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet kyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia kohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli kaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi, että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei voinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään edesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi, röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta. He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa samoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim. joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja hengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona. Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä lämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen ilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en sillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi ryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni syylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista. Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut esimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt onkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin monen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan ankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman mitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään puikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne liioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän pakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi voitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu vartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän vahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen vartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen olisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna, jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli päästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa ristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi tappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli akkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä vartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen osaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen vieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi voinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy päässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä ei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin ehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on tarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en voinut mitenkään käsittää.
Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi olla mainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen vuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla sanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani. Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua vankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat siihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä. Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei kenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti sairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on, että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan ovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle rasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden kantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista. En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään tunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi kiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi pitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti… Mutta ajatelkaamme, ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan laita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä sanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten, keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin, että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat toimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin ollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei ansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei sovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo koskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan rangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin rangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen, varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? — sitä on mahdoton ymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen saattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän, etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla olevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa. Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän sitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he karkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi, rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin on ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin ja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa kivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen esteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin eihän kuolevata tarvinne enää rangaista.
Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut vanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä Ustjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä. Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta, jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin vähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha, solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli omituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin "kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät häntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä minä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni. Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä päivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti jäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli tunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin auttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti vaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään peitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä oli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat kuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut; kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen päällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän nyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen hänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat keskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin askelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä kovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin löysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi sitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin se pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä annettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen ruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän näköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta ulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän vainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi sitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille; vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli kuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita odotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä painaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä sanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä kiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä, katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani kaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot; valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata hammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä. Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri päässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin ja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen päässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä. Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän riisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä. Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla kertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään harmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan silmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain miesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti jostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata kohti ja sanoi:
— Olihan hänelläkin äiti! — sekä lähti sitten pois.
Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua… Miksi oli hän ne lausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin ruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat laattiata vasten… Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä rupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri käytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä kahleistaan…
Mutta minä olen poikennut aineestani…
Jatkoa.
Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan tulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä ennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan taitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon, arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liian hiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti ruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen määräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo mies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen kansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan todeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun otetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja ulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa ollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia yksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava) kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta puhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta kaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä sairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein ovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan perättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen saksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus ruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta, ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon tunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina. Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman poikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava kunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat hankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun sen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla ole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin. Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat huolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista on olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin sanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana lääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa laiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi syyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he kuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet ihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä tarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika lakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa paljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas veijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin, etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut pois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa luottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä lääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset ennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen kansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen luottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni tehnyt.
Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin tarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän itsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli tullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten lautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean päävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia säilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja laihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi kuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että häntä vaivasi jokufebris catarhalisja antoi hänen maata joskus viikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis "-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se oli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan välillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kuten vangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas väärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes hänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä lääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan, että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta, huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä mutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanat est." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten kyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve, täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesi hävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri, vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat sairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin osaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka vaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston lääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien kanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman aikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina jonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin hyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt pois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt, veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän sinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisesti laiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset, jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista niskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin saatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa silmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa niissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä, iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät tahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen, että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen, tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit tiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä, vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies, mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen salaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään kanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa, ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät hänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka sittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin saamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo ennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia lykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan puukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen johdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi kuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei huolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta tai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä rangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai tulla mitä hyvänsä — siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien mieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä pitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se oli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit ryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa vieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään kalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat punaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta miesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän uppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei voinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava. Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista ja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava pitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen palttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla vedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi aina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja suostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä tulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli parantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä tuhatta kepin lyöntiä.
Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein ehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua pelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit ottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan vaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen maininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin sairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja päästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli kaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta paitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen myöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus ikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan vähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on asian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon kuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä täällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen mies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta lyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä pitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen selässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä kertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina, Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni reunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista vuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan, joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen." Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin hän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut karkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän pelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu saamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan kova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin tottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta — onkos se leikkiä! ja sitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä, etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi, ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat, ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin: voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella kastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta kepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata anteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni: odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos, Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin tekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin puolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat: polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin, että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa ja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset, kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri tuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin sairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä kaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan minä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin tainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat lyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka lyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä viimeinen tuhat (sen vietävä!…) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen minä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua (kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut tosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan petin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät olisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas kaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden, että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt hengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hän kertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella, kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sitten lyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa, aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niin sydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle vastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin yöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia minulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa täyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen ja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen, lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa; kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä usein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista taipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.
Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja ystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan siitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut vihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni entistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan kuin pienet lapset. Toisin oli laita M—tskyn; hän ei ollut aatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin häneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien sisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa oikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä näin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa vapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan unohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en mene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa aivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä välistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja rangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä eikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään ollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä näkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi. Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta tuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta käytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta. Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään pitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona. Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä esimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin käytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä, jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä on taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan varmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin pitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen rikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis levollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka onkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen vuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä, semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen vallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan, välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät sentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin luutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista paheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä sairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan. Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa. Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen, lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi kovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli erinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin rangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia kummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä muutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan, jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin rangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän intoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme sitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen herkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli siitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut ylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes vähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli rangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä ilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla kepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä mieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla, velvollisuuden mukaan, muutoin… Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä "muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän vielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen temppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä tietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli niissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä paljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla häntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa, alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen toimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista kovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaa niinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää sortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa vangin kanssa seuraavan keskustelun:
— Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan laki!
— Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!
— Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua huvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai en ole mielestäsi?
— Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä, me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan toivomaan.
— Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki; tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja armollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.
— Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.
— Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen tahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä palvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä heikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!
— Teidän jalosukuisuutenne!
— Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että teen syntiä, mutta olkoon menneeksi… Minä armahdan sinua tällä kertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten vahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta sinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä teet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee omalletunnolleni…
— Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä pahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä…
— No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?
— Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa…
— Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle sanallasi; vakuutatkos?
— Teidän jalosukuisuutenne!!!
— No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi tähden; oletko sinä orpo?
— Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää, ilman äitiä.
— No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista, että tämä on viimeinen kerta … viekää hänet, lisää hän sitten niin laupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi Jumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi, ensimäiset kepit heilahtivat… "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikow kohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä, vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Ja sotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät iskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee hänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen kupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli miesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja ainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä, lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!…"
Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä kertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:
— Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta ehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin. Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa joka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä arvelet? Tahdotkos koettaa?
Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se todellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja siten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi satukaan.
— Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.
— No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa ettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei yksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies tietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan minkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestää viittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen selkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. — "Ei, teidän jalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hän nousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta tiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on kertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.
Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti Smekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin majuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin puhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan kuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin halveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä mielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas rankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin luonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä kaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston jälkeensä — niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta mitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on, että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on valmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä mainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai toiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille ja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut osakseen erityisen suosion — niin että siitäkin, kuinka hän pani rangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää ei tarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista päällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!" — Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies. Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa jaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä pilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin, että kaikki vangit pitivät häntäomanamiehenään ja se onkin suuri taito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen omistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että heidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin saavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa alistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon! Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään noudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen ja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen mielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis vaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen lisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla tavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti Smekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta hän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin tähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin muisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten ollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli olemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes vuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa. Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan rangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy syylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään teeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta saada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja sytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa rukoilla… "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä…", sanoo Smekalow; vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja sen runon ulkoa?" — "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me olemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." — "No, lue sitten!" Vanki tietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä semmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille jo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille ole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka kourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten kuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin — niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on sen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein kumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan; hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta runosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "taivahalla." Sitäpä tarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla hetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntä patukalla!"
Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet vetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä lienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo ilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi ja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin sovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti pois rangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli rangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen jälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo kolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinen mies! Semmoinen leikinlaskija!"
— Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin — niin hän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan polttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne menet Aksenow?
— Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän naurahti itsekseen… Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!
— Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.
Jatkoa.
[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minun aikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhä muuttuu.]
Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksien toimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessa tutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistä ainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiin kaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensi aikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläni näkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksi valmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton ja hämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustua yksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia ja pyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien eri muotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omalta kannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sielun tilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvat kylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen on lyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja se väkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkään en voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osan kärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä, joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepin lyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevan lääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien luku oli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaa kärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippui siitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennä etemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänen hengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopa puolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittu kaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopa kolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oli parantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivät lähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta. Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavaton hajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan oli enimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaan puhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntä odotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen ei käännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempi tuomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olen jo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaan siitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiä jäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkalla määräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitä hänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkas luonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaa tunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaan luullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Jo syytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä ja valmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hän rohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä en ole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin ja toivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä, ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaan matkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä… Kahden päivän perästä sairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopa samalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensa toista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.
Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät ja yöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensa miehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkään rangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua. Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää, miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpä oikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan, etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanon vieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinut saada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella", oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki. Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M—iin, kysyin minä asiasta häneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkä olisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen. Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheet antavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus, suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensi katseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, että viidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskata ihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Sen ohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle. Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hän heittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voi lyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat, että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään", sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipat kiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävät niitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aika takaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsa kurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille ja Brennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samalla kertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovat maistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatonta herruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran on huomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksi luotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa; se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olen vakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksesta raaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat; raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä ja mieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainen haihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen, katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi. Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki ja mahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta on viekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänä semmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen, ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli, on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaiken ihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.
Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä. Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, mutta ainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitä lausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuuden vaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tuntee välttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä on kokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin; ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereen miltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei ole olemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaan luopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.
Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkein jokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudet eivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevät ylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi. Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toiset pakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampi kuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassa määrässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toista pyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä? Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopa kunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä, ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä. Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niin on otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kun kerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin ja jota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitä loukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun ei kuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme, armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistui hän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoa pyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihan se röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen, pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki; aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenä on hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä on erityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein aina vartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpi velvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkei hän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitään vihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja halu esiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan. Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansa hylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla, eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen ja enentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan. Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä." Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivat kehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkin ihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla, enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitä kohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvät rangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissä jonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajan kuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän oli pienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha, ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen ja rauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiini lyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hieman ylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minun kuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oli esimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitä ystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hän näytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minä kuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkellä paljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se oli kirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiin joskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettuna pitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässä kaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkään omia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimesta lähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi ei alentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaasti hän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana, peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästi silmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvä toimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa. Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluva syytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin, vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyille määrää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan ja vaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaan enemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti ei pyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omalla selkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksusta uhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein aina suostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti, sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hän määrää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvät sukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntä tyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelle avuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkin kummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaa rangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä, milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää. Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansa sen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaan rangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkään haavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista ja tempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakin lahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskun täydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovat helpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti on kaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoin menettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsa seuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeen seuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vai lieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaan rangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä, sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tuntee pyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloin kuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilman nautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua: "Katso itseäsi, minä poltan!" — tavalliset sanat tällaisissa tilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luonto voipi turmeltua.
Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminen oli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensa kalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta sen jälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niin ikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset, katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä, kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet. Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi. Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kuten meillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johon kuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihen myöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- ja vehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessä huvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voi syödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitä vaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista varten määrätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiin heikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneen olutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestä kädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisi kopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, jolta olisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskin sotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin. Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivat sen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla oli rahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja. Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta. Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kuka lörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotu uusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminen herätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon. Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivat tervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivat aina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, sillä niistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennut kertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie? minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uuden kertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan: siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista. Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan, illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olen maininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä, jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuin kaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyi riitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisia tutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksen välttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidän mielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, he päättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oli teeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiä pois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtä vähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän pois sairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttua rangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia. Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivat vitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan. "Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa. Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä en voinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.
Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomat temput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hullua pidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieli olla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaan eräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asia tapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoen vankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahden virstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejä muurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuvia tiilitöitä varten. M—tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksi paikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän oli puolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea ja juhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellut Siperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hän olikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M—tsky ja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minä keskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi, kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti. Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hän jostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänet äkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen, nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaan pitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävi surulliseksi… Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassa pulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin ja teki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesi ilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisen paitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli ja tappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessa pyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiin toiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, että hänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samalla kertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitä vuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhä huonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkin vietiin täältä johonkin muuanne…
Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin kerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot olivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin viereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui paikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien. Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä mutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä päivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule mitään, koska översti G—:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen puolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä tapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en tietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne tavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä vaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin tänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi hän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu ja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan rautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen jälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran oli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin päävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa almuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle korvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen tarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen häiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä vapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta puhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin mahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista rakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha, alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten rangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli hän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus, joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton sotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia, sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä ääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä rupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään. Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän sanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin hänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin "sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli mahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän oikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen lähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen lähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen. Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä mielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden päivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen suuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä todellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan rivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää tilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta minä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään puhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja alakuloinen… Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin toiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.
Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti sairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä eivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti sairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään; mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia, iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja joihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs omituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta kärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla, vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he siihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en voi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat omituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli välskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se itsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa lansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille. Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa lyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta lansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa suhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim. kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista leikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen sen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista, voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa, kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli verrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta kotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä sitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista, kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän juonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan, vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa; meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin paljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia hienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin vaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia. Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt hienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään muidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena, osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta. Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja rupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla äänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty pitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä sairashuoneessa.