— Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten säästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan tehtiin hänestä pientä pilaa.
— Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.
— Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.
— Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!
— Mitäs se sinua liikuttaa?
— Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki — sarvet eivät ole mitään, vaan kun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.
Kaikki nauroivat.
— Onkos sinua vedetty?
— Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.
— Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.
Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät, riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori, toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, joka seikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.
— Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty? Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen ihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin puoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille yhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.
— Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.
— Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.] tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja meitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään lisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä hiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme rupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä. Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty asia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli luoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa puvussa. — Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja? [S.o. passia.]
— Ei ole, vastasimme me.
— Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi ystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o. metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin olivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan huilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille puolituopillista?
— Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa ilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan seikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari, jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan. Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin putkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi tahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja hänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva, poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille vielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika: ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään. Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hän huusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en mitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.
— Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja hän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan nähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?
— Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.
— Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?
— On teidän korkeasukuisuutenne.
— Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyi hän kolmannelta.
— Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.
— Mikäs on nimesi?
— Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.
— Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?
— Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhan maailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.
— Keitä ovat ne hyvät ihmiset?
— En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaa muistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.
— Oletko kaikki unohtanut?
— Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.
— Mutta olihan sinulla isä ja äiti?… Kaiketi heidät muistat?
— Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta en sitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidän korkeasukuisuutenne.
— Missä sinä olet elänyt tähän asti?
— Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.
— Ainako metsässä?
— Aina metsässä.
— Kuinkas talvella?
— Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.
— No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?
— Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.
— Ja sinä?
— Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.
— Ja sinä?
— Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.
— Eikö kukaan teistä muista mitään?
— Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.
Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä saattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme tervettä, hyvinvoipaa väkeä. — Viekää heidät linnaan, kyllä minä sitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä — sen hän sanoi minulle. — Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli pöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? — Istu tuolille, sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän korvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen pappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. — Kirjoita!
— Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. — Kirjoita niinkuin osaat! Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen sanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä — piti vaan muka kirjoittaa!
— No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?
— Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin kirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa karannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka haaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit, niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä tavoin?
— Vai niin! Tekikös se kipeätä?
— Sanoinhan jo, että teki.
Kaikki rupesivat nauramaan.
— No, kirjoititkos sinä?
— Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia, vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on tietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.
— Osaatkos sinä kirjoittaa?
— Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin koko asiasta…
Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika tuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat pitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut joku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa, usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten lepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla, vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä, riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan. Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin ystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä. Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona kiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä. Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee istualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää kallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä, koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin saanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan entisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi mielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat, joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin arvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja koska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin minä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään… Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä tehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka saamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi yskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla äänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuulla tätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee kertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta, lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää, ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen kuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin vesi suhisisi jossain kaukana…
Kesäaika.
Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen alkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä lämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti elähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin mieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta. Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi kuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He iloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä jonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että vankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin kuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin myöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena silmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa suunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa alkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin olisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa ja keventää siten ahdistettua mieltänsä. — "Ohoi!" sanoivat he sitten äkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja tarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin, joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin vanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen siihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin tavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään, ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi hänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja voimakkaita miehiä… Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä sano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni totuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti paistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon vastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui suljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; — tähän aikaan, jolloin leivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä kulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa metsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden kourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan, missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä missäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat metsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja, aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan tähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole, ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta "kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää; kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää, jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä näkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista siirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä lisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri ja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On olemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä loputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan tyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he johonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on köyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on viehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran ovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat, jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä oli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin, elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin kauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen jättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet. Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut tehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen suuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän etelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa ja Kaukaasiassa — joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä muunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli semmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä muilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin välttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies, ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja rauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli hänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä jotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen päähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän söi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa; tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan. Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän väliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään. Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin hänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös, että hänellä oli lapsia jossain… Minkä vuoksi oli hän joutunut vankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin karkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut, koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa hiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen saattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan olevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen paratiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan ymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" — siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he missä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät suinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia aikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on vaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan kuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen rintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan muistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet… Minä puhun nyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät syytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat ainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta, rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa vankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin antautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja mahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle onnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi ajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään. Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta ja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan kohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta vankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä. "Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä oikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän tahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan täydellistä vapautta — hän tietää, että se on melkein mahdotonta — mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai myöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi — sanalla sanoen minne hyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän on kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän kuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa, jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä olisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia, jolla voisivat kaikkialla oleskella — tulevat he syksyksi, jollei heitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin, päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen tietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.
Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä joskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa nojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä, kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas kävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja vankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä aatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä muilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina menin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen vuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa muiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?" sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon kuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä vaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä tavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti minun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri jakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin osassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli minulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä olevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en ollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon olin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset rukoukset, maahan kumarrukset — kaikki se muistutti minulle kaukaista entisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun meidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä varustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan sen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun, jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta papin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni, kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa, joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien tai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun, jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä etupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä paikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat rukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja hartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.
Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan samallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat meitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa, että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoon vaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin hartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän ostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä", ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan edessä olimme kaikki samanlaisia… Me kävimme Herran ehtoollisella ennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat: "…ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" — sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin että kahleet rämähtivät.
Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten määräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin lähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme ja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista kaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin kuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä vankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli valoisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin ikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi juhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.
Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit rakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät sepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa. Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä vaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä linnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän kuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon. Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka eivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He ottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut edullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa liikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa. Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että siihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava sekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu, piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni parisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla ainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä, vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille siitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli heille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa mielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella, yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa katsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin polttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran nurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai alabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset rakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä Irtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen sylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta peräkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla kannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä, että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä kantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi noin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa viisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa tarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi kestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä tahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.
Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että ruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että sain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä rannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan maailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja, jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin asettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt tehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä vihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme asumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en voinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin kulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan avaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin sinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen laulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin kauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän kirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja kirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli köyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun linnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin kosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas kaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna… Pieni, kuihtunut kukkanenkin, jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti taudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä vankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi, katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä ympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea nähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut hyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta kykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en huomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne lausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen, joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä kovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin itseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä nukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella. Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät koko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua maillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti puhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista, kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin kyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä, juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui hullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta uteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna viralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että huhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä Kwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen, koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat kaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä lohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he suuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.
— Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; — onhan hänellä siksi paksu niska, kylläpähän kestää!
— No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän näköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.
— Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs harmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.
— Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen viralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen hiljalleen balalaikkansa kieliä.
— Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; — ja kun ruvetaan kyselemään, niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaan kun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.
— Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. — Olemmehan vankeja.
— Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies — jäi jälelle hiukan jauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäs kävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oli olevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?
— Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?
— Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.
— Mille leviisorille?
— Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelän näköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut "Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski aina leikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä ja kokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta, jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraan kyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokit myyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omilla rahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivät vähittäin vangeille.
— Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.
— Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. — Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; hän tarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaiset kertoivat.
Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiin kenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja? Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi, kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät ja haukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin. Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoa kenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisena taitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinen yhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensä olivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitä tärkeimpiä keskusteluita.
— Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta pois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen ja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta panemisesta.
— Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki, joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.
— Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. — Vähäkös hän on rahoja riistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten tahtoi hän naida ylipapin tyttären.
— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois; siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies. Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin kertoi.
— Niin; kyllä hän osaa tuhlata.
— Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä naimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen keskusteluun.
— Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti entinen kirjuri. — Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan. Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin ja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin tähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.
— Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku epäilevästi.
— Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat runsaasti.
— Tietysti runsaasti, arvon mukaan.
— Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.
— Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushin halveksivasti. — Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?
— Olenpa niinkin!
— Valehtelet.
— Itse valehtelet.
— No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkä kenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.
— Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukan epäilevän näköisenä.
— Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän, tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vasta överstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntä kenraaliksi.
— Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; — sillä minä olen nainut mies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaista sukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hän paaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hän neljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseään jostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minulle siitä.
— Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisesta vesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.
— Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä… Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs ijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.
— Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut lähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.
— Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja kokemusta. Suulas oli hän myöskin.
— Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; — viime viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että kaikki on hyvässä kunnossa…
— Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti on ollut humalassa.
— Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa humalassa!
— Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.
Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet olivat sinä iltana liikutetut.
Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista. Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava. Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla. Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen liike, tungeskeleminen… Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.
Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää. Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa naskalilla sydänalaan.
Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut haavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen maankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä sanottiin häntä aina Gawrilkaksi.
Lomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit asuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä, Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että heillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He viljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta pääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä varastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista olivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin ymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he ylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi matkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö tutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen älykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he luulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin kaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin tyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta hepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut tuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin hekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes minkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen virstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui siellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo kauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä kirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita. Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että olivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet heidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin kuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat lähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän vankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan syyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu Gawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian niskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta, mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen tekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien kanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja maankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan kanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet murhatyön.
Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä. Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen setänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa mies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli aikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja sopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli syyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet eivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä syntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta. Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi ja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.
Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana, elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli nähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme tiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti nähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian siten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he eivät antaneet.
Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi Gawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla. Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan läähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa tavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.
— Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei, parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin! huusi hän hätäisesti aliupseerille.
— Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän pisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.
— Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä… Paikka on vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi heittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas nyt olet sinä käsissäni!… Vahtipaikalle!
Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka haava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus kuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja annettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen…
Vihdoin tuli reviisorikin.
Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se tapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty, silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän vaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen mukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli jokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan. Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja sattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri ja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista seisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän aikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että kaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen paikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä; hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja ja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja kaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään Pietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali kääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti suuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta, vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää hänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella kauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen, punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista vaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman silmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti kuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain hänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään. Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa hän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin ja niin, aatelismies muka.
— Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?
— Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin hänelle.
Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois vankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät jonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei voinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta olla vakuutettu.
Vankilan eläimet.
Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä enemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta veden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän ajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme tarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa sama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä aamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti henkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan ympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit, mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa riitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se makasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti velvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus ilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis ostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki olivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia hevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli hevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen oli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja porvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He iloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin, aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä oli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois; vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat kummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä mukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko, sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa herättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia temppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja koittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä olisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden selkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he keskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita hampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat tavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet lukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat kuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai ei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut kummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa semmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia, tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he olisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut laisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi tsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset hevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo. Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen hevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin, viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut vankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo ennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan puoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä ainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset kääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka sairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa oli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen talonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai paljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka sanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta eli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään, rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta muiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja ainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista, teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea ja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti, mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin vaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa, luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi ruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja epäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä maankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen käytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän elämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty tietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun Jelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika tuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli Jelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi helposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua. Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet parantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen väärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta mokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta kultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei hänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma maineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu esikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta, korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita; kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi. Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua käsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut puolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla levottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin veti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen käänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla tavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun oikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti hänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin Jelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän oli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle äkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle, oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.
— Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän puolensa pitää, sanoivat toiset.
— Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin sävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.
— Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin eiKulikowkaan ole ymmärtämätön.
— Ei se mies ole ymmärtämätön!
— Ei ole…
Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin, nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se moitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä ruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin kiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin. Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.
— Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat muutamat.
— Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.
— No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä…
— Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä, itsestämme synnymme…
Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia ilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa lopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen kuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia, joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa. Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki katselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme Roman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit ovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen hevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa juhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen, harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan hevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut siitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin kotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei olisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen etuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän pistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei edes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan sallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta kaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he usein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin avaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli taakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonen lähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle odottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.
"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!…Ymmärtääpähän!"
— Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!
— Oiva olet, hevonen!
Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista. Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"
Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.
Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.
Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä. Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja jonkun aikaa myöskin kotka.
Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut, Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää, ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä. Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen, jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa. Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen. Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran kuoliaaksi vallilla.
Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa. Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta. Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka parka!
Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä. Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää. Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.
Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään. Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä. "Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat; "olettepahan saaneet ne oppimaan!" — "Tuossa on teille hanhia varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku paasto oli loppunut.
Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä, mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa. He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa — siten leikkivät vangit usein pukin kanssa — kun Wasjka hypähti äkkiä ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä. Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään. Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista? Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että "kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut vastaan ajavan majuurin silmiin. — "Seis!" huusi tämä; "kenen on pukki?" Hänelle selitettiin asia. — "Kuinka! Vankilassa on pukki ja minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella. Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.
Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena. Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen. Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas. Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa. Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä: se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: — "Antaa sen kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.
— Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen täällä asumaan, lisäsi toinen.
— Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.
— Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.
— Kotka on metsän kuningas … alkoi Skuratow, mutta häntä tällä kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.