Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; — he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta, vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat. Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan. Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään. Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.
* * * * *
Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava, että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat kuunnella vanhain — heidän mielestään — vain "loruja" ja "satuja" edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki: "Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on." "No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.
Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen kansan ensimäinen sota yksinään ja — kentiesi — viimeinen sota kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi "urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta, virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta, "ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."
Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan. Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen: muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.
B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.
Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.
Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen, Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille. Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n osuus nousi tässä maalle.
Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan, luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä suhteessa menestyneetkään.
Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin, ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4 tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia, joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella. Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij, joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. — Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys, tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää. Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään, ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta. Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat parahiten.
Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina, totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman porttinsa päälle" — samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa, jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja vieläpä Karjalassakin. — Sekä huolimatta käskyn uhkauksista, että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään, on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa meni kaikki kalusta.
Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille, käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin. Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä; sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä, varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies, nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi, antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli. Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti. Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin, joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä kaksi. — Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa se näiden seikkain tapahtuessa olikin. — Talonpoikia tarjousi kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin, kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen vallesmanniksi pääsemistänsä.
Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana, Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista. Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa, tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha. "On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde. Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet, jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin valloitetuksi ennen auringon laskeumista. — Tämä aurinko, Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä, joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.
Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla. Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella, josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin loppunsa. — Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.
Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin, mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa, pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen pyssyn ja läksi Waasaan.
Weikkars'in kylästä ei ollut Ruotsalaisilta Waasaan enään peninkulmaa enempää. Ennenkuin tulivat Waasaan, saivat levätä tuntikauden Höstveden kylässä, josta oli vaan neljännes Waasaan; tästä lähtiessään ottivat taas kasakan. Kello 10 aikana edeltä puolipäivän saapuivat Ruotsalaiset Waasaan, ja hyökkäsivät hurraa huutaen tullista sisään, kenenkään vastassa olematta. Niin päästiin kaupunkiin hangastelematta, ehkä kuitenkin Bergenstråle turhaan ammututti tykeilläkin; seisahtumatta rynnistettiin kahta poikkikatua pitkin kauppakadulle, jossa edusväki seisahtui. Wihollisella oli neljä tykkiä eräässä kadun risteyksessä, josta heidän sopi pyhkiä kaikkia siinä yhtyviä. Tykit alkoivat pian pitää peliänsä, lähettäen surman ja kuoleman Länsipohjalaisten joukkoon; kaatumusta lisäsi myös Wenäläisten kivääri-tuli huoneitten akkunoista. Itse Demidoff ei ollut kaupungissa Ruotsalaisten tullessa; mutta muita käskijöitä tuli pian toimiin, Demidoff itse oli aika-joukon kanssa marssinut pohjoistullista Smedsbyy'hyn päin, josta oli saanut tiedon Ruotsalaisten aikovan rynnistää. Tämän sanan toi eräs kasakka. Ajettuaan aika vauhtia Smedsbyy'stä pysäytti kasakka vaahdesta varsin valkean hevosensa Demidoff'in majan kartanolle, ja astui itse sisään. Demidoff oli juuri einettä syömässä. Kiireestä ajostaan ja hätäyksistänsä ei saanut kasakka muuta sanaa esiin, kuin: "Svetski". Eipä enempää tarvittukaan, ja Demidoff hyppäsi pöydästä, jättäen murkinoitsemisensa toistaseksi. Kasakka oli näet nähnyt siellä sinne jo joutuneen Sandman'in osuuden. Sitä tietä ei Demidoff kuitenkaan ennättänyt kauas, ennenkuin kuuli tykin järinän kaupungista. Kun ei lähellä nähnyt vihollista Smedsbyy'stä päin, pyörti hän heti siis kaupunkiin. Kiireesti rientäen hyökkäsi hän Bergenstrål'ea vastaan. Hän joutui tähän, tuoden muassaan jalkaväkeä ja kasakoita, melkein samassa, kun Ruotsalaisetkin seisahtuivat. Kolmen tunnin tappelu syntyi. Se oli tuima. Tapeltiin askel askeleelta, katu kadulta. Toinen ei tahtonut jättää voittoansa, toinen ei peräytyä. Ruotsalaisten uljuus oli suuri, ja vimma kummallakin puolen iso. Kumminkin tunkivat Ruotsalaiset eteenpäin, ehkä vähitellen. Vihdoin esti tunkemisen muutamat kadun poikki jääneet venäläis-vaunut, joiden edestä hevoiset olivat ammutut. Nyt seisoi kummatkin voimat. Kummankin tykit pyhkivät katuja; kivääreillä, musketeillä ammuttiin akkunoista. Usea kaatui kadulle, moni heitti henkensä huoneisinkin. Tykit olivat kohta taas raivanneet tien, ja taas hyökkäsivät Ruotsalaiset hurraten edellensä. Tykin jyskeesen ja kiväärien paukkeesen sekottiihen myös ukkosen järäyksiä. Taivas musteni paksuista pilvistä, ja vahva ruutinsavu peitti koko kaupungin huntuunsa. Kuulia lensi maassa, ja taivaasta satoi rankka vesi. Tämä kaikki oli hirveän ihanaa kuulla ja nähdä.
Tällä aikaa oli vihollinen lähettänyt kuriereja Tuovilaan (Tobyy'hyn) käskemään siellä olevia joukkoja avuksensa. Mutta pitkään ei apua tullut, eikä kurieritkaan palanneet. Sillä oli, näet, jo ennen kaupunkiin hyökkäämistä katteini Dalberg eroitettu sotajoukkoa seuraavien talonpoikain kanssa vasemmalle kädelle vihollista siellä ahdistamaan. Nämä ampuivat yhden kurierin, niin toisen ja kolmannenkin. Wasta neljäs tai viides pääsi perille; totta sekin kierrellen. Sitten hetken kuluttua laumasikin isoja vihollis-joukkoja eteläisestä tullista kaupunkiin. Siitä olikin syytä varoa Dalberg'in joutuvan talonpoikinensa kierroksiin. Senpätähden lähetettiin majuri Amneus 100 miehen kanssa valtaamaan kannaksen vastapäätä hovioikeuden rakennusta, eli niinkutsuttua Korsholm'an vallia, jossa oli muinaan mainio Korsholm'an linna. Mitä nämä Dalberg ja Amneus toimivat, vihollisten Tuovilasta (Tobyy'stä) avuksi tultua, ei ole aivan selvä. Arvattavasti palasivat hetken kuluttua toveriensa joukkoon, niinkuin Amneus näyttää lähetetynkin Dalberg'in joukkojen peräymistä suojelemaan ja niitä kierroksiin joutumasta estämään. — Eräs talonpoika, Jonas Ström, oli nähnyt Wenäjän herroja hovioikeuden rakennuksessa. Hän juoksi sinne, piilihe itse kallioiden kolohon ja ampui sieltä aina kun näki jonkun. Wäli oli kyllä pitkä; mutta hänellä oli oiva hyljepyssy, ja oli itse tarkimpia ampumiehiä, jotta pyssynsä hyvin kantoi ja hän osasi. Näin muutamia kertoja tehtyänsä, sai kuulan otsaansa ja jäi siihen. Hän oli kentiesi ainoa talonpoika joka kaatui, sillä useimmat olivat tainneet nähdä paon paraaksi, kun tykeillä jyskyttämään ruvettiin; ainakin pakeni isoin osa niitä, jotka olivat aseettomina.
Toisaalla kaupungissa kesti yhä tappelu. Wihollinen jo vähitellen vetäysi kaupungista, kun näki Ruotsalaisten hurraten voittavan muutamia askeleita katua. Sanovat moniaat, ja vihollinen itsekin, heidän peräytyneen mielien saartaa Ruotsalaiset kaupunkiin. Toiset väittävät vaan hänen vetäyneen odottamaan apuväkeä Tuovilasta (Tobyy'stä), jonka jo näimme tulevan. On niitäkin, jotka päättävät hänen peräyneen epätoivosta voida yksinänsä enään mitään, ennenkuin Wähästä-kyröstä tulisi apua. Olipa näistä tosi mikä tahansa, se varmin on että vetäysi jo kaupungista; mutta herkesi pian sitäkin tekemästä. Siitä syytetään tämän-aikuista pitäjän apulaista Isaak Siniusta. Hänen näet kertovat moniaat kavunneen kirkkotorniin, josta näki, tuulen kerran vähän savua haihduttaessa, Ruotsalaisten vähäisen joukon. Hän, joka jo oli vannonut uskollisuutensa valan vihollisille, olikin uuttera ja uskollinen heidän asioitaan ajamaan. Sinius nyt kertoi tämän Ruotsalaisten vähyyden Demidoff'ille, joka vetäysi vetäymistään ja jo oli lähtemäisillänsä Smedsbyy'hyn ja sen kautta pakoon. Waikea on ratkaista, oliko se Sinius'en antamain tietoin, vain muiden syiden tähden, kun Demidoff yht'äkkiä palasi jälleen, ja hyökkäsi nyt hänkin vuorollaan tuimalla innolla. Tätä uutta hyökkäystä eivät Ruotsalaiset ensinkään odottaneet. Kun tuuli vei savun vihollisten päälle ja peitti ne pimeyteensä, eivät Ruotsalaiset nähneet vihollisiansa ennenkuin olivat aivan likellä. Jo ennenkin tappelussa oli pitänyt ampua pitkin katuja ja suunnatta vaan; tässä sokko-ammunnassa ampuivat Wenäläiset enemmiten yli, niinkuin ainakin —. Taas syttyi tuiki kiihkeä ja julma tappelu. Mutta Demidoff oli palannut niin arvaamatta ja alkanut hyökkäyksensä erinomaisella nopeudella ja rajuudella, että Ruotsalaiset seisahtuivat. Pian käski jo haavoitettu Bergenstråle joukkonsa vähitellen vetäimään takaisin, enemmin kuitenkin vapaehtoisesti kuin pakosta. Everstiluutnantti L. von Knorring, näet, kun näki Bergenstråle'n olevan aikeissa paeta, oli neuvonut häntä vetäymään itätullin eteen, josta oli tultukin; siellä sanoi hän, olisi otollinen ottaa taas vastaan vihollista järjestyksellä ja jäykkyydellä. Siten muka tykitkin voisivat vihollisten riveihin paremmin saattaa epäjärjestystä: painetti-hyökkäys päättäisi sitten kaikki onnellisesti. Tullin ulkopuolella olisi myös paluu helpompi, jos tulisi välttämättömäksi. Bergenstråle suostui tähän esittelyyn. Mutta samassa kun v. Knorring ajoi antamaan käskyä tästä, ammuttiin häntä päähän, että putosi heti hevosensa selästä. Tämä oli Ruotsin väelle suureksi vahingoksi; sillä toisilla johtajilla kenraal-adjutantti Bergenstrål'illa ja majureilla Ulfhjelm'illa ja Amneus'ella, ei ollut v. Knorrring'in mielen malttia eikä hämmästymättömyyttä ja rohkeutta saada kapealla kadulla noita vähän epäjärjestykseen joutuneita joukkojansa taas järjestykseen.
Nyt täytyi Ruotsalaisten peräytyä, mutta eivät tehneet sitä kuin vähitellen. Wielä kerran tekivät komentajat ja komennettavat minkä voivat ja velvollisuutensa. Muutamalta tykiltä olivat tykkimiehet ammutut, jott'ei muut kun yksi ainoa ollut jälillä. Tämä pitkitti kuitenkin hätäytymättä kuolemakoneensa puhdistamista, laahausta ja laukaisemista, ehkä oli aivan yksin. Tuli taas kuula, niin vei toisen pyöränkin lavoista. Mutta vieläkin väänti tämä uros sen niin, että sopi ampua hetken siihen saapuneiden talonpoikain kanssa, joita vielä oli muutamia loppuun astikin. Tämän tapahtuessa oltiin jo tullin ulkopuolella, johon Ruotsalaiset taas olivat seisahtuneet. Samassa huusi itse kenraal-adjutantti Bergenstråle, jonka jo äsken sanoimme haavoitetuksi: "missä minun poikani!" Paikalla ajoi hän vihollisia kohden, heidän joukkonsa läpi, vaikka ammuttiin, ja sitten lähellä tullia olevalle kauppias Malander'in kartanolle, jossa Wenäläisten päällikköviraston maja oli. Tänne tultuansa sanotaan hänen viskanneen miekkansa menemään, ja antauneen vangiksi. Totta teki sen, kun ei enään nähnyt keinoa miten päästä pakoon, kun kerran innoissaan joutui sinne. Moni tosin tahtoo rumentaa tätä Bergenstråle'n käytöstä; mutta syitä sitä rumemmalta puolen katsella, emme tiedä. Eräs vanhus, joka silloin oli ollut vielä joukossa, muisteli jonkun sanoneen samassa: "tuo kajahtaa hyvältä Klingspor'an korvissa." Liekö sanelija näillä sanoillansa tarkoittanut Klingspor'an ja Bergenstråle'n kiinteää väliä, siitä kun Bergenstråle'n sanotaan saaneen vallan käydä sotaa omavaltaisesti ja aivan Klingspor'asta huolimatta. Tämän valtuuksen hänen muka olisi pitänyt saada palkkioksi, kun oli jolloinkulloin jäänyt syrjään ennen päällikkyyksiä jaettaessa.
Kun korkeimmat johtajat olivat kadotetut, ei ollut enään mahdollista pitää paikkaansa tässä. Warsinkin kun ampuvarat loppuivat aivan Ruotsalaisilta, paljon senkin vuoksi, että Bergenstråle jo kaupunkiin tultaessa oli aivan joutavastaan ammuttanut sekä kivääreillä että tykeillä. Ilman sitä, että varat meni hukkaan joutavastaan, antoi tämä tyhjä ammunta paraan sanan Ruotsalaisten tulosta. Olipa muutamat asukkaat vaarassa saada surmansa tältä ystävältä, joka tuli niin suuresti paukuttaen. Kauppias Malander oli seisonut puotinsa portailla samassa, ja yksi tykinkuula oli juuri mennyt vähän sivutsensa, hyvä ett'ei sattunut: ei yhtään vihollista ollut silloin näkyvissä. — Ruotsalaiset pakenivat nyt kiireesti. Heidän ainoa korkeampi upsierinsa oli majuri Ulfhjelm: toiset olivat mikä kuollut, kuka vangiksi saatu. Läpi yön paettiin, ja kello 2-3 aikoina päästiin jälleen Itähankmon satamaan, josta samaan aikaan eilen olivat lähteneet. Tuskin olivat pakenevat Ruotsalaiset Weikkars'ista ehtineet kääntyä Koivulahden tielle, kun kasakoita tuli samalle paikalle. Tykin jyske näet oli antanut Wähään-kyröön — matka ei olekkaan 2 peninkulmaa pitempi — sanan tappelusta Waasassa. Nämä kasakat lähetti Demidoff'ille nyt Rajevskij edeltäkäsin jo avuksi. Kasakat nyt ratsastivat pakenevain Ruotsalaisten perään; mutta nämä olivat toki saaneet jo niin pitkän ennätyksen, että kerkesivät vesille, ennenkuin kasakat rantaan ehtivät. Kasakat kun eivät voineet muuta, niin lähettivät karpiinan-laukauksia pakenevain perään, ehkä vahingoittamatta.
Waasasta pakenevat olivat niin väsyksissänsä, että usea tahtoi heittäytä tien viereen maata, ehkä tiesi vihollisten tulevan perässä. Hepä eivät olleet saaneet levätäkkään eilis-aamusta saakka, kun läksivät Itähankmosta, jonne läpi öiseen tulivat, muuta kuin tuntikauden Höstvedellä Waasaan marssittaissa. He olivat marssineet Waasaan, tapelleet siellä tiimakausia, ja nyt taas juosten tulleet kolmen peninkulman pituisen matkan. Siispä ei kumma, jos väsyi moni. Heitä heittäysikin usea maantien viereen makaamaan. Mutta oli talonpoikia, jotka ottivat näitä haavoistansa ja vaivoista uupuneita korjataksensa ja kantoivat loimilla toisten luoksi veneisin. Mutta niillä, jotka jo ennen omin voiminsa olivat pääsneet veneisin, oli niin kova kiiret ja pelko, ett'eivät mielestänsä olisi kerjenneet enään uupuneita ja haavoitettuja tovereitaankaan korjaamaan; mutta talonpojat pakottivat heidät siihen, uhaten nakata raukat vihollisen jaloista edes mereen, jos eivät Ruotsalaiset korjaisi omia veljiänsä: itsestään eivät näy niin huolineen. — Jo siitäkin, että Rajevskij oli lähettänyt kasakoita Demidoff'in apuun, ja että samat kasakat olivat aivan sulkemaisillansa Ruotsalaiset pakoonkaan pääsystä laivoillensa, näkee kuinka peräti vaaralliseen tilaan Bergenstråle oli heittäynyt; totta oli outoutensa seutuin kanssa painavinna syynä hänelle näin omaan onneensa nojaumiseen, joka muutoin olisikin vielä enemmin moitittavaa.
Katteini Sandman oli sillä aikaa kulkenut Smedsbyy'n kylään, ottaen tiellänsä vihollisen vartiakuntia ja majoituksia, joita hän joka kylässä tapasi. Myöskin sai hän Wenäläisiltä vähäisemmän nahkakuormaston, joka lähetettiin oitis Norrgård'in taloon Koivulahden kirkonkylään, jonne se jäikin. Kaikki Wenäläiset, joita sai, salpasi hän riihiin ja latoloihin. Jätettyänsä kunnekkin pari kolme vanhusta vartiaksi, marssi hän aina edellensä. — Mainittavaa myös on, että hän poikkesi kyliin, jotka eivät olleet ollenkaan tiensä varrella. Esim. Jungsund'in[10] kylään hän poikkesi, josta otti muutaman kymmenkunnan vangiksensa. Päästyänsä Smedsbyy'n kylään revitti Sandman siltapalkit pois, että arvon pääsi kulkemaan; mutta hän jätti sillan orsihirret sillensä. Häntäpä vastaan Demidoff arvattavasti marssi, kasakalta sanan saatuansa, luullen koko Ruotsin väen tulevan täältä käsin, ennenkuin kuuli tykin jyskeen.
Smedsbyy'ssä oleva silta vie yli nyt jo kuivanneen, mutta silloin vielä virtoavan salmen, joka juoksi sillan paikalla etelästä pohjoseen. Tämä salmi yhdisti Karperöö'n lahdelman (joka Kofköö'n salmen kautta on Pohjanlahden kanssa yksiä vesiä) nyt jo maatuneen Lågfjerd'in lahden kanssa, joka myös puoleltaan oli kanavan kautta yhteydessä Pohjanlahden kanssa. Siten leikkasivat nämä yhteydessä olevat vedet länsipuolellansa olevat maat saariksi. Tultuansa Smedsbyy'hyn lähetti hän noin viisikymmentä miestä mainitun sillan luoksi, ja antoi erään ala-upsierin käskijäksi näille, jotka luultavasti olivat Länsipohjalaisia. Itse pysähtyi hän isoimman joukkonsa kanssa Brännholm'an taloon, joka kyllä on Smedsbyy'n kylää, ehkä hyvin erillänsä siitä. Hänen sillan luoksi lähettämät miehensä asettuivat sen korvaan salmen itäpuolelle, jossa maa oli sileä, eikä huoneita, ei puita suojana. Wenäläiset taas, joita oli ollut majoitettu Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja joka kylään, ja joita Sandman ei ollut käynyt ottamassa, kokousivat aika sukkelaan ja ottivat olonsa salmen länsipuolella, noin kymmenkunta askelta sen reunalta, jossa oli vähäinen harjukin. Waasastakin sanotaan tänne saapuneen lisää väkeä Sandman'in tultua: ehkä lähetti Demidoff vähän sinnekin, kun itse tieltä palasi. Tässä ennätettiin laukaista ainakin kolme laukausta toisiansa vastaan, kunnes Bergenstråle'n tykin järinä alkoi kuulua kaupungista. Tykkitulen aljettua kaupungissa, palasi kohta avuksi tulleet joukotkin; totta Demidoff kutsui ne sinne, arvellen niitä siellä paremmin tarvittavan. Wenäläiset olivat tuoneet muassaan myös jonkun tykin, jolla eivät kuitenkaan mitään vahinkoa tehneet, kun taas ampuivat liian korkealle. Nyt vietiin ne pois Waasaan. Wihollisten enimmäksi huvennettua, läksivät nämäkin kulkemaan Karperöö'n lahden itärantaa, eli Silend'in puolta. — Sen aikaa, minkä oli puuhailtu sillan vieressä, oli Sandman järkähtämättä Brännholm'an talossa eikä liikkunut sieltä minnekään, ehkä sekä moni hänen omaa väkeänsä että varsinkin joukkoansa seuraavat talonpojat tahtoivat häntä menemään taisteluun. Hänen sekä monen näiden Jemtlantilaisten sanotaan näyttäneen pettureilta. Wasta kun näki vihollisten vetäivän taas kaupunkia kohden, oli Sandman'kin tullut sillan luokse. Täällä hän kuitenkin viipyi tarkastellen vähän aikaa, kunnes kaupungista pakenevilta saaristolaisilta sai tietää, miten Bergenstrål'en asiat Waasassa olivat käyneet. Sitten palasi hän samaa tietä kuin toisetkin, joiden kanssa yhtyi metsässä, josta seuraavat talonpojat opastivat. Kun tuli Petsmo'n kylään, hankkivat talonpojat hänelle veneitä, joilla pääsi joukkonensa Koivulahden edustalla oleviin mainittuihin laivoihin. Sandman'in muassa olleita talonpoikia luuli eräs osan-ottaja saatettavan arvata noin 70 miehen paikoille.
Paljon on moitittu katteini Sandman'ia näistä tapahtumista, ja hänen sekä kenraal-adjutantti Bergenstråle'n neuvottomuuden viaksi on Ruotsalaisten tappio Waasassa laskettu. Sandman'ille lasketaan pääsyytökseksi sitä, kun muka ei olisi ehtinyt oikeaan aikaan määräpaikalle. Mutta usea näkiä todistaa vieläkin Sandman'in ei ainoastansa tulleen Smedsbyy'hyn samaan aikaan kuin Bergenstråle tuli Waasaan, vaan että tuli jo tuntia paria ennemmin. Myös moititaan Sandman'ia siitä, kun muka ei olisi antanut minkäänlaista tietoa olostansa. Mutta olisihan sen vähäisenkin kahakan, joka tapahtui Smedsbyy'n sillan korvassa, pitänyt antaa tarpeeksi tietoa, semminkin kun ei Smedsbyy'stä ole enemmän, kuin korkeintaan kaksi neljännestä Waasaan, ja Wenäläiset kahakassa käyttivät tykkejäkin. Siis katoavat pää-syytökset, ja niin ei ole tätä tappiota enää laskeminen hänen syyksensä viivytyksestä, eikä myöskään sanan antamattomuudesta. Se kyllä on myönnettävä, että hän kentiesi rikkoi korkeamman käskyn, kun läksi kyliin, jossa hänen ei ollenkaan olisi tarvinnut tiensä vuoksi käydä. Mutta ensiksi emme ole varmat siitä, saiko hän semmoista kieltoa; toiseksi emme tiedä mitä painaviakin syitä hänellä on voinut olla poikkeamisiinsa. Että semmoisia oli hänellä, sen jo voimme arvata siitä, että hänen, joka oli sotamiehiä, piti tietää ja tuta yllinkyllin, kuinka tarkkuus ja aika ovat tärkeitä varsinkin sota-yritysten menestymiselle. Ja totta varovaisuus käskikin tämän poikkeamisen, selkänsä takaa vihollisia vangiksi ottamaan; sillä nehän olisivat voineet kaikki kokountua siellä ja pahoinkin ahdistaa häntä, itsensä ja Waasassa olevain keskelle. Sehän näyttääkin puolustavan tätä arvelua, kun Smedsbyy'n kahakan alussa oli Sandman'ia vastustamassa Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja muihin kyliin majoitettuja, mutta Sandman'in ottamattomia vihollista. Mutta se jääpi hänen syyksensä, ett'ei tunkenut Waasaan asti, jos varsinkin oli käsky, mutta vaan sen lähisyyteen, ehkä vastustajansa peräysivät häntä vastustamasta. Jos lie jäykillä syillä puollustamatonta, että hän kahakassa pitäysi enimmän väkensä kanssa syrjässä, on se myös luettava hänen viaksensa. Oliko se pelkoa? Oliko se muuta?
Näin tämän tappelun loppuna oli tappio Ruotsalaisille. Tarkemmin ajatellessamme olikin se parasta; sillä myöhemmin tai varemmin olisi Bergenstråle'n vähäinen joukko hukkunut Jankovitschin ja Rajevskijn, Demidoff'in ja Orloff-Denisoff'in kanunain keskelle, liiatenkin kun Uudenkarlebyy'n voitosta saatuja etuja ei käytetty. Taas, näetsen, oli jääty lepäämään pariksi viikkoa, kun saatiin verinen tappelu-tanner lepopaikaksi; näin kävi tähän aikaan useimmiten. — Tappelun tauottua peitti 400 ruumista kaupungin katuja. Toisia makasi verissään ja haavoissaan huoneissa. Tässä kaatui Ruotsalaisilta paljo väkeä: patterin päällikkö, luutnantti Hård, ja rykmentin korttierimestari Turdsjell, ynnä moniaita ala-upsiereja ja iso joukko sotamiehiä. Wangiksi joutui: päällikkö, kenraal-adjutantti Bergenstråle, uljas ja pahoin haavoitettu everstluutnantti von Knorring, upsieriston adjutantit Lychou ja Bergenstråle — edellisen poika —, luutnantti Hoffstedt, vänrikki kreivi Cronhjelm ja parooni Ulfhjelm, majuri Amneus ja katteini Stjernfelt sekä 192 alhaisempaa miestä. Smedsbyy'ssä kaatui 2 Ruotsalaista ja 6 venäläistä. Muutoin on tietymättömissä, kuinka paljon vihollinen menetti väkeä; varmaan ei hän pääsnyt niinkään vähällä kuin Ruotsalaiset.
Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät, joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja, kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja, ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)! Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch. Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille. Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin, he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen, että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.
Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne. Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten, haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa, pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia; haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.
Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita, kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä. Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes, että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin; mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat eivät ole niin hevillä unhotetut.
Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa. Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen. Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa, joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi; ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n mieltä.
Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p., oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.
C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.
Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta, kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein "otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana, jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.
Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.
Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.
Älkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään, missä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan enemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen hallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan jaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin ulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun heidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta kuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto kerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän entisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen hallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla sitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään oli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi. Siksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi. Myönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä järjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin odotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan isänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin sattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon sian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan itseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua vihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja muuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi Suomalaiset hänelle vannotusta valastansa.
Tehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen. Toukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat asiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi on ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan Ruotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja silloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei olevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun vielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat helposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat rangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä pidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan talonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky antaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät tienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän, arvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan voitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa vielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan aluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä näkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset väittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn. Pane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin vedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä; muutamaa niistä vielä muistellaan nimellä "pitkä syyti". Nämä kaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten vehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut vannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa jo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin rahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.
Mutta jättäkäämme jo tämä syiden tarkastaminen, katsellaksemme syiden seurauksien ensimäisiä alkuja, talonpoikain ensimäisiä liikuntoja, — syitten sytyttämiä seurauksia, jotka ensin kydettyänsä nyt ulkoa sattuvan tuulen vaikutuksessa virisivät palona leimuamaan.
Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18 miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson. Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.
Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella, josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä. Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit, joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa. Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä, vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä ja sinisten housuinsa punaisista palteista. — Talonpoikain uusi ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.
Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta. Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia; sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka, joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.
Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä, joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan. Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi. Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta. Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi miestä hengettömiksi.
Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi. Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle, pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä, kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle, ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa sapelin haavoista ja keihään pistämistä.
Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin, eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi. Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä. Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]
Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa, kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan, läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse. Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen, ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi; mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi luodin niskasta suun kautta ulos. — Nämä laukaukset oli kaksi latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin, uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. — Kun kasakkaa piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita. Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.
Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.
"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä. Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen, joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän jakaa vaaramme!"
Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa. Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti. Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka "hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan." Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei kehunut. — Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja, joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä, aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan miekan hamaralla.
Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi aikomuksettakin — ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen pois —, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]
Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.