Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.
Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8 aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä. Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8 miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille, miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä. Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri täälläkin.
Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin, talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa kohden.
Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan, laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa. Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.
Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman — jolta Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka vuoksi Edman nyt kulki puujalalla — sanomaan hänelle, että ennen pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille: "Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää huolimatta nyt katteinin sanoista.
Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä, eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa. Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä. Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi, vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.
Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä, jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään, ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa tykin-ammunnankin sieltä, — sehän olikin samana päivänä, jona Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka oli nyt kuljetettu laivaan.
Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa vedättämästä — varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli vedättänyt — ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä. Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.
Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään, päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi. He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa, maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa, nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät, tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.
Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan 15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa." Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita oli kuusi.
Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain tarvitseman jauhokuormaston tulosta.
Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli toimittaa Åminneborg'iin. — Atrian täytyi jäädä siksensä, kun joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana, kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. — Samoin kävi Maalahden provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.
Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle", joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta Pirttikylään — ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä, turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin, jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs. Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!" Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."
Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.
Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa, nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa, kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten, että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan; miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla matkata Suomeen."
Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin. Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun: todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. — Jo samana päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin. Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]
Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen, varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun, taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin. Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä. Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. — Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä sekä sisaruksiansa.
Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia, Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne, olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen. Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään, toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin. Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet, kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin; turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven, jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella kunnioituksella, jonka ansaitsikin.
Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. — Tämän päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen. Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui. Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä, erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni; mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.
Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi, mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana. Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin, ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua, jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi), joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa, oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan, kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä, pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti, Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista, ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa. Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä, jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan; sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.
Taas täytyy katkaista tapahtumain juoksu näillä seuduin, katsellaksemme mitä muualla mahdettaisiin toimia samana aikana. — Pirttikylän kappeli on uuden tien varrella, Waasasta noin 4 peninkulmaa Ristiinan kaupunkiin kuljettaessa. Jo Kesäkuun 24 levesi tännekin huhu Ruotsalaisten vehkeistä ja ruotsalais-sotajoukon tulosta. Eipä ollut täälläkään asukkaille vasten-mielistä, tehdä samoin kuin rautakylissäkin, jos vaan tilaisuutta saataisiin; täällä näet ei ollut eikä tarvittu niitä vartiajoukkoja, joita merikyliin oli asetettu. Kerkeästi sentään saivatkin tilaisuuden hekin, tehdä pahuutta viholliselle, kun samana iltana tuli ohrakuormasto Waasasta, jota vedättämässä oli aina 80 hevoista. Tämä kuormasto pysähtyi yöksi Erkkaan keskievariin, pitkittääksensä matkaa huomenisna. Kuljettajat olivat enimmäksi Mustasaarelaisia, jotka hyvin haluttomasti vedättivät heidän omilta seuduiltansa rosvottuja viljavaroja. Tästä vastahakoisuudestansa haastoivatkin iltasella keskievarituvassa muutamille Pirttikyläläisille. Siitäpä lähtikin kohta muutamia Pirttikyläläisiä hiljaisuudessa ulos. Nämä näet läksivät naapuriensa ja kyläläistensä kanssa tuumimaan, miten ryöstää kuormasto ja saada sen vartiat, joita oli 25 miestä, vangiksi, sekä saada Mustasaarelaiset vapaiksi koko häijystä vedättämisestä.
Eipä aikaakaan, niin oli heillä jo tiedossa tarpeeksi miehiä, ja sitten neuvottelivat miehissä, miten ryöstö parahiten onnistuisi. Mietittyä ja päätettyä meni kukin kotiinsa yöksi, taas kokoontuakseen varhain aamusella määräpaikalle, päätöstä tuleennuttamaan. Huomis-aamuna kokousivat he kappaleen matkan päähän keskievarista, ja 3 heitä läksi ennakolta keskievariin, kenenkään huomaamatta mitään erinomaisempaa, valtaamaan toista ulkoporttia, ett'eivät viholliset sieltä pääsisi pakoon. Se onnistuikin mieltä myöten, vaikka muutamat kartanolla seisovat venäläiset vähän kantoivat epäluulojansa, tuon kolmikunnan aikomuksista näin varhain aamuselle ja murisivat siitä vähän mennessään tupaan. Kohta jälestä tuli toisiakin, jotka sulkivat toisenkin veräjän. Talonpojat riensivät tupaa kohden; mutta heitä vastasi portailla sieltä työtäävät viholliset. Nyt ei muuta avuksi, kuin alkaa tapella. Niin kolhivatkin siinä toisiansa seipäillä, kiväärinponsilla, kivillä ja nyrkeilläkin, kunnes eräs ensinnä tulleista 3 miehestä näki kasalta kiväärejä yhden kuorman päällä ja viskasi niitä tovereillensakin, itse taas juosten paikallensa jott'ei vihollisia pääsisi pakoon. Kun talonpojat saivat kiväärit, täytyi vihollisen antautua ja he sekä kuormasto joutuivat talonpoikain valtaan.
Ehkä talonpojat kokivat kaikin puolin olla varoillansa, oli kuitenkin yksi sola jäänyt vartioimatta, jonka vuoksi muutama vihollinen oli päässytkin pakoon. Tämäpä voiton ilon hämmentikin, kun nyt saivat pelätä hänen pääsneen kertomaan tapahtumaa muille vihollisille, jotka arvattavasti eivät viivyttelisi kauan ennenkuin tulisivat kostamaan. Siitä neuvoteltiin kahda-käteen ja oltiin se päivä vielä yksissä. Maantie vartioitiin kovasti, eikä kukaan, ei talonpoika eikä muu, pääsnyt kulkemaan kummallekkaan haaralle. Se olikin sangen tarpeesta, sillä ei mailma silloinkaan puuttunut pettäjiä eikä halpoja oman pyyntönsä hakioita. Senkin vuoksi oli se välttämätöntä, ett'ei vihollinen saisi kurierejansa kulkemaan. Siinäpä saivatkin useampia kuriereja, joiden joukosta mainitaan erästä, jolla olisi ollut hyvin tärkeitä tietoja vietävänä ynnä aika suuri rahasumma. Saatiinpa kiinni sama sotamieskin, joka oli karannut Erkkaan keskievarin kartanolta ja joka jo kulki muutaman kurierin kanssa, jonka paetessansa oli tavannut tiellä ja jolle jo oli jutellut kaikki; kurierikin otettiin.
Ehkä saivat muutamia kuriereja kiinni eivätkä tienneet, olivatko viholliset saaneet vihiä heidän vehkeistänsä, pelkäsivät he kuitenkin kostoa. Mutta voitetun kuormastonsa he ainakin tahtoivat säilyttää; jos eivät itsekään saisi sitä pitää rauhassa, eivät aikoneet antaa sen joutua jälleen vihollisenkaan valtaan. Siksi päättivät lähettää sen Sundom'issa olevaan laivaan ja seuraavana päivänä huomeneltain lähdettiinkin matkaan. Samat miehet, jotka sen toivatkin, läksivät mielellänsä viemäänkin, kun niin pääsivät kotiinsa. Nämä olivat olleet rauhassa sen aikaa, kun toiset taisteli; taisipa se ollakin parasta, kun voittajasta ei tietoa ja he olivat voittavan hallussa. Kyllä toki olisivat hekin menneet joukkoon, mutta eivät tienneet mistään mitään, ennenkuin omin silmin näkivät; hämmästyneinä olivatkin katselleet tuota äkkinäistä hyökkäystä ja kuumaa taisteloa, joka kerkesi loppua, ennenkuin oikein älysivät asian; sillä mitä viidessä-kolmatta vihollisessa niin monta vastaan? Kun kuormastoa vietiin Sundom'iin läksi Pirttikyläläisiä sitä suojelemaan. Koko sen ajan, jonka viipyivät siellä, vartioittiin maantie, samoin kuin muutamia päiviä jälemminkin, kunnes käsky tuli miehen talosta kokoutua Närpiölle.
Samana iltana tuli hämäriä puheita kuormaston ryöstön onnistumisesta Övermarkun kylään, jossa oli oma rukoushuoneensa ja joka on etelään ensi kylä Pirttikylästä. Samalla tiettiin myös kertoa eräästä etelästä tulevasta kuormastosta. Kuormasto tulikin oikein; sen määrä oli kulkea Waasaan. Päälle-päätteeksi sen puhuttiin olevan rahakuormaston. Sillä olikin 100 sotamiestä vartiana, ja sitä vetämään tarvittiin vaan 7 eli 8 hevosta. Nyt Markkulaisten teki mieli ryöstää tätä. Kuu näet tiesivät sen tulosta jo edeltäkäsin, olivat he jo tuumanneet tuumansakin valmiiksi. Alku oli se, ett'ei ollut hevosia koko kylässä, joten saataisiin kuormasto yöpymään siihen. Kuormasto kun ei arvannut mitään ja olikin yö tulossa, jäi huomiseksi hevosia odottamaan. Wasta aamulla annettiin hevosia, aikoivat antaa sen väijymättä kulkea vähän matkan päähän kylästä, kunnes joutuisi tuolle puolen muutamaa vähäistä siltaa; sitten karattaisiin muutamassa tien mutkassa vihollisten päälle. Mutta jott'eivät pääsisi pakenemaan Orloff-Denisoff'in luoksi jälleen, joka oli Lapväärtissä, piti mainittu silta hävitettämän vihollisten mentyä sen yli. Sitä varten olikin laitettu sillan alle jo valmiiksi tuohta, risuja, tervatynnyriä ja kaikenlaista herkkäpaloista ainetta. Tämä tuumittiin näin lauantaina. Seuraava Heinäkuun 26 p. oli rukouspäivä. Aamusella kävivät kuormaston vartiain johdattajat eineelle vierashuoneesen, jolla aikaa olivat käskeneet valjastaa hevosia kuormiensa eteen; mutta hevosia ei löytty nytkään mistään. Keskievarin tallista hirnahti hevonen; lähdettiinpä sinne katsomaan. Mutta jäykkä ja äkäinen keskievari, nimeltä Abram Brenn, ei päästänyt sinne ollenkaan. Brenn kun näki vihollisten sinne aikovan, juoksi oitis oven eteen ja sai käsiinsä re'en, jolla alkoi hosua ympärillensä niin sukkelaan ja rohkeasti, että siihen kokouneiden sotamiesten piti peräytyä. Kun eivät nähneet muun auttavan, niin käskivät herrat ampua tuon äkäisen ukon. Sen tekivätkin, mutta kun eivät osanneet, ei tämäkään jo 70 vuoden vanha, mutta vöyräs äijä herjennyt hosumasta re'ellänsä. Jo astui eräs vihollinen lähemmäs ja ojensi kiväärinsä Brenn'in rintoja vasten, kun samassa tuli toisaalta eräs talonpoika ja ampui tämän paikalle. Kaikkein silmät kääntyivät sinne mistä luoti tuli. Kerteästi joutui useampia talonpoikia saapuville, ja kun oli monta molemmin puolin, syntyi taas kova yhteen-otto. Kahakka kääntyi talonpoikain tappioksi. Eipä se kummakaan, kun ei puoletkaan kylän miehistä ollut tässä saapuvilla, vaan vartosivat määräpaikalla. Brenn'in ukolla oli ollut pitkin matkaa omat tuumansa, joita piti toisten päätöksiä parempina. Tässä kartanolla hän teki oman päänsä jälkeen, huolimatta toisten päätöksistä. Hän oli saanut muutamia aluslaisiansa ja muitakin suostumaan hänenkin tuumiinsa; tämä kohta tappeli jo kartanolla, toisten tien mutkassa sillan takana vartioidessa. Kaikesta näkyy toisten päätöksen olleen paljon pätevämmän tätä äkäisen Brenn'in ukon mielettömyyttä, jonka vuoksi yrityksen kävi huonosti. Tässä tappelussa 3 talonpoikaa heitti henkensä paikalle ja neljäs murhattiin sittemmin syyttömästi. Tämä näet kävi näin. Jonkun päivän perästä vaelti eräs vanhus Kotnäs'in (Kotaniemen) kylään Närpiölle, jonka muutama kasakka huomasi. Hän toisten kanssa ukkoa kiinni ajamaan, luullen hänen olevan keskievari Brenn'in. Saavuttivatkin ja antoivat hänen, ansa kaulassa ja käsivarressaan, juosta kahden kasakkahevosen välissä Lapväärtiin, jossa ukkoa tutkittiin tuiki tarkkaan. Luonnollisesti ukko ei osannut antaa mitään tietoja, semminkin Markun tapahtumista, kun ei ollut maillakaan. Mutta äijän tietämättömyyttä pidettiin teeskenteleväisyytenä, kun olivat olevinaan aivan varmoja siitä, että ukko ei olisi kukaan muu kuin äijä Brenn. Sen vuoksi hän kidutettiin kuoliaaksi Lapväärtissä olevan kenraalin käskystä keihäin pistämillä ja miekan pykällyksillä. — Tappelun kestäessä oli eräs talonpoika vetäynyt muutamaan myllyyn ja ampui sieltä Wenäläisiä, jotka vaan varovasti uskalsivat lähestyä myllyä. Sillä joka kerta kun yrittivät likemmäs saivat vastaansa laukauksen, joka aina kellisti miehen. Kun sitten kotvaan eivät kuulleet myllystä napsaustakaan, astuivat he taas lähemmäs; vaan samassa räjähti vielä kerta laukaus, joka kaatoi miehen. Mutta tämä oli viimeinen laukauksensa; sillä miehellä ei ollut enään millä ampua. Taas arvelivat vähän, mutta kun vielä kerran koettelivat lähestyä myllyä, ei tullutkaan enään mitään laukausta. Siitä he tulivat rohkeammiksi, ryntäsivät myllyyn, ampuivat hänen ja rääkkäsivät hänen ruumistansakin kuoleman jälkeen kaikin mokomin.
Erästä Linholm'aa ja ukko Brenn'ia syytetään tämän yrityksen menestymättömyydestä; sillä hehän eivät malttaneet mieliänsä eivätkä seuranneet toisten paljon älykkäämpää tuumaa, joka, niinkuin näimme, oli karata vihollisen päälle vasta metsästä, kun jo silta ja niin palaamisen mahdollisuus olisi hävitetty.
Karkoitettuansa talonpojat kartanolta, hankkivat sotamiehet itse hevosia kuormastolle, joka heti läksikin matkaan. Mutta niinkuin aikomus alusta oli ollut, karkasi heidän päällensä tien varrella varttoneet talonpojat. Waan edellisestä karkauksesta Brenn'in keskievarissa olivatki varuillansa, ja talonpoikain täytyi tässäkin paeta, pait ne muutamat jotka kuolivat tai joutuivat vangiksi. 2 talonpoikaa ammuttiin tässä toisessa rymäkässä; 2 lisäksi kuoli haavoistansa. Neljä tai viisi miestä joutui vangiksi ja vietiin Lapväärtiin, jossa kuolivat kauheista kidutuksista ja julmista rääkkäyksistä, pait eräs vanhus, jonka päästivät irroillensa kotiojääneille kertomaan toveriensa onnettomuuksia ja surullista loppua. Kuormasto toki ei uskaltanut enään pitkittää matkaansa, vaan palasi Lapväärtiin, kun näki teitten olevan näin rauhattomia. Eipä se olisi rauhassa pääsnytkään kauas kulkemaan, kun Pirttikylässä vielä yhtä mittaa vartioittiin.
Tämän yrityksen näin pahoin onnistuttua paraasta päästä äkäisyyden ja omapäisyyden vuoksi, loppuivat talonpoikain kapinalliset vehkeet näillä paikoin ja koko tämän tienkin varrella.
Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä. He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.
Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa. Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa, kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista; heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen mahdottoman joukon, — kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi" ("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille, josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13 kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota muutkin vangit kaluineen kiluineen.
Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa, josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen, eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.
Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin kaatui siihen.
Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden) kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon. Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in, 130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa. Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää. Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin pitkältä.
Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa. Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista, kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15] Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk Kaalahden kylän miesten johtaja.
Tuotuamme talonpoika-joukon Närpiölle tahdomme jättää sen varustustensa taaksi Långbro'n sillan luona ja niin katkaista taas kerran hetkeksi sotaisten tapahtumain ulkojuoksun silmäilläksemme uskollisuusvalan vannomista ja vannottamista.
Ett'ei valan vannonnasta tahtonut tulla mitään, näyttävät ne monet tätä varten määrätyt päivät. Ensinä näet kutsuttiin kansaa vannomaan Toukokuun 29 p., Kesäsuun 5 p. ja vihdoin saman kuun 28 p. Alusta oli aikeena saada asukkaat vannomaan kirkossa, ja sitä vasten oli Närpiönkin kirkkoon asetettu koko joukko sotaväkeä valaa pakolla ottamaan. Mutta se ei onnistunut paremmin, kuin että vaan muutamia virkamiehiä saatiin antamaan uskollisuutensa lupausta, muita näet ei ollut tullut saapuvillenkaan. Totta lienevät venäjän päälliköt varoneet tämän ensi yrityksensäkin käyvän nurin, kun Toukosuun 25 päivänä tuli julistus,[16] ett'ei tarvitsisikaan jokaisen vannoa, vaan se oli kyllä, että jotkut valitut vannoisivat koko seurakunnan puolesta. Tämä muutos julistuksen mukaan oli tehty talonpoikain oman hyödyn vuoksi! Näiden valiomiesten olisi vannominen Waasassa Kesäk. 5 p., joka oli määrätty koko maalle yleiseksi valanpäiväksi; mutta eipä niitä mennytkään sinne muuta kuin joku, jotta siellä vannotettiin herrasväkiä enimmästi.
Niiden edut, jotka vannoivat, oli lupa saada pitää henkensä ja omaisuntensa rikkomatta; mutta tämän lupauksen jälkeen liitettiin se uhkaus, että ne jotka mutkistelisivat tai kokonaan kieltäisivät vannoa, kadottaisivat kansalliset oikeutensa, osan omaisuuttansa ja he itse ajettaisiin kuni pahimmat pahantekiät maan pakolaisuuteen; ja jos ei kirjallisesti, niin uhkasi moni venäläinen suusanallisesti Siperialla, jonne ne vastahakoiset vietäisiin ijäksi päivää. Maanpakolaisuus tai kansalliset oikeudet olivat niille tarjona, joita kutsuttiin Kesäk. 5 p. vannomaan. Jo olemme nähneet tänne kutsutun mainittuja valiomiehiä, kihlakunnan ja laamannin lautamiehiä, pappeja ruununpalvelioita, virkamiehiä ja muuta säätyväkeä. Kesäk. 5 p. tuli. Liikuttaaksensa ja paremmin säikähdyttääksensä ihmisiä vannomaan, koetettiin kaikenmoista konnanpeliä samana päivänä. Tykkiä vedettiin Waasan torille palavine sytytys-soittoineen, hevosjoukkoja ratsasteli ristin rastin kaduilla, jalkaväkeä marssi täysissä aseissa torvien toitotellessa ja rumpujen rämistessä. Sotaväkeä oli ollut kirkossakin peljästyttääkseen vannomaan. Tosin peljästyikin tästä aina joku ja vannoi säikähdyksissänsä. Moni vannoi muustakin syystä, muutamat olivat vannomatta ja useatkin olivat jääneet kaiketi pois koko kaupunkiin tulematta.
Uskollisuusvalan kielsivät muiden muassa: kauppaneuvos Fahlander ja laamani Bergvall, joka jälkimäinen kiivastui, kun vaadittiin valaa ja selitti itsensä ei elävänä suostuvan semmoiseen käytökseen. Siitä näitä kumpaakin syytettiin salaisista vehkeistä venäjän valtaa vastaan; he vietiin Turkuun, jossa he tuomittiin ammuttaviksi, mutta saivat ystäväinsä rukouksista pitää henkensä ja pääsivät Ruotsiin, jossa he koroitettiin vapasukuisten säätyyn, kumpikin nimellä Wasastjerna (= Waasantähti). Kauppias Rundell ei myöskään vannonut. Kun jo mainitun Bennvik'in tilan omistajan P. J. Bladh'in väkisin vaadittiin vannomaan, ei totellut; vaan väisti sen. Hän pyysi kahden kesken saada puhutella venäläistä päällikköä ja kun pääsi virkamaaherra Emine'n luoksi, kielsi hän itsensä koskaan vannovan pakkovalaa; vaan sanoi antavansa kunnian-lupauksen ett'ei kävisi kummallekkaan puolen sodan kestäessä. Niin hän ei vannonutkaan. Närpiön rovasti, tohtori Hägg, taas vannottuaan pisti maaherra Wanberg'in käteen epäyskirjeen, jossa juhlallisesti vakuutti itsensä vannoneen ainoastaan rakkaudesta omaisiansa, vaimoansa ja lapsiansa kohtaan, vapahtaaksensa heidät onnettomuuksista ja surkeuksista. Luettuansa tämän kirjeen vihastui maaherra silmittömäksi, kun muka noin uskallettiin heitä ärsyttää ja tehdä vastoin. Niin uutterana venäläisten apulaisna kuin oli, ei Wanberg voinut aavistaakkaan että juuri sama hänen isäntänsä laittaisi nöyrän palveliansa virkaheitoksi jo ennen saman kuun loppua! Hän sekä monta muuta vannonuttakin virkamiestä pantiin viroiltansa Kesäk. 29 p.; totta oli syynä, että heidän luultiin suosineen Bergenstråle'n hyökkäystä.
Tiedämme miten Kesäk. 5 p. kävi. Siis määrättiin taas uusi päivä kansan valiomiesten vannottamista varten, sillä heitä ei ollut monta Waasassa vannomassa. Täksi päiväksi määrättiin Kesäk. 23 p. Nyt oli kihlakunnan oikeus asetettu vannottamaan, ja luultavasti samaa varten tuli översti Birnkoff taas 130 miehen kanssa käräjäpaikkaan. Mutta nytkin onnistui se huonosti. Ei näet paikallekkaan tullut muita kuin Närpiön pitäjään urkuin-soittaja Ramstedt ja lautamies Joppas Östermarkun kylästä, jonka vuoksi vaan heitä voitiin vannottaa. Wannottajana oli ollut kihlakunnan tuomari F. Söderlund.
Nyt voimme palata taas Närpiön sotaisten tapahtumain juoksua pitkittämään. Kuten muistamme, pakeni yksi kasakka Tjerlaks'in kylästä. Sepä tulikin heti eversti Birnkoff'in tykö ja kertoi kaikki. Wenäläiset kyllä jo tiesivät, varsinkin; Markussa hätyytettyin ja palanneitten vihollisten kautta talonpoikain olevan rauhattomia mutta näkyvät muutoinkin saaneen vähän vihiä rantakyläläistenkin vehkeistä.[17] Mutta tämän varman tiedon tultua joutuivat Wenäläiset liikkeelle. Lentokäskyjä lähetettiin talonpoikain vielä valtaamattomiin kyliin, kaikille sinne majoitetuille sotamiehille, että kiireimmittäin tulisivat pois. Sitten marssivat nämä Birnkoff'in komennon alla olevat 130 kasakkaa ja osasto husaareja, rakuunoita ja jääkäriä muutaman aitan luoksi, joka ennen oli ollut Närpiön komppanian varustus-aittana ja jonka luona useampia teitä yhtyy, siellä katkaistaksensa talonpoikain keskinäisen yhteyden, jos kapina olisi levinnyt useammalle haaralle. Mutta kun ei yhtään vihollista näkynyt ei kuulunut, vetäytyivät he takaisin Lapvärtiä kohden samana päivänä. Sitte lähettivät sitä ennen kasakkaparven tarkastamaan vihollisensa oloa. Tämä tarkastusväki palasi, nähtyänsä talonpojat varustauneina Långbro'n sillan takana, eikä lähestynyt edes pyssykudillenkaan, kun näki pari kolme sataa talonpoikaa siellä varuillansa, eikä antaunut tarkastamaan oikein heidän varustuksiansakaan, olivatko ne semmoisia miltä näyttivät. Sanovatkin muutamat heidän palanneen siitä, kun tiellä olivat tavanneet erään sukkelan koiransilmän, joka hyvin totisena kertoi paljon sotaväkeä olevan tulossa, josta kasakat heti olisivat pyörtäneet ja ajaneet toisten luoksi. Sittemminkin ratsasti joukko rakuunoita talonpoikain varustusten sekä Näsbyy'n kylän ja hiukan eteläisemmän Finbyy'n sillan välitse, kun huomasivat ett'eivät talonpojat olleet aivan rauhassa varustustensa takana, vaan muutamia tunkeusi etelämmäs Kotnäs'in kylää kohden. Tämä tapahtui Kesäkuun 27 p., joka oli maanantai. Ensi tiistaina vetäytyivät nämäkin pois eteläispuolelle Närpiön jokea, joka eroittaa Näsbyy'n ja Finbyy'n kylät toisistansa, eivätkä näyttäineet pariin päivään. Innokkaimmat ja malttamattomimmat talonpojista käyttivät näitä rauhan päiviä kahlehtiaksensa niitä, jotka jo olivat vannoneet uskollisuuden valan Wenäjän keisarille. Jo ennenkin olemme nähneet kuinka talonpojat vangitsivat ja kiukkuisesti kohtelivat vannoneita. Närpiöllä vangittiin kaikki lautamiehet ja mainittu urkuin-soittaja Ramstedt sekä kirkkoväärti. Rovasti tohtori Hägg'kin oli vähällä joutua samaan pulaan, Hänen apulaisensa Asculin otettiin kiinni ja köytettiin kädet selkänsä taaksi, joten sai maata kotvan pappilan pirtin lattialla. Wihdoin astui eräs talonpoika, joka ei hyväksynyt semmoista käytöstä omaa sielun-paimenta vastaan ja irroitti hänen köysistänsä, ehkä toiset olivat siitä kiukuissansa ja uhkailivatkin, arvellen sen kaiken olevan parahiksi vihollisten alle itsensä vannoneille; mutta mies siitä ei paljon pitänyt lukua, joten Asculinkin pääsi. Nimismies Ingströmillä oli myös vaikea päästä heidän väijymisistänsä. Järjestyksen hoitaja ja pitäjään-kirjuri Forsman'in, joka jo oli 70 vuoden ikuinen, joutui poikinen heidän käsiinsä ja lähetettiin, kädet köysissä selän takana, af Lund'in alukseen. Entisen kappalaisen Holstius'en poika, tuomari (?) Holstén pakeni talonpoikain tullessa, mutta saatiin kiinni. Sanovat muutamat hänenkin viedyn samaan laivaan. — Warsinkin vaikeana olisi tähän aikaan ollut olla ruununpalveliana, kun hänen täytyi pysyä ammatissaan ja yhtenä päivänä oli yksi käskiänä, toisna oli toinen. Todella tänä aikana jäykän ja valtio-mielipiteellisen miehen olisi ollut sangen paha hoitaa semmoisia ammatteja.
Muutoin talonpojat kulkea tallustelivat näinä rauhallisina päivinä kylissä, mikä missäkin. Mutta jotta ei vihollinen aivan äkisti karkaisi heidän päällensä, oli kellotapuliin asetettu vartioita katsastamaan, milloin Wenäläiset tutisivat; soittamalla heidän oli määrä antaa tietoja tapulista, josta oli avara näköala. Kun oli semmoinen vartiopaikka eikä juuri tarvinnut pelätä vihollisen aivan äkkipäätä karkaavan päälle, heittäysi aina joku liian huolettomaksi ja rupesi siitä roistoilemaan. Samat nyt jouten juoksiat pakoittivat tohtori Hägg'inkin pakenemaan, ahdistain häntä niin tuiki valastansa. Hän pakeni ensinnä Bennvik'in isolle tilalle, mutta kun sielläkään ei ollut varma vihollisen tervehtimisistä, pakeni hän Ruotsiin. Lähtiessänsä ijäksi Närpiöltä, pysähtyi tohtori Hägg kellotapulin eteen selittämään siellä vartioiville talonpojille, kuinka heidän paraatkin varustuksensa olivat kelvottomat säännöllistä sotaväkeä vastaan, ja näyttämään heidän töittensä mahdolliset vaaralliset seuraukset; varsinkin nuhteli hän monen nykyistä roistoilemista ja kansalaisia vastaan riehumista. Tämän puheen tähden sanotaan erään vimmastansa sokean talonpojan tarttuneen luukuin salpapuuhun ja juosneen, se käsissään, alas. Mutta ennenkuin ennätti alas oli tohtori jo ehtinyt nousta kärryihinsä. Nähdessänsä myöhästyneensä oli mies pakissut: "Olisit odottanut vielä räpäyksen, niin olisit jäänyt hiipaksi".[18]
Aina Heinäkuun 1 päivään ei tapahtunut mitään erinomaisempaa talonpoikain sotaisissa liikunnoissa. Heitä voi olla 400 eli 500 miestä Långbro'n varustuksissa. Mutta perjantaina Heinäk. 1 p. tuli taas parvi kasakoita ja rakuunoja Lapväärtistä. Osa heitä pysähtyi pappilan kohdalle, toinen ajoi pitkin tietä Näsbyy'hyn, toisia taas Kotnäs'in kautta Långbro'n sillan luoksi. Talonpojat saivat tapulista sanan heidän tulostansa ja olivat siis varuillansa. He laittoivat osan asettumaan vähän matkaa varusteensa ulkopuolelle eli tien varrelle metsikköön sillan eteläispuolelle. Heidän oli käskynä päästää viholliset, kun tulevat, sivutsensa rauhassa kulkemaan lähemmäs siltaa, jotta he siten saataisiin ristituleen. Jo olivat nämäkin paikoillaan, kun tuli sana, että vihollisia olisi suunnaton lauma, ja ett'ei vähän joukon ollut kuvitteleminenkaan niille saada mitään vastusta. Siis vetäytyvät he toisten joukkoon varustustensa suojaan. Kohta tulivatkin kasakat; mutta karvaalla mielin näkivät nyt talonpojat, ett'ei niitä ollutkaan paljon, vaan ett'ei heidän olisi ollut kummakaan tulla selville näitten kanssa. Nyt ei enään saatettu asiaa auttaa, ja kaikki täytyi jättää sillensä. Kasakat eivät tulleet nytkään varsin likelle; mutta muutama, joka osasi vähän venäjätä, käski jonkun talonpojista tulla hänen puheillensa sovintoa eli sotilakkoa hieromaan.
Waan päälliköt varoivat kavaluutta ja kielsivät jokaisen sinne menemästä; jonka vuoksi muutamia voimattomia laukauksia vaan saivat vastimeksi ja palasivat sillä.
Nytpä talonpojat päättivät heidän mentyä, ähmissään kentiesi siitä kun niin helpolla väärän puheen kautta kasakat pääsivät, muuttaa leiriänsä Finbyy'n sillan korvaan. Muutamat läksi edeltä jo katsastamaan, mutta joutuivat eräällä mäellä Kaalahden ja Kotnäs'in kyläin välillä kahakkaan sinnepäin uudestansa pyrkiväin kasakkain kanssa. Tämä taistelu tuli talonpojille aivan äkkiä, jonka vuoksi ottivat paetaksensa ammuttuaan aikansa. Eräs torppari ja muutama renkimies kaatui tässä kasakkain keihäillä pistettyinä. Kasakoita ei kuollut muuta kun yksi, ehkä usiampi taisi tulla haavoitetuksi.
Kun kahakassa ampueltiin, kutsui pauhe likikylistä lisää, semmoisia jotka tulivat kahakoissa ja muulloin tarpeen aikana joukkoon, mutta muutoin olivat kotonaan; niinpä he paukkeesta nytkin älysivät tulla, arvellen heitä ehkä tarvittavan. Nyt talonpojat vuoroltaan hyökkäsivät vihollisen päälle ja ajoivat sen tuolle puolen Finbyy'n siltaa, josta se itsestään pakeni Lapväärtiin, vieden muassaan muutamia miehiä, joiden luuli olleen talonpoikajoukossa. Mutta nämä pääsivät irti jonkun herrasmiehen rukouksista, pait yksi, jonka ihan syyttömästi murhasivat. Nyt vetäytyivät kaikki talonpojat Finbyy'n sillan pohjoisempaan korvaan, joka on lähes pari neljännestä etelään entisistä varustuksista Långbro'n sillan päässä. Tähän taas laativat varustuksiansa sekä maasta, mullasta että haloista, joita oli joltinen joukko jokirannalla uittamista varten siitä mereen, josta Närpiöläiset itse tavallisesti veivät niitä Tukholmaan ja muualle. Poikki tien ladottiin halkopino rintavarustukseksi, jonka keskelle asetettiin muutama Waasasta saatu vähäinen lysti. Samoin kokivat laatia varustuksia pitkin koko pohjoisrantaa, paitsi itse joensuuta, jonka heittivät varustuksitta. Pattereilla ja rinta-suojilla varustettua rantaa voi olla pari venäjän virstaa. Pääleirinsä asettivat pappilan mäelle, jossa autiossa talossa nyt olivat herroina, ja kun useimmat vihasivat tohtori Hägg'iä siitä, kun vannoi ja muka vapaehtoisesti (!) oli pitänyt vihollisia upsiereja majassa luonansa, olivat he hänen talollensakin vimmassa. Hänen omaisuutensa kanssa meneteltiin hyvin tavattomasti; kaikki hävitettiin, kalliita huonekaluja lyötiin paljon ihan ilman aikojaan pirstaksi. Niinpä muutama oivallinen pianokin turmeltiin aivan tuholle. Semmoinen sopimaton ja raaka käytös on alati oleva talonpojille ja koko liikunnolle häpeäksi, tulipa se sitten mistä hyvänsä. Mutta iloittava on nähdä tämän olevan ainoan kerran, jolloin liikunto häväisee itsensä, ja meidän on aina ajatteleminen, että tämä joukko oli pelkkiä harjaantumattomia talonpoikia ja melkein päätöntäkin väkeä. Myönnettävä myös on, että nämä talonpoika-liikunnot samanlaisten rinnalla useimmissa muissa maissa ovat mitä siveimpiä ja järjestetyimpiä. Se on enimmästi näiden talonpoikapäällikköin ansio, että tämä työttömyys ainoastaan hyvin harvoin muuttui kaikkea mullin mallin muuttavaisiin mullistuksiin, ja että vain harvoin syntyi järjestystä loukkaavia tapahtumia. Tämä heidän ansionsa tässä suhteessa on sitä suurempi, kun on ajateltava että tässä nyt oli saapuvilla pari kolme tuhatta joutilasta miestä, joita ei suinkaan ollut aina helpoin pitää järjestyksessä. Wannoneita hätyyttäessä tosin eivät päälliköt kaikki olleet muita malttavammat eikä mielevämmät; mutta siinä heidät sokeutti intonsa. Yli päätänsä sanotaan näitten päällikköjen hyvin sopineen keskenänsä, kun kullakin oli omat käskettävänsä. Heitä tosin ei kukaan ollut asettanut käskiäksi, eikä ruvennut käskettäväksi, vaan päälliköt olivat aina asettauneet itse sille paikalle, eikä sitä muut panneet vastaan. Ainoastaan ensi alusta Finbyy'n sillan korvassa oli heidän välinsä tainnut olla vähän eripuraista varustus-tuumissa.
Koko sen ajan, minkä olivat leirissänsä hätyyttämättä, olivat hyvin hyvillä tuulin, eikä yhtään surullista eikä pelvon luikkausta tuntunut. Joka ilta ja aamu pidettiin rukousta, jolloin miehistö veisasi virren ja joku päälliköistä, joskus pappikin toisista seurakunnista, luki rukouksen — koska sekä oma rovasti läksi patoon, että hänen apulaisensa jätti Närpiön. — Pait tämmöisiä hartauden hetkiä, mainitaan muiden muassa ukko Thölberg'in pitäneen kehoituspuheita, jotka useimmiten lopetti sanoen: "Ainoa, minkä minä päällikkönä vaadin teiltä on: hiljaisuutta, tottelemista ja — kunnioitusta itseäni kohtaan". Totta ukko ei siltä lie saanut mitä vaati, vallankin tottelemista, kun jätti koko joukon ynnä päällikkyyden tässä suhteessa onnellisemmille kilvoittelioillensa — talonpoikais-johtajille.
Jos joku uskalsi virkata vähääkään halventavaa heidän varustuksistansa ja suojeluslaitosten lujuudesta vihollisen rynnistäessä, niin vaikeni hän pian toisten pilkkasanoista ja naurusta. Niinpä sanoi muutama äijä mainittua Ridderhjertaakin, joka ei aina tainnut tuuvitella heitä huolimattomuuden eikä liian levollisuuden uneen, että Ridderhjertan (= Ritarisydämmisen) siaan olisi hänen nimensä pitänyt olla Harehjerta (Jänissydämminen), "sillä jänis hänellä oli sydämessä". Kun ei heillä ollut yhteistä, yleistä muonavarastoa, tahtoi siitä syntyä epäjärjestystä kun muutamain aina tavan takaa oli lähteminen hankkimaan ruokavaroja ja viipyivät niissä toimissaan päivän tai yön. Tämä oli päälliköitten mieliä vastoin; mutta mitäs siinä auttoi, kun miehet vakuuttivat itsensä "ei osaavan elää ruuatta". Tavallista sentään oli, että leirissä olevain omaiset toivat heille sinne ruokaa, jolloin kodosta saadut varat usein jaettiin tasan toisten kanssa, jotka olivat ilman.
Myös oli täälläkin tapana koristaita sotamiesten tavoin ainakin; sepä ei niin päätöntä aina ollutkaan, sillä siten saivat viholliset useita kertoja arvelemaan, eivätkö olisikin säännöllistä sotaväkeä, eli ainakin että semmoisia oli heidän joukossansa. Pait sitä tykkiä, jonka pistivät keskelle Finbyy'n sillan rintavarustusta, oli heillä Långbro'n varustuksissa ollut pölkky, musta pilkku päässä, joka ulompaa näytti tykiltä. Ilman sitä oli heillä kuusen kuorista valkeina hohtavia hihnoja ja kihängiä. Tähän aikaan käytettiin yleisesti villtihattuja; niihin pistivät pyrstöjä ja sulkia, ja kun ei kukoilta, kanoilta saatu tarpeeksi, kävivät variksenkin ja muitten lintuin siivet kalusta; olipa vielä jollakulla jäniksen käpäläkin hatussaan. Tämä kyllä näyttää joutavalta; mutta jo heidän ollessansa entisten varustustensa takana, olivat viholliset tohtori Hägg'iltä tutkineet "mitä väkeä nuo olisivat"; hän ei ollut tietävinään enempää kuin vihollisetkaan. Se heitä kummastutti, että muutamilla oli punaiset liivit, toisilla siniset tai muun näköiset.
Talonpojat eivät mielellänsä suvainneet kenenkään vieraan kulkevan heidän varustustensa läpi, olletikkin jos sattui olemaan joku aivan muukalainen tai jonka tiesivät vannoneeksi. Warsinkin katsoivat he karsain silmin herrasmiehiä. Niinpä kun sotapappi, sittemmin Lapväärtin kirkkoherra, J. Estlander kulki tästä läpi, otettiin hän tutkittavaksi. Ensi kysymyksiä oli: "Oletkos vannonut pappi?" Ehkä oli tehnyt sen, ei uskaltanut suoraan tunnustaa tuota, vaan kun ei tahtonut valhetellakaan, arveli hän vähän ja virkkoi: "Harvoin minä vannon." Talonpojat eivät siinä hoksanneet papin mutkaa ja päästivät hänen niin kulkemaan.
Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt, eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille. Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet, vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.
Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. — Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia. Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta pakenemaan laukausta ampumatta.
Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin, jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta. Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.
Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.
Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman, eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn), jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua. Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. — Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava, suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön. Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. — Tämän suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin, jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään. Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.
Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista, kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun 20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p., jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; — Fieandt'in tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon! Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein korviansa väännellyt.
Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen. Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi. Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia, Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.