Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa; heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi, kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi; kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan olleet niille mieliksi.
Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan. Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat kuin koskaan ennen.
Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. — Wihollisen päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan (Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa, ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia. Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia, jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan. Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä; mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat, kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa, joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]
Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun 13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin, karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus. Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina, eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle vähää vanhempain lasten seurassa. — Närpiölle onneksi, oli Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes vähän pakoon.
Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä, jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin, kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin. Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle. Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa; he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi kodista pois pakolaisuuteen.
Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä, kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä, varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka saadaksensa heitä tunnustamaan.
He kun tunnustivat minkä tiesivät — ja onneksi kumpikin puhuivat aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa, että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa; siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. — Wangittuin joukossa oli myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.
Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille. Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön urkuin-soittajaa Ramstedt'iä — samat, jotka vannoivat kihlakunnan oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen. Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön — muutamain porttojen — vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.
Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti. Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista virkamme.
Samana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti Pielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä ehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa ennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin samasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä toi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli päälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu suojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p. Tämä luvassa jo kauan ollut "taitava" upsieri nyt oli entinen tuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin moitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia syitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti hän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista epäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon yli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen järjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet koskaan aivan autioina.
Yöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen isohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia ja kasakoita Finbyy'hyn, jotta "etelä-rannalla oli päätä kun mätästä." Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä pyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat samoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen apunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta pyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka pyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin mieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat käsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä pohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä käskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät älyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten heidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen ja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi. Nämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka ampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista, kun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten kaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän hämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä kierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään muualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen vertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan uudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa. Päin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin, josta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta emme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana hänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa talonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta tahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin. Nämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen seurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet sitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. — Niin pelottava oli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat nämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan vankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.
Rohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia olivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies Pihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina kalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela, jotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat yksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski häntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista käskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen sitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin; mutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla pois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut johtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat, vetäjät ja vartiat — kymmenkunta miestä — alkoivat paeta, käänsi hän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi, jonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja palata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät sitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä vei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada väkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan; hänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat menneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia ja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista nyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt henkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä oli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan tuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen hyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut pakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan. Joka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan hyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt ammuttiin "mustilla pyssyillä", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita suuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet, niin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet vihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät heitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta heille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista olivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. "Ei!" sanoi Maars, "keitos[23] on vielä yhtä vailla." Samassa tähtäsi hän muutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui kuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja vasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä. Kun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut muuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota tekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan, älysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät. Nähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen niitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan ja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä, kuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi sitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta. Wenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta saanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain oivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars ja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.
Wangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä eivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet toisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi, anoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta kaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä maan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin loputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: "Kuka teistä tahtoo hirteen?" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei tullut muuta vastausta kuin "en minä" rupesivat viholliset heidän vaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat saaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet mitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla liivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle, joka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa soveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja sen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä ehdolla vaan, ett'ei saisi "tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa hänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan." Mies oli tullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden kanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa Toukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. — Toiset vietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä oli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin pitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi usein virkkikin: "Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän, niin kernaammin olisin sinne kaatunut." Lapväärtistä lähetettiin vangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina oli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä, varsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua, ja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin, jonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs etelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti odottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla yksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään ja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei ollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa saattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he istuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui mies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa näkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun tulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä he saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat heidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös ojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts, sivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä, mutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa metsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää eli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella kauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista, kun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa. Wihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka myös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa viisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta vuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman metsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän vaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan, ett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota paenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä tietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään maksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.
Äsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä he eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa kirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit kirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla kirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä. Kohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen tietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt juuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui pappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet eheäksi. — Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat katsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät myös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna kummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan, vaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä vihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä asiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat näkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori Hägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä itseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat tuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen kuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen, panivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät sitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten tohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24] Pikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista ja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa vielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara etelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei ainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli palamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja paperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa, että näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu jälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat seuranneet omia kaluja pakoon.
Melkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat kaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti pelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella olevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; — jo ennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi osaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15 p. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden, Stobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n, Näsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen tarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen ympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun teki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä kaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni mäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: "anna viinaa!" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija muutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat kunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan ääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat, puhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat kaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan aikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä on seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen ruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden toimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän kaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille ei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet hänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin tapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan jäi. Sauvansa nojassa asettausi hän — tuora oli päälle-päätteeksi sokeakin — jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui hän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän hevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta ympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes näiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan kuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin syttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.
Nyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä silmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain tulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias isäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka hänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti 50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta juoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen saavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E. Bladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat he kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian tarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta läheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien mikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: "dengi", "koschit", "raha", "votka" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista. Tässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka vapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan. Hänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli muitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko, jota sanottiin "Bäck vaariksi"; hän istui ojan partaalla ja rupatti itseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä tutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin seuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut mitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin ennen — yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat hihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi itsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen oli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan. Mutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi. Wastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä sieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon. Päälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä kaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen kanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea ympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat Bennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in näkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain omaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä kalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria, tällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita yhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista tirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; — siinä meni kaikki kalliin tavara.
Niin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes Närpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren Bladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten perässä; — äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma kuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran vanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck oli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan. Kasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen hirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä mieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin. Siitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen jäi jälille toisista näkymättömiin — julma mölinä vaan kuului aina kun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön kirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos olisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet hänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.
Närpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan taivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan erinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin. Kohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo toinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain, peltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa ratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan, annettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin asti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä toivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he kovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä; mutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja antaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan, Turkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman aikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo päästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin, vaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä omista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti tekemässä kirjassaan: "Minnen från sista finska kriget", josta enin osa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.
Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen — niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in — velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.
Mitä kolmetuhatta talonpoikaa kelvollisetta päälliköttä ei voinut saada matkaan, sen toimitti 50 miestä säännöllistä väkeä. Sekä talonpojat että muut olivat ammoin pyytäneet apuväkeä Klingspor'alta Närpiölle vihollista vastaan, mutta turhaan. Kummastelevilla ja surullisilla tunteilla tarkastamme tätä maamme säännöllisen väestön päälliköitten kovuutta hyvistä aikeista aseihinsa ryhtyneitä talonpoikia kohtaan, ja kuitenkin olivat melkein kaikki kansan vehkeet seurauksia säännöllisen sotaväen käskyistä ja yllytyksistä. Sandels oli pääkenraaleista ainoa joka oikein todestaan käytti niitä voimia, joita kansa vapaehtoisesti tarjosi hänelle avuksi hänen urhoollisesti suojellessansa varustuksiansa Savossa ja niin piirtäen kalliita muistoja Suomalaisen tahdosta ja tunnosta aikain avattuun kirjaan. Klingspor ei kallistanut korvaansa Närpiöläisten avun huudoille voimallisempaa ja tuossa paikkaa kaikkia lannistavaa vihollista vastaan, ehkä taas lepäsi, mainioin kenraaliensa Adlercreutz'in ja Döbeln'in voiton saatua Lapuan avaralla lakealla Heinäkuun 14 p. Hän vaan lupasi lupauksiansa, joita ei koskaan pannut toimeen. Osuus oli Lapualta lähetetty Isonkyrön ja Ylistaron seuduille everst-luutnantti von Otter'in johdossa. Hänen väestössään sattui olemaan eräs nuori ala-upsieri, majoittajan ammattia hoitava, nimeltä K. F. Thesslöf — nyt luutnantti — joka, saman pitäjän lapsia, jossa nyt sodan soitto palaa riehusi rahvaassa, varsinkin toivoi päästä rientämään ahdingossa olevain pitäjäläistensä avuksi. Monta hankaluutta ja vastusta täytyi hänen voittaa ennenkuin vihdoin onnistui hänen saada von Otter'in lupa 50 miehen kanssa rientää talonpoika-väestön avuksi, ja ilomielin läksi hän marssimaan. Onnetonta oli, ett'ei annettu hänelle päällikkyyttä näiden yli, vaan muutamalle luutnantti Melin'ille, jolle tämä asia ei ollut niin painava kuin Thesslöf'ille ja sotamiehille, jotka olivat Närpiön komppaniaa ja useimmat heitä Närpiön lapsia. Welttoudellaan ja hitaudellaan sai Melin edellä-kerrotut palot matkaan; sillä hän piti liiaksi useita ja pitkiä lepo-hetkiä, huolimatta käskettäväinsä innosta. Nämä hänen liiat viivytyksensä näet saivat palot siten matkaan, että myöhästyi, ehkä tulonsa silloinkin oli hyväksi. Waan jos apunsa olisi tullut kolmea, neljää tuntia ennemmin, niin ei vihollisen tuhoista tällä kertaa arvattavasti olisi tullut mitään. Mutta kun nyt saapui, oli talonpoikain joukko hajotettu, sirotettu ja iso osa pitäjästä oli jo tuhkana, — tuhkana jossa kekäleet vielä paloivat. Sama olisi kohdannut toisiakin kyliä, jos saamme uskoa mitä voittavain Wenäläisten päällikön mainitaan sanoneen, kopistaen vihoissansa piipustansa tupakan poroa, nimittäin: "niinkuin tässä tupakan näette muuttuneen poroksi, niin pitää myös koko rannelman tästä Waasaan asti muuttuman ihan raunioksi ja poroksi." Thesslöf tai Melin miehineen ennätti kyllä aikaan estääksensä näitä uhkaavia paloja, ehk'ei viivyttelemistä olisi ollut ollenkaan, sillä madollista on hyvin, että vihollinen pian olisi pannut uhkauksensa toimeen, kun luonnollisesti luuli kaikki, varsinkin Närpiön kylät osallisiksi talonpoikain pyrintöihin, ja ne siis hänen silmissään olivat sangen rikoksemalaisia.
Tietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat nämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään "ajaa Wenäläiset hornaan" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut sen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä vastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään surun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin leveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin marssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja asetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa rivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa vihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan "hurraansa" ja rynnistivät Finbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä hyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi taloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili niitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä tulevan vastaansa, — he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia. Heitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat, käskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka Bennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli silloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan Thesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja välittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut mitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä tykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä, jonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut, käyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä hädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen tapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon hirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat. Heidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat, joitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi, urhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten talonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita monta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle vaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta sitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään sotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka monta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville; sillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä muutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin, toisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen lähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat suojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin kaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia, kiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä kaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit olivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin, "jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan oli kaatunut." Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin haavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.
Wihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta suunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta syttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha kivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä. Näitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf oli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä paremmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman akan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin lymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.
Tämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta esti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla loppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja Thesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti sitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka talonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä enempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei vihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona seisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa 600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.
Luokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin, jotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on yhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi jätämme. — Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille ja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli. Useimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä rauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa — heidän sydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia vammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi; mutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset ja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin. Toiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen juurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja kataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja. Aika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa tuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin voi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän liittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä eikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja, vaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi venoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa jotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi henkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja joukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras sisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin. Näitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa hakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen kuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä. Tuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen, jott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa, katsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki vähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen saanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin läpi muutamaan ruis-peltoon.
Pellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien rantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien konttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa toveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui ja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista ja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta siisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.
Näistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa, joka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät tänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan! Samoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin taikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot, pyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen. Liiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen saaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa näkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs. Wäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita puutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun vihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä kesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille turvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.
Tämä sota ja nämä tapahtumat hävittivät pitkiksi ajoiksi Närpiöläisten kaupanliikkeen, joka silloin oli joksikin virkeä, ett'ei vieläkään ole koronnut entiseen kuntoonsa. He kävivät kauppaa Ruotsin puolella isommillakin aluksilla; mutta kun heillä silloin oli niin kutsuttuja kaljaasiakin parikymmentä, niin ei ole enään kuin muutama. Jo Kesäkuun alusta kokivat Wenäläiset hävittää tätä kaupan liikettä väkisinkin, kuten jo ennen olemme nähneet. Kun heiltä vaadittiin pois kaikki veneet ja alukset, tiesivät he koukun tälle kiellolle: he kätkivät aluksensa. Isoimmat aluksensa he laittoivat ulkosaariin, jott'ei vihollinen saisi niitä käyttäässeen eikä hävittääkseen. Pielahden kylällä yksin oli kolme isompaa alusta. Kaksi niistä olivat vieneet ulommas; mutta kolmas oli ajaunut niin lujaan karille, ett'ei sitä enään saatu irtikään. Tämän hävittivät viholliset voitettuansa Lillmåssan nevalla ja Hertsböle'n kylässä. Kun talonpojat olivat korjanneet veneensä, eivät viholliset tahtoneet päästä alukselle. Mutta muutama kasakka, hyvä uimari, riisuikse alasti ja nakkausi uimaan, sytytyskeinot hampaissaan tai missä lienevät olleet; ui niin paikalle ja sytytti aluksen. Sitten palasi hän samoin taas, levättyänsä hetken veden pinnalla ihaillaksensa tuota näyttelyä, jonka itsellensä oli valmistanut. Toiset alukset säilyivät.
Näitä päättivät pakolaiset itse täyttää apua toimittaaksensa. Kun heillä oli aluksia, joilla pääsi edemmäskin ja selvä, vihollisista vapaa meri edessä, minnekä he mielisivät luoda silmänsä jos ei esivaltaansa, jota rakastivat suuresti, ehkä sekin oli jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Mutta jos omista ja muiden kokemuksista tiesivät kavalluksen ja kelvottomuuden viittaavan Suomen sotajoukon johtajan teitä ja polkuja, niin eivät voineet uskoakkaan, että heidän hallituksensa olisi tuleennuttanut toimiansa vaan teetteleväisyydestä, joten nyt sanovat. Ennen eivät suvainneet kuningastaan moitittavan, nyt kaikki on Gustaf IV Adolfin syy! Jo sanoin, että mielivät kuninkaansa puheille. Kuningas, joka leikistä oli päättänyt tehdä toden, oli itsekin laivastolla tullut Suomeen, sitä itse komentaakseen ja ollakseen muutoinkin tantereita lähempänä, sodan juoksua paremmin johdattaakseen; ehkä tiettyä on, että kova kohtalonsa tässäkin seikassa teki, ett'ei esi-isäinsä onni seurannutkaan häntä, eikä hänelle paistanutkaan Gustaf'vien kunnianpäivä. Hän oli nyt Grälsbyy'ssä Ahvenanmaalla. "Wiisi- tai kuusikymmentä" henkeä, jaettuina tasan kumpaankin alukseen, päätti purjehtia kuninkaan luoksi. He kelasivat ankkurit syvyydestä ja toivovin silmin katsoivat he, kuten myötäinen tuuli pullisti heidän purjeitansa. Heillä oli useampi tuuma tämän kuninkaan luona käymisensä kanssa. Kun eivät kuninkaan asettamilta johtajilta olleet saaneet apuväkeä, mutta vaan tyhjiä lupauksia, jotka yllyttivät heidät liikojakin uskaltamaan, päättivät ilmoittaa itselle kuninkaalle asiansa ja suinkin häneltä saada apua. Myös oli heidän aikeensa pyytää hallitukselta apua heidän yleisessä hädässään ja surkeassa, avuttomassa tilassaan. Wahingoitta, vaaroitta pääsivät kuninkaan luoksi Grälsbyy'hyn ja pääsivätkin kohta hänen puheillensa. Joukostansa valitsivat muutamia kunnokkaimpia kuninkaan kanssa haastelemaan. Kuningas näyttäiksi hyvin "armolliselta" ja "lempeältä"; hänelle kertoivat kuten osasivat sen minkä isämaansa ja kotoinsa edestä olivat tehneet, ja ne polot ja kovuudet, joita heidän oli täytynyt kärsiä. Kolme erityistä kertaa olivat he kuninkaan puheilla, joka aina kohteli heitä hyvin suosiollisesti. Kuitenkaan eivät saaneet siellä mitään toimiin, ja kun viime kerran läksivät kuninkaan luota, pisti hän heille 15 riksiä käteen! Tätä ihmettelivät ja paheksuivat talonpojat, kun nyt kohteli näin kummasti heitä. Nyt näkivät itsensä ei saaneen täältäkään apua ja palasivat murheellisin mielin kotimaillensa, jossa vasta myöhemmin, toisten aikain aljettua, heidän vammansa sulivat kiinni ja tilansa taas aikoja voittaen alkoi parata. Tietämätöntä lienee mitä Gustaf Adolf tällä käytöksellään ja lahjallaan arveli. "Oliko tämä ainoa julmain palojen palkkio, jonka nyt voi antaa?" Oliko tämä jotakin juomarahaa vai todistiko se kuninkaan katkeroista tunteista, kun oli laittanut itsensä yksin näin väkevää vihollista vastaan; toiko tämä hetki hänen mieleensä tapahtumat Tilsit'issä ja England'in tarjotun avun, jonka hylkäsi? — Tällä Gustaf Adolf'in uudella eriskummaisuudella tahdomme lopettaa nämä viimeisenkin kertoelmat Eteläpohjalaisten rienteistä ja pyrinnöistä, sotaisista vehkeistä ja kärsimisistä tämän iki-muistettavan sodan aikana, joka merkitsi uuden ajan aamuruskoa Suomen saloille.
Viite.
Edellisessä kertoelmassani ei minun ole mieltä myöten sopinut haastella yleisimmistä muista tapahtumista, näitä talonpoikain liikkeitä ennen, eikä myöskään niitten loputtua, kun olin ottanut kertoakseni tässä vaan talonpoikain tekoja ja töitä. Joku kuitenkin ehkä ei halveksuisi saada joitakuita tietoja niistäkin ajoista. Siis panen tähän luettelon sotaan koskevista virkakirjeistä pää-sisältöinensä, jotka tähän aikaan tulivat Närpiön nimismiehen arkistoon sekä Ruotsalaisilta että Wenäläisiltä.
Helmik. 14 p. Nimismies Sandberg'ia käsketään laittamaan keskievareihin hevosia kuriereja vasten.
22 p. Maaherra Wanberg käskee ruotu-isäntiä kiireesti hankkimaan lampaanmahkaisia turkkeja sotamiehilleen, uhkaavia sotaretkiä varten; sillä muutoin täytyisi heidän lähettää ne kyytillä rykmenttiin.
24 p. Haastetaan erään välipostin viivynnästä.
Maalisk. 2 p. Luettelo 84 uudesta sotamiehestä, joita kapraalit A.Ludén, K. Westman ja N. Svarfvar määrättiin johtamaan.
5 p. Kuninkaan Helmik. 6 annetun julistuksen johdosta, jossa oli tehnyt sodan tulon tiettäväksi ja yllyttänyt asukkaita urhoolliseen suojelukseen, kuuluttaa maaherra Klingspor'an käskystä, jotta joka miehen, kenen vaan haluttaisi, katsomatta tavalliseen sota-ikään, pitäisi olla tilaisuudessa saada kirjoituttaa itsensä sotamiesten joukkoon. Kehoitus tätä tekemään on kiihoittava ja voimallinen.
15 p. Muonakuormaston matkamääräin asetus. Majuri Gripenberg'in käskystä muistuttaa maaherra nimismiestä, että hankkisi niille tarpeeksi hevosia. Kuormasto oli Porin rustholli-pataljoonan ja kulkeva Waasaan.
20 p. Maaherra määrää Klingspor'an käskystä Närpiön ja Teuvan pitäjästä lähettämään 300 hevosta neljän päivän ruokavarain kanssa Lapvärtiin, läänin rajalle, jonne hevosia Hämeestä toi pakenevan Suomen sotajoukon kaluja. (Laihialta vaadittiin samaa varten 300 ja Isosta-kyröstä 400 hevoista).
31 p. Kenraali Rajevskij'n sotajoukon piti kulkea läpi pitäjän. Jalkaväki-rykmentin Huhtik. 1 p., toisen jääkärirykmentin 1-4 p., kuudennenkolmatta jääkärirykmentin 4-5 p. Nimismiesten oli velvollisuutena toimittaa kontua ja ruokaa, jonka lupasivat paikalla aina maksaa. Kenraali käskee myös toimittaa kurierihevosia Waasaan, Pirttikylään, Närpiölle ja Ristiinaan. Joka neljännes-peninkulmasta lupasivat maksaa 10 kop. kuparia (peninkulmalta 48 nykyistä penniä!)
Huhtik. 8 p. Ristiinan pormestari käskee nimismiehiä toimittaa 57 hevoista Näsbyy'n keskievariin kuormastoa varten.
Toukok. 9 p. Nimismies Ingström on valittanut maaherralle, että Närpiöläisten täytyy Maalahtelaisten huolimattomuuden tähden kyyditä venäläisiä kuormastoja aina Maalahteen, jonka vuoksi Teuvalaisetkin jo kahdesti olivat kieltäneet tulla kuormaston kuljetukseen. Maaherra uhkaa kovuudella.
10 p. Wenäläisten käsky laittaa maantiet hyvään kuntoon.
16 p. Nimismiestä käsketään tiedustelemaan, onko papeilla tai muulla säätyväellä Närpiöllä eloa kaupan Wenäläisille.
21 p. Maaherra käskee nimismiehen luetuttaa tämän kuun 29 p. muutaman kuulutuksen uskollisuusvalan vannomisesta Wenäjän keisarille ja käskeä kirkkoherran, muutamain virkamiesten, lautamiesten ja valiomiesten kokoutua Waasaan kaupungin kirkkoon vannomaan Kesäkuun 5 p.
25 p. Sanberg kuuluttaa valiomiesten valitsemisesta ja vannomisesta, sekä muitten siitä vapauttamisesta. (Tämän jo tunnemme.)
Kesäk. 5 p. Nimismiestä käsketään kokoomaan kaikkia isompia veneitä otollisille paikoin, ottaa pois ja tallehtia purjeita, ruoreja ja airoja ja siten estää kaiken purjehtimisen, ellei sitä keisarillinen sotaväki lupaisi. Saadaksensa tilaa veneittensä viljelemiseen, olisi heidän kääntyminen kenraali Rajevskij'n luoksi Kokkolaan ja Kniper'in luoksi Waasaan.
5 p. Nimismies saa käskyn Wenäläisiltä asianomaisen päällikön määräämäin upsierein avutta ottaa talonpojilta Kesäk. 19 p. Jumalan palveluksen päätettyä kiväärit, pyssyt, pistoolit ja muut aseet.
14 p. Kisällejä, oppipoikia, joku kauppiaskin on tullutmaaseutuihin ja siellä levittänyt perättömiä ja hirmuisiakutsupuheita. Semmoisia ihmisiä on nimismiesten etsiminen jaWaasaan lähettäminen.
15 p. Waaditaan tarkkoja tietoja pitäjässä tapahtuvista seikoista, kansan kokoontumisista, sekä ruotsalaisten että venäläisten sotajoukkoin marssimisista (Käskyn sivulle on kirjoitettu: "19 p. Ei tuntunut mitään erinomaista").
21 p. Kuulutetaan, että ne papit ja virkamiehet, jotka eivät seitsemän päivän sisään, tämän kirkossa kuulutettua, vanno uskollisuusvalaa Wenäläisille, pannaan viroiltansa pois, lähetetään lähinnä asuvan sotapäällikön luoksi, viedään sieltä vartioittuina Turkuun, josta he lähetetään Ruotsiin. Heidän Suomessa olevan omaisuntensa kanssa menetellään maanlakien mukaan (heitä pidetään maan pettureina). (Närpiöllä vannoi kuni muistamme 2 henkeä.)
24 p. Waaditaan luetteloa vastaan-otetuista pyssyistä ja kivääreistä.
Heinäk. 7 p. Klingspor'an kuulutus Uudesta Karlebyy'stä. Kaikkein Wenäläisten antamain käskyin ja kuulutusten pitää oleman voimatta ja seurauksetta; heidän vangitsemansa pitää päästää irroillensa; asiain, jotka vihollisen käskystä ovat haastetut oikeuksiin ratkaistaviksi, pitää jäämän siksensä. Lopuksi kiittää Klingspor uskollisina pysyneitä.
19 p. Maaherra N. v. Schoultz julistaa Klingspor'an tyytyväisyyden rahvaasen Sulvassa, Maalahdella, Pirttikylässä, Närpiöllä, Korsnäs'issä, Teuvassa, Mustasaaressa ja Sundomin kylässä. Hän kiittää heidän suostumustansa asettamaan suojelusväkeä ja lupaa voimiensa mukaan jouduttaa ja tuleennuttaa heidän vehkeitänsä.
23 p. Maaherra käskee vara-nimismies Myrberg'iä pakoittamaan muutamia huolimattomia ruotuja laittamaan niitä suojelusmiehiä, johon ovat sitouneet, väkinäisen oton uhalla, ja käskee lähettää nämä Finbyy'n sillan luoksi, jossa suojelusväki palveli. Kaikkea tätä näet oli tekeminen, jotta Lapuan tappelulla saadut voitot vihollisen yli säilytettäisiin.
23 p. Postinkuljettajat, jotka ovat kieltäneet laittaa suojelussotamiehiä, ovat siihen velvoitetut.
Elok. 2-4 p. Maaherra käskee Myrberg'in, Klingspor'an käskystä, keskievareihin toimittamaan kurierihevosia.
17 p. Taas käsketään toimittaa vielä puuttuvia suojelusmiehiä — pappilatkaan eivät olleet vapautetut.
18 p. 'Osuuden päällikön, katteinin ja tähtikunnan jäsenen Gyllenbögel'in käskystä saan käskeä herra ruununnimismiestä virkansa voimalla vaatimaan kaikkia sapeleita, miekkoja, pistooleja, tussareita, kiväärejä, muskettipyssyjä, valjaisia, joita voi olla rahvaalla Närpiön pitäjässä; sillä niitä tarvitaan kuninkaallisen majesteetin ja ruunun varalle yhteistä suojelusta varten. Se, jonka huomataan kätkevän jotakin tämmöistä, on mainittava ja oikeuteen haastettava. Torpparin poika Simon Johanpoika Skata on tänne lähetettävä ja velvoitettava tuomaan myötänsä sen miekan, jonka on ottanut eräältä venäläiseltä katteinilta. Lapväärtistä Elokuun 18 p. v. 1808.
Fredr. Ridderhjerta,pataljoonan päällikkö.'
27 p. Hevosia on hankkiminen Wähästä-kyröstä tulemaan ruunun kuormastoa varten.
31 p. Ingström'in on hankkiminen 100 hevosta Näsbyy'hyn ruokakuormaston viemistä varten Lapväärtiin. Pait sitä pitää 105 hevoista lähettää Brändöö'hön tuomaan sieltä Ristiinaan jauhokuormastoa. Laiva näet oli tullut Brändöö'hön.
Syysk. 24 p. Kenraalmajuri Knorring kuuluttaa, että hänen ylhäisyytensä Buxhoevden, joka tullessaan tapasi läänin maaherratta, on nimittänyt hänen maakunnan hallitusta hoitamaan. Myös käskee hän jo maksaa verot Wenäjän ruunulle; ylöskanto oli alkava Lokak. l p.
Lokak. 24. p. Nimismiestä käsketään hankkimaan 40 hevosta, joka keskievariin Lapväärtistä alkaen; sillä Suomen uusi pääkuvernööri Buxhoevden seuranensa oli Turusta tulossa.
Marrask. l p. Ingström on valittanut maaherran luona, että varsinkin merenrantakylät eivät tottele päätöstä Syysk. 30 p. koskeva jyväin ja heinäin sekä kyydinmaksoa Wenäläisten tarvetta varten, ja ett'ei hän voi la'illisestikaan menetellä heidän kanssansa, koska ovat niin monta. Tästä syystä käskee Knorring eversti Alexejeff'in antaa tarpeellista apua uppiniskaisia vastaan, jos Ingström vaatii; Ingström'iä taas yllytetään mainitulta everstiltä ottamaan sotaväkeä avukseen.
30 p. Närpiöläinen sotamies Karl Tall päästetään kotiin, varustettuna vapauslipulla, hänen vannottuansa uuden uskollisuuden valan.
30 p. Buxhoevden käskee maaherran kautta, että: Jos sotilas tulee Ruotsin sotajoukosta ja löydyttää itsensä keisarillisen sotapäällikön luona, niin otettakoon häneltä heti uskollisuusvala, laitettakoon hänelle matkakirja kotiinsa ja annettakoon leipää sekä 5 ruplaa rahaa. Waan jos sotilas salaa metsiä myöten palaa Ruotsin armeijasta, keisarillisen sotapäällikön luona itseänsä löydyttämättä, niin meneteltäköön hänen kanssaan asetusten mukaan. Ruunun palveliain on lähettäminen kertomus kaikista tulleista sotamiehistä, jotta kertoelma seikasta maaherran kautta lähetettäisiin Buxhoevden'ille.
Tammik. 6 p. Maaherra käskee Ingström'in ilmoittaa niille 24 hengelle, jotka ovat sanoneet kärsineensä vahinkoja Wenäläisten sotaväen kautta ja kadottaneensa omaisuutta 294 ruplan 32 killingin arvosta, että heidän, näitten vahinkomääräinsä totuuden ja luotettavuuden tutkittamista varten, pitää saapua maaherran virkakunnan tykö, jos tahtovat saada mitään hyvitystä.[27]
9 p. Maaherran kirjeen kautta vapahdetaan kaikki ne, jotka ovat palovahinkoja kärsineet, hollia tekemästä, "jotta talvis-aikana voisivat hankkia hirsiä tarpeellisten asuntohuonetten rakentamista vasten."
Helmik. 16 p. Maaherra Carnall'ilta — neljäs maaherra Waasassa tämän sodan aikana — Ingströmille: "Jotta voitaisiin järjestää ja vähänkään auttaa niitten talollisten aikaan-tuloa, jotka vihan aikana maassa ovat varsinkin palovahinkoin kautta kärsineet enimmän, niin myös jotta voitaisiin auttaa köyhimpiä vähänkään viljan hyvitykseen ja myös jotta neuvoteltaisiin miten kyydin teko sekä kuormasto- että holli- ja kurieri-hevosten laitanto vähimmällä rasituksella ja rahvaan kesken tehdyn mukailemisen jälkeen voitaisiin saada toimeen, olen minä nähnyt tarpeelliseksi käskeä teidän, siinä valiomiehen valitsemisesta valtiopäiville pitäjänmiesten kohta pidettävässä kokouksessa, esitellä sen ratkaistaviksi seuraavia pykäleitä: 1:ksi Eivätkö pitäjänmiehet katso kohtuullista olevan, että hirsillä ja muilla rakennus-aineilla, ainakin sen verran mitä tarvitaan yhden asuinhuoneen, yhden navetan ja yhden aitan rakentamiseksi, auttavat niitä taloja, jotka palon kautta ovat kadottaneet huoneensa, jonka kautta se hankaloisuus vältettäisiin, joka tulee palovahinkoja kärsineitä perheitä tykönänsä pitämisestä; myöskin ovat ne talolliset, jotka asuvat tien varrella ja ovat menettäneet omaisuutensa ja olleet pakoitetut hakemaan suojaa etäisimmillä paikoin, autettavat ainakin muutamalla halkokuormalla syrjätaloista, kunnes voivat itse hankkia itselleen; 2:ksi pitää rahvaan neuvotella ja päättää mistä suhteesta kyyditseminen on toimitettava, yhden osan kadotettua hevosensa, sekä venäläisten että suomalaisten sotajoukkoin marssimisista, tai saatuansa tätä ennen jostakin syystä siitä vapautta tai lievitystä; 3:ksi toimitettakoon luettelo tärkeimmistä elon tarpeista tulevaan leikkuusen saakka, sekä siitä minkä verran suoloja joka talollinen arvelee tarvitsevansa tulevaksi kevääksi."
Toukok. 27 p. Käskee Cantall Ingström'iä, pääkuvernöri Sprengporten'in Toukok. 18 p. ja venäläisten sotajoukkoin pääpäällikön Wiljaminoff'in saman kuun 26 p. antamien kirjeiden johdosta, Petäjälahden, Jutkas'en ja Jeppi'n kylissä osaksi majoitetun Kiseloff'in kasakkarykmentin hevosille heti toimitettavaksi laitumia talollisten luona. Ingström'in tämän kirjeen syrjään kirjoitetuista muistutuksista näkee, että seuraavana Kesäkuun 6-7 ja 12 p. oli toimitettu laitumia 12 hevoselle Norrnäs'iin, 6 hevoiselle Töjbyy'hyn, 15 Herrström'iin, 15 Korsnäs'iin, 25 Moikepäähän, 33 Petäjälahdelle, 3 Stobacka'an ja 3 Näsbyy'hyn, yhteensä 112 hevoselle.
Kesäk. 5 p. Maaherra käskee Ingström'in anastaa ja huostaansa ottaa Wenäjän ruunun tarpeita varten kaikki pitäjässä olevat alukset. Näistä aluksista luvataan maksaa vuora vissiin määrään ja tinkimättä asiasta tehtyjä kauppakirjoja mukaan. Omistajain pitäisi vastaaman, ett'eivät laivat luvatta purjehtisi satamoistansa muita asioita varten. (!)
17 p. Edellä-mainittu kielto kumotaan ja omistajille myönnetään oikeus purjehtia laivoillaan milloin mielivät; mutta tila siihen oli ylipäällikkyydeltä hankittavana. (!!)
27 p. Kulku Ruotsiin kielletään kovasti.
27 p. Käsketään valvoa, että luotseja löytyisi rannelmalla Ristiinan ja Raahen kaupunkien välillä, jossa tavallisesti ennenkin on ollut, entisillä ehdoilla ja samoja etuja vastaan, kuin Ruotsinkin vallan alla olivat nautinneet.
Heinäk. 3 p. Katteini Selivanoff'illa kirjoitetaan olevan oikeus Wenäen ruunun tarpeiksi käyttää aluksia ja isompia veneitä, mitkä vaan voivat otollisemmat olla, ja ovat omistajat ankarimman rangaistuksen uhalla velvoitetut vastaan-pistämättä antamaan aluksensa hänelle ja maksoa saadaksensa saapua maaherran tykö.
13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan. Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.
Elok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay de Tolly'n — hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan aikana — kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun ala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat ottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä talonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu, jotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat ovat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan sitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa tekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia pykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita eivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat täydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka keskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja varten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten, joita matkustavaiset eivät saa käyttää.
Syysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista antaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka paljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä on hintana.
D) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.