Tapahtumia Saarijärvellä.
Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla, ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin, jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko. Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä, otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia kuin toivottiin.
Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle, ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian mahtavaksi ja uhkaavaksi.
Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla, kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta toiset aikoivat aloittaa tappelun.
Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä, rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt. Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.
Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta. Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita, laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. — Kun mies pääsi tänne, olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.
Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita. Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin, jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v. Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela; sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.
Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta eikä palannut ennenkuin syksyllä. — Ei saatettu syystä rangaista mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.
Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt, kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian, säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle, jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.
Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.
Wallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun 21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla aivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet tullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli. Mutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta; vaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet Koivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen sanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta. Siispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan päässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat tästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta. Senpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia vangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet paeta. — Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli virran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti painettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen kuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi, ett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs hellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat murennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään. Wihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille puiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia kahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston pirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes sairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa ja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven suusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta (silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun hän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään, mutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät vankeina oltuansa.
Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.
Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki mielensä ryöstää.
Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?), jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli 5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät. Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi. Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla, että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi, jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken, marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan. He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä, sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa, ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä, jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa, ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.
Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. — Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille; mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi. Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan, kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello 4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.
Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli löytäjänsä käsiin.
Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon. Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta, pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja, joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin. Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.
Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.
Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv. erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa, ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston; myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia ehtisi apuun. — Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.
Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100 miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä, sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle, Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. — Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse, eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa, varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28] Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut: mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä; mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino. Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä oli vihollisen palveluksessa.
Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat, "muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä." Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen. Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000 Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia. Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.
Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät "knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen, jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin. Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia seuramiehiäkin.
Tapahtumia Keuruulla.
Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.
Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa, sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen, ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin, kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; — he näet useimmiten vaelsivat joukottain.
Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa; he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston, jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.
Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit, kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa, jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään. Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.
Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä. Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan. Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö, jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.
Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään. Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli, hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?), ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan panna vastaan. Jääkärit — joukossa kenties Jämsäläisiäkin — ottivat heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois. Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.
Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä, ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach, oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu Jumalan-palvelus.
Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille. He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen, karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä. Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.
Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha, kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään. Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön, jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan. Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.
Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.
Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.
Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta — sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. — Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen — ei tutkiminen — otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.
Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.
Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.
Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. — Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".
Kahakka Alahärmässä.
Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; — hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään —. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.
Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.
Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.
Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. — Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.
Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.
Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.
Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.
Kahakka Kantin keskievarissa.
Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs. Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä, paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu Kantin.
Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta, kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten, mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä; — palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas. Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies, sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. — He siitä sitten edemmäs ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni olivat, vaan pakenivat onnellisesti.
Tästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat edemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka olivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat hätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys ei kuitenkaan onnistunut. — Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä ja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä kielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut ovat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. — Kantin pohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne tultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta hyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen esteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat jo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten he itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä ei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs. Tätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä sinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi senvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika ison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea arvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta Kanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa ottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan tietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin tietoja.
Talonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja ennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin kun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko asiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne ja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan ja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen jaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja miekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä oli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden jäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä. Hän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja neljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu Kauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka pyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät pakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla kulkemaan edellensä Tamperetta kohden.
Koko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon majana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja hävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää uskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken riitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta kun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi kaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa paikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa ei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.
Warsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin rappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista tai taudeista nääntyneen ja kuolleen.
Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]
Heinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli tapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa ottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa vihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi toisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen sen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli äkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset, jotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in joukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin asettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi. Nämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä Matamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin voivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka päätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt Wisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan Ritoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. "Puolen toista viikon" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön Roth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän osan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä Mustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä Peskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa vihollisia oli.
Mustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat kotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja kaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen: "ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle." Siten saivatkin joltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla saman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään hetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään ollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja mikä millekin.
Roth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa Spof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat eroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä näyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in joukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja luullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset ukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan "ylimielisyydestä"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut. — Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille; totta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei tarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi nuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä saivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat jaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla, joka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten harjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset Roth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät saaneet mitään selkoa sen vehkeistä.
Wielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului mitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin älyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi koko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua. Aamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän rinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja läksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden. Roth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna, ett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti siis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.
Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. — Ei ukkoin tarvinnut kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen. Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli; Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen. Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä, vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen, vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.
Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin; mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. — Tappelussa oli muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen. — Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an miehen.
Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon. Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä oli isoja varoja noudettavina; — palatessaan olivat saaneet tiedon Wenäläisten oikeasta paosta. — Mutta Roth — totta tulevista syistä — ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme." vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille sissi-elämäänsä pitkittämään.
Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois. Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. — Sitten seurasi tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua. He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät, hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille matkalle.
Tapahtumia Rautalammilta.
Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan. Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi. Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen, minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta. Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a. Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa ammentamasta.
Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan. Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään, joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."
Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta. Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan. Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja varakkaimpia kyliä.
Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä, kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi. Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen. Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti miettimisensä, otti kirjan ja vei sen — vihollisille. Siitäpä syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen, ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä. Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä, että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle, eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina, ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin vanhenneet ja vaalenneet.