The Project Gutenberg eBook ofMuistojen komeroistaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Muistojen komeroistaAuthor: Santeri AlkioRelease date: April 10, 2014 [eBook #45358]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJEN KOMEROISTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Muistojen komeroistaAuthor: Santeri AlkioRelease date: April 10, 2014 [eBook #45358]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Muistojen komeroista
Author: Santeri Alkio
Author: Santeri Alkio
Release date: April 10, 2014 [eBook #45358]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJEN KOMEROISTA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Santeri Alkio.
WSOY, Porvoo, 1915.
I. Syksyn tullenII. »Kyllähän valtesmanni mun tuntoo»III. »Sepä hauskaa… Kah!»IV. Reipas emäntäV. HollijuttuVI. Herastuomarin kertomusVII. Manu-papistaVIII. Tapaninpäivä Mäkelässä 1870-luvullaIX. Rasmus ReiluX. TyönorjatXI. Kerran yökulussaXII. Kesäinen matkamuistelmaXIII. RikoslapsiXIV. Tammisen ensimmäinen korvoXV. Valssi
Vielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla. Taivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinut sen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisen terän.
Silloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoi pimentonsa jo ihmisotsallekin.
Ihmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissa joukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiä pitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiin ja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneita kukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoili elämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesän ja syksyn rajamailla.
Niiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.
Toisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Ja vielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteen elämään, tuolla talven takana…
Illan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Ja kun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.
Syksy on tullut.
Seuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta sen loisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tai ränsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessä herää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreilee mielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo. Ero on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesää kaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamana takaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuin tuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassa silmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekin sekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakin ensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuin lumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuu mieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.
Mutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mieliala apea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut ja yksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta. Elämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevat maanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsi edes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.
* * * * *
Eräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunut Tervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleet illanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltana jokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoiva uimariemu houkutteli heistä useita jokeen. Saatiin nauraa, miten arka ruumis oli viileän veden hyväilyille. Silloin sai heistä yksi kovan reumatismin ja yksi ankaran nuhan. Toisetkin pelästyivät, niin ettei moni uskaltanut jokeen enää koko kesänä, vaikka kovin teki mieli.
Kesä oli sittemmin mennyt kullakin omissa riennoissaan, niin ettei ollut näin kaikin satuttu kertaakaan yhteen.
Tuntui mukavalta, kun se nyt taas oli tapahtunut. Vaikkakin ulkona tuuli ja satoi, ei se sentään näin joukossa oltaessa aiheuttanut tällä kertaa kaameata turvattomuudentunnetta. Olivathan syystyöt mainiosti joutuneet, elot korjattuina suojiin ja riihistä tuli runsaasti viljaa. Ruis oli hyvin orastanut, syyskynnöille oli vain eduksi, että satoi ja pehmitti. Se kotona ahdistanut ikäväkin haihtui miesjoukossa. Puhetta riitti yllin kyllin, sillä sen hyvyydestä ei niin suurta lukua pidetty, kun sitä vain piisasi. Ja kun tämä periaate kerran oli tiedossa, silloin vasta puhetuuli alkoi tuntea villin vapautensa nostattavaa yltyä.
Mutta kun näin oli vauhtiin päästy, alkoi muuan joukosta ehdottaa, että pitäisi velvoittaa jokainen kertomaan omista elämänkokemuksistaan jokin tarina. Toiset sitä vastaan heti tekivät muistutuksen, että sittenhän ei tänne viitsisi tulla kutkaan muut kuin ne suupaltit, jotka ovat tottuneet suutansa soittamaan nuorisoseuran keskusteluseurassa. Eikä sitä säällinen, vanhemmanpuolen mies sellaisiin viitsi ruveta. Nuoremmat sen saisivat tehdä.
Mutta miten siinä haasteltiinkaan, rupesivat jo taipumaan, kun saivat luvan kertoa vanhoja, poikuutensa aikuisia »satuja», tapauksia ja havaintoja oman elämänsä varrelta, y.m. Tästä yhä useampain ajatus näytti joutuvan muistelevaan tilanteeseen, jolloin kasvoille levisi joko sisäinen, muistojen kajastuksen kirkastama hymynhohde, tai vakainen, juhlallinen tunnelma.
Kun vihdoin selitettiin, ettei silti kenenkään ole pakko tähän kertomiseen antautua, mutta kuunnella saa kernaasti vapaasti ken haluaa, rupesi asia innostuttamaan kaikkia.
Päätettiin, että edellisellä kerralla aina määrätään, kenen on seuraavalla kerralla, viikon kuluttua kokoonnuttaessa, kertomuksensa esitettävä.
Kauppias Tamminen tarjoutui kertomaan seuraavalla kerralla muutamia kohtauksia »raittiustaisteluista» viime vuosisadan 80-luvun alussa.
— Silloin, sanoi hän, täytyi raittiustaistelijan usein turvautua käsivarsiinsa, itsepuolustuksen tarkoituksessa. Sillä miehet, jotka ryyppäämistä harrastivat, pitivät sitä tapaa vastaan tehtyjä hyökkäyksiä myöskin kunnianloukkauksina. Heistä moni käsitti, että raittiusmiehen sekaantuminen heidän asioihinsa oli tavalla taikka toisella rangaistava. Raittiusmies, joka teki »hyökkäyksiä», sai olla usein varuillaan.
Miesparvi hajousi Tervasmäen tuvasta ja kukin lupasi olla ensi sunnuntai-iltana paikalla kuulemassa, mitä se Tamminen valehtelee.
Kun miesjoukko oli kokoontunut, tälläkin kertaa Tervasmäen sepän tupaan, siellä kun oli melkein kaikista mukavin olla ja seppä piti siitä että heille tultiin, aloitti Tamminen kertomuksensa.
— Niinkuin tiedätte, olin minä nuoruudessani tulinen mies. Ja kun olin saanut päähäni, että raittiusaate on maailman kaikkein suurin ja tärkein aate, seurasi siitä, että aloin sitä koko sielustani harrastaa. Minä en laskenut ohitseni yhtäkään juovuksissa olevaa ihmistä ilman, etten olisi hänelle julistanut juoppouden turmiollisuutta. Eikä siinä tullut aina sanoja valituksi. Tästä seurasi, että miehet, jotka eivät ryyppäämistä pitäneet kunnianasianaan, alkoivat karttaa minua aina kun olivat päissään. Mutta sitä vastoin kaikki n.s. »ilkeät juopot» ne alkoivat minua kunnioittaa tervehdyskäynneillään aina silloin, kun olivat itse mielestään »sopivassa laissa».
Kerran istuin tuvassani pikkuinen poikani sylissä ja lauloin. Oli sydänkesä ja lauantai-ilta sen lisäksi. Yht'äkkiä alkaa pihasta kuulua kovaäänistä juopuneitten melua. Kauan ei tarvitse odottaakaan ennen kuin tupaan tulee kolme miestä, joista en yhtäkään tunne. Kaikki ovat parhaassa ilkeyshumalassa. Yksi laulaa rallattaa hiljoilleen jotakin renkutusta ja käy pöydänpäähän istumaan, ryömästen yläruumiinsa pöydälle, johon jo oli pantu illallista. Toinen istui hänen viereensä ja kolmas kävi tilaamaan, muka, kahvia vaimoväeltä.
Tämän heidän menettelynsä katsoin tarkoitetun taisteluhaasteeksi. Meillähän ei koskaan keitetty kahvia juopuneille, eikä koskaan saanut tällä tavoin tuleva vieras istua pöydänpäähän, eikä varsinkaan panna pöydälle maata.
Nousin ja lapsi käsivarrellani kävin miesten luo, jotka istuivat pöydänpäässä.
— Siinä ei saa istua eikä maata. Menkää paikalla pois!
— Ei näy … olevan sellaista, jota tarvittis totella.
Silloin vein lapsen toiseen huoneeseen. Otin käteeni kyynärän pituisen teräksen kappaleen ja palasin tupaan. Menin pöydänpäässä olevain miesten luo, joilla nyt jo oli viinapullo käsissään. Se pöydällä ryömivä juuri kiljui:
— No sitä kaffia! perr…
Hypähdin hänen edessään, huudahdin ja kysyin:
— Menettekö te?
Iskin aseellani pöytään, lähelle hänen turpaansa.
Pää nousi. Mies nousi myös ja silmissä pälyi jo pelkuri. Hän alkoi mennä ovea kohti, vieressä istunut seurasi jäljessä. Mutta se kolmas rupesi nyt lähentelemään minua selittäen, ettei tässä nyt niin lähdetä.
— Ulos!
Ja silloin hänkin meni.
Arvasin, että heillä oli mielessään aikomus tehdä pihassa jokin koiruus, kuten heidän kaltaisillaan melkein aina oli ollut. Hyppäsin toisen oven kautta ulos ja ehdin parahiksi kuulemaan kuinka se pöydällä huojunut toisille selittää kiroten:
— Siltä pitäis ottaa tuo raittiuskurssi pois!
Samassa ajaa veräjästä ulos se, joka viimeksi oli tuvasta lähtenyt. Hänen rattaillaan on kolmas, se hiljainen mies. Näen, miten hevonen väkisin suistetaan niin, että rattaanpyörä käy veräjäpieleen ja kaataa sen sekä siihen liitetyn aidan. Silloin hyppään hevosen päähän, pyöräytän sen ympäri ja ajajan rimpuilemisista huolimatta talutan pihalle ja kiinnitän renkaaseen. Toisen hevosen, joka ei vielä ollut ehtinyt mihinkään, pyöräytän niin ikään ympäri ja kytken.
Tiellä menee tuttu mies. Huudan hänet avukseni.
Sillä välin oli pihassa syntynyt kamala melu. Hevosia yritetään väkisin vapauttaa, mutta he eivät uskalla tulla, kun minä vartioitsen riimunvarsia.
— Tähän sattui näitä roistoja, selitän miehelle, jonka olin tieltä kutsunut. Otappa sinä ja aja tuota hevosta, minä ajan tätä, nämä täytyy viedä nimismiehelle.
Hän ryhtyi heti asiaan ja otti huostaansa sen hevosen, jolla ajoi se mies, joka oli pöydällä maannut. Nyt rupesi tuo mies rukoilemaan. Hän maksaisi mitä tahansa, jos vain pääsisi vapaasti kotiin.
Mutta se toinen, jonka hevosta minä ohjailin, kiljui ja kerskui. Istutin hänet viereeni rattaille, se hiljainen mies sai istua takaperin. Niin lähdettiin. Vieruskumppanini kaiken matkaa kerskasi:
— Johan minä nimismiehen — johan minä valtesmanin — johan minä sen tunnen… Saat laittomasta vangitsemisesta, s—nan, s—nan, s—na!
Ajoimme nimismiehen pihaan. Lähetin jonkun siinä olevan ihmisen kutsumaan häntä ulos. Hän tuli. Selitin lyhyesti mitä oli tapahtunut. Sanoin, että jätän miehet nyt nimismiehen huostaan.
Sillä aikaa oli nimismies tarkemmin katsellut vierustoveriani.
— Mutta eikös se ole?…
Hän mainitsi erään metsäloukon torpparin nimen ja lävisti katseillaan miestä, joka yhä painoi päätään alemmaksi.
— Oletko sinä se?
Mies kohottaa hieman päätään ja virkahtaa:
— Sehän minä… Mä sanoinkin tälle, jotta kyllähän valtesmanni mun tuntoo.
— Tunnen minä. Sulla on täällä 2 kuukauden vankeussakko siitä viinanmyynnistä. Sua on jo kaksi kertaa yritetty, mutta olet onnistunut karata. Nyt et karkaa. Ka, siinäpä on jo rättärikin. Viekää nämä miehet kaikki vanginkuljettajalle yöksi. Tälle toimitan vangituspassin illalla. Näiden toisten asiaa tutkitaan aamulla.
— … sus siunatkohon, valittaa se minun pöydälläni maannut. Armahtakaa, herra valtesmanni … emäntäkin odottaa … enkä minä ole mitään pahaa tehnyt… Ja jos olen, niin kaikki maksetahan… Kyllä mulla raukalla rahaa on. Ja mies ryömii polvillaan ja vetää taskuaan esiin.
— Enkö mä sanonut! kirkuu se toinen mies, jotta kyllä valtesmanni mun tuntoo… Mutta eikö se nyt passaisi toisella kertaa, kun tulee juuri heinäaikakin? Mennähän talvella linnahan, kun tulee vähän joutilaammat ajat, tuota… Eikö niin?
— Tule, tule, kiirehti rättäri, joka jo oli tarttunut suitsiin.
— Mene rattaille joutuin, käskee nimismies.
Minun toverini seurasi joukkuetta rättärin apumiehenä vanginkuljettajalle.
Matkalla olivat he vielä »raittiusmiestä» noituneet ja valittaneet, kun näin kävi.
Nimismies kyseli minulta, vaadinko heille edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta ja portin särkemisestä.
— Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut täysin tyydytetyksi.
Jäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että hänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen mielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi, jota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa ryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja aamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.
Muilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa pidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli ilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin kankaalle.
Pysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.
Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.
— Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50 vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta, ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut. Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. — Mutta tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi seppä.
— Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.
Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha. Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi, uhkuen rehevässä kukkeudessaan.
Me poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä vapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko vapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua meille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me pyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua nautinnoniloa.
Sivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin edessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.
Päivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla taivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset hermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.
Lähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä yökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se oli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki, jossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän luonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset heiltä oli tullut meille ja aina kutsut:
— Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.
Nyt me siis menimme heille kestiin.
Jo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa kallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa kallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni ja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon kalahdus.
— Ka! huudahdamme yht'aikaa.
— Siinä se on.
Poikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka on tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.
— Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.
Samalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset raskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.
Minä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään, mutta pihaikkunan tiudin heilahtaa hieman. Painaudumme lähelle seinää, sillä sade alkaa roiskia. Arvaamme, että he pelkäävät, kaksi vanhaa ihmistä, tietääkseni. Voivat meitä rosvoiksikin luulla. Aion juuri mennä ikkunan taakse ja ilmoittaa kuka olen, kun samalla kuuluu sisästä ovenkäynti ja kiireinen, äksyltä tuntuva vanhan naisen ääni kysyy:
— Kuka? … Keitä te olette?
Panin nyt suuni lähelle ovenrakoa ja selitin kuka olen.
Samassa lensi ovi rajusti auki sisäänpäin niin, että olin vähällä sen mukana tuuskahtaa nenälleni.
— Sepä hauskaa… Kah!
Edessäni seisoo aivan pieni, noin 70-vuotias muori paitasillaan, paljain päin.
Ennen kuin edes selviän oven äkkinäisestä liikkeestä ja pääsen tolkulle siitä, että iloinen reipas tervehdys oli todellakin lähtenyt tästä paitasillaan seisovasta vaimovanhuksesta, on hän jo tempaissut tuvanoven auki ja huutaa sinne:
— Äijä! Äijä! Tääll' on vieraita!
— Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan hampaattomasta suusta.
— Annan tyttären mies! Nous' ylös!
Kuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme pois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät sisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:
— Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee … vielä häntä…
Äijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.
Sillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.
— Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.
— Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa silmiin, minkä ohimennessä ehtii.
— Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin lintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja heittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin jonkin heittoesineen.
Me seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja toimeliaisuuden edessä.
Kahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on niin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää äijälle:
— Mikset kastele, mikset kastele, kastele…
Mutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne pitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin täyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo tehneensä meille sinne vuoteen.
Nyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa. Kaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain leimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat lähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän perhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin. Tuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän heittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko, mutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan toimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli hänelle ajantuhlausta.
He juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla köyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa, sekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt. Lehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.
Vaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.
— Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.
— Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla on vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.
Niin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet häntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:
— Vai aiotteko siinä yönne istua?
Meidät vietiin pieneen lautaseinäiseen vaatepuotiin, jonka avatusta ovesta tuoksahti vastaamme vahva vällyjen ja pyykkivaatteiden haju.
Muori oli juossut edellä puotiin.
— Vähän harvaksi ravistuneet nuo seinät, hän sanoi, kun seinänraoista hohtivat salamat.
Nousimme puotiin mielessämme punniten, suojaavatko nuo seinät sateelta.Aivan kuin muori olisi arvannut ajatuksemme, hän sanoi:
— Puikkikaa nahkasten alle! Vetäkää päähänne. Kyllä siellä tarkenee.
Hän laskeusi jo pihaan, jossa sade pieksi hänen paitaansa. Painaessaan ovea kiinni, kysyi, koska saa herättää.
— No siellä yhdeksän ajoissa, sanoin minä.
Hän mutisi jotakin juosta hytistäessään tuvanpuolelle, jossa porstuanovi heti lensi kiinni ja napsahti lukkoon.
— Se on nyt jo sängyssä, sanoi seppä.
— Ja me olemme vielä tässä, sanoin minä.
— Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti seppä, yhä ihmetyksen vallassa.
Minä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava ripeys oli yli kaiken arvailun.
Ihmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin ennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.
Ukkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät vuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua ensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.
Olimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8:aan. Mutta kello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin hädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:
— Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa valmiina ja … pitää munkin vielä niitylle.
Meidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten syödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna olleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.
Käymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän niittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä on haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty heinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa ovat kuin luonnonsyöttiläitä.
Ja nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän kannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän äänissään…
Vaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme pidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää, turpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka muoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.
— Odottakaa, odottakaa, kuuluu muorin kehoittava, hyväilevä ääni samalla, kun pieni terävä viikate nuoleksii apilaa juuresta poikki.
Lähdemme. Meidät on vallannut kummallinen koti-ikävä, työn-ikävä.Lukemattomat kiireet ja tekemättömät työt painavat mieltä.
En muista kumpi sen ensin sanoi. Mutta pian löysimme itsemme etsimässä sopivaa kotiinpaluutietä, ettei tarvitsisi sitä samaa tietä koko matkaa palata, jota oli tultu.
Kesälomamme ei siis tullutkaan kestämään viikkoa, niin kuin olimme aluksi aikoneet. Kesti kuitenkin niin kauan, että se synnytti mielissämme uuden kesän-ikävän, jolloin jatkaisimme sitä, mikä tänään jäi puolinaiseksi.
Tervasmäen sepän vuoro oli kertoa. Hänellä oli mielessään montakin tarinaa, mutta tällä kertaa valitsi muistelman samalta polkupyörämatkalta, josta Arvonen oli viime sunnuntai-iltana kertonut. Hän tahtoi vain näyttää toteen, että hieman nuoremmassakin polvessa kuin siinä, johon Arvosen emännän täti kuului, on reippaita naisia, jotka aina ansaitsevat niiden yleisen kiitollisuuden, jotka ovat joutuneet liikkumaan kotiveräjän ulkopuolella ja ovat siten pakotetut vaivaamaan emäntäväkeä ylimääräisillä ruoanlaittohommilla.
Seppä aloitti:
Kun pyöräilimme Arvosen kanssa kotiinpäin, saavutti meidät nälkä ja yö yksiin aikoihin. Olimme silloin jo saapuneet oman pitäjän latvoille, Annalan talon tienristeykseen. Ehdotin Arvoselle, että menisimme viiliä syömään, koska tunsin talon haltijaväet. Emäntä oli meillä kengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla ruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle joskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla katsomaan.
Niin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen koskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla, komentavalla äänellä kysyi:
— Keitä siellä on?
Minä silloin mainitsin nimeni.
Ovi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:
— Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka tämä toinen on?
Selitin, että tämä on räätäli Arvonen.
— No herra siunatkoon!… Me olemme tämän mestarin emännän kanssa olleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.
Isännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan vierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.
Hiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo ehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei siitä tahdo tulla valmista…» Mutta aivan kuin heti katuen moittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »… vaikka en mä sitä sano, kyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se mikään vemppula ole…» Avaa jo samalla kamarinovea:
— Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.
— No älä nyt hädi … kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä, kunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli juuri päässyt uneen.
— Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.
— Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.
— Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.
— Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun niitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.
— Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee kamariin päin.
— Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä piipulla polttelevat niin kuin sinäkin… Eikö sulla ole paperossia?
— Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.
— Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.
Miehensä perään kamariin hän huusi:
— Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.
— Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.
— Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa) ryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. — Ei ne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie vain takaisin.
Isäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän kanssamme.
Jotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän kaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista puuhata… Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan sanaansa:
— Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki renkaisiinsa…
— Mitähän sinäkinrenkaista, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan tiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.
— Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.
— Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota itsekin ymmärtää.
Meihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu suutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä, mutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:
— Siinä nyt on vain … mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi keittääkään ja… Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa suoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä ja kaprokkiperunoita, hah hah haa!
Hän nauroi sydämensä pohjasta.
— Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä tämäkään, tämämeidän, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen, niin on totuttu syömään melkein kylmältä… Tässä nyt olis viiliä, voita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa… Tulkaa nyt… Olis meillä muniakin, keitänkö?
Kielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen varalle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!
Syödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen matkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin nälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan, joka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.
— Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän pöytää, kun me söimme toisessa päässä, — ihmisten lähelle toimittamaan kaupunkimatkaani.
— Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin tulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin samana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä tuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.
Siinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei tahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli mulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se on minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa jouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli parhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.
Niin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa. Oli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä valkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla poltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen lamppu.
— Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita. Selitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin häätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.
Isäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä takkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:
— Ei — ei — ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yölläAlmänninkiinkin ja…
Minä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä mieheltä:
— Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka tuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?
Emäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän sanailemisemme ja sekaantui siihen:
— Kyllä … kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan yövieraita.
— Mutta … kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun ottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä ontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen penkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta…
— Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.
Voi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan, mutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:
— Missä teidän poika ja miniä asuvat?
— Yläkerrass' ne, sanoi isäntä.
— Mistä sinne tikat menevät?
— Sieltä porstuan perästä.
Menin porstuasta etsimään vintinrappusia. Siellä oli pimeää kuin säkissä. Viimein pääsin muutaman rapun päähän, mutta siellä oli niin paljon kaikenlaista kamaa, joka vieryi, kolisi ja tukki tien, etten päässyt mihinkään, pääni vain löin seiniin. Aatamini alkoi jo oikein nousta, minä menin tupaan ja huusin sotaäänellä ovesta:
— En minä osaa! Siinä tikoilla on niin paljo päkkänöitä, ettei siitä pääse. Tulkaa näyttämään lampulla.
Isäntä tuli vastaan sanomatta lamppuineen aina tikkojen yläpäähän asti ja näytti tietä.
Astuin ovesta tädintyttären kamariin. Pöydällä palaa tuijotti huono lamppurämä. Mies oli ylhäällä ja luki virsikirjaa, mutta Tilta nukkui lapsen kanssa. Minun sydämeni jo löi ilosta, että tässäpä niille nyt oikein riemu syntyy, kun odotettu täti tulla tupsahtaa siinä paikassa.
— Hyvää iltaa, täällä tulee nyt oikein myöhäisiä yövieraita, mutta älkää nyt peljästykö, sanoin minä. Ja kun mies katsoa toljotti minua niin kuin lehmä uutta konttia, niin minua yritti ruveta suututtamaan. Mutta sain kuitenkin itseni hillityksi ja selitin miksi olin näin myöhään joutunut liikkeelle. Tuskin olin lopettanut, kun se mies, ilman että edes istumaan käski, alkoi tavailla että:
— Ky-ky-ky-kyllä se on, kulkaa, nyt sillä lailla, jotta ei meidän sovi ottaa kortteeriväkeä.
— Ko-ortteeriväkeä? En suinkaan minä ole teille kortteeriväeksi tullut! En minä tarvitse mitään muuta, kun saisin vain tuossa lattialla maata yösydämen. Mulla on itselläni täällä kopassa kaikkea kyllä. Ei minun ole nälkä eikä jano.
— Joo, mutta kuulkaa, kyllä se … kun sekin jo nukkuu… Ei meidän sovi tähän kortteeriväkeä ottaa.
Tätä kertoessaan emäntä nauroi sydämestään ja sanoi, ettei hänen auttanut muu, kuin lähteä kamuamaan kestitalosta ja etsimään toista yösijaa. Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että oli itse näitä niin kovin kestivierainaan pitänyt, ja että nuoret ihmiset tulevat niin itsekkäiksi.
Hän tuli rappusia takaisin, potki kiusalla pyörimään kaikki päkkänät, mitä vain eteen tai ulottuville sattui, ja ankara kolina siitä pitikin syntymän. Arveli että kyllä se Tiltakin siihen heräsi, vaikka ei se hänen huutoonsa herännyt.
Lähimmässä talossa hän sai kohta hyvän yökortteerin ja vielä pantiin syömäänkin. Kehui sittemmin pari kertaa lähettäneensä tädin tyttärelle kutsuja, että tulla heille kestiin lapsinensa ja miehinensä, mutta eivät ole tulleet. Kun ne tulisivat, kyllä hän ne ylhäällä pitäisi ja opettaisi niille vähän ihmisten tapoja.
Olimme syöneet vahvasti, ja nyt juotiin joukolla vehnäskahvit päälle. Meitä oli pidetty hyvänä. Emäntä oli ehtinyt jo tehdä selkoa talon varallisuussuhteistakin, isännän vuorostaan suhdittaessa.
Molemmat ehdottivat, että makaisimme heillä yön. Mutta ravittuamme itsemme ja levähdettyämme emme sellaista ajatelleetkaan, sillä ihana kesäinen yö houkutteli kauniille metsäiselle taipaleelle pyrkimään kotiin, josta aiotun viikon sijasta oli nyt oltu poissa vain kaksi yötä. Tämän kolmannen loppu nukuttaisiin jo kotona.
Isäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.
— En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että…
Katsoi sivuilleen, mihin sylkisi.
Monen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan, vaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.
— Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaenMäntyläisen piippua.
— Älä vain pohjaa puhko.
— En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.
— Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti Mäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin Jumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta ulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti puettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit omieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut vähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan, vaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli edellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.
Muistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun ensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin hangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta sapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet silmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa. Se tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään mitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari vihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista kengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka täytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki, kun en saanut itse tehdä.
Istuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun isäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt nousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten paljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi, keltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta edellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä. Sitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään kauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada. Juuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä turkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli noussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.
— Eikö sinun ole vilu? kysyi.
— Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.
— Tule kävelemään.
— Tiedä … viitsiikö.
— Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.
— Kaatakaa, jos tahdotte.
Isäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle. Vaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli lautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo, että paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä rehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä voimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä kahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin, että odota!
Kyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan sillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi. Mutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.
Kun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet muutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi. Nähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni, huusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri saavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun ja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.
Voi kamalaa, kuinka minua suututti!
Ensimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten päkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että sillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa käteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta koetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen oli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani lämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei mulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen vahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän seisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan ja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut! Lompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nythänelläon vilu.
Kun vihdoin saavutin, tuli hän jo vastaani seipäänkappale kädessä ja alkoi sillä annatella turkkieni päälle. Se ei koskenut juuri ollenkaan, mutta minä aloin huutaa aivan kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Voi armas, kuinka minä huusin!
Ensin ajattelin, että jään makaamaan siihen tielle. Mutta sitten taas muistin, että se oli väliin niin siannahkainen, ettei säälinyt yhtään. Katsoin siis viisaimmaksi vääntää itseni rekeen, aina hiljakseen valitellen.
Sillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.
Kun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi ollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja hollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä. Hän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin, että mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin jaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun luokseni ja kysyi jo säälin äänellä:
— Piruko sun on?
Minä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.
— Luntioometko sinun on kipiät?
— Niin … jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.
— Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua … vähä pälssyjen päälle, leikillä, sillä kapulalla.
— Oliko se leikkiä?
— Mitäs se muutakaan… En minä sinua niin löyhäksi luullut…
— Antakaas itse koettaa … jotta mies lyö seipäällä niin jumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.
— Mene maata … tottapa se siitä nyt paranee.
— Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.
— Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi… Perhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä luulin, että sinä taas juonittelit.
— Juonittelin… Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa pälsyissä ja näin kakarain voimilla.
Sillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää nauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä hoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä pois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään … vaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi minua sänkyyn.
— Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli Rettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta nauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt ainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen massikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin vääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli lähemmäs ja kysyi:
— Jottako se ottaa niin kipeästi?
— Jotta, valitin minä.
— Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.
Käänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän rettinkiä.
Holli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut mihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa, antoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun omaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta lohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin monta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua, niin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.
Hollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää hevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme nyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen läpi oman kylän.
Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.
— Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.
— Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti seppä.
— Niin, no … no … ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?
Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä, josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin mielen päällä.
— Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta… Kerrankin, kun asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti kapteeni B:n kanssa.
— Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?
— Mitäs ne … odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.
— Menivät kotiinsa?
— Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.
— Mutta sepä oli.
— Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.
Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.
Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen hymyilevissä silmissä oli liikuttava.
— Ka poikaa … aika poika … poikako se … poika!
Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi kiitollinen:
— Mi-aa-u.
Herastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:
— Mi-aa-u se sanoo … poika.
Joku miehistä kuiskutti toiselle:
— Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.
— Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.
— Noo … älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella … niin, poikaa, poikaa… Lempo kun se on komia poika!
Kissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa herastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:
— Mi-aa-u!
— Niin toki… Mi-aa-u se poika vain sanoo…
— Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin kelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun kerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on niin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte selvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka olisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.
Tavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen päivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui tulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä muistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla, että kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan, että näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi, että kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.
Me käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon todistajia ja ne todistivat ristiin, ja… Asessori ärjyi ja murahteli. Me koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä, mutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen, niin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein pisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta ei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi vähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.
Kyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei mekään, lautamiehet, viitsitty… Lempo käskee heitä kulkemaan käräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!
Eikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli ranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin kaste, ettei sille päivälle enää nähty.
Seuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta asessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä pirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli tuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen sellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä vie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.
Ihmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois. Ne kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan tahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle tehnee…
Tuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen aikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä oli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.
— Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun äijät niin tosissaan vetivät.
Ei se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa, istutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan laillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.
Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin. Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut… Niinkuin nyt on kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.
Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä hovioikeuteen ilmoitus asiasta.
Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään. Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten, että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet, mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin. Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla hätänä?
Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo istunut ratsasreisin nenänpäällä.
— Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.
— Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikeinJumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.
— Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.
— Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta hakekaa viinaa.
— Ei täältä saa mistään viinaa … ovat näinä päivinä konineet joka nurkan, minä sanoin.
Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:
— Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?… On sieltä ennen saanut tällaiseen hätään.
Minä sanoin, että voidaan sitä koettaa.
Siinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut astella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni, että voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla…
Mutta eihän se voivottelemalla parannut.
— Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.
— Sitäkö nämä sitten … kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä sanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu vastaamaan viinanmyymisestä.
— Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi elämäntoivo olisi alkanut näkyä.
— On se, sanoin.
— Menkää hakemaan tänne!
Lähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille vastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo povella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän ajan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo puolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt silmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan käräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:
— Ottakaa, lautamies.
— En minä, mä sanoin… Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?
— Ei. Mutta ottakaa ryyppy.
— En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.
— Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin lehmä uutta konttia.
— Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.
Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:
— Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?
— On se! minä nauroin, ja terve onkin.
Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle. Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle, joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea, sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta, koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden…
Mutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori oikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä tuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.
— No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista kuulijoista.
— Ei sitä sillä kertaa…
Herastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.
— Vai ei sillä kertaa…
— Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat olla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.
Miehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin kertomus oli lopussa.
— Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.
— Niin! Sellaisia ja tällaisia.
Herastuomarin katse jo kirkastuu.
— Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin…
— Tuomarikin.
— Ja monta kertaa oli saanut!… Ka sitä poikaa … juutasta kun on komia poika…
— Mi-aa-u!