Isopeltokin, vaikka oli sellainen suupaltti, oli hiukan hämillään, kun piti ryhtyä kertomaan. Naurettiin oikein miesjoukolla ja saatiin hänet pian juttutuulelle.
— Jos minä nyt kerron teille siitä vanhasta Manu-papista. Se oli hauska ukko. Kiroilikin, kun siksi sattui ja otti miestä kauluksesta. —
— Siitä on nyt jo viitisenkymmentä vuotta. Minä kävin hänen aikanaan rippikouluni. Sukkela pappi. Se kyseli aina jokapäiväisiä elämänasioita ja opetti niitä. Eikä paljoa tarvinnut ulkoa lukea. Mutta sisälukua vaati… Sitä vaati.
Hypättiin kirkonkylän kaikki välyset tuhanteen ristiin rippikouluaikana, syysiltain kauhteilla niin, että rapa roiskui.
Kerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun navettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja lyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että koko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori tulee, panee sun jalkapuuhun.
— Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.
Lyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata, eikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli jatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin. Lyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin ajaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään piikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta kujasta.
Me menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle juuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän kiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:
— Katos … katos … Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee … selkään!
Maijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:
— Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?
Pappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi pannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi juuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä, tömppäsi jalkaa ja uhkasi:
— Jos vain … niin…
Pappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä köyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.
Pappi huomasi nyt uudestaan meidät ja meni hämilleen.
— Osta köysiä … osta köysiä, hoki. Siinäpä vasta raha reikänsä löytää, kun teille köysiä ostelee!
Nauroi. Mutta jätti piian siihen vihoissaan riipomaan ja tuli meidän kanssamme lyhteitä kantamaan ja kehui:
— Kelvoksia poikia, kelvoksia, kun kantavat lyhteitä niin koreasti.
Sekin vainaja, ei hän ollut huonolahjainen eikä muuten paha. Mutta maallisen tavaran perään oli kovin perso.
Muistan, kun kerran puolikasvuisena poikana satuin isävainajan kanssa papinmaksuille. Meitä seisoi useampia pastorin aitan alakerrassa. Yläkertaan oli juuri mennyt Hakalainen ja arvatenkin kaatanut ohransa mittaan, kun pastori ärjäisi:
— Sulia on kauroja puoleksi!
— Sellaisia meidän ohrat on, selitti Hakalainen.
— Minä en huoli sun sekulistasi. Mene puhdistamaan. Et syö itsekään kauroja.
— Kun olisi aina edes kauroja, ei olisi täällä hätääkään, jutteliHakalainen vain hyvin rauhallisesti.
Niin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi, kirosanojakin jo nakkeli.
— Ooh vai … kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.
Hakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan ylälattiaan niin, että … minä muistan kun putosi jauhosihti aitan naulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa kyrmyyn ja jupisi että:
— Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!
Juuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja Hakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin siunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas. Minä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään jauhotynnyrin suojaan.
Siinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat pastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo pelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt. Hakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja hammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti pakoilla ja hoki:
— Katsokaa päältä, katsokaa päältä … käy pappinsa kimppuun!
— Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan. Kun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja väkensä muutamalle saatanalle… Jos olis toinen paikka, niin minä näyttäisin sille…
Hakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän kuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että hillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se näytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti, kuin ikänä taisi.
Juuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan ovelle.
— Emäntäkin tulee ja tässä hasataan, sanoi pastori ja etsi lakkiaan, joka oli vyörynyt tynnyrin taakse.
— Mulla olisi täällä lammas, sanoi emäntä. Meiltä kuoli isäntä, menee lammas pastorille.
— Lammas menee… Onko täysikuntoinen lammas?
— Noo, parahia lampaita, oinas.
— Vai oinas. Eikö ollut uuhta?
— Olisi niitä ollut uuhiakin, mutta sanoivat siinä kylillä, että pastori ottaa mieluummin oinaksia kuin uuhia … kun miespuolinen on kuollutkin.
— Kuka sanoi?
— Kylällä sanoivat.
— Jopa, jopa… Kyllä se… Vai kuoli isäntä. Jumalantautiako oli, vai?
— Oikiaa jumalantautia.
— Niin, niin … koska aika tulee meistä kunkin kerran… Onko oinas valkoinen vai musta?
— Harmaa.
— Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla niin lihava?
— Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.
— Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa pasturskalle, että tällä on testamenttilammas … tulee ottamaan sen ja panee kettaan.
Sitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan päin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia maksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin ystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä katselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin kauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin sateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen parempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin, jotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä mittaa, hymyili pastori ja sanoi:
— Eikö?
Toiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko elinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa maksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin kaataa laariin.
— Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman, sanoi vaari.
Pastori näytti melkein liikutetulta.
Ja kun sitte mentiin ryypyille renkituvan puolelle, kulki Toiskan vaari etunenässä. Tultuaan tupaan meni kättelemään pasturskaa ja sanoi:
— Minä sanoin pastorille, kun kaadoin kukkuramitan, jotta ei niitä pyyhkiä tarvitse. Sillä joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman.
— Hmh. Äijä oli vähän toisellakymmenellä kun lähdettiin. En minä tiedä missä välissä se sai… Mutta pappilan kujalla jo alkoi veisata. —
Suutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä olivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai sen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit valvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti sitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.
— Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle pahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut nousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te varmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa. Minäkin … Herra siunatkoon sentään! … Jesus tuntui syntyneen aivan varta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi syntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua nukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä uutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka olivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.
Mutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja kaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos koettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin oman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn heidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.
Tapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta saatoin jo seurata tapausten menoa talossa.
Isännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni kahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän pelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin kanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi. Ja jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin tappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.
Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.
— Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa kuluksi jumalansanaa.
Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa tuo nyt on… Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.
— Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa. Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre silmäkulmissa.
— Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.
— Josko ei muuten saavuta?
Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä ennustuspuheen.
— Tee vain pilaksi…
— Mitä sinä niitä turhia … saarnaisit palvelijoille ja kakaroille, sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai tulla sinne jäljessä, jos halusi.
Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan anturan äänestä.
Isäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli maantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen peittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä. Onko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja joskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja pupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon puutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään virsikirjanlukua…
Taas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja tuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on punakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut lohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun tulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia vuosia taaksepäin, jolloin… Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas on näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta savu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa… Liekö siellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?
Emäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä. Isäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos… Ja katsahtaa kamariin päin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan syrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:
— Älä vain!
Mies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei välitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.
Samalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se on Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja nyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten emäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella kylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä, puolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia rippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella pitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa…
Maijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.
— Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa välistä.
— Juhlana … kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt vähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.
— No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin ripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?
— Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.
Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä, rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.
Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä, mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin…
Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin aikoihin pitänyt tohuansa.
— Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.
Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.
Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä, kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen, tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:
— Huolitko?
— En minä.
Pullo ja lasi vietiin pois.
Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan. Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.
Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä. Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia, hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon päälle.
Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!… Jouluna tahtoo kangistua niin, että … mies ja hevonen…
Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan härsytellä emännän ajeluinnostusta.
Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme, kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään tule…
Sanoivat tytöt.
Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja monta entisaikaista iloa…
Kyllä se hyvä hevonen sentään on … hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen riemusta sykähtäessä:
— Suoti!
Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:
— Liinukka!
Mikkolainen oli torpanmies. Siivo mies muuten, mutta hänen heikkouksiinsa kuului hymyillä aina niille kolttosille, joita hänen nuoruutensa aikana oli tehty virkamiehille. Hän kyllä myönsi, että nimismiesten ja siltavoutien silloiset puuhat olivat välttämättömiäkin. Mutta kun hän itse oli aina silloin, koskaan horjumatta tai erehtymättä, ollut niiden joukossa, joiden elämänvapaudelle nämä kruununmiehet yrittivät punoa esteitä ja juonia, ei hän voinut sille mitään, että hän edelleenkin muisteli näitä karsain, vaikka niistä ajoista oli jo kulunut 35 vuotta ja enemmänkin.
Ja kun Mikkolaisen vuoro tuli kertoa, arvattiin jo ennakolta, että se tulisi olemaan jokin yhteensattumus silloisen poliisivallan kanssa.
Mikkolainen istui polvi toisen päällä ja viputti jalkaansa, syleksi toisinaan terävästi, tuijotti pieksunsa kärkeen, suoristi vihdoin vartalonsa, loi hymyävän silmäyksen ympärilleen, pysäytti katseensa herastuomariin ja virkahti:
— Se Rasmus Reilu oli kanssa yksi…
Joukko hieman liikahti uteliaasta odotuksesta. Tunsivathan kaikkiRasmus Reilun, nuoremmatkin, maineeltaan.
— Hän oli huvittavimpia poliisimiehiä, mitä yleensä saattaa tavata. Oli v.t. nimismiehenä ainakin toistakymmentä eri kertaa ja sen lisäksi aina ylimääräinen, itseoikeutettu apulainen. Mutta vakinaiseksi ei hän koskaan tullut — siihen aikaan. Herra Reilu oli syntyjään paikkakuntalainen, tunsi kaikki ihmiset, niin rehdit kuin ne muutamat lurjuksetkin, mitkä pitäjässä olivat. Hänellä oli uljas luonto käydä kimppuun, loistava kyky ryypätä ja kaiken maailman kierät juonet ja kurit ja apuna vielä hyvä suu. Että hän oli vahva viinamies, sen kaikki tietävät, niin ettei sitä tässä nyt erikseen tarvitsisi vakuuttaakaan. Lainkuuliaiset ihmiset pitivät jonkinlaisena, lain ulkopuolella sallittuna, ylimääräisenä oikeutenaan olla niin tutunomaisella kannalla Reilun herran kanssa, että aina jonkin verran mutkistelivat ja kieräilivät, kun hän yritti heitä lailliseen satimeen saattaa. Moni teki sen aivan huvikseen.
— On niin hauskaa olla marjailemassa herrain kanssa, sanoivat.
Mutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa ilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että, vaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja rommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin innokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä, salapolttajia ja viinanjuojia.
— Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet tolkussaan.
— Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista haettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.
— Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä jo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.
— Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen väliin.
— Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.
Tietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja nauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän talonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin lakkasivat suutaan soittamasta.
Rasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja jahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten, papinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.
Kerran — kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut — tuli leipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta salakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut saanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä Pihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.
— Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä kaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?
Toinen puolustelihe vaatimattomasti, luimisteli kulmiensa alta ja kiinnitti vihdoin katseensa saappaisiinsa, huovalla vuorattuihin korkosaappaisiinsa.
— Se on teidän asianne, virkahti.
Mielenkiinnolla seuraten siltavoudin ajatuksenjuoksua, kiintyivätReilunkin silmät noihin uusiin, hyviin saappaisiin.
— Ne ovat uudet?
— Täytyi laittaa, kun jalat aina palelevat, ja…
— Minäkin tarvitsisin… Myö nuo mulle, alkoi Reilu houkutella.
Siltavouti pelästyi. Herra Reilu ei, näet, koskaan maksa, mitä hän näin apulaisiltaan ottaa velaksi. Neuvoton, juonta etsivä katse kiertää hapuillen ympäri. Sanoo vihdoin koetteeksi, kiinnittääkseen huomiota toiseen asiaan:
— Ajattelin, että jos kutsuisi sen Pihtiläisen tänne.
— Ei, mutta myö mulle nuo saappaat, minä pidän niistä.
Siltavouti säpsähti. Mutta samalla välähti hänen silmistään valonsäde:
— Akka on vihainen! Akka on nämä laittanut … ja se on hirmuinen akka, niin kuin nimismies kyllä tuntee ja tietää.
Hän väänsi päätä ikään kuin akkansa pahuutta vakuuttaakseen.
Reilu purskahti nauramaan:
— Akka! … Keksitpäs juonen, juutas… Pelkäät, etten minä maksa.Akastasi sinä viisi huolit, lyöt kuin vierasta sikaa.
— Ha haa! nauroi siltavouti, jaksamatta salata iloaan sellaisesta kehumisesta.
— Noo, käske se Pihtiläinen tänne.
— Jaa minäkö?
— Mutta lempoako sinä juonittelet tänä iltana? Et ole ymmärtävinäsi selvää puhetta. Kohmeloa taidat sairastaa.
— Kohmeloa … arvattavasti… En ymmärrä mitään.
Hän painoi kädellä päätään.
— Ymmärrätpä saappaasi pitää, junkkari.
— Kun täytyy pelätä akkaa … se on sellainen juuttaan akka, pahasuinen, että.
— Käske Pihtiläinen sitte tänne.
— Mahtaisko tulla?
— Kun minä käsken!
— Se on kyllä totta ja … ja … niinkuin mahtavaa, kuinka minä nyt sanoisin. Mutta seppä on kovin juonikas ja pirullinen.
Siltavouti kynsi päätään.
— Etkö sinä ole? Vai mitä varten sinä olet siltavouti?
— Se on kyllä totta, mutta… Eiköhän jahtivoudin sopisi käskeä?… Se seppä arvaa kohta, että minä olen ilmoittanut… Ja niillä on paremmat välitkin jahtivoudin kanssa, ovat monasti samoissa ryyppykomennoissa, juonissa ja … tuota…
Reilu. toi tammilaudan, laittoi itselleen tupakkaa helmivarsipiippuun, käski vieraan ottaa turkit päältä ja asettua iltaa istumaan. Kun tammipeli jo oli käynnissä, kysäisi Reilu:
— Pelkäätkö?
— Pihtiläistäkö?
— Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi tehnytsiivosepälle koiruutta.
Siltavouti naureskeli:
— Arvasi vain … arvaa se vain. — — —
Jahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun tapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.
Heillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen hauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä. Otettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja paranteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies, vierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen pitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla. Niin että se vasta oli iloa.
Mutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten harjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen alkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan» (hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti tuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin kiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin, etsien niistä omaatuntoa:
— Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.
— En minä tiedä.
Onkohan tuo nyt juonittelua vai pelkoa? ajattelee Reilu. Hän koettelee:
— Sinä tiedät, vanha junkkari, ja nyt minäkin tahdon sen tietää!
Seppä muljauttaa tuuheain silmäkarvainsa alta ja lohduttaa:
— Kyllähän nimismies muualtakin viinaa saa.
Hymyilee viekkaasti.
Nyt paljastuu pamppu.
Pihtiläisen suu menee leveään nauruun. Pyyhkäisten takinhelman pois suuren tupen päältä, hän kysäisee, pamppua edelleen suu virnissä katsellen:
— Mikäs kalu se on?
Nimismies katuu, että on ottanut pampun näkyville. Hävettää hieman. Miten tämän nyt tekisi leikiksi?… Pistää pampun povitaskuun ja virkkaa taas tuttavallisesti:
— Aina sinä olet se vanha kurillinen. Mutta sano nyt tosissasi ja puolileikillä. Ei sun kanssasi pääse ihmistenmoisella puheella puuhun ei pitkään.
Pihtiläinen imee suurta vaskihelaista piippuaan ja kysyy:
— Lähtisittekö sinne nyt?
— Lähtisimme.
Samalla pistää piika päänsä ovesta.
— Pysy, pysy, älä tule, perhana! huutaa Reilu.
Mutta piika tulee jutellen itsekseen:
— Otan tuosta edes hameen selkääni … en ainakaan teidän vuoksenne kylmetytä itseäni… Onpa kuin miehiäkin. Valkeakin sammuu takassa, mutta sammukoon.
Reilu hoivasi sinnepäin. Ovi paukahti samalla kiinni. Ulkoa kuului vielä panettelua. Pihtiläinen tuijotti sammuvaan hiilokseen takanperässä, käänsi mällin poskesta toiseen ja sanoi vihdoin:
— Sitä on Pihlajasaaren rengillä lutissa. Mutta ette te sinne pääse.
— Miksen?
— Ei avaa.
— Rikki lyömme, ei siitä pelkoa.
— Ovi on luja.
— Aa … mutta seppä tulee mukaan!
— Poliisiksi, jotta pääsis herrain joukkoon, nauroi seppä.
— Oletpa jo retkujen joukoissa kulkenutkin. Alat vanhentua sinäkin.Tule pois, seppä, saat markan.
— Ja tuopin viinaa?
— Mistä minä sen otan?
— Sieltä Pihlajasaaren lutista.
— Menköön!
Mutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään ja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja markalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi pitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun olisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja houkutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen paukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään, vaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä takapuheita … kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!…
Lopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu perälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla lutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden markan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. — — —
Oli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun hevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten ja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.
Oli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta vaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun verrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen kokko.
— Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.
— Ohhoh!
Reilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan. Lautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi hevosensa toisaalle, Rintakylään päin.
— Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?
Lautamies repi hevosta.
— Ei tämä … ei tämä hevonen … ei tämä vietävä tottele.
Reilu tarttuu suitsiin ja hevonen alkaa kääntyä.
— Joko se lautamies maistoi niin, ettei saa enää hevosta hoidettua, virnistelee siltavouti.
— En minä, mulla on vain niin paksut vanttuut ja kintaat, ettei oikein salvata… Kyllä minä nyt taas…
Hevonen laukkasi. Loimu yhä kasvoi ja räikeä laulunloilotus kuului.Pian keksittiin, ettei siellä olekaan muuta kuin pari kolme miestä.Mutta kylläpä ne pitävät ääntä! Kasakanpamppua puristaa Reiluvavahtelevassa kädessään ja siltavoudilla on rautapuntari.
Kokko on aivan maantien vieressä. Sen loimu yhä paisuu ja valaisee kaamealla valollaan pimeän talvisen yön, synnyttäen ympäröivällä lumilakeudella kaameasti rusottavan kimalluksen. Ja ne huutavat!
Kas nyt kuulevat tultavan. »Odottakaahan!» kuiskaa Reilu itsekseen ja kiihkeä innostus kohottaa häntä jo puoliksi reestä. Toinen nostaa rautapuntaria, mutta lautamies vain rauhallisesti ajaa, suitset paksuissa, kömpelöissä vanttuissa.
Ne työntävät kokkoon rauhallisen lumivainion keskellä yhä vain uusia olkia ja loilottavat…
Siinä syntyy menoa, kun nämä ajajat saapuvat! Kokonpolttajat lähtevät karkaamaan minkä kintuista pääsevät.
— Älkää viinaleiliä jättäkö, ottakaa mukaan! huutaa eellimmäinen pakolainen. Ja ne ottavat. Kaksi juoksee jäljessä, kantaen välissään noin 5 kannun viinaneiliä. Raskaissa turkeissaan ähkyvät jäljessä nimismies ja siltavouti. Paksu hanki pudottaa, mutta ei auta, kun saalis on niin lupaava. Kovaa puhkinaa, ähkinää, huohotusta. Karkurit näyttävät leilineen väsyvän. Jo heittää turkkinsa hangelle siltavouti. Tässä on kunnia kysymyksessä. Reilu kehuu ja kiirehtii jäljessä. Edellinen ehtii paraiksi näkemään, miten toinen junkkari kiipeää eteen sattuneen luhtaladon katolle ja toinen sinne kurottaa pelastettavaa viinaleiliä suojaan. Kun katolla oleva saa leilin, lähtee toinen oikaisemaan pakoon, kadoten pimeyteen.
Siellä se on nyt siis katolla. Siltavouti on noussut voitonriemuisena ladon viereen nietostaneen kinoksen harjalle ja katselee siitä ladon katolle kyyristynyttä viinaleilin pitelijää, aivan kuin kissa saalistaan.
— Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.
Mutta mies katolla ei hievahda.
— Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat itse mennä ennen kuin nimismies ehtii.
Se katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:
— Sinä olet hauska poika… Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen kuin nimismies…
Mutta katollaoleva mies ei liikahda.
— Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos pudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos tietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.
Nimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle. Siltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman päälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja viinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin paksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen harjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja ruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti katolle.
Silloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi katolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.
— Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä pidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli hypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.
— Peeveli… Mutta saatiinpa leili!
— Sehän onkin pääasia!
Voittosaaliineen palattiin hevosen luo, missä lautamies odotteli ja korjaili, lämmitelläkseen, kokon viimeisiä jäännöksiä palamaan. Ajettaessa nimismiehen kotiin, kiisteltiin leikillään siitä, ken ensimmäisenä saa leilistä ryypyn.
— Ihmiset sanovat, että me juomme itse kaikki viinat mitä takavarikkoon otamme, nauroi siltavouti.
— Eivätkä ne peijakkaat siinä niin väärässä olekaan, todisti yhtä iloisesti nauraen nimismies.
Oltiin vaiti hetkinen, kunnes nimismies taasen aloitti:
— Mutta totta puhuen, kuka viitsisi, olkoon vaikka kruununkin puolesta, nähdä tällaisia vaivoja, ellei saisi näistä sitten edes siivo ryyppyjä?
Toiset sanoivat vakavissaan ja yhteen suuhun:
— Se on aivan totta, ei kukaan viitsisi.
— Koettakoon nyt ruveta tällaisiin vaivoihin ja ihmisten vihoihin! jatkoi lautamies, kieltään maiskutellen ja hevosta kiirehtien.
— Saavat itse rauhassa maata ja yönsä nukkua, kun me vartioitsemme, täydensi siltavouti.
— Eivätkä yhtä ryyppyä sallisi! Nimismies nyökytti ajatuksissaan päätään.
— Kateus on suuri, huokasi siltavouti.
Kun päästiin kamariin ja tunnustettiin siltavoudille etuoikeus ensimmäiseen ryyppyyn, asetti hän juhlallisesti leilin pöydän reunalle ja joi, nimismiehen korjatessa akuttimia kiinni. Kun nestettä tuli suuhun, vavahti siltavouti ja tyytyi vain pieneen ryyppyyn, jättäen nimismiehelle vuoron. Viimeksi sai lautamies, toisten äänettöminä seuratessa hänen ryyppäämistään. Mutta kohta kun tämä sai nestettä suuhunsa, huudahti hän, pelästynyt, kysyvä ilme silmissä:
— Vettä!
Toiset purskahtivat nyt nauramaan, mutta se muuttui kohta katkeraksi kiukutteluksi. He ymmärsivät, että nuo junkkarit olivat tehneet heistä suurta pilaa ja onnistuneet liiaksi.
Väsyneinä, pettyneinä ja suuttuneina tuumittiin kostoa.
— Ne tekevät meistä pilaa! matki taas uudelleen katkeroittunut, hidasteleva lautamies aivan kuin vasta pitemmän miettimisen kautta tultuaan oikein vakuutetuksi siitä, että häntäkin oli tässä syvästi loukattu. Reilua alkoi jo tämä huvittaa.
— Voi tuota lautamiestä! Mitäpä pilaa ne meistä tekevät?
— Antavat parastaan, ilvakoi susivoutikin, koettaen kääntää asian leikiksi.
Mutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa, minkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. — — —
Lähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului iloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi mekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi valkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla oli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että hiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin sisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia viinanostajan ääntä ja peijata.
— Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.
— Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut sitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.
Ensin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu vain kovemmin astuen.
Koputtaa.
— Salu, saakuri … etkö tunne… Mä olen se … joka…
Toisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse peikkokin erehtyisi.
— Vanha tuttu … aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin hiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.
Valehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi itsekseen Reilu.
Ryntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään rinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä sieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy vaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin hornankitaan suurella kolinalla ja melulla … sitten alhaalta alkoi kuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.
— Mikä — mikä — mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella, yrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.
Alhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:
»Polveni … pääni … käteni … kylkeni … olkani … leukani…»
Lautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet lattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on autio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan vihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat, alhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä oli talon karvakenkiä lujittumassa.
Nyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies, joka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa. Seppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia… Pitäisi olla hiljaa, ettei vain talonväki kuule… Niitä tässä nyt vielä tarvittaisiin!
Vähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan syrjäinen saa tästä tietää… Puhua ei saa kukaan kellekään!
Mutta seppä Pihtiläinen? Se kirottu seppä
Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen, hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu naurussa.
— Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden jaksatuksia vain kuuntelet.
Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä ilmeessä.
— Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.
— Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.
— Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta…
Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja saa halukkaita ostajia joka talosta.
Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:
— Pidäs, poika!
Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru. Muuan toinen poika kikatti:
— Mikku antaa itseänsä narrata!
Mikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.
— Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi äsken huutaneeseen poikaseen.
— Mitä siinä lakilla?
— Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa kerrotuksi.
Poika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta samalla äkkäsi:
— Pankaa oman lakkinne perään!
— Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!
— Niin!… Pitäiskö mun olla?
— Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse kasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.
— Ettepä tekään…
— En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä ja vatsa on näin paisunut.
Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.
— Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua, jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä isän kokoamilla rahoilla.
— No mutta oikeinko se nyt rupeaa… Mäntyläinen pisti väliin.
— En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta… Mutta siitä ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä mieleeni…
Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:
Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä, jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä, mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät, varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen… Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä ikänä irralleen.
Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi vahvasti.
Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt. Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys. Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.
Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia, tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:
— Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin…
Minä syljin ja sanoin:
— Älä sinä niitä piruja!
Hänkin sylki:
— Katsotaan illalla!
Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta koirat olivat tapelleet.
Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.
Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.
— Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. — Jos et sinäkin,Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.
Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa pistä.
— Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!
Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.
Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:
— Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?
— Mitä varten? kysyi hän kummissaan.
— Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.
— Se emäntä perhana… Mutta mitä se sen parempaa sitten… Syntinen vatsa… Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh … vai mitääh?
Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen, aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:
— Häh … vai mitääh?
Meidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me olimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.
— Sitä minäkin!
Ja vähän ajan kuluttua:
— Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua… Sattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin … ei sen juuttaan uuninpohja vuoda!
Iisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän järjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle. Sanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta kasvatetut aivan puolijärkisiksi…
— Älä valehtele! pani isäntä vastaan. — Täysijärkisiä ovat niin kuin sinäkin ja minä itse.
— Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?
— Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian sulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.
Isännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa tunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse kulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.
Sellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei elämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille köyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka mulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä kuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen hiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä varustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei osaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se loppuun.
Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia juttujaan oli se nyt ollut vakava.
Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:
— Mikä vuosiluku silloin oli?
— Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!
Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden, jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.
Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.
— Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.
Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.
Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.
Purren mälliään hän mutisi:
— Nauraa ne osaavat.
Humoristi oli kyllästynyt nauruun!
Poika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt ja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään tarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan päähän.
— Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä oli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.
Samalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia juttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi. Katse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan muistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin ajatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.
Poikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen tyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin eivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.
— Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.
— Joko tämä! kyllä se siitä katolle … sillä juuttaalla on kuin kissan kynnet…
Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.
— Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.
— Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.
— Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.
— Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.
Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille pojille ja naama punoitti. — — —
— Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun kotini ylikamarin seinän yli, että…
— Sitäkö sinä nyt?… Arvonen katsoi seppää hymyillen. — No kerro, jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.
Seppä alkoi kertoa:
— Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa. Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli, viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava, unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat yökulku-elämän hetket elettiin.
Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta laulu läpi, silloin se osattiin.
Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana. Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään näistä sivistysasioista.
Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi, mutta yksi niistä oli tällainen:
»Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,Silmät ne on sinun,Katsella on minun,Ja katsella on mun.Kerto:Sun pumppuleera, pumppuleera,pump pump pump!»
Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana, joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi…
— Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa…
Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.
— Mitäsellaiset!
Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina pöhnässä.
No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle. Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin. Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!
Ulko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta melusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni huoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua toiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen taipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä suunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.
Rapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti ulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään yöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan tunteen nostattamina.
»Ole tyttö nätti ja punaposkin —Sun pumpp —»
Silloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:
— Mitä te roistot kiljutte!
Samalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia meikäläisten vastaväitteitä.
Ylikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20 ikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen kirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja yökulusta.
Vaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun nimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät enää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja vedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka sängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet. Eivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut mukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä poiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja joka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli jättänyt sen siihen.
Me olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun järjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin sisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme kaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone oli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä Arvosen naama.
Mistä hän oli sinne mennyt?
— Tuosta seinän yli…
Hänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean seinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta toisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen säilyi piilossaan.
Me erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä kertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa oli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä olivat hampaat kipeinä.
Kun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä. Näin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun siltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin, minua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan äänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi edellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:
— Lue tuota, ettäs viisastuisit!
Pisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään ja alkoi höylätä reenanturaa.