Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä.
Seuraavana päivänä alkoi mummo Elsan kanssa korjaelemaan vaatteita, sillä monta kohtaa oli epäkunnossa. Nyt kun oli jonkun verran hyvää aikaa, niin silloin täytyi omaa työtä tehdä.
Se perusajatus mummossa, nyt kun Elsan äidin hauta oli kunnossa, ei laannut, vaan aina virkistyi: että Heleenan hauta oli vähintään saman holhouksen saava kuin Leski-Annankin, eikä haittaisi jos sen päällä olis risti, vaikka yksinkertainenkin.
Ei viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi hautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä ja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo. Vasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen oppipaikkaansa ja sanoi:
"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä katsomassa!"
Matti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli melkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo hälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja poikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja äidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan muistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon mummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.
Mummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin viihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei Matin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.
Ei se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.
Kun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä palvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:
"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?"
"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi juuri tulla toimeen palvelemattakin" vastasi mummo.
"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä", tuumi Elsa.
"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa", päätteli mummo.
"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään."
"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä saapi, kuin luutien tekoa", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.
"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut, olisihan kumminkin päästökirjan antanut", tuumiskeli Elsa.
"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen minä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli ruustinnan päästökirjaa."
Samassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään astui Munkkiniemen rouva.
"Hyvää päivää Elsa ja mummo", sanoi rouva.
"Päivää, päivää! Jumal' antakoon", sanoi mummo.
Elsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.
"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan päästökirjan ja tämän rahan", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja paperilapun. "Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen ja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan."
"Kiitoksia", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.
Rouva jatkoi: "Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee purettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka johonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa."
"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa", sanoi Elsa.
"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla sinne myöskin."
Rouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.
"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat tiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan suorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on maksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille", lauseskeli mummo.
Elsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja lähdettiin Munkkiniemeen.
Oli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa olivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka sisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta. Erinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä Munkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.
Munkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi, riippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään tiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa polkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.
"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?" kysyi Elsa.
"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu, kippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä. Porstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja toista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja kelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on? Vanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet, vaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on turkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät turkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat. Entäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan täydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä tässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä. Syöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja nukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä ole muuta ottamista, tulen alas", sanoi mummo.
"Mihin minä ne asetan?" kysyi Elsa.
"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki pihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat kotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi, vaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine."
Nyt alkoi kiire työ.
Kaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja tuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille venhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata mummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo alkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää oli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät veteen. Vettäpä siihen alkoi herua.
"Kunnoton venhe", sanoi Elsa.
"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat kaupunkiin viedään", tuumi mummo.
Venhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.
Aamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään oli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi mummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se heitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo, ja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin istui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi Munkkiniemi, ja mummo nauroi:
"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on sinun omasi."
Pian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa hengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä Pohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon tuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.
Kun tulisi hyvä isäntä.
Elsa katseli kallella päin pesotuvan nurkkaan; hän katseli ihmeissään, kuinka joutavaa oli tullut joutavan lisäksi. Niinkuin kaikesta näytti, olivat ne päälliseksi tiellä ja tiellä hän itsekin. Mummo huomasi pian, että Elsa näytti tyytymättömältä perintöönsä ja sen säilytyspaikkaan. Hän laski hiljaa kätensä Elsan olkapäälle ja sanoi:
"Luulenpa, että perintösi vaan harmittaa sinua."
"Minusta on kaikki niin hassua", vastasi Elsa.
Mummo, joka oli paljon maailmassa nähnyt, ei tuosta niinkään kummissaan ollut, vaan tuumiskeli:
"Kaikki asiat näyttävät alussaan hassuilta, vaan kun niihin tutustuu, tulevat lopulta aivan tavallisiksi ja ovat silloin hyvinkin viisaita."
Elsa myönsi sen kylläkin niin olevan ja alkoi puuhata kapineitansa parempaan järjestykseen.
"Mutta se venhekin, mitä minä silläkin teen?"
Mummo mietti hetkisen ja sitten virkkoi:
"Se on kyllä vanhanlainen; olisi melkein myytävä niin kauvan, kun sillä jotain saa. Liian kalliita tahtoo siitä polttopuitakin tulla, ja hengen kaupalla on sillä, jos kävisi Korkeasaaressa pyykkiäkin pesemässä. Kuka sen tietää, mihin me taas jonkun ajan päästä joudumme, tulemmeko moniin aikoihin edes näkemäänkään venhettä, sen vähemmin sillä soutamaan."
Joku salainen voima oli tuossa mummon puheessa, joka sai Elsan silmät kosteiksi. Kuka tietääkään edeltäpäin, mihin ihmiset joutuivat. Sangen salaperäinen oli Elsan mielestä mummo. Hän oli palvelija eikä palvelija, hän oli apuna missä häntä tärkeimmin tarvittiin. Ankarasti piti hän kiinni oikeuksistansa, silloin kun luuli vääryyttä kärsivänsä, mutta sangen hupainen mummo hän oli silloin, kun sai olla toiselle avuksi. Oikein köyhä ei hän ollut, vaan ei rikaskaan. Elsan mielestä se oli omituinen mummo. Pesotupaa ja sen peräkamaria hallitsi hän kuin omaa taloansa. Miten olikaan hän sen niin valtoihinsa saanut?
Talo, jossa mummo asui, oli erään varakkaan kalastajanlesken talo. Huoneita ei talossa ollut paljo ja harvoin nekin vähät hyyrättynä, sillä tuo emäntä ei lainkaan sillä lukua pitänyt, oliko hänellä hyyryläisiä vai ei, ja huoneita ei korjattu koskaan. Jos hyyryläinen tahtoi olla niin sai. Ketään ei hän koskaan pois käskenyt, enemmän kuin lienee taloonsa pyydellytkään. Hyyryistä ei hän liioin kovaillut. Se maksoi joka jaksoi, joka ei taas jaksanut eikä pystynyt, se sai olla maksamatta; pois hän vaan ei käskenyt. Huoneita itse korjaamasta ei hän liioin kieltänyt, ja sai vetää hyyrystäkin pois; eikä siitäkään riitaa syntynyt. Mutta huoneet olivat kumminkin niin rappiolla, ett'ei niissä enään millään ehdolla hyyryläiset asuneet. Emännän oma huone katurakennuksessa ja pesotupa kamarinensa olivat paraat asuntokelpoiset koko talossa.
Emäntä olikin jo hyvin vanha ja sanottiin hänen toisinaan höpsivänkin; kumminkin hän puhui itsekseen. Mummosta, tuosta vanhasta pesumatamista, piti hän paljon, ja kutsui häntä aina rouvaksi. Mummo ottikin tuon rouvannimen mielellään vastaan emännältä, vaan ei hinnasta mistään muilta, sillä hän sanoi, että se kuuluu talonomistajalle, että hän kunnioittaa hyyryläistä. Emäntä taas puolestaan antoi mummolle rouvan arvonimen sentähden, että mummo aina maksoi hyvin hyyryn, ja piti huoneen siistinä ja hyvässä kunnossa, niinkuin myöskin sentähden, ett'ei mummolla ollut lapsia, pieniä eikä suuria. Emännällä ei koskaan lapsia ollut ja niinmuodoin ei hän juuri olletikin reuhaavia lapsia oikein hyvillä silmin katsellut.
Sattuipa nyt juuri samana päivänä, jona Elsan tavarat Munkkiniemestä tuotiin, se kummallinen tapaus, että kun mummo jonkin asian johdosta pistäytyi emännän kamariin, olikin hän kuollut. Mummo ei ollut aivan arka, vaan kumminkin teki se hänessä hyvin oudon vaikutuksen. Hän oli kuollut aivan sairastamatta. Mummo huomasi kyllä, että emäntä oli aamulla noussut ylös niin terveenä, että oli voinut huoneensa puhdistaa ja tilansa korjata. Mitä muuta oli hän askaroinut, siitä ei tolkkua saanut; se vaan oli selvä, että hän makasi sohvalla hengetönnä, kylmänä ja kankeana. Mitään ulkonaista väkivallan merkkiä ei ruumiissa näkynyt, joten ei voinut otaksua murhankaan tapahtuneen.
Erittäin kauvan ei mummo tuon kuolleen huoneessa siekaillut, vaan poistui ottaen avaimen kamarin ovelta, ett'ei joku menisi kamariin ja äkkiarvaamatta kuolijaaksi säikähtäisi. Nyt kiiruhti mummo sanomaan Elsalle emännän kuolemaa.
Elsa, joka ei emäntää paljon tuntenutkaan, ei osannut siitä olla paljo pahoillansakaan; kumminkin ihmisen, vaikkapa oudonkin, kuolema, varsinkin niin äkkinäinen, teki Elsaan syvän vaikutukseen. Mummo itki katkerasti vanhaa tuttavaansa, ja Elsakin alkoi itkeä, kun mummo alun antoi. Jonkun aikaa itkettyään huomasi mummo, ett'ei se porusta parane, ja läksi sanomaan toisille asukkaille talossa. Samassa rakennuksessa, kuin emäntäkin, asui muudan sepän leski. Hänellä oli kaksi aika-ihmistä tytärtä. Äiti ja tyttäret olivat neulojia. He olivatkin ainoat talon lisäasukkaat sillä kertaa. Heidän asuntoonsa johti eri rappu ja mummo meni hiljaa ja varovasti heidän porstuaansa. Kamarin ovi oli lämpymän tähden hiukan raollaan, ja mummo kurkisti raosta ja näki heidän kolmen ahkerassa neulontapuuhassa.
"Hyvää päivää, älkää pelästykö", sanoi mummo.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi leski Lund.
"Emäntä on kuollut", sanoi mummo.
"Kuollut!" sanoivat naiset melkein yhteen suuhun.
"Hän on arvatenkin halvauksen saanut", sanoi leski Lund.
"Niin minäkin otaksun", sanoi mummo.
Elsa oli hiipinyt mummon perässä, ja kun mummo katsahti taaksensa, näki hän Elsan seisovan keskellä pienen porstuan permantoa.
"Elsa rukka", sanoi mummo.
"Mummo rukka", vastasi Elsa.
"No, sen sanoit niinkuin pitikin. Hyvin minua surettaakin, mihin tästä taas joutuukaan", tuumiskeli mummo.
Siitä sitten kaikki läksivät katsomaan emännän ruumista.
Leski Lund, nähtyänsä emännän ruumiin, oli valmis lääkäriä hakemaan. Toiset odottelivat niin kauvan ruumishuoneen eteisessä ja pihamaalla, kunnes lääkäri saapui.
Lääkäri, ollen jo vanha harmaapäinen, asteli sisään sauvansa nojalla. Tarkkaan hän tutki kuollutta ja huomasi hänen aikoja sitten tämän maailman jättäneen. Rohvessoori sanoi, että ruumiin saa haudata.
Nyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.
Kenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista; kumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.
Mummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se asia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle päästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten joutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei tälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä tietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia hautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla kulutuksellansa.
Mummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti, kun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin päivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.
Pari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan edessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan ruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.
"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!" huudahti Elsa.
Mummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan luo.
"Mikä vastaus?" mummo hämillään kysyi.
"Ai, maalainen", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.
Vastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta puhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi paikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja alkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja seisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli myöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi pesotuvasta:
"Onkohan tämä se sisarvainajani talo?"
"Kuka oli sisarenne?" kysyi mummo, astuen pesotupaan.
"Sisareni nimi oli Klementiina ja oli hän tietääkseni naimisissa vanhan kalastaja Starkin kanssa."
"On oikein tämä, Starkin lesken talo; hän kuoli aivan vähän aikaa sitten", vastasi mummo.
Vieras ja mummo tulivat kamariin.
Vieras oli korkeakasvuinen, hoikanlainen ja ijältään noin viidenkymmenen vuotinen. Hänellä oli puolivillaiset vaatteet, vähän vivahtavat siniharmaasen; takki oli auki, niin että punaisen ja sinisen juovainen liivi näkyi. Paksut teräksiset kellonvitjat osoittivat liivin taskussa löytyvän taskukellon. Jalassa oli hänellä lyhytvartiset saappaat ja kädessään piti hän hallavoitunutta huopahattua. Partaa ei miehellä ollut, vaan tarkemmin katsottuna osoitti musta ja tiuha sänki, että hänellä oli hyväkin parran kasvu, vaan että hän ajeli leukansa.
Mummon käskystä istui vieras akkunanpieleen.
"Onko tää teidän tyttärenne?" kysyi vieras, katsahtaen Elsaan, kun tämä neuloi pöydän toisessa päässä.
"Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on nyt orpo, vaan hänpä onkin kohta aikaihminen", lausui mummo.
"Kohta niin, vai on vanhemmat molemmat kuolleet?"
Sitä sanoessaan ja kauvan jälkeen näytti mies ajatuksiinsa vaipuneelta. Väliin hän veltosti sivulleen katseli ja näytti kovin uniselta. Vihdoin hän havahtui, kasvonsa kirkastuivat, ja ojentain selkänsä suoraksi istuimella, hän lausui:
"Jaa, niin se on tässä maailmassa. Kuolema, se korjaa puoleensa kansaa, nuorta ja vanhaa. Kuolleet on minunkin vanhempani. Minun ikäiselleni tuo nyt ei ole mikään kummakaan, vaan eivät ne sentään kauvankaan ole kuolleena olleet. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja äitini kuolemasta on neljä kuukautta. Kyllä se koskee kovasti, kun omaisia niin kuolee, vaan sille ei mitään voi. Minulla ei näytä olevankaan onni myötäinen; kolme vuotta sitten jäin leskeksi, ja ainoa lapsi, mikä minulla olikin, seurasi äitiänsä hautaan. Hän oli jo aikaihminen, tytär, josta minulla olisi ollut paljo apua talouden hoidossa, mutta poissa, ainiaan poissa, on minun rakas lapseni, minun Kaarina tyttäreni!"
Elsa ja mummo katselivat ihmeissään vierasta erinomaisella säälin tunteella. Mummo alkoi kääntää juttua toisaalle ja kysyi:
"Mitä aijotte nyt tämän talon kanssa tehdä ja kenelle tämä talo oikeastaan tästälähin kuuluu, teillekö vai jollekin toiselle?"
"Herra hänen tiennee! Minusta on samantekevä kenelle tää kuuluu. Otan tään minäkin jos se minulle joutuu, jos taas ei, niin minä tyydyn aina siihen, mitä muutkin ihmiset päättävät."
"Te varmaankin annatte siinä tapauksessa, että isännäksi tulette, entisten hyyryläisten asua talossa?" kysyi mummo.
"Jaa, hyyryläisten, siitä en minä tiedä mitään sanoa; mutta minä luulen, että tää talo tulee myytäväksi. Mitä hyyryläisten kanssa tekee, sen määrää se joka talon ostaa."
"Niin kauvan kumminkin asumme tässä, ja minä olen myöskin saamista sisarenne hautajaiskustannuksista, sillä minä hautasin hänen omalla kulutuksellani; sisarenne tavarat ovat liikuttamatta huoneessa", sanoi mummo.
"Vai niin", sanoi vieras ja meni pihalle hevosensa luo. Sieltä sisään palatessaan hän kantoi raskasta eväspussia.
"Kas tässä, matami! Ottakaa vähän kylänruokaa maistijaisiksi", sanoi isäntä, laskien pussin mummon eteen permannolle.
Mummo aukaisi pussinsuun siteen ja nosti sieltä lampaanlihoja, juustoja ja suuren voipytyn. Tavarat hän latoi pöydälle.
"Antaako isäntä nämät minulle?" kysyi mummo.
"Niin olisi tarkoitus", vastasi vieras.
"Kiitoksia!"
Mummo käski Elsan keittämään kahvia sillä aikaa, kun hän meni isännän kanssa emäntävainajan huonetta näyttämään. Elsa keitti kahvia. Kahvi oli jo kauvan valmiina, ennenkuin mummo ja vieras huoneesta palasivat. Hevonen hirnahteli pihalla isäntäänsä ikävöiden. Elsa katsahti akkunasta ja näki mummon ja isännän kuin myöskin leski Lundin tulevan emännän huoneesta kartanolle. He näyttivät kaikin hyvin syvämietteisiltä. Elsa koetti avoimesta akkunasta kuunnella, vaan ei saanut suoraa keskustelun menosta; isäntä pudisteli päätänsä aina aikatavasta.
Vihdoin alkoivat isäntä ja mummo astua pesotupaa kohden ja isännän sanat kuuluivat:
"Huono komento."
He olivat siis tutkineet huoneet ja nähneet ne olevan perin rappiolla.
Vieras tuli mummon kanssa huoneesen ja Elsa taritsi kohta heille molemmille kahvia. Kahvia nauttiessaan tuumiskeli isäntä:
"Asukaa vaan jos voitte tässä talossa, eipä tää niin häävinen olevan näytä", ja vähän mietittyään: "minun täytyy suoriutua asioilleni; kylläpähän perästä saadaan nähdä, kuka tähän isännäksi tulee."
"Kun tulisi hyvä isäntä", sanoi mummo.
"Toivotaan!"
Sen sanottuaan alkoi isäntä lähteä; kiiteltyään kahvin edestä hän meni pihalle, painoi hattuaan syvempään, irroitti hevosensa ja ajoi ulos pihasta.
Uuteen palvelukseen.
Muutamia päiviä tuon maan-isännän käynnin jälkeen tuli mummo myöhään illalla kotiin erään tuttavansa herrasväen luota. Heillä oli ollut senlainen onnettomuus, että heiltä oli kuollut palvelusneiti.
"Nyt sinulla on paikka tiedossa, vaikk'ei minua lainkaan huvita, että taas ehkä erkanemme, sillä olisimmepa kyllä toimiin tulleet yhdessäkin. Mutta toiselta puolelta on se erittäin sopivaa, että pääset palvelukseen, sillä en minä juuri kehoita sinua täänlaisen vanhan mummon toimissa pyörimään, kun vaan palveluspaikkoja on saatavissa."
Silloin Elsan silmät kiilsivät; oikeinpa rinta aaltoili pelkästä ilosta. Yksitoikkoiseksi alkoikin tulla eläminen mummon kamarissa, vaikka jotain tehtävää olikin. Toista toki oli palvelus.
Mummo tuli hyvilleen, nähtyään Elsan suloisesti hymyilevän.
"Minun on hauska nähdä sinua, kun sinulla on halu työhön. Nytkään tänä kesänä ei mikään olisi voinut estää sinua levähtelemästä, mutta sinä päinvastoin olet ollut ahkerassa työssä; sellainen pitää ihmisen luonto olla. Ahkeraa täytyy ehdottomastikin kunnioittaa sekä rikkaan että köyhän."
"Mitä lajia väkeä he ovat, sen uuden palveluspaikan isäntäväki?" kysyiElsa.
"Maisteri on herra, he ovat vielä nuoria kumpikin sekä rouva että herra. On heillä jo pari pientä lastakin sentään."
"Yksikö palvelija heillä pidetään?"
"Mihinkäs siinä yksi joutuis! Tulee teitä olemaan kaksi. Sinä oikeastaan tulet lastenpiiaksi, ja sinun tulisi, jos myönnyt menemään, mennä sinne jo huomis-aamuna."
"Miksikä en menisi."
"Älä nyt suinkaan hyvä ihminen siksi ota, että minä mitenkään ajan sinua sinne, tai tahdon sinusta päästä!"
"En minäkään tahtoisi teistä päästä, ilman sanomattannekin sen ymmärrän, ett'ette aja minua pois, sillä olisittepa sen voinut tehdä kohta tuloni jälkeen."
"Hm", myhähti mummo.
Elsalla olivatkin kapineet joltisessakin kunnossa, mutta täytyi niitä järjestää sentään, ennenkuin taas voi muuttaa uuteen palveluspaikkaan. Kiireellä asetettiin kaikki reilaan läpi yön. Vähän nukahdettua aamupuoleen, nousivat mummo ja Elsa puoliunisina ylös, haukkasivat suurusta ja varustausivat lähtemään. Käsirattaille nostettiin Elsan arkku ja nyt työntämään uutta ja outoa tulevaisuutta kohden.
Matka ei ollut pitää, sillä maisteri asui hyvin lähellä ainoastaan toisessa korttelissa, ja oli siinä talossa tasainen pihamaa. Talon isoa porttia pidettiin aina kiinni, ja kulettiin ulos ja sisään pienestä portista. Siitä ei kuitenkaan kärryillä päässyt, vaan täytyi silloin aina isoportti avata. Hirmuisen raskaat ja tanakat olivatkin tuon isonportin puolikkaat. Niin, portin auki saatua työnnettiin käsirattaat pihaan ja mummo johti kärryt maisterin kyökin rappujen eteen. Talossa oli yksikerroksinen vinkkeliin rakettu asuinhuone-rivi, joka oudon silmään näytti tavattoman pitkältä ja muhkealta. Elsalla ei nyt kumminkaan ollut aikaa sen tarkemmin talon ulkomuotoa tutkia, vaan kantoi mummon kanssa arkkua kyökkiin. Ensi silmäyksellä huomasi Elsa, että kyökki oli hyvin avara, melkein Munkkiniemen kyökille vivahtava. Oli siinä pulska ja tanakka piikakin, jonka toveriksi Elsan nyt oli rupeaminen.
"Elsa tulee niin jotta rytkyy!" sanoi entinen piika, äänellä, joka ilmoitti, että Elsa nyt oli tekemisissä suoraluontoisen ja säyseän ihmisen kanssa.
"Hyvää huomenta!" sanoivat tulijat.
"Jumala antakoon", vastasi neiti.
Entisen neidin arkun viereen nostettiin Elsan arkku, sillä kyökin seinämällä oli kyllä sijaa kolmellekin arkulle.
"Siinä on Sanna-vainajan arkku vielä poishakematta", sanoi toinen piika.
"Saanko luvan kysyä nimeänne?" kysyi Elsa.
"Katri minun nimeni on."
Kun Katri oli paraiksi kerinnyt nimensä uudelle kumppanilleen ilmoittaa, astui rouvakin kyökkiin. Rouva oli keskikokoinen sirovartaloinen. Erinomaisen kaunis ei hän ollut, ei ylpeä myös, vaan muutoin ryhdikäs, niin että jo ensi silmäheitolla huomasi hänen olevan parempaa sukua; vähintäänkin juoksi hänen suonissaan aatelinen veri.
"Hyvää päivää rouva, tässä minä tuon teille Elsan. Minä toivon, että rouva tulee olemaan täysin tyytyväinen Elsaan, ja niinmuodoin en tarvitse minä hävetä esityksestäni."
Elsa ojensi päästökirjan rouvalle.
Rouva luki ja katsahti luettuaan Elsaan.
"Soo, vai olet sinä jo niinkuin vanhat palvelijat?"
Rouva pyörähtiin ympäri, kävi vähän hellin luona ja meni niin lappu kädessä toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua raotti rouva ruokasalin oven ja kutsui Elsan sisälle. Elsa astui ruokasaliin.
Täällä istui maisteri pöydän ääressä aamukahvia juomassa. Hän oli pienenlainen sievä mies, harmaa aamunuttu yllä ja silmälasit nenällä. Elsa seisahtui ovipielessä vähän ja maisteri katsoi kahvipöydästään Elsaa silmiin, samalla ryypiskellen kahvia suuhunsa. Rouva istahti myöskin pöydän ääreen ja kaasi itsellensä kahvia, kaasipa yhden liikakupinkin, ja sanoi:
"Tules Elsa tänne pöytään ottamaan kuppi lämmintä!"
Elsa ujosteli hieman ja astui pitkäveteisesti pöydän luo. Istui kumminkin sitten uutta käskyä odottamatta kahvipöytään, ja noudattaen talonväen esimerkkiä joi kahvia vehnästen kanssa.
Maisteri, juotuansa kahvin, astui hilpeästi työhuoneesensa. Ruokasalin ja maisterin kamarin välinen ovi jäi isännän mentyä seposelälleen ja Elsa näki kahvipöydästä, kuinka maisteri istui kirjoituspöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Rouva nousi pöydästä ja astui kyökin-ovelle, jonka raosta hän sanoi:
"Mummo, tehkää niin hyvin ja tulkaa vähän tänne!"
Mummo tuli.
"Olkaa hyvä ja istukaa tähän pöytään; minä kaadan vähän kahvia."
"Kiitoksia, mitä rouva nyt minua kahvittamaan."
Mummo istui Elsan viereen. Elsa nousi ylös.
"Kiitoksia paljon rouva", sanoi Elsa.
"Ei kiittämistä", vastasi rouva ja Elsa pyörähti kyökkiin.
Mummo ja rouva tarinoivat ruokasalissa tovin aikaa.
Sillävälin muutti Elsa pukua kyökissä ja asetteli kapineitansa. Kun oli saanut kaikki järjestetyksi ja toiselta piialta vähän talon tapoja ja järjestystä kysellyksi, meni hän ruokasaliin.
"Kas, kun minäkin jäin tänne koko päiväksi istumaan", tuumi mummo.
"Jaha, Elsa tuli", sanoi rouva. "Lähdetäänpäs lastenkamariin!"
"Hyvästi nyt rouva ja paljon kiitoksia", sanoi mummo.
"Älkää nyt vielä menkö; tulkaa lapsia katsomaan", sanoi rouva.
"Voinhan tulla, jos rouva niin tahtoo."
Rouva kulki edellä, mummo perässä ja Elsa viimeisenä, ison salin takana olevaan kamariin. Täällä vetelivät vielä aamu-unta rouvan lapset, nelivuotinen poika ja kolmivuotinen tyttö. Kummallakin heistä oli oma pieni sänkynsä. Toisella puolen huonetta sijaitsi lastenpiian sänky, jota rouva kohta osoitti niinkuin Elsalle kuuluvana kapineena. Lapset kun nukkuivat, ei kauvan lastenkamarissa viivytty, vaan mentiin läpitse huoneen herrasväen makuuhuoneesen, joka sijaitsi lastenkamarin vieressä, josta myöskin oli ovi isoon saliin. Tässä makuukamarissa oli huonekaluina kaksi puusänkyä, pöytä, yksi piironki, useita tuolia, vaatekaappi ja pesokaappi. Piirongin päällä oli peili ynnä muita koristuksia ja seinillä monioita kuvatauluja.
Tärkeämpiä esineitä näytteli rouva Elsalle viran puolesta, sillä Elsan ammattina lastenpiian toimen ohessa tuli olemaan myöskin huoneiden siivous ja kunnossa-pito. Rouvan huomautuksen mukaan, jos hän nimittäin näihin molempiin pystyisi, tulisi hän isomman palkan saamaan.
Mummo puristi hellästi Elsan kättä hyvästijätöksi ja poistui.
"Hyvästi rouva", sanoi hän mennessään.
"Hyvästi, hyvästi, mummo", sanoi rouva.
"Yyää! — mam-mammaa!" kuului lasten itkunsekainen ääni toisesta kamarista.
"Älä itke Anni, mamma kyllä tulee", sanoi rouva, kiiruhtaen lapsensa luo. Elsa seurasi hiljalleen hyvin varovasti jäljessä.
Pikku Anni oli noussut istualle sängyssään; hänellä oli aika pyöreät käsivarret ja komea pellavankarvainen tukka. Pieni Yrjö heräsi myöskin ja katseli sisarensa kanssa suurilla silmillään äitiänsä ja Elsaa.
"Täältä mamma tuopi Annille ja Yrjölle Elsan", sanoi rouva leperrellen lapsilleen.
"Elsan", sanoi Yrjö.
"Eltan", soperti Anni.
"Niin, Elsa tulee teitä hoitamaan."
"Ne taitavat vierastaa minua", tuumi Elsa ja poistui samalla etemmäksi.
"Eivät ne vierasta, tule vaan auttamaan pukemisessa ja silmien pesussa."
Yrjö laskeusi sängystään alas ja rouva pani hänelle housut jalkaan ja kasteli vedessä sienen, pyhkäisten siihen myöskin vähän saippuaa, ja pyyhki sitten sillä pojan silmät puhtaiksi.
"Nyt saa Elsa pyyhkiä silmäsi kuiviksi, ja pukea enemmän; sinä tiedät itse missä vaatteesi ovat", sanoi rouva, samalla antaen hoitoa pikku Annille, jonka silmät nyt pestäviksi tulivat. Anni aristeli ja pyristeli, eikä tahtonut lainkaan olla tyytyväinen, että hänen kasvojansa kylmänlaisella vedellä huuhdottiin.
Elsa pyyhki Yrjön kasvot, kampasi pään, auttoi pitkät punaiset sukat ja matalat solkikengät jalkaan; itse pani Yrjö röijyn yllensä, ja läksi juoksemaan kamarista pois.
"Lapset taitavat olla hyvin terveitä, kun näyttävät niin virkuilta", arveli Elsa.
"Ovathan tähän asti olleet, josta Luojalle kiitos", vastasi rouva.
Pian saatiin Annakin vaatteisiin; tukkaa vähän suorittiin ja rouva alkoi taluttamaan häntä salin kautta ruokasaliin. Isossa salissa kääntyi Anni taaksensa katsomaan, seuraako Elsa mukana. Nähtyänsä Elsan heidän jäljessään kulkevan, sanoi Anni "yhm", ja ojensi kätensä Elsan talutettavaksi.
"Eipä Anni yhtään vierastakaan", sanoi Elsa, ja otti Annia kädestä, taluttaen tytön ruokasaliin. Siellä asetettiin Anni omalle korkealle tuolillensa, joka työnnettiin pöydän ääreen. Yrjö oli jo entiseltä ruokailemisen touhussa täyttä vauhtia.
Rouva jätti lapset Elsan huostaan ja meni maisterin kamariin.
"Kuules Alfred, kun pikku Anni ei yhtään vierasta Elsaa, kokotti vaan kätensä Elsalle, että hän vaan saisi taluttaa enkä minä. Yhm sanoi vaan."
Maisteri, vaimonsa puheesta kehoitettuna, nousi työstänsä ja tuli ovelle katsomaan, jossa hän ei kuitenkaan sen enempää viipynyt, kuin että vähän vilkasi.
Rouva palasi pian takaisin ruokasaliin ja sanoi Elsalle:
"Meillä on kaikki niin husin hasin, kun on ollut niin vähän työvoimaa; tänään täytyy meidän siistiä, mutta mene nyt Elsa kyökkiin suurukselle."
Elsa meni kyökkiin, jossa suuruspöytä jo häntä odotti.
"Nyt saamme haukata", sanoi Katri. Ja molemmat tytöt rupesivat ruoalle.
Kun Elsa oli syönyt, meni hän sisälle, jossa hän sai ensi toimekseen harjata maisterin vaatteet, jota työtä hän teki ulkona rappusilla. Sen tehtyään sai hän kiilloittaa maisterin saappaat kyökissä.
Maisteri katseli vaatteitaan ja saappaitaan, ja kun ei niissä mitään moittimista huomannut, niin ei sanaakaan virkkanut. Omassa työhuoneessaan hän yllensä puki ja otti sauvan etehisen nurkasta käteensä ja alkoi astua ulos.
Maisterin mentyä alkoivat rouva ja Elsa puhdistaa maisterin työhuonetta. Se olikin kyllä puhdas; ei missään näkynyt tomun hiukkaakaan, vaan puhdistettava se nytkin oli, jos ei muuta, niin paremmaksi vakuudeksi. Lapsetkin olisivat mielellään avuksi tulleet, vaan rouva ei sallinut lasten ensinkään miehensä työhuoneesen tulevan, vaan saivat he leikkiä muissa huoneissa. Yrjö olikin Annille hyvä hoitaja, niin ett'ei tarvinnut kuin välistä mennä hätään, kun Anni rupesi kovin Yrjölle juonittelemaan.
Puhdistustyö kävi Elsalta rouvan mielestä erittäin kätevästi ja samalla tarkasti, ja hän oli erittäin tyytyväinen Elsaan.
Kun huoneet oli siistityksi saatu, sai Elsa luvan mennä lasten kanssa pihalle. Lapset olivatkin jo hyvin tuskissaan sisällä olemiseen, kun kesäaurinko sisään paistoi ja huomasivat kesäilmassa ulkona olevan paljo hauskemman olon. Elsa menikin kohta, ja Yrjö juoksi edellä; Elsa talutti Annia.
Pihan laidassa kasvoi sievää lyhyttä nurmea. Sinne lapset kohta juoksivat, sillä he olivat tottuneet siellä leikkimään. Annikin juoksenteli nurmella ja ei ollenkaan talutusta kaivannut.
Pihalla oli muitakin lapsia, ja hekin tulivat siihen katsomaan, ei maisterin lapsia, vaan uutta neitiä Elsaa. Siinä oli isännän tytärkin, joka oli jo toisella kymmenellä, erittäin sievä ja näppärä olento. Isännän tytär rupesi Elsan kanssa tarinoimaan ja toiset saivat hänen käskystänsä vähän etemmäksi poistua. Hän kyseli Elsan kotia ja sukuperää ja jutteli hänelle kaikenlaista hauskaa. Kun hän näki maisterin rouvan katselevan salin akkunasta, juoksi hän akkunan alle ja kysyi:
"Emmekö saa vaunua ulos, että saamme viedä Annin kadulle?"
"Sano Elsalle, että hän tulee ottamaan vaunun."
Elsa kuulikin rouvan käskyn ja juoksi sisälle. Tekla, se oli tytön nimi, jäi niin kauvaksi lasten luo. Elsa hinasi vaunua ulos, ja kun Anni näki että vaunua tuodaan, kurotti hän jo kaukaa käsiään, sanoen:
"Yh, yh, vaunu."
Tekla ja Elsa nostivat Annin vaunuun ja laittoivat hänen siihen istumaan niin sievästi kuin taisivat, ja nyt lähdettiin työntämään vaunua portista ulos. Yrjökin työnsi sisarensa vaunua, näyttäen, että hän oli mies ja vuotta vanhempi.
"Minnekäs mennään nyt?" kysyi Elsa.
Tekla, joka entisenkin neidin aikana oli maisterin lasten kanssa ulkona käynyt, sanoi:
"Mennään Kluuvin rantaan."
Sinne sitä niin mentiinkin ja erittäin suloiselta tuntuikin kuumanlaisena kesäpäivänä mennä veden rantaan. Siellä oli toisiakin lastenpiikoja vaunuinensa, joita he edestakaisin työntelivät. Muutamat toisista lasten hoitajista tunsivat maisterin lapset ja vaunun kuin myöskin Teklan, ja sen johdosta alettiin Elsalta kysellä yhtä ja toista. Olipa joukossa muutamia, jotka tunsivat myöskin Elsan, ei ainoastansa mamselin luona olon ajoilta, vaan myöskin luutakaupan ajoilta. Tuttavia niin Elsalle lisääntyi ja sai heidän kanssansa vaihtaa monta ystävällistä sanaa, joka olikin erittäin virkistävää, kun hän nyt oli ensi päivää uudessa paikassaan, eikä vielä varmaan tiennyt, kummoiseksi uusi paikkansa rupeaa.
Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut.
Lapsille kun tuli nälkä ja muutenkin aika oli kotiin lähteä, erkani seurue ja meni kukin suunnallensa. Elsakin seurueinensa työnsi vaunua, eikä kauan aikaa kulunut, kun oli jo taas kotona. Rouva seisoi portaalla vastaan-ottamassa ja kun Anni sisään kannettiin, joka oli välillä nukkunut, sanoi rouva:
"Hyvin sinun kanssasi lapset viihtyy! Olitteko Kluuvin rannassa?"
"Olimme; siellä oli paljo muitakin", vastasi Elsa.
Anni kannettiin lastenkamariin omaan sänkyynsä nukkumaan; samassa tuli maisterikin kotiin.
"Pappa!" ehätti Yrjö sanomaan, "me olimme Kluuvin rannassa."
"Vai niin, vai niin", sanoi maisteri ja meni työhuoneesensa.
Päivällis-aika läheni ja Elsa joudutti itsensä päivällispöytää laittamaan, ja kyökissä hän kaikkia auttoi, minkä ennätti. Rouvakin oli kyökissä päivällispuuhassa.
"Käyhän katsomassa Annia, ett'ei putoa sängystä", sanoi rouva.
Elsa oli menossa, vaan kun rouva oli ottanut survoaksensa kaneelinparkkia, pidätti hän Elsan, sanoen:
"Survo sinä tuota", ja meni itse lasta katsomaan.
Elsa survoi ja Katri nauroi.
"Millä sinä naurat?" kysyi Elsa.
"Nauranpahan vaan emäntää; kyllä sinä saat vielä monta kertaa työstä työhön muuttaa, sillä rouva aina vaan joka työtä yrittää, vaan sitten työntää piian tehtäväksi."
"No, piikahan sitä saakin tehdä, sitä vartenhan piika on", sanoi Elsa.
"Sitä varten piika on, vaan sanoisi sitten, että tee se ja se, eikä alustaisi ja sitten kumminkin jättäisi", sanoi Katri.
Elsa ei tahtonut vastata siihen, vaan hienonsi kuoret sanan puhumatta. hänen mielestänsä oli Katri taitavan näköinen, mutta taisipa hänessä olla ivailijan ja panettelijan vikaa, eikä se ollut Elsan mieleen. Paitsi sitä oli näiden hienontaminen juuri hänen tehtävänsä niin pienessä ruokalaitoksessa kuin maisterin. Pahaksi onneksi Katrille oli tällä kertaa myöskin se, että Elsa oli nähnyt parempia keittäjiä, niinkuin esimerkiksi Munkkiniemen Liinan, ja nähnyt, kuinka liikkuu ja työssään joutuu. Katrin keitäntö siihen nähden oli paljasta apinoimista. Kumminkaan ei Elsa hänelle mitään ilmoitellut, vaan hienonnettuaan kuoret meni ruokasaliin pöytää kuntoon laittamaan.
Rouva lienee ehkä ollut suuresta suvusta, kuitenkin kun hän tuli pöytää Elsan kanssa laittamaan, huomasi Elsa hänen tehneen useita muodottomuuksia; kumminkaan ei hän siirrellyt rouvan töitä, vaan antoi olla kajoomatta, ja odotti että, jos rouva kaikki kesken jättää, niin kyllä sitten käskee hänen siirrellä kaikki paikoilleen. Mutta mitään sellaista ei kuulunut ja Elsa huomasi sen säännöttömyyden kuuluvan talon tapoihin, ja Katrin puheen johdosta hän nyt käsitti, ett'ei rouva ollut mikään töiden tekijä.
Päivällinen syötiin ja ruoat korjattiin pois. Maisteri paneusi pitkäkseen työhuoneessaan olevalle sohvalle, ja rouva salin sohvalle. Kun herrasväki oli paraiksi unen helmoihin kerinneet, rupesi Anni kirkumaan. Elsa olikin jo varalta lastenkamarissa ja sieppasi Annin ylös ja kiikutti kyökkiin. Siellä olikin pieni Yrjö entiseltä Katrin kanssa tarinoimassa. Kun Yrjö näki Annia tuotavan, sanoi hän: "Antakaa Annillekin päivällistä."
"Päivällistäpä kylläkin Anni rukalle, kun nukkui sivu päivällisen", sanoi Katri.
Elsa syötti tytön hyväksi ja meni lasten kanssa pihalle.
Melkein samaan tapaan kului aika koko kesäkauden. Elsalla oli paljon työtä, sillä hänen piti maata lastenkamarissa, ja olla valmis heräämään Annin pienimpäänkin irahdukseen. Hänen täytyi puhdistaa huoneet ja vaatteet, käydä asialla ja pitää lapsista kotona ollessaan alituista huolta. Kirkkoon ei hän päässyt koko kesänä, vaikka hän sinne hartaasti halusi. Katri kävi pari kertaa kirkossa, ja sillä ajalla sai Elsa tehdä työtä Katrinkin edestä. Elsa ei tuota kirkkolupaa liioin pyytänytkään, kun sitä ei pyytämättä annettu. Mummo ei käynyt liioin hänen luonansa, eikä hänkään mummon luona käynyt.
"Tottahan Elsa ensivuodeksikin meille jääpi?" kysyi rouva syksylläElsalta.
"En ole sitä ajatellut tehdä", vastasi Elsa.
"Kuinka niin", kysyi rouva ihmeissään.
"Minä en jaksa täyttää tätä ammattia, ja jos ammatin jaksankin, niin kirkosta en voi vuosittain poissa olla."
"Kyllähän meillä on paljo työtä, vaan kun olemme köyhiä, niin emme voi pitää useampaa kuin kaksi palvelijaa. Kirkossa käynninkin voisi niin järjestää että pääsisitte vuoroon", sanoi rouva erinomaisen alakuloisena.
Elsa kyllä sen huomasi, että isäntäväkensä olivat vähävaraisia, mutta niin perin suora tunnustus kuin rouvan köyhyydentunnustus oli, sai Elsan kelpolailla alakuloiseksi; se kävi suorastaan hänen sydämelleen, se tahtoo sanoa: hänen tuli herrasväkeänsä sääli.
"Jääpikö Katri paikoilleen?" kysyi Elsa rouvalta.
"Häneltä en ole vielä kysynyt, vaan minä voin mennä kysymään."
Tätä keskustelua pidettiin lastenkamarissa, ja rouva riensi kyökkiin.Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi:
"Muuttaahan se Katrikin, kuuluu jo olevan paikka."
Elsa katsoi rouvaa silmiin ja rouva Elsaa.
"En minä tiedä mitä minun pitää tekemän, kun te molemmat muutatte", sanoi rouva harmissaan.
"Minä en voi mitään päättää, ennenkuin minä kysyn mummolta", vastasiElsa.
"No, ole niin hyvä ja mene kohta mummolta kysymään."
Elsa pisti liinan päähänsä ja juoksi mummon luo.
Mummo istui kamarissaan pesotuvan perässä; nähtyänsä Elsan hän nousi seisoalle ja sanoi:
"Vielä tuonkin ihmisen silmät näkee!"
"Ei mummokaan ole meillä kesäkauteen käynyt."
"Kyllä olen aikonut sinne monta kertaa, vaan olen ajatellut, että tulisit itse. Minä olen nähnyt unta niin paljon sinusta, ja melkein olen katunut, että sinun sinne toimitin. Totta kyllä, en ole sitä paikkaa kuullut varsinaisesti moitittavan josko ei kiitettävänkään; kumminkin arvaan minä, että tällä kertaa sinä et kehu paikkaasi."
"Minä en juuri moitikaan muusta kuin kahdesta syystä. Ensiksi on siinä liian paljon työtä, ja toiseksi kirkkovuoroa ei milloinkaan."
"Kuinka olet tuuminut muuten?"
"Minua surettaa, kun rouva sanoo olevansa köyhä eikä voivansa useampaa palvelijaa pitää ja Katrikin muuttaa pois."
"Jos rupeisit kyökkipiiaksi."
"Enköhän minä olisi vielä liian nuori siksi."
"Nuori, niin, se täytyy myöntää; mutta helpompi se on, kuin ne toiset kaksi yhteen. Ajatteleppas yölepo, joka on ihmiselle tärkein."
Elsa vaipui mietteisin.
"Kuinka tuumit nyt?"
"Minä tuumin sen surkeutta, joka minun nykyisen virkani perii, jos minä kokiksi rupean."
"Joka ei siitä vähääkään välittäisi, vaan sinähän tuosta taidat kylläkin huolehtia toisen ihmisen vaikeudesta ja työskennellä toisenkin edestä. Se minua kumminkin kummastuttaa, kun köyhäkin osaa laittaa itsellensä leveän asunnon, vaikk'ei ole varaa pitää asunnonmukaista palvelijakuntaa; se minua kummastuttaa. Ja se ei ole muuta kuin ylpeyttä köyhällä, ottaa lukemattomia huoneita, ja maksaa vielä suurta hyyryä. Olisi paikallaan, että muuttaisit pois", tuumaili mummo, katsellen akkunasta ulos.
"Mummo, ei saa panetella, mummo! Sillä minä hyvin tiedän meidän herrasväen asiat, ja sen, että heillä täytyy olla niin paljo huoneita."
"Ei saa panetella! Kuinka sanoit?"
"Älkää häiritkö minua, minä nyt puhun meidän herraväen huoneista."
"Häiritkö sinua! Kuinka sanoit?"
Elsa ei ollut kuulevinansakaan, vaan jatkoi:
"Kun isäntäni on maisteri, täytyy hänellä olla erityinen työhuone, ja ett'ei hänen tarvitse työhuoneessaan syödä, täytyy hänellä olla ruokasali erikseen, ja ett'ei hänen tarvitsisi maata lasten kanssa samassa huoneessa, niin täytyy olla lastenkamari. Kyökki täytyy olla niin köyhällä kuin rikkaallakin, missä ruoka laitetaan, ja että hänellä on iso sali, on se virhe talonrakentajalta joka teki yhteen huoneistoon liikoja huoneita. Vaan olen minä nähnyt sitäkin tarvittavan, väliin istuu salissa vieraita ja toisinaan kävelee maisteri edestakaisin salin permannolla ottaen pitkiä askeleita, ja näyttää sellaisina hetkinä olevan paljasta ajatusta ja miettimistä koko mies. Ja sen puuskan ohimentyä hän kuin nuoli kiiruhtaa kamariinsa ja voipi kaikessa rauhassa lukea ja kirjoittaa monta pitkää tuntia perätysten. Niin, kaikkia huoneita meillä tähdellisesti tarvitaan."
"Hm, mukavasti sinä kyllä osaat sovittaa maisterin huonejärjestelmän, enkä minäkään voi käsittää miten hän juuri voisi tulla vähemmillä huoneilla naineena herrasmiehenä toimeen, sillä vaikka pussi onkin hoikanlainen, täytyy hänen elää arvonsa ja virkansa mukaisesti. Muutoin se asia ei meidän punnittavaksemme kuulukaan, meidän vaan piti miettiä ja tuumata, käypikö sinun laisinkaan sijallesi rupeaminen ja mihin toimeen olisi edullisinta ruveta."
Elsa jäi istumaan sanatonna.
"Niin," alkoi mummo taas puhumaan. "Minäkin tästä kohta joudan vaikka holliin, jos evästä annetaan. Oli onneksi, että sinä edes sait paikan ja tulet eteenkinpäin saamaan. Minulla tässä on toiset tanssit ja vielä päälliseksi kiipaleet!"
Elsa nosti silmänsä ja tähysti ihmeissään mummoa.
"Niin," jatkoi mummo taas. "Tähänkin taloon se menneellä viikolla tuli uusi isäntä. Kohta hän näytti, että uusi luuta lakaisee puhtaaksi. Lundin leski tyttärineen muutti jo eilen, ja sellaista poispanemistapa se oli minullekin. Sanoi hän vaan, että pesotupa pitää talossa olla vapaana ja kamarissa muka saisin minä asua tuota kaunista hyyryä vastaan, joka nyt olisi tasaisesti puolet enemmän entisestä määrästä. Herra armahda, mistä minä sen rahan kynsin? Sipoolainen ei liioin ole minulle mitään lähettänyt emäntävainajan hautauskustannuksista. Tässä maassa ei tehdä köyhälle kohtuutta. Käräjiinkö minä rikasten kanssa? Mistä minä sen rahan uitan? Jaa, jaa!" huokaili mummo.
"Todellakin harmillista", vastasi Elsa.
"Niin, harmillista se on, vaan olisi minulla vielä yksi tähti, joka himmeästi valaisee toivoni taivaalla, vaan nyt on kumminkin asiat sellaisena, että tuo toivoni on melkein mahdoton toteutumaan. Sillä siihen tarvitaan enemmän rahaa, kuin minulla nykyjään on."
"Saanko minä kuulla sen?"
"Kyllähän tuon kerron. Siellä etäällä Punavuorten kalliolla on eräs yksi-huoneinen talo, onpa se sievä koiju kahdella akkunalla. Se mökki on joutunut myytäväksi kaupungin puolesta, omistajansa perillisetönnä kuoltua. Suurta hintaa ei kaupunki siitä pyydä, vaan enemmän kuitenkin, kuin minulla on rahoja, ja tuo mökki myydään pian, sillä tavallisesti sellaiset halvat mökit menevät hyvin sulavasti kaupoiksi, koska on kosolta niitä sellaisia pieniäkin eläjiä, joilla sen verran on rahaa. Paitsi saavathan he lainaksikin, kun on kiinteimen osto kysymyksessä. Mutta minä, vaikka olenkin tuttava monen kanssa tässä kaupungissa, en saa lainaa niin paljo, että sen töllin ostaisin. En tosin ole sitä vielä hakenutkaan, vaan tiedän minä sen, ett'en saa."
"Eiköhän!"
"No, en minä tiedä, vaan kamalaa on, jos minun pitää ruveta tässä asumaan ja korkeata hyyryä maksamaan, sillä tuot'hätää ei ole minulla säästöistäni jälellä rahan haamuakaan, ja minä olen myyty muija, jonka viimmeinen asuinsija on 'köyhäinhuone'. Voi hyvä Elsa, suuri hyyry on minulle kauhistus!"
"Köyhäinhuone", se sana soi kamalasti Elsan korvissa. Raataa elin-ikänsä kaupunkilaisten töissä ja vanhana joutua köyhäinhuoneesen. Ihmisten sydämettömyys! Sellainen vanhuuden orjallinen turva sai Elsan melkein vapisemaan, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi, kun hän ajatteli hyvän ystävänsä "mummon" joutumista tuollaiseen maalliseen perikatoon, Ja hän sanoi:
"Eihän nyt toki köyhäinhuoneesen."
"Jaa, ei tosin sinne monenkaan suu syyhy, mutta kova pakko vaan sinnekin kerran käskee. Olisi se mamseli Eveliina vielä täällä ja naimatonna, niin en hetkeäkään epäilisi mökin saamistani, mutta otapas nyt."
"Kuinka paljo teiltä rahaa puuttuu?" kysyi Elsa.
Mummo kaivoi esille rahasäästöjänsä. Niitä oli useammassakin paikassa.Sitten hän laski rahat ja sanoi talon hinnan, vaan puuttuihan siitä.Elsan rahat kyllä täyttivät tuon vajauksen, ja hän sanoi:
"Minä annan rahani, niin voitte ostaa mökin vaikka tänään."
"Vieläkö sinulla ovat rahasi säilössä, etkö ole vaatetta ennättänyt ostamaan? Ole niin hyvä ja anna ne lainaksi; minä en niitä tarvitsisikaan, jos minä olisin saanut emännän hautauskustannukset käteeni. Kyllähän siinä vielä paljonkin tarvitaan, ennenkuin kaikista selkkauksista on päässyt, sillä siinä on ostettavana ja maksettavana pöytäkirjoja, lainhuudatuksia, karttapapereita, leimoja ja sinettiä. Kyllä minä tiedän, että rahaa talon ostaminen viepi, vaan hyyrypä rahaa viepi; ei talo niin paljon vuodessa kulu, kuin hyyry on, eipä totta toisen kerran, vaan ne kiskovat muutamissa vuosissa talon hinnan takaisin; niin ne tekevät, ne tunnottomat."
"Rahoista menee myöskin korot; monikin ostaa talon velkarahalla ja täytyy ottaa kalliin hyyryn, että voipi maksaa korot ja ulosteot ja ehkä kauppasummaakin lyhentää", sanoi Elsa.
"Niin, kyllä tiedän, mutta kyllä he kiskovat sekä pääomat, ulosteot, että korot, ja huonoilla huoneillaan ruumiin terveydenkin köyhältä ihmiseltä. Kuka käskee kerjäläisen ja kykenemättömän niin isoja taloja ostaa?"
"Minä en tiedä enkä ymmärrä niin paljon kuin mummo, mutta minun luullakseni on se poikkeustiloissa, kun niin rutiköyhät taloja ostaa, että senvuoksi tarvitseisivat ottaa korkohyyryä. Lienee tuo jonkinlaista ahneutta."
"Otaksutaan, että ei ole ahneutta, ja että he ottavat kohtuuden mukaan, mutta ajan voittamiseksi täydymme pian päättää talon ostosta ja sinun palveluksestasi."
"Mitä mieltä olette siis, rupeanko keittäjäksi vaiko entiseen toimeeni?"
"Minä tulen kanssasi, ja puhun rouvan kanssa."
Mummo läksi Elsan kanssa maisterin asuntoon ja pian he olivat molemmat maisterin rouvan luona lastenkamarissa.
Rouva, nähtyänsä Elsan ja mummon tulevan, meni heti mummoa vastaan, antoi kättä ja käski istumaan.
"Mitäs kuuluu nyt mummolle?" kysyi rouva.
"No, kiitoksia, eipä erikoisia kuulukaan, tuossahan menee hiljakseen, hiljaa vanha hiihtää."
"Me olemme tässä Elsan kanssa tuumineet, rupeaisiko hän ensivuodeksi meille, vaan hän ei oikein tyydy paikkaansa. Mitä ajatusta on siinä asiassa mummolla, kysyn sen puolesta, koska olette Elsalle muutoinkin vähän niinkuin holhojan virkaa pitäneet."
Rouvan ääni oli vähän väräjävä tuota puhetta pitäessä, niin ettäElsakin helposti huomasi rouvalle tekevän vaikeata.
"Enhän minä, hyvä rouva, ole Elsan holhoja, josko ei Elsakaan minun; me olemme entisiä työkumppaneita vaan. Paitsi sitä Elsa alkaa jo olla aikainen ja päättäköön hän itse, mihin toimeen hän parahiten pystyy. Minun ymmärtääkseni kumminkin on siinä virassa, jossa hän nyt on ollut, liika työ hänen ikäisellensä. Minun tietääkseni hän pystyy kyökkipiiankin toimeen."
"Minä luotan paljon teidän sanoihinne, ja uskon, että Elsa kylläkin pystyy kyökkipiian tehtäviä täyttämään. Jos Elsa muutoin tahtoo itse, saa hän Pyhäinpäivästä ruveta meidän kyökkipiiaksi."
"Enhän minä mikään keittäjä juuri ole, vaan jotakin sentään osaan sillä alalla, johan sain opastusta mamselin luona", sanoi Elsa.
Sen sanan päälle antoi rouva Elsalle kyökkipiian pestin.
Elsa sai taas vähän rahaa ja meni mummon kanssa kyökkiin, jossa hän aukaisi arkkunsa ja antoi sieltä mummolle rahaa. Hän antoi hänelle kaikki rahansa, että mummo pääsisi mökkiä ostamaan.
Juuri kuin mummo uudelleen luki vastaan-ottamiansa rahoja, tuli rouvakin kyökkiin.
"Niin, rouvakin ja tämä toinen neiti saavat olla vieraana miehenä, että minä olen nämät rahat Elsalta lainannut mökin ostamiseen, jotka maksan kasvuineen takaisin."
"Minä täydellisesti luotan teihin, vaan tuo Elsa on niin outo minun mielestäni, että minä kutsun maisterin", sanoi rouva.
Tuota pikaa tuli rouva maisterin kanssa kyökkiin.
"Kummoinen asia se on, joka on tekeillä?" kysyi maisteri, katsellen hyvin terävästi lasisilmiensä läpitse mummoa.
"Se on semmoinen asia, että Elsa lainaa minulle rahaa, että minä saan ostaa töllin Punavuorilta", vastasi mummo hiukan äkäisellä äänellä.
"Mimmoinen se talo on, jota Elsan rahoilla ostetaan?"
"Talo ei liene muuta kuin yksihuoneinen tölli, vaikka se maksaa enemmän, kuin minun rahani. Mutta mummolla on paljo enemmän itsellään", vastasi Elsa.
"Mummon täytyy välttämättä antaa Elsalle velkakirja; oikeastaan saisitte hankkia takauksen", sanoi maisteri.
"Maisterin minä pyydän kirjoittamaan velkakirjan, ja sopiihan maisterin myöskin pistää itsensä takausmieheksi; eihän siinä tule muuta vahinkoa, kuin että siinä nimi on!" laususkeli mummo.
"Enhän minä itseäni takaukseen kaupannut", sanoi maisteri.
"Älä hyvä Alfred, älä Herran tähden mene takaukseen! Kuka maailman asioista tietää, ja me kun olemme niin köyhiä, jos maksamaan joutuisi, olisipa se vahinko. Minä varoitan sinua, Alfred!" sanoi rouva.
"Ei rouvan tarvitse tämän asian tähden mitään hätäillä, kosk'en minä hätäile, joka rahat annan, ja kun kerran rahat ovat omia ansaitsemiani, niin mahtanen ne saada lainata, kun hyvin tunnen ja tiedän mummon, että ne hänen käsissään eivät ole hukassa. Jos mummo tahtoo kirjoituttaa todistuksen, että minä voin saada rahat takaisin, siinä tapauksessa, että kuolisitte, ennenkuin nuot rahat on takaisin maksettu, niin kaikki on hyvin," arveli Elsa.
Maisteri katsoi rahat, paljonko niitä oli, ja meni sisälle, kirjoitti joutuin velkakirjan ja kirjoitti itsensä todistajaksi, vaan ei takaukseen.
Elsa pisti velkakirjan arkkuunsa ja mummo, sanottuaan hyvillään hyvästit kaikille, läksi pois.
Kaikki seisoivat mummon mentyä kyökin permannolla kappaleen aikaa hämillään. Vihdoin menivät maisteri rouvineen sisälle.
Herrasväen mentyä alkoi Elsa tuumia:
"Eipä Katri tiedä, mistä meille tulee ensivuodeksi kyökkipiika."
"Tiedätkös sinä sitten?" kysyi Katri.
"Kyllä, ja tunnenkin osaksi häntä."
"Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut, kun ei täällä ole ketään käynytkään", sanoi Katri hämillään.
"Niin kumminkin nyt on käynyt, että on piika tingattu ja pestattu."
"Siinäpä oli kiiru, kun minä sanoin, että minä taidan tulla muuttamaan ja onhan sitä paikkaakin tiedossa, niin kohta oli toinen sijassa. Ei ollut mitään paikkaa eikä muuttamisen aikomustakaan, vaan nyt todellakin täytyy hakea paikan; saapa nähdä vaan josko tämmöistäkään saankaan, sillä tässä on rauhallinen paikka", tuumiskeli Katri mielipahoissaan.
Elsa puraisi huultaan ja käänsi päänsä toisaalle.
"Onhan meillä lastenpiian paikka vielä avonaisena, voithan päästä siihen, kun pian puhut rouvan kanssa", sanoi Elsa, seisoen selin Katriin.
"Oletko sinä hassuna; keittäjästä lastenpiiaksi samassa perheessä? Johan se olisi yhtä kuin alaupseerilta kiskottaisi nauhat pois ja alennettaisi sotamieheksi."
"Olisiko se niin paljo valehtelemisesta? Mitäs sanoit, että sinulla on paikka, kun sitä kumminkaan ei ollut. Katso nyt, sinä koetit kiusoittaa rouvaa, joka köyhyydessään jo entiseltä kyllä rasitettu on, ja varmaankin tarkoitit kiskoa palkan ylennystä. Ja rouva pestasi minut sinun sijaasi kyökkipiiaksi."
"Sinut! Ja sinut kyökkipiiaksi!"
"Kuinka niin?"
"Muutoin vaan; jo menee, kun lapsi kyökkipiiaksi."