"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman läpi", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.
"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon mukaan Herransa iloon!" sanoi mamseli sortuneella äänellä.
"Kuka se on?" kysyi mummo, istahtaen rahille.
"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta."
"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?" kysyi mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli hän säikäyksissä.
"Hänen isällään oli kolme taloa."
"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen hänen tätinsä!" sanoi mummo, istuen aivan nolona.
"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!"
"Niin olikin!"
"Kuinka te tänne jouduitte?"
"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa. Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni. Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut."
"Jaa!" sanoi mamseli.
"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella."
"Mummo on siis naimaton!"
"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki lapsia tullut eikä jäänyt."
"Hyvä on onnea vähäkin!" sanoi mamseli.
"Hyväpä oloksikin!" vastasi mummo.
Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.
Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky kuului:
"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!"
Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.
"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä työtä tehtyään.
"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että meillä oli niin vähä vaatteita."
"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta, niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, — vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus."
"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkäJumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus."
Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän sanoja:
"Jumala on rakkaus!"
Eihän se nimeä maininnut.
Pyykkipäivinä oli mamselilla paljon puuhaa, kun Elsa oli pesotuvassa. Hänen täytyi keittää ja varustaa ruoka oikeaan aikaan pesijöille ja muutoinkin pitää taloudesta huolta. Kun vielä sattui samaan aikaan tuo Heleenan kuoleminen, niin täytyi juosta myöskin lasareetissa. Keskiviikkona hankitsi mamseli Heleenan siihen ruumisarkkuun, jonka Munkkiniemen herra oli ostanut ja lasareettiin lähettänyt. Keskiviikkona saivat pesijätkin pyykin pestyksi ja vaatteet kuivamaan. Pyykin pestyä rupesi pesumatami, vaikka olikin hyvin väsynyt, puuhaamaan hautajaisia. Hautajaisia piti mamselin luona pidettämän ja oli vähän ruokaakin varustettava, koska odotettiin vieraita Kirkkonummelta asti. Mummo näytti parastaan ruoan ostamisessa omalla rahallaan, koska Heleena, niinkun hän sanoi, oli hänelle sisaren tytär.
Tuorstaina oli mamselin asunto juhla-asussa ja katajanhavuja ripoitettu permannolle. Mummo, joka tiesi kaupungin läpeensä, oli hankkinut ja kutsunut kantajat. Täsmälleen jälkeen puolisen tuli kaksi maalaishevosta pihaan; hevosilla oli kuormana juhlapukuun puetuita ihmisiä ja tavaraa. Kärryistä laskeutui mies elähtänyt kumpasestakin; samoin kaksi tanakkaa emäntää. Olipa kärryillä pieni Mattikin, vaan hän oli saanut ihka uuden puvun. Maalaisilla oli ruokatavaroita kärryissä runsaassa määrin, lihaa, voita, leipää, maitoa, juustoa ja siankinkkua. Kyökin pöytä tuli aivan lastiinsa noiden maalaistavarain paljoudesta.
Paraiksi olivat nämät maalaiset ennättäneet itsensä mamselille esittää, kun jo pihaan ajoi Munkkiniemen herrakin rouvineen. Kohta heidän jäljissään tuli kuusi siistiin merimiehenpukuun puettua miestä; he olivat nuot matamin kutsumat kantajat.
Vieraiden tullessa oli matami kaupungilla jotakin vielä puuhaamassa. Kun hän ostoksineen tuli portista sisään, näki hän maalaiskärryt ja hevoset ja katseli avossa suin niitä. Kohta kuin mummo astui kyökin ovesta sisään, venyi maalaisten naama pitkäksi, ja hyvin alakuloisina tervehtivät he mummoa, sanoen muudan joukosta:
"Onhan täällä tätikin!"
Toinen emännistä kysyi:
"Kuinka jaksaa Priitta Stiina?"
"Kyllähän minä hyvin jaksan, mikäs minua vaivaa! Vapaa ihminen, teen työtä ja syön ruokaa Suomen pääkaupungissa."
Samassa käski mamseli vieraita sisälle.
Hyvä katajan haju tunki tulijoille vastaan, kun maalaiset vetäytyivät mamselin saliin. Munkkiniemen herra koetti kohtelijaasti tervehtiä vieraita: noita kuolleen veljiä ja heidän emäntiään, vaikka sappea pakoitti ja olisi ollut valmis heille kunnottomuudestansa oivan nuhdesaarnan pitämään. Kahvin juotua lähdettiin joukossa sairashuoneelle.
Sievästi hankittuna makasi Heleena arkussansa. Elsa ja Matti lähenivät likimmäksi arkkua, Elsa koetti ruumiin kylmää kättä ja purskahti itkemään. Tämä teki syvän vaikutuksen veljiin ja kaikkiin läsnäoleviin. Vedet vyöryivät kaikkein silmistä. Toinen veli läheni arkkua ja kosketti sisaren kättä, toinen veli poistui takaperin saattojoukon taa. Samassa joutui siihen pappikin ja arkun kansi ruuvattiin kiinni ja sitten lähdettiin.
Kaksi mustaa hevosta veti ruumisvaunua. Hiljalleen kulki hautasaatto luteerilaiselle hautausmaalle. Eräässä nurkassa sai Heleena sijansa; se ei ollut mikään loistopaikka, mutta sievä sija se oli sentään. Siihen, kolmen kyynärän syvyyteen, se kaunis Heleena nyt laskettiin. Pappi, ijältänsä nuori, mutta muutoin hyvälahjainen ja tarkka asioiden huomaaja, oli kirkkoherran apulainen. Hän oli myöskin väliaikaisena sairashuoneen saarnaajana. Hän oli ripittänyt Heleena-vainajan ja tiesi niinmuodoin suureksi osaksi hänen historiansa. Nyt hän pontevin sanoin puhui moniaita muistosanoja vainajasta, jotka muutamissa kohdissa eivät olleet aivan hauskinta laatua joillekuille asian-omaisista; sen parhain huomasi niistä ei aivan suloisista silmäyksistä, joilla he pappia tähystivät. Hautausmenojen päätyttyä sanoi mamseli hiljaa Elsalle:
"Jos Jumalan sana milloin ei rakkautta rakenna, vaikuttaa se kiukkua kuitenkin!"
Hyvässä järjestyksessä saavuttiin sitten hautajaistaloon, jossa alettiin kaikkea tyhjentää mitä sisälle pantu oli. Maisteltiin viiniäkin ja tuntuihan se pian kulmissa; se samalla antoi rikkaille isännille rohkeutta aloittaa puhetta:
"Kuuluukohan se papille tehdä niin sormeentuntuvia huomautuksia ruumissaarnassa, melkein mieskohtaisia syytöksiä?" sanoi Aatu-isäntä.
"Eihän se nimeä maininnut", vastasi Juuso.
"Ja siinä se olisi tehnyt niinkuin mies, kun olisi aikalailla nimeltään haukkunut!" sanoi Munkkiniemen herra.
Aatu jäi katsomaan silmät selällään Munkkiniemen herraa.
"Jaa, suuri niillä on papeilla oikeus ruoskia toista ihmistä sanoilla", arveli Aatu vasta pitkän ajan päästä.
Mamseli mutisti suutaan sisarelleen ja hänen miehellensä.
Elsa kulki siinä edestakaisin, yhtä vieden toista tuoden. Isäntien ja emäntien huomio kääntyi Elsaan.
"Tämäkö tyttö se on, joka sisar-Heleenan lasareettiin toi?" kysyi Aatu.
"Sama tyttö juuri", sanoi mamseli.
"Kummallinen on tyttö, kun pani ainoan nuttunsa saadakseen vieraan pitäjän ihmistä lasareettiin!" sanoi Aatu.
"Ei vaan sitä olisi tehnyt yksikään meidän kylässä", sanoi Juuso.
"Nuttuasi et saa takaisin, vaan kyllä nutun hinnan", sanoi Juuso, ottaen lompakon povestaan ja laskien pöydälle kaksi seteliä.
"Sinä panet kaksi, minä panen kolme, koska sinä otit pojan", sanoiAatu, pannen hänkin rahaa rahan päälle ja ojentaen rahat Elsalle.
Elsa otti rahat vastaan ja niiasi, sanoen samalla:
"Kyllä minä nämät otan, tuleepahan taas ehkä joku joka tarvitsee" ja lisäsi: "paljo kiitoksia!"
Maksettuaan rahat tulivat isännät rattoisammalle tuulelle ja puhelivat ruokaa odottaessa kaikenlaista, samalla kun emännät puhelivat mamselin ja rouvan kanssa. Ruoan jouduttua, jota Priitta-Stiina-täti kyökissä valmisti, söivät kaikki hyvällä halulla, ja syötyään läksivät vieraat pois.
Kesäpuuhia.
"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta", sanoi mamseli, katsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. "Pohatat lievensivät omaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes pitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika raukalle!"
"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden", sanoi mummo, joka pyyhki astioita.
"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät aivan kuivilta", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.
Pian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.
"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!" sanoi mummo mamselille.
"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin luutia tehdä", vastasi mamseli.
"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous", kysyi mamseli, kun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa miettimään. — "Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!" sanoi hän Priitta-Stiinalle.
"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on", vastasi mummo.
"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan haluttaa, ei ne meillä tule syötyä!"
"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!"
Mamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla pärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun kulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana. Huone oli muutoin soma ja siisti.
Elsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen omituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt paljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut koskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.
"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.
Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.
"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla huomannut."
"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.
"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi minuakin!"
"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin lapsille annettiin."
"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"
"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.
"Olisi se hyvä, — vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.
Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.
"Mitäs mamseli nyt suree?" kysyi mummo.
"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen aikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan tänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja hänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin äkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä ihminen on oikein turhamielinen!"
"Ja itserakas!" sanoi Elsa.
"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!" myönsi mamseli.
"Huomenna kait vaatteet vedetään?" kysyi mummo.
"Huomenna, ja lauvantaina silitetään."
"Sitten menen minä lepäämään!" sanoi mummo.
"Terveydeksenne tehkää se!" sanoi mamseli. "Mutta illallinen."
"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!" sanoi mummo ja läksi.
Seuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja venytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän pystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja kaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.
Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle istumaan.
Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi; suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa venheessä.
Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista venhematkoista.
Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.
Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.
"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen rouva.
"Ei milloinkaan!" vastasi herra.
"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, silläHelsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.
"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.
"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.
"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin", sanoi herra.
"On Suomessakin tanakka sotavarustus", tuumi mamseli, tähystellenViaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.
"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota", tuumi toinen soutajista.
"So, kyllä piisaa nyt", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja laskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.
Hän oli mamselin vanha tuttu.
Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin kaupunkilaiset maalta kotiutuvat. Mamselikin tuli piikoineen kaupunkiin mutta kumma kyllä ei enään entiseen asuntoonsa, vaan vallan toiseen. Siinä ei ole liioin ihmettelemistä, sillä joka vuokralla asuu, saa usein muuttaa.
Mamseli oli kyllästynyt. Ihmiselle tulee toisinaan kyllästymisen aikakausi, — hän oli kyllästynyt toimetonna olemiseen. Hän vuokrasi avarat huoneet ja rupesi pitämään ruokaa ja kortteeria ylioppilaille ja muille nuorille herroille. Kaupunkiin tultua tuli suuri majanmuutto, ja uusien mööpelien eli huonekalujen osto. Elsan mielestä pani mamseli niin paljon rahaa tuossa uudessa puuhassaan ulos, että hän luuli ja nimittikin mamselin kukkaroa tyhjentymättömäksi.
Kaksikerroksisessa rakennuksessa sen toisessa kerroksessa, joka oli varustettu isohkoilla akkunoilla ja tarkoitukseen sopivilla monilla kamareilla, aloitti mamseli uutta liikettänsä. Pyykkimummokin otettiin auttajaksi ja lisävoimaksi tuli maalta kaksi tanakkaa punaposkista piikaa. Kumma kyllä, oli toinen noista piioista Munkkiniemen kyökkipiika, tuo lukijalle entiseltä tuttu Liina. Olikohan joku kipa-kapa tullut Munkkiniemessä taaskin, ja Liinan sentähden ollut pakko muuttaa kaupunkiin? Eipä suinkaan. Mamseli oli kelpolailla korottanut palkkaa ylitse sen, mitä Liina Munkkiniemessä sai, ja tuo palkankorotus sen vaikutti, että Liina mielellään muutti mamselin suurehkon ruokalaitoksen keittäjäksi.
Kun lukukausi yliopistossa alkoi, ilmestyi Helsinkiin paljo majapaikan etsijöitä. Ensimmäisenä päivänä oli mamselilla kaikki sijat tilattuna, ja vieraat muuttivat sisään; kaksi herraa kutakin kamaria kohti. Noissa nuorissa herroissa oli virkamiesten ja talonpoikain lapsia, rikkaita pohatoita ja joku perin köyhäkin. Kaikki he olivat valinneet elämän-uraksensa lukumiehen tien, ja koettivat niinmuodoin kilvan ennättää opin vaivaloisella tiellä, saavuttaakseen mitä pikemmin tavoittamansa päämaalin: virkamiehen palkan ja paikan vastaiseksi toimeentuloksensa ja koulukustannusten palkitsemiseksi.
Mamselin oma kamarikin jaettiin kahdeksi, sillä se oli nurkkahuone kahdella akkunalla. Toisen puolen sai asunnoksensa Munkkiniemen nuori herra. Herra ja rouva Munkkiniemestä olivat poikaa katsomassa ja hyväksyivät paikan aivan mallikelpoiseksi pikku herralle.
Nyt kun oli paljon muita palvelijoita, sai Elsa sisäpiian toimen; hän sai luvan palvella herroja. Hän heille kahvia kantoi, saappaat kiillotti, pesuvedet kantoi, vieläpä asiallakin juoksi. Näin alituisessa puuhassa pian kului ensimmäinen lukukausi.
Noissa nuorissa herroissa oli hyvä joukko papeiksi aikovia. Elsa jokahisen erittäin tarkasti tuli tuntemaan; hän tunsi heidät paljo paremmin kuin emäntänsä heitä tunsikaan, sillä mamseli ani harvoin kävi herrojen huoneessa. Elsapa heistä osasikin itsekseen tehdä havaantoja ja näki, ettei hänen pappi-aluistaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli se mieli, kuin tulevainen pyhä virka vaatisi. Arvellee joku, että lienee ehkä ollut jokin perin köyhä mökinpoika, joka kerjuulla ja velalla itseänsä kouluutti; kaukana kumminkin se oli siitä. Hän kyllä oli ruumiiltaan perin laiha ja kapeamuotoinen, mutta äärettömän rikkaan rovastin poika. Rovasti oli leski eikä hänellä ollut muita lapsia, kuin tämä poika, joka oli kuin papiksi luotu. Useimmat mamselin hyyryläisistä tulivat kotiin jälkeen puoliyön ja astuivat lujasti ja hoiperrellen; vieläpä usein kotiin tultua syntyi niiden kamarin-asukkaiden kesken korttitalkoo ja sen keskessä väliin aika metakka. Mamseli senlaisten metakoiden jälkeen kävi aamulla herroja puhuttelemaan, useinkin näin sanoen:
"Kun te kerran olette sivistyneitä ja herroja, niin älkää te eläkö kuin luontokappaleet eli kuin pakanat."
Semmoisten puheiden jälkeen olivat herrat, niin kauvan kuin muistivat, nolona. Työläästi kehtasivat tulla isoon saliin yhteiselle päivälliselle, kun muutamat vielä seivästäessään olivat saaneet sinimarjoja kasvoihinsa. Mamseli oli aina itse ensimmäisenä päivällistouhun aikana silmillään seuraamassa mitä kulloinkin tarvittaisin, vaan muutamat herroista olisivat väliin suoneet, että hän olisi kaukana ollut, vähintään tuulimyllyn toisella puolella.
Munkkiniemen Antti oli vilkas, reipas ja ahkera poika, ja läksyt olivat hänellä niin selvät, kuin selkein vesi. Tuo rikkaan rovastin jumalinen poika ohjasi häntä mamselin pyynnöstä, ja poika edistyi koulussa suurilla askeleilla.
Kaikkine edistyksineen ja touhuineen tuli joululuvalle lähtö ja saappaat vietiin suutariin paikattavaksi. Elsa sai kantaa Haneliukselle rajoja monta kantamusta, ja kun hän vie viimeistä osuutta niin — Matti, hän oli siellä suutarin opissa, tuo Kirkkonummen Matti.
"Sinä täällä opissa!" sanoi Elsa.
"Niin, hyvä Elsa! et usko mitä elämää ne minun kanssani pitivät. Ei isäntä niinkään kuin lapset ja emäntä. Minä olin suorastaan liikaa siinä talossa. Sen huomasi isäntäkin ja kaunis kerta hän otti minun mukaansa kaupunkiin ja etsi minulle paikan tähän."
"Ja tässäkö on hyvä?"
"Tässä on hyvä; sen parempaa ei köyhän poika tarvitse. Minä koetan opetella suutariksi, eikö tuota silläkin eläne."
"Elää kait", sanoi Elsa ja läksi pois.
Kotiin tultuansa kertoi Elsa mamselille:
"Matti on Haneliuksella suutarin opissa."
"Herranen aika! suutarin opissa", sanoi ihmeissään mamseli. "Eipä ruvenneet pitämään poikaa muuta kuin silmän pilkkeeksi."
"Emäntä ja lapset ovat olleet niin pahat."
"Vai niin, no, kyllä sen jo senkin emännän näki päällekin päin, ett'ei hän ole orpolasten hoitaja."
Muutamia päiviä ennen joulua läksivät herrat maalle vanhempiensa luo, vaan tuo hiljainen rovastin poika ei mennyt. Hän jäi yli pyhien kaupunkiin, ja sanoi odottavansa isäänsä kaupunkiin kohta pyhien jälkeen.
Kun ylioppilaat läksivät, antoivat he passarillensa juomarahaa, ja Elsalle keräytyi rahaa aikalailla kumminkin itse mielestänsä, vaikka toiset eivät vielä sellaisia summia suuressa arvossa pitäneet. Tuo ennen mainittu maisteri, joka ei poiskaan lähtenyt, ei juomarahaakaan antanut, sillä hän sanoi ei hänellä rahaa olevan ennenkuin isänsä tulisi.
Kun joulu kaikkine lahjoineen ja iloineen oli ohi, tuli eräänä iltana, kun kaikki oli erittäin rauhallista mamselin asunnossa, pihalle ajaen jonnin joutavalla hevosluuskalla ja vanhalla reellä, vanhanpuoleinen lihava herrasmies. Miehellä oli mustalla veralla päällystetty turkki ja päässä karvalakki; jaloissa oli suuret karvasaappaat. Vieras antoi hevoselleen heiniä ja alkoi sitten astuskella yläkertaan. Hän löysi ainoastansa kyökin ovelta avaimen ja astui kyökkiin.
"Hyvää iltaa tytöt! Asuuko tässä yhtä Isakki nimistä ylioppilasta?" kysyi vieras.
Elsa, jonka päässä oli tarkassa muistissa kaikkien herrojen sekä liika- että ristimänimet, huomasi kohta, että etsittiin kotiin jäänyttä herraa, ja läksi kohta kynttilä kädessä johtamaan vierasta, sanoen:
"Rovasti on hyvä ja tulee tänne!"
"Mistä neiti tietää, että minä rovasti olen?" kysyi ukko.
"Kyllä minä arvaan", vastasi Elsa, ja vei vieraan Isakki-maisterin kamariin.
Isakki-maisteri oli ahkerassa lukemisen touhussa saksankielisiä "tunnustuskirjoja". Hyvään aikaan ei hän kääntänyt päätään oveen päin, ja ukko ja Elsa seisoivat niin hiljaa, että tuskin hengitystä kuului. Vihdoin astui ukko pöydän luo, laski hiljaa kätensä pojan olkapäälle ja sanoi:
"Oikein Isakki! pidä päälle. Onko tuo viimeinen tenttaami?"
"Joko te tulitte?" kysyi Isakki kääntyen isäänsä päin. "Minä en kuullut yhtään kun tulitte."
"Kyllä minä näin sen ja seisoin tuolla ovessa tytön kanssa kauvan aikaa."
Elsa kääntyi pois ja meni kyökkiin.
"Hän oli Isakki-maisterin isä", sanoi Elsa toisille piioille.
"Isä niin lihava, ja poika niin laiha!" sanoi Liina.
"Kyllä se monestikin niin on", lisäsi mummo.
"Niinpä se on melkein aina", sanoi Lotta.
Mamseli asui Isakki-maisterin kamarin viereisessä kamarissa. Kun rovasti tuli, oli hän lepäämässä päivällisen päälle ja veteli unta kaikessa rauhassa tammikuun iltapimeässä. Kuitenkin loppui häneltä pian uni, sillä hän näki unta niin että heräsi — hän kuuli tutun äänen läpi unensa ja jäi silmät auki ihmeissään kuuntelemaan. Hän nousi istualle sohvalla ja hieroi silmiänsä, mutta hän luuli sen kumminkin olevan unta. Ei, unta se ei enään ollut sillä seinän takaahan se ääni kuului.
"Ihan sama ääni kuin silloinkin! Olleeko hän sama mieskin?" tuumi mamseli itsekseen.
Mamseli veti kellonnauhaa.
Elsa tuli sisään juoksujalassa.
"Tiedätkö sinä Elsa, kuka vieras tuolla on Isakki-herran kamarissa?"
"Maisterin isä."
"Onko hän tullut?"
"Hän tuli juuri äsken."
"Minkä tekosyyn nojalla minä menisin sinne, että saisin nähdä, kummoiseksi hän on käynyt. Tiedäs, se rovasti on minun vanha tuttuni; se on ollut isälläni apulaisena. Siitä on Elsa rukka aikaa jo."
"Käskekää hänet tänne kahville."
"No, herranen aika, enkö minä nyt itsestäni noin paljoa haiveltanut.Käske rovasti tänne!"
Elsa meni.
Mamseli sillävälin sytytti monihaaraisen kynttiläjalan pöydällä.
Elsan ääni kuului vienosti seinän takaa:
"Rovasti on hyvä ja tulee kahville mamselin luo!"
"Mikäs mamseli se on?" kuului rovasti kysyvän.
"Hän on emäntäni!"
"Pappa menee vaan!" toimitti Isakki-herra.
Vähän ajan takaa aukeni ovi ja rovasti astui virkanutussa sisään. Elsa oli oven aukaissut ja painoi sen kiinni myöskin.
"Hyvää iltaa!" sanoi rovasti.
"Jumala antakoon! Vielähän tekin elätte!"
"Mitä? Eveliinako on tuossa? Vielähän minä elän ja olen; jopa olen ennättänyt leskeksikin tulla."
"Kyllähän siitä ajasta jos jotakin on ennättänyt", vastasi mamseli.
Rovasti puristi hellästi mamselin kättä; sitten hän istui mamselin neuvomaan soututuoliin.
Mamseli veti kellon nauhaa. Elsa tuli sisälle.
"Tuokaas kahvia rovastille!" kuului mamselin käsky.
Elsa poistui ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kahvia vehnäleivän kanssa.
Rovasti ja mamseli olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa, että töin tuskin joutivat kahvia ottamaan. Elsa meni pois, ja mummo kyökissä Elsalta kysyi:
"Mitä se rovasti siellä tarinoipi?"
"Siellä on ilo ylimmillään", vastasi Elsa.
"No, mitähän siitä vielä tuleekaan?" arveli mummo.
"Häätpä tietenkin!" tuumi Liina.
"Joutavia, vanha ihminen!" sanoi mummo.
Hyvään aikaan ei kuulunut mitään sisään kutsumusta.
Viimein tuli mamseli kyökkiin antamaan käskyjä Liinalle illallisen valmistuksessa; samalla hän suhasi jotakin Liinan korvaan, ja meni pois kyökistä.
"Oo, eihän nyt kummempaa!" oli Liina ihmettelevinään. Toiset eivät olleet millänsäkään. Suuri illallinen laitettiin ja Isakki-maisterikin kutsuttiin illalliselle. Illallisen päätökseksi tuli, että rovasti ja mamseli olivat kihloissa.
Ja he menivät kukin omaa tietänsä.
Isakki-maisteri oli tuohon isänsä kauppaan hyvin tyytyväinen. Rovasti meni asiat toimitettuaan kotiinsa. Häiden pito jätettiin kevään valoisaan aikaan.
Niinkuin oli luonnollista, antoi mamseli tiedon kihlauksestansa Munkkiniemeen, vaikka itse kihlaus tapahtuikin äkkiä ja ilman heidän läsnäoloansa. Tästä nousi touhu Munkkiniemessä. Rouva suuttui niin, että lähti paikalla kaupunkiin sisartansa nuhtelemaan, sillä mitä enään hullumpaa asiaa taisi maailmassa olla, kuin sisar, joka oli luvannut aina naimatonna pysyä, nyt äkkiä kuin tuulesta lähtee ruustinnaksi ja veisi sinne mennessään kapineensa, tavaransa ja pankissa olevat rahat. Tästä olisi hän valittanut miehellensäkin, jos ei se olisi samaan aikaan sattunut olemaan pitkässä reisussa ulkomailla. Ja niin saapui rouva mamselin asuntoon pilvisenä tammikuun päivänä.
Kun rouva tuli mamselin asuntoon, oli mamseli kyökissä ja sinne tuli rouvakin.
"Mitä minä olen nyt saanut kuulla, että sinä menet naimisiin ja pääset ruustinnaksi? Onnea vaan! Mutta olisit tuota voinut päästä maailman läpi ilmankin, kun kerran alotit. Mitä niitä turhia puheita pidät ja puhut minun lapsistani ja lupaat niille, kun et niille kumminkaan anna."
"Älä nyt pauhaa, hyvä ihminen, minun asianihan se on. Etkähän sinä ole minkään puutteessa eikä sinun lapsesi; ei se ole kuin joutavaa ahneutta", vastasi mamseli.
"Kuules, tuleppas tänne!" sanoi mamseli.
"Minne?" kysyi rouva.
"Tänne porstuaan!" ja niin he menivät molemmat porstuaan.
Munkkiniemen rouva seisoi sisarensa edessä hyvin ryhdikkäänä.
"Tässäkö me seisomme kylmässä porstuassa?" kysyi rouva.
"Tässä me nyt seisomme, että pakkanen hiukan jäähdyttää liikaa intoasi toisen omaan, sillä tietääkseni olet saanut perintösi niinkuin minäkin, ja varakkaan miehen, ett'ei sinun lapsesi köyhyyden tähden puutteesen joudu, jos eivät oman kunnottomuutensa tähden ajan varrella."
"Kylmä mulle tässä tulee. Tiedä se, että olen istunut reessä ja nyt pidät sinä minua kylmässä porstuassa."
"Niin, se sopii hyvin, kun minä olen rovastin tytär, että vihdoinkin tulen ruustinnaksi."
"Kuules, Eveliina, sinä olet ihan viime aikoina tullut niin kovin kummalliseksi. Sinun elämäsi oli hiljaista ja rauhallista, kuin kyyhkysellä pesässään, mutta sinä olet tuon hiljaisuuden heittänyt; sinä olet siipesi levittänyt ja ruvennut puuhaamaan, kuin sellainen, joka ei muuten elä."
"Jaa, minä opettelen emännäksi."
"Mistäs sitä tiesit ruveta opettelemaan, hyvä Eveliina?"
"Se tuli itsestään, se aavisti."
"Laske minut edes kyökkiin! Totta se on, että vilustaa minua."
"Voithan mennä kamariinkin", sanoi mamseli ja aukaisi kamarin oven.Sinne hävisivät porstuassa-juonittelijat.
"Voi hyvänen aika", sanoi mummo. "Kyllä ei ole sekään hyvä, että on tavaraa. Noin sitä sitten on riita sisarten välillä ihan tavaran tähden."
"Pientä se on mummo tuo; olen minä suurempiakin kahakoita nähnyt", sanoi Liina. "Kyllä siinä on rouvassa matantuuraa, mutta herra on hyvä mies."
Lotta, joka oli etempää maalta eikä ollut koskaan muiden kuin talonpoikaisten parissa ollut, kysyi:
"Riiteleekö herrasväkikin?"
"Eihän ne juuri riitele; ne vaan lausuu ja sanelee", vastasi Liina.
Vähän ajan kuluttua kuultiin rouvan ja mamselin ääni porstuassa. Se oli naurun sekaista keskustelua ja he menivät rappuja alas pihalle, jossa kuski hevosta pidellen rouvaa odotti.
Piiat näkivät kyökin akkunasta, kuinka sisarukset kaikessa sovinnossa erkanivat. Mamseli katsahti pihalla seisoessaan kyökin akkunaan ja piiat vetivät päänsä akkunasta pois, vaan mamseli kiiruhti ylös ja tuli suoraa päätä kyökkiin.
"Se on pulska, tuo sisaren miehen orit!"
"Kyllä siinä on konkaria", vastasi Liina.
"Huh, huh, hyi, kun siellä on pilvipakkanen tänään; oikein se kynsiin kiinni ottaa!" tuumi mamseli. "Pitäkää pellit kiinni, ett'ei lämmin taivaalle luista", lisäsi hän ja meni kamariin.
* * * * *
Aika kului, joululupa loppui. Ylioppilaat alkoivat tulla kaupunkiin. Mamselinkin huoneet alkoivat täyttyä. Ankara alkoi työ. Nyt mamseli huomasi vasta uhoon yhtyneensä. Hänen piti huolta pitää suurehkosta majapaikasta ja samalla morsiuspuuhistansa. Suurenlaisesti tahtoi hän varustaa itsensä kaikenlaisilla kapineilla. Hänellä itsellään tosin oli liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi, vaan sulhasen liinavaatteet ja peitteet alkoivat vetää puoleensa kaiken huomion. Hän oli kahden vaiheella, pitikö heittää majanpito toisiin käsiin kesken talven, vaiko jatkaa sitä poislähtöönsä asti.
Isakki-maisteri suoritti viimeisen tenttaaminsa jo helmikuussa. Tuo ainoa tulevainen poikapuoli oli myöskin uusiin tamineihin varustettava. Mamselilla oli syytä iloita, että hän sai varustaa poikaa papintutkintoa ja vihintää suorittamaan. Hänellä oli vielä suurempi syy senkin tähden, kun Isakki oli tuleva kumminkin aluksi isällensä apulaiseksi, ja oleva alituisesti yhdessä perheessä ja äitipuolen silmien edessä.
Munkkiniemen Elsa, hänkin täytti kolmannentoista ikävuotensa ja oli jo täyden ihmisen pituinen ja kokoinen. Hänen poskensa alkoivat käydä punakoiksi ja käsivartensa sievän pyöreiksi ja hänen vesiruskea tukkansa riippui kahtena palmikkona, joiden päihin oli sidottu siniset nauhat. Viime aikoina oli mamseli tehnyt hänestä huomioita, ett'ei Elsa enään lukenut eikä virrennuotteja hyräillyt. Hän otti siis Elsan kahdenkesken puhutellakseen:
"Kuinka on Elsa sinun jumalisuutesi kanssa?"
"Näytänkö minä jo niin jumalattomalta?"
"Älä nyt tuskastu hyvä ihminen, minä hyvässä tarkoituksessa sitä kysyn."
"En tuskastu, en, mamseli kysyy vaan! Minä vastaan, että en minä tässä jouda mitään näkyviä jumalisuuden harjoituksia pitämään. Meillä on kiire työ, mamseli kulta!"
"Niin on, kyllä meillä nyt hyvä lapsi työtä piisaa. Mutta se, Elsa rukka, on hyvä, että on työtä ja aina touhua, sillä työ, jos se toisinaan on suuri rasituskin, on myöskin syntiselle ihmiselle jalo virvoitus ja huvitus. Se viepi mielestä pois kaikki joutavat ja turhanpäiväiset ajatukset. Herra armahda, missä pulassa minä olin monta kertaa ajatuksineni niinä pitkinä vuosina, kun vietin joutilasta ja ikävää toimettoman vanhanpiian elämää. Juuri sen vuoksi aloin tämän toimen. Onhan se kyllä totta, mitä sisareni sanoo näistä kaikista puuhistani, että olisin vähemmälläkin toimeen tullut. Mutta miksi en saisi minä niin hyvin kuin hänkin puuhata? Olenko minä enemmän, kuin hän, nurkkaani noiduttu? Sen sanon, että yhtä jumalinen voipi olla työtouhussa, kuin joutilaanakin."
Sen pitemmälle ei keskustelu sillä kertaa kestänyt, sillä nuot maalliset touhut tulivat esteeksi, ja Elsaa kaivattiin toimiinsa.
"Menköönhän nyt, mutta niin kauvan kuin minä emäntä olen, teen minä tuossa tavassa muutoksen. Elsa on tästä lähin liian pulska passaamaan minun herrojani. Minä sanon: mummo on kaikkein sopivin passari meidän maistereille. Elsa kyllä juoskoon jalkojensa nuoremmuuden tähden ulos kaupungilla, vaan kotoiset kamaritoimet minun herroilleni tehköön mummo!" Näin jutteli mamseli kamarissaan itsekseen, neuloessaan sulhon paitaa.
Samana päivänä tekikin mamseli tuon muutoksen ja mummo sai huolekseen herrain passauksen.
Kevät kului ja kesä läheni. Nuoret herrat alkoivat solua kotipuoleensa. Mamseli alkoi myöskennellä liikoja huonekalujansa, joita ei hänen tarvinnut viedä tuonne maapappilaan. Palvelijat saivat hakea paikkoja, mikä minnekin, sillä siitä taloudesta oli loppu tuleva. Elsan olisi mamseli mielellään vienyt mukanaan, mutta Elsa ilmoitti ei tahtovansa maalaiseksi tulla. Häät vietettiin tuossa majatalossa, jonka jälkeen kaikki saivat talosta mennä minne kukin pääsi.
Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä.
Häät olivat olleet komeat ja niissä oli ollut hauskuutta jäämäänkin asti. Kuka kumminkin häiden jälkeen ja mamselin mentyä jäi pahoille mielin, oli Munkkiniemen Elsa. Hänelle ei mamseli muistanut antaa päästökirjaa eikä palkkaa. Hulluinta kaikista oli se, ett'ei mitään palkanmäärää ollut puheessakaan ja tietysti käytti mamseli tilaisuutta hyväkseen. Jäi toinenkin piika päästökirjatta; se oli mummo, mutta hän ei jäänyt ilman palkkaa. Liina meni jälleen Munkkiniemeen ja Lotta kotipuoleensa.
Nyt oli Elsa paikatta, eikä oikeastaan tiennyt mitä tehdä, kun ei ollut sanottavasti mitään, millä toimeen tulla ja päästökirjaa puuttui. Mummo, kaikenlaisia kokenut vanha ihminen, käski tytön tulla kotiinsa siihen pieneen kamariin pesotuvan perässä, joka monta vuotta oli ollut hänen hoteissaan halpaa hyyryä vastaan. Elsa ei juuri mieluisesti tahtonut ruveta mummon rasitukseksi, vaan mummo kehoitti noudattamaan kohtelijasta tarjousta, ja niin meni Elsa mummon mukana.
Se oli kirkas kesäaamu, kun mummo ja Elsa työnsivät käsirattailla Elsan arkkua ja kaikenlaisia kapineita tuohon hyvin vanhaan taloon. Talo oli kulmatalo Kruununhaassa ja niin rakennettu, että, katsoi pihan perältä tai katurakennuksesta, näkyi aina pohjoissatama. Niin muodoin näkyi tuosta korkealla mäellä olevasta pesotuvan-peräkamarin akkunasta kirkkaasti kimalteleva mainittu pohjoissatama. Väsyksiin saakka saivat he työntää ylösmäkeä noita rattaita ennenkuin pääsivät tuota kaunista näköalaa ihailemaan, näköalaa, joka oli loistavampi kuin mamselin ravintolassa, vaikka se sijaitsikin rakennuksen toisessa kerroksessa.
"Kyllä tässä on kaunis katsella!" huudahti Elsa saatuaan arkun paikalleen ja kiirehdittyään akkunaan. Sieltä risteilikin venheitä edestakaisin ulapalla. Komeana kohosi lahden takana Korkeasaaren kaunis metsä, ja siitä oikealla kaakkoon käsin Katajanokan vuori mökkiryhminensä. Juuri kuin tuota mökkijoukkoa vartioiden kohosi mahtavana Viaporin linna eli sotavarustus. Se oli niinkuin leveälle siipensä hajoittanut kotka, suojellen Helsinkiä, niin meren myrskyiltä ja hyökylaineilta, kuin vihollisiltakin. Katsojan silmät kiintyivät vielä etäämpänä sijaitsevien saarten metsiinkin ja Söörnääsin rantoihin, kallioihin ja kärkeen.
"Todellakin kaunis kaupunki!" huudahti Elsa, tähystäen vieläkin silmillään kauas etäisyyteen.
"Niin Helsinki", vastasi mummo.
"Juuri sama", sanoi Elsa. "Entisajan ihmiset ovat olleet viisaita paikan valinnassa. Missä oli erittäin viehättävä paikka, siihen tehtiin kaupunki."
"Se on totta, sen minäkin myönnän, mutta siinä parhaastaan silmällä pidettiin, missä on hyvä hamina, johon laivat voivat veden syvyyden tähden hyvin laskea ja missä niillä on suojusta ison meren laineilta. Usko pois, mutta meidän maamme rannoilla on harva paikka, johon isot laivat rantaan pääsevät, vesi kun näet on liian matalaa. Helsinki on siinä suhteessa koko mainio, kun rantaan, ihan kalarantaan, pääsee laivalla vaikka kummoisella." Mummo mietti hetkisen ja lisäsi: "Helsinki kyllä on pulskeassa paikassa, mutta entisajan ihmiset ovat olleet huonoja rakentajia; — katso tuota Katajanokkaa! Taitaako sanoa, että on liiaksi kaunista?"
Elsa katsoi akkunasta tuota "Katajanokan" mökkiryhmää ja sanoi:
"Se on köyhien rakentama; ei yksikään varakas entis- eikä nykyaikaan ole rakentanut noin huonoa!"
Ennenkuin mummo ennätti vastausta harkita, näki hän portista sisään kömpivän vanhan kalastajan, joka kantoi isonlaista pärekoria päänsä päällä.
"Kas, taas tuo vanha Jaansonni on tuossa pärekoppinensa. — Ahvenia arvatenkin!" Samassa kiiruhti mummo pihalle.
"Hyvää huomenta, Jaansonni. Onko teillä ahvenia?"
"Ihan viime yönä saatuja", kuului vastaus, kun ukko laski korinsa maahan.
Elsakin juoksi siihen.
"Minulle viisi naulaa", sanoi mummo.
"Ja minulle kaksi", kuului ääni takaa. Se oli eräs toisen huoneen asukas, joka sitä sanoi.
Ahvenet hyppelivät ja häntäänsä sinkauttelivat ukon kassissa, joka jo roikkui puntarin koukussa. Aika lihavia ja isoja olivatkin ahvenet.
Elsa katseli ukkoa, hänen hallistunutta lammasnahka-lakkiansa, harmaata sarkapukuansa, rasvanahkaisia rumia pikisauma-saappaitansa, punaisen- ja mustanjuovikasta liiviänsä, sekä vihdoin ukon paksuja ahavoittuneita poskia ja lyhyttä ruskeata partaa.
"Matami se ostaa silloin, kuin ostaa", sanoi Jaansonni.
"Niin, meitä on kaksi henkeä", vastasi mummo.
"Ketä kaksi?"
Mummo osoitti Elsaa.
"No, hitto vieköön! Mistä te tuommoisen neiden olette käsittänyt? Enempi semmoisia; niitä vaan sellaisia tyttöjä ei kasvakaan joka mökin nurkassa!"
"Missähän niitä luulettekaan kasvavan?"
"Se täytyy olla parempi paikka, jossa tuonlaisia tyttöjä kasvaa!"
"Mökissä niitä vaan kasvaa", vastasi mummo, ja alkoi Elsan kanssa astumaan pesotupaa kohden. Jaansonni nosti korin päänsä päälle, alkaen jutaa ulos portista. Mummo puisti ahvenet esiliinastansa ämpäriin, kaatoi raitista vettä päälle ja sanoi Elsalle:
"Saat puhkaista nuot kalat."
Elsa perkasi ahvenet, ja sanoi sen tehtyään:
"Nyt olisi hyvää aikaa lähteä Helsingin pitäjään, ja laittaa äitivainajan hautaa."
"Jaa, Heleenan hauta myöskin on laittamatta; me laitamme tänä kesänä ne molemmat."
"Laitetaan vaan", sanoi Elsa.
"Meidän sopii lähteä tänään jo; minä luulen, ett'ei sen sopivampaa aikaa tulekaan", sanoi mummo.
Nyt laittoivat he evästä koriin ja läksivät astumaan Helsingin pitäjään. Elsa olisi mielellään kulkenut Espoon tullista ulos ja valinnut tuon hänelle tutun Konalan tien, mutta mummo tuumi, että pääsee sitä Helsingistä pois Hämeenkin tullista ja Latokartanon kautta. Niin alkoivat astua yli Pitkän sillan.
Ensikertaa oli nyt Elsa tuolla Vanhaankaupunkiin vievällä tiellä, ja mukavaa oli sitä tietä kulkeakin, kun meri mukana seurasi. Päästyään Sumtähden viljelysmaiden kohdalle, lausui Elsa:
"Olisipa Helsinki silloin aimo kaupunki, jos se tänne saakka riittäisi!"
"Varttoo nyt, varttoo nyt", sanoi mummo ja astui edelleen.
Niin kulkivat he sivu Sumtähdet ja Annebergit, ja tulivat Vanhaankaupunkiin. Siinä laski tuo ruskeavesinen Vantaa koskena alas, pitäen aikamoista pauhinaa ja metakkaa mennessään.
"Katsopas tuota hurmaavaa vettä, kuin tahtoo viedä silmät mukaansa", tuumi mummo.
"Kyllä sen partaalla on hauska asua, vaan en tahtoisi alituisesti kosken ääntä kuunnella, sillä se on niin levotonta minusta", arveli Elsa.
Mummo oli siihen asti omasta tahdostaan kantanut eväskoria. Nyt ojensi hän Elsalle korin ja niin astuttiin edelleen. Vanhankaupungin kohdalla löysi mummo seipään kappaleen maantieltä, jonka hän kohta sauvakseen omisti ja työnteli sillä ruumistansa eteenpäin. Silloin tällöin tuli joku maalainen kuormahevosineen heille vastaan. Vaikk'ei tuo vastaantulijain tomu ollutkaan juuri makeinta nieltävää, teki muiden ihmisten näkeminen kumminkin matkustuksen rattoisammaksi.
Vihdoinkin loppui tuo mutkitteleva taival, ja matkalaiset pääsivätHelsingin-pitäjän kirkonkylään.
Siinä seisoi tuo yksinkertainen Herran huone rauhallisena kuolleiden kodon keskellä, ja matkalaiset istahtivat tien viereen nurmelle hautuumaan lähellä.
"Kuka meille osoittaa äitivainajasi haudanpaikan?" kysäsi mummo.
"Kyllä haudankaivaja sen tietää", vastasi Elsa.
"Jos muistaa", sanoi mummo.
He pistäysivät hautuumaalle, jossa vallitsi täydellinen hiljaisuus. He kulkivat ympäri ja lueskelivat kirjoituksia hautakivissä ja tauluissa. Vihdoin eräässä nurkassa näkivät he, kuinka multaa sinkoili ylös. Siitä huomasivat kohta, että haudankaivaja kaikessa hiljaisuudessa siellä oli virkapuuhissaan. He lähenivät puolivalmista hautaa ja tervehtivät kuopassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka heidän lähestyttyä nosti hattua ja nojasi rintansa lapionvartta vastaan.
"Minä etsin äitini hautaa", sanoi Elsa.
"Kenen sinä olet tyttö sitten?" kysyi mies.
"Leski-Annan, Munkkiniemestä."
"Etkö muista, siinähän se on tuon ison koivun juurella."
Silloin Elsan muisti virkosi. Haudankaivajakin nousi ylös ja tuli paikkaa tarkemmin näyttämään, ja hauta olikin korkeammalla muuta maata niin, että siihen vähällä vaivalla tuli sievä penger. Haudankaivajan avulla saivat he vähän turpeita ja mummolla oli mukanansa muutamanlaatuisia kukan siemeniä, joita hän pisteli haudan päälle mukavaan järjestykseen. Kun hauta oli laitettu ja he olivat aikeessa poislähteä, puhkesi Elsalta katkera itku. Hän muisti tuon Herrassa nukkuneen, rakkaan äitivainajansa.
Sillä välin kuin mummo ja Elsa hautaa kaunistivat, oli haudankaivajakin saanut työnsä valmiiksi. Hän seisoi lapio kädessä käytävällä ja näytti odottavan. Mummo kuiskasi Elsan korvaan:
"Nyt se odottaa palkintoa turpeista ja työkaluista."
"Niin, mutta kun minä sen vähän mikä mulla rahaa onkin, unehutin sinne vaatearkkuun", vastasi Elsa.
"Luullakseni, jos ei hän aivan liikoja pyydä, on senverran minulla", sanoi mummo. Ja niin astelivat he, hiljaa supisten, käytävälle haudankaivajan luo.
"Mitä me olemme velkaa teille turpeista ja työkaluista?" kysyi Elsa.
"Joutavia, mitä minä turhasta maksoa köyhältä tytöltä; eihän nuot rikkaatkaan mitään maksa. En minä semmoisista mitään ota; täytyyhän minun ne irti kiskoa kumminkin, kun ma hautaa alustan. Olkaa nyt niin hyvät ja tulkaa minun asuntooni, edes hiukan huokamaan."
Haudankaivaja käveli edellä; Elsa ja mummo perässä. Tuot'hätää he tulivat miehen asuntoon.
Haudankaivajan pienessä tuvassa istui akkunan edessä pöydän ääressä noin viisitoista vuotinen tytär neulomassa palttinata, josta näytti muodostuvan paita. Se oli haudankaivajan ainoa perillinen tuo tytär, joka piti emännyyttä leskenä olevalle isällensä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu, ja varsin siisti. Vanha seinäkello peräseinällä löi juuri kaksi. Haudankaivaja istui tuolille pöydän päässä, joten tuli istumaan tytärtänsä vastapäätä. Elsa alkoi penkillä istuessaan syödä evästänsä; pian rupesi mummokin noudattamaan Elsan esimerkkiä.
"Tuo maitoa vieraille, Miina", sanoi haudankaivaja.
Tytär meni kohta ulos. Vähän päästä tuli hän takaisin, tuoden maitoa valkoisella puutuopilla.
Puolipäivän aurinko paahtoi sisään mökin akkunasta. Vaikka ovi oli auki, tuntui tuvassa joltinenkin kuumuus. Erittäin tervetullut olikin matkalaisille raitis maitohaarikka.
Haudankaivaja käski vierasten siirtymään pöydän ääreen; tytär otti pöydältä pois aivinatilkkunsa ja siirtyi penkille neulomaan.
"Kyllä täällä hyvin syönti käypi, missä olemme", vastasi mummo talonväen kohtelijaisuuteen.
"Ei niinkään hyvin", sanoi haudankaivaja ja hoputti vieraita pöydän luo muuttamaan.
Vieraat tottelivat kehoitusta ja muuttivat syöntinsä pöydälle, ja söivät eväänsä loppuun. Syötyänsä aikaa Elsa taas jutella haudankaivajan velasta:
"Sanokaa nyt, hyvä isäntä, paljonko olen teille velkaa."
"No, kun se velka sua niin kovin huolettanee, niin anna jotakin; kyllähän tuon otan. Täytyyhän tytön päästä tunnonpintehestä", sanoi haudankaivaja hymyssä huulin.
"Minulla ei ole rahaa itselläni mukana ollenkaan, vaan lainaan mummolta. Lainatkaapas nyt mummo!"
Mummo veti villalangoista kudotun kukkaron taskustansa; siitä hän antoi Elsalle kaksi isonlaista hopearahaa vanhaa mynttiä. Elsa ojensi rahat haudankaivajan käteen.
"Piisaako, riittääkö nämät?" kysyi hän.
"Riittää ne. Näistä rahoista minä kastelen tään kesää istuttamasi kukkaset ja vielä hankin haudan pääpuoleen sievän, joko tuomen tai pihlajan vesan. Keitä kahvia, Miina!"
Miina asetti kohta kahvipannun tulelle, ja tuossa tuokiossa oli kahvi valmiina. Elsan ja mummon suureksi huviksi liikkui Miina erinomaisen taitavasti ja liukkaasti.
"Kaupungissahan tuo Miina tarvitsisi olla", sanoi mummo.
"Kuinka niin? Mitä hänellä kaupungissa tehtäisiin?" kysyi haudankaivaja.
"Kaupungissa tarvitaan sellaisia tyttöjä, jotka töissään joutuu", tuumiskeli mummo.
"Kyllä niitä tarvitaan maallakin", sanoi ukko, sytyttäen piippunsa."Maalla tarvitaan työtä yhtähyvin kuin kaupungissakin."
Kahvit juotiin ja lämmin liemi lisäsi ennestäänkin suurta lämpöä. Kiitellen haudankaivajan ja hänen näppärän tyttärensä vieraanvaraisuutta, sanoi mummo hyvästi; Elsa seurasi mummon esimerkkiä, alkaen lähteä.
"Niin aina, vierailla on matka edessä ja niin muodoin kiiru; en minäkään tahdo siis viivyttää. Hyvästi sitten! Kyllä minä pidän haudasta asianomaista huolta, kuten puhuttu on."
Elsa ja mummo olivat taas maantiellä ja menossa Helsinkiin.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, silloin tällöin jälelleen vilaisten, tuli muutamia hevosmiehiä kuormineen heidän jälessään. Kuormien ajajat tekivät hyvänpäivän sivumennessään ja käänsivät katseensa jälelleen. Heitä oli kolme miestä ja yhtämonta hevosta.
"Sillä mummolla on kaunis ja ryhdikäs tytär", sanoi viimeinen eli jälimmäisen hevosen ajaja.
"Kuules, Elsa, nyt he luulevat sinua minun tyttärekseni."
"Niinpä kuuluvat", vastasi Elsa.
Jo pysähtyivät kaikki hevoset, ja miehet laskeutuivat tielle.
"Te olette varmaankin Helsingistä, kun olette niin kaupunkilaisten näköisiä", sanoi nuorin miehistä, sama joka ajoi viimeistä hevosta.
"Kaupungista me olemme", vastasi mummo.
"Ettekö tahdo ajaa kyydillä?" kysyi hän vielä.
"Emme, se tulee niin kalliiksi", tuumiskeli mummo.
"Ei se mitään maksa, istukaa vaan kärryihin."
"Erinomaisen kohtelijaitahan te olettekin, kun aivan ilmaiseksi rupeatte kyyditsemään; ette suinkaan te ole Helsingin pitäjästä", sanoi mummo.
"Kuinka niin", sanoi puhuteltu. "Tuossa sanassa on jokin piikki meidän pitäjäläisille. Helsinginpitäjästä me olemme. Olkaa hyvät vaan ja nouskaa kärryihin lepuuttamaan jalkojanne."
"Näkyypä tuossa olevan jo kylliksi vetämistä entisessäkin kuormassa, ja meillä ei ole mitään kiirettä; me ennätämme kyllä kotiin siksi, kuin meitä siellä tarvitaan", laususkeli mummo.
"Kas muoria kun on ylpeä! Tule sinä tyttö, jätä äitisi siihen!"
"Mene nyt vaan", sanoi Elsa.
Hevosmiehet nousivat kärryihin ja alkoivat laulellen ja vihellellen ajaa eteenpäin.
"Siinä on aukeata tuossa", sanoi Elsa, katsellen ympärilleen, kun olivat joutuneet kulussaan aukealle paikalle, missä oli suuri avara kenttä ja peltoa.
"Se on se Helsingin Malmi", sanoi mummo.
"Tämäkö se Malmi on? Ajattelin jo mennessä kysyä", sanoi Elsa, joka puolelle tähystellen.
"Mikähän siinä on, kun ihminen katselee jotakin kaunista, niinkuin suuria taloja, peltoja ja kenttiäkin, niin väkisinkin tahtoo tulla mieleen, ollako nuot minun. Se ei luullakseni ole aivan oikein ja on tavallaan toisen omaisuuden himoitsemista", arveli mummo.
"No, joko te ennätitte omistuspuuhiin? En minä vielä niin pitkälle kerinnyt. Minä vaan ajattelin eiköhän noilla ihmisillä ole talvella hyvin kylmä, kun ovat alttiina kaikille tuulille, ja mitä he polttavat huoneita lämmittääksensä? Ei, minä en rakasta semmoista autiota maan kylää; se näyttää alastomuudellansa, metsättömyydellänsä hyvin köyhältä."
"Sinulla on siinä puheessa paljon oikeata; kyllä autio aukea köyhältä suomalaisen silmiin pistää."
Jonkun aikaa kulettua alkoi mummoa väsyttämään, ja katuvaksi alkoi käydä, kun oli hyljännyt miesten tarjouksen nousta jalkojaan lepuuttamaan kuorman päällä. Elsakin alkoi väsyä ja tuon tuostakin istahtivat he tien vierelle levähtämään. Kun pääsivät Viikin eli Latokartanon kohdalle, alkoi idästä päin kohota musta pilvi, joka ennusti ankaraa ukkosen sadetta. Harvaan salamoi kirkkailla leimauksilla ja kuului kaukaista jyrinää. Matkalaisille tuli kiire ja alkoivat he ponnistaa voimiansa, että mahdollisesti ennättäisivät Vanhaankaupunkiin myllyn suojaan. Erinomaisen liukkaasti alkoivat he astua tuulen tupruttaessa tomua silmiin, vaan ei auttanut. Pian olikin heillä Vanhakaupunki, ja ennättivät he muutaman mökin porstuaan juuri, kuin parhaallaan alkoi vettä ja rakeita pudota.
Kiireissään ei mummo ennättänyt valita tuttavaa taloa, vaan kun hän oli jonkun aikaa porstuassa seisonut, tuli talon emäntä huoneesta ja tunsi mummon, käskien heitä kohta sisälle sadetta pitämään. Kohta olivatkin he valmiit seuraamaan käskyä ja noudattamaan kutsumusta, astuen huoneesen. Huone ei ollut aivan pieni, mutta muutoin hyvin matala, jossa asukkaina ynnä emäntää oli kolme ruotsinkielin riitelevää pientä poikaa. Vaikeata oli käsittää riidan syytä, vaan ei se tauonnut vieraiden läsnäolostakaan; olipa muutamien tukkakin vaarassa. Äitikin koetti jo hiilisauvoineen välissä häärätä, mutta erinomaisen huonolla menestyksellä. Eikä emäntä noilta rähiseviltä pojilta saanut rauhaa vierailta kuulumisia kysellä; ennen oli myrskykin ohi ja sade laannut.
Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä ja menivät ulos. Emäntä pyyteli anteeksi poikiensa rähinän edestä. Vieraat katsahtivat akkunasta ulos ja näkivät, että ulkona jo pouta vallitsi. Lahdella kävi vielä jommoisetkin laineet ja koski pauhasi entistänsä kovemmin.
"Uskokaa pois vieraat, siitä tulee kaunis tyyni ilta, joka on myrskyn jälkeen tavallista. Te voisitte helposti päästä venheellä kaupunkiin, eikä se suuria maksa. Naapurissa tuossa on useampia venheitä ja siinä on kylliksi soutajia. Tahdotteko muutoin, niin —?"
"Kuin tahdot, Elsa?" kysyi mummo.
"Kyllä se helpommin käy, mennään koettamaan."
Silloin he läksivät. Emäntä kävi edellä ja vieraat perässä; mentiin niin tien yli torppaan. Täällä oli väki parhaallaan iltaruoalla: isäntä, emäntä ja kaksi täysikasvuista poikaa. Tuo oppaana oleva naapurin emäntä kysyi:
"Ettekö lähtisi soutamaan näitä vieraita kaupunkiin"?
"Minkätähden ei", vastasi kohta toinen nuorista miehistä.
Vieraat saivat luvan istua penkille.
Pian lopetti nuori mies syöntinsä, pisti lakin päähänsä ja puki itsensä harmaasen sarkanuttuun.
"Tulkaa mukaan!" hän sanoi.
Elsa ja mummo läksivät pojan perässä rantaan astumaan.
Rannassa oli verkkojen säilytyshuone. Nuori mies katseli merta, katseli tuuliviiristä tuulen suuntaa. Hän huomasi ilokseen voivansa purjeissa laskea hyvää laitatuulta Helsingin Pohjois-satamaan. Hän otti vajasta purjeen ja laittoi venheen reilaan. Vieraat käski hän istua venheesen. Niin lähdettiin. Nuori mies piti itse perää sekä hoiti purjetta. Vielä kävi maininki myrskystä, ja poika istui vakavana venheen perässä. Tuuli vinkui ja venhe kulki tavatonta vauhtia. Pian jätti hän Vantaan vaahtoavat laineet, sivuutti Annebergin ja Sumtähden rannat ja laski sievästi Söörnääsin sivuitse. Vielä yksi ojelmus ja silloin oltaisiin Pohjois-satamassa. Mutta, niin kun tuo riitelevien poikien äiti oli ennustanut, tyyntyi ja lakkasi tuulemasta. Ilta-aurinko paistoi suloisesti, kultaloistoon pukien lahdet, niemet ja rannat, ja monenkarvaisissa väreissä kimalteli kaikki akkunat Kruununhaassa. Nuori mies ei puhunut eikä pakissut, käänteli vaan purjettaan ja matka kului varmasti, mutta verkalleen. Lahdella kulki edestakaisin venheitä; enimmät venheet liikkuivat soutamalla, josko muutamat koettivat purjeillakin matkaansa jouduttaa. Vihdoin laski matkalaistemmekin venhe Pohjois-sataman rantaan.
Mummo kehoitti venheen hoitajaa tulemaan asuntoonsa, juomaan kuppi kuumaa teetä.
Mies suostui pyyntöön, sitoi venheensä kiinni, ja alkoi astua mummon ja Elsan perässä. Niin noustiin ylös tuota jyrkkää pihamaata ja pian oltiin tuossa pesotuvan takana olevassa mummon peräkamarissa. Vieras sai istua tuolille pöydän päässä ja Elsa meni panemaan vettä tulelle.
"Se olikin oikein hyvä ja hauska kyyti, joka meidän osaksemme tuli!" sanoi mummo.
"Helpottaa se hiukan kävelyn vaivaa, kun pääsee vettä myöten", vastasi mies, samalla katsahtaen akkunasta ulos. "Kaunispa teillä on näköala; kaunista meilläkin on", arveli hän lisäksi.
"Kaunishan tässä on näköala, vaan erinomaisen kaunis on teilläkin, se täytyy sanoa, kun asutte aivan kosken äärellä. Eikö se sentään ikäväksi pistä, kun aina koski korvissa kohisee?"
"Kun siihen on lapsuudesta tottunut, niin ei siitä mitään lukua pidä; toisinaan ei muista, ei edes kuulekaan."
"Kyllä ihminen kaikkiin tottuu!" tuumi mummo.
Elsan oli teevesi valmiina ja Elsa leipurista vehnäset hakenut. Nyt joivat he kaikin hyvällä halulla teetä matkan päätökseksi. Teen juotuaan ja maksun saatuaan suoriutui Vanhankaupungin vakainen nuorukainen venheellensä ja paluumatkalle.
Kohta miehen mentyä kuului rummun pärinä ja vaskitorvien helinä. Elsa ja mummo kiiruhtivat ulos ja hät'hätää ovensa lukittua kiiruhtivat soiton ääntä kohden. Kun pääsivät Hämeenkadulle, kulki siinä sotajoukko ohi. Edellä ratsasti joukko uljaita Donin kasakoita; heidän jälessään kävi yksi rumpali ja hänen jälessään monta rumpalia ja vihdoin koko komea torvisoittokunta aika lailla soittaen. Soittajien jälessä ratsasti uljas sotaherra komeassa puvussa ja vielä komeamman hevosen selässä, ja sitten seurasi jalkaväkeä kiiltävine aseineen, komeine lippuineen, joukko joukon perään.
"Minne he noin nyt menevät?" kysyi Elsa.
"Ne menevät äkseeraamaan Helsingin Malmille."
Kadulle kerääntyneet ihmiset katselivat pitkään noita ohimeneviä uljaita sotajoukkoja.
Elsa ja mummo pyörähtivät asuntoonsa ja paneusivat levolle, vaan kauvan kuului vielä korvissa rummutus ja soitto Söörnäästä päin.