Minä päivänä ja miten matkalle vihdoin lähdettiin, mihin (Lohtajalla ja Kokkolassa) ensi päivinä poikettiin hyvästille, siitä ei ole tietoa, mutta Kallen almanakasta näkyy, ettei matkaseurue ollutkaan jakaantunut kahteen ryhmään, niinkuin äiti oli kirjeessään suunnitellut, vaan hän sai lauvantaina 27 p:nä, tultuaan kotia konventin kokouksesta, tiedon, että "kotiväki", isä, äiti, Emmi ja pikku siskot, oli saapunut Helanderille, jonne hän itsekin kohta meni (Helander asui noin kilometri kaupungin ulkopuolella). Pyhänä oltiin sekä aamu- että iltakirkossa (edellisessä oli Kalle ripillä, jälkimäisessä Helander saarnasi), käytiin vieraissa Emma (Riska) tädillä, (Alfred) Kihlmanilla ja (pormestari) Tengströmillä, jota paitsi äiti kävi katsomassa Kallen asuntoa, hän kun tänä lukukautena oli vuokrannut uuden, rauhallisemman kortteerin kapteeni Malmbergilla. Maanantaina klo 10 a.p. lähdettiin Helanderilta jälleen liikkeelle uutta kotia kohti.
Matkan vaiheista äiti on kertonut kahdessa kirjeessä, ensimäisessä (päiväämättömässä) lyhemmin, toisessa laajemmin. Seuraava ote on jälkimäisestä, joka on päivätty: Karkku 21 p:nä toukok. 1861, mutta olen sitä täydentänyt lisäyksillä edellisestä.
"Rakas lapsi!
Vaikka minä viimeksi kirjoittaessani sinulle ajattelin sitä viimeiseksi Pietarsaareen meneväksi, olen kuitenkin saatuani kirjeesi (josta sydämestäni kiitän, sillä tulin siitä niin iloiseksi) päättänyt vielä kirjoittaa, koska olet niin huvitettu kuulemaan meistä ja uudesta kodista — kirje ennättääkin hyvin käteesi, ennenkuin eroat Pietarsaaresta. — En ollenkaan muista mitä viimein kirjoitin — mutta pelkään, että se oli kovin vaillinaista, syystä että minulla silloin oli niin monta kirjettä kirjoitettavana. Tahdon sentähden nyt kertoa vähän seikkaperäisemmin. — Matkamme tänne ei suinkaan ollut niin kauhean ikävä ja vaivalloinen kuin luulet. Meillä oli paha ilma, melkein koko matkalla — ja kelikin oli huono, mutta — en tiedä — minä ajattelen sitä tyytyväisyyden tuntein. Lilli nukkui toisinaan kokonaista 5 tuntia yhteen menoon, ja minä sain silloin istua levossa ja rauhassa ja ajatella, rukoilla, nukkua, laulaa ja levähtää — jota minä niin sydämellisesti tarvitsinkin — sillä tiedätkös, rakas Kalle, että viimeinen aika Kannuksessa oli ikävin ja vaivalloisin minkä olen kokenut. En usko muuta kuin että Jumala armollisesti oli kuullut alituiset rukoukseni, että hän auttaisi ja keventäisi vaivojani pitkällä matkalla pienen lapsen kanssa, joka niin usein ei mitenkään ollut hiljaa ja viihtynyt lämpimässä kamarissa — koska matka sujui sangen hyvin, vaikka me toisinaan — esim. 30 p:nä huhtikuuta — emme ajaneet hetkeäkään juosten, vaan ainoastaan kävellen — ja ehdimme paljon lumen tähden vain Munsalosta Vähäänkyröön. Siellä sanottiin meille, että pääsisimme erästä tietä Isonkyrön, Ilmajoen ja Kauhajoen kautta Hämeenkyröön, ja että se tie olisi 10 penikulmaa lyhempi. No, ilman muuta päätimme kulkea sitä tietä — mutta olla pääsemättä Vaasaan, mihin sydän oli niin kääntynyt — rakkaitten lasten luokse — sekin oli vaikeaa — jonka vuoksi isä minun tähteni (niin uskon varmaan) ehdotti, että jättäisimme kaikki hevoset ja kaikki palvelijat sekä myöskin kaikki kapsäkkimme Vähäänkyröön ja yksistään vaunuilla matkustaisimme kaikki — koko perhe — Vaasaan. Niin tapahtuikin. Oli Vapunpäivä. Valentin isän kanssa kuski-istuimella, ja me kaikki muut sisällä. Voit kuvitella minkä hämmästyksen tulomme herätti. Augusta[38] löi seitsemän ristiä ja ihmettä. Pojilla, jotka iloksemme tapasimme terveinä, oli lupa. Me tulimme päivällisaikana ja viivyimme siellä sen päivän. Kaikki pojat makasivat Santerin luona, jossa Priita hoivaili heitä. Amalia [Spolander][39] oli niin kiltti ja kävi meitä tervehtimässä, hän itki melkein koko ajan kun olimme yhdessä — hän on muuten erinomaisen herkkä. Jumala auttakoon häntä kantamaan murheitaan! Torstai-aamuna matkustimme jälleen Vähäänkyröön, minne Santeri ja Jonathan saivat tulla vaihtaakseen kiesit kofferiin — jolla teidän pitää tulla tänne. Älä paheksu vaihtoa, sillä kofferissa on oikein hyvä istua, ja se on niin tilava, jota vastoin kieseissä istuminen on epämukavaa, jollei ole isoa miestä takana, puhumatta siitä, että siihen mahtuu vähän kapineita.
No, sinä päivänä saavuimme Isoonkyröön, jossa meitä kohdeltiin sangen hyväntahtoisesti. Olin tyytyväinen, että kerran maailmassa sain tavata professori Stenbäckin. Hän puhui usein ja mielellään sinusta. Sanoi, että jos sinulla on taipumusta runouteen — sen hän oli kuullut, mutta ei itse nähnyt — niin ei sinun pitäisi tukehduttaa semmoista Jumalan lahjaa j.n.e. Minusta oli kuin olisin puhutellut hengellistä ruumista, sillä Evangeliskt Veckobladista muistin mikä elämä hänessä oli ollut — ja nyt hän oli mielestäni ujosteleva ja kuollut siitä. Jos hän olisi vaarinottanut Apostolin neuvon: Katso ettei valo, joka sinussa on, muutu pimeydeksi — taikka rukoillut sitä Jumalalta, niin hän ei olisi joutunut pimeyteen.[40] — [Jaakko] Cederberg [Stenbäckin apulainen Isossakyrössä] ja hänen Thildansa tulivat niin iloisiksi, kun tapasivat meidät, että kyyneleet nousivat heidän silmiinsä — kuinka sentään onkaan vanhalle Aatamille mieleen nähdä olevansa rakastettu. Hän puhui paljon lukioajastaan, sanoen sen olleen kaikkein vaikeimman hänen hengelliselle elämälleen. Sitä vastoin hän Helsingissä oli verrattomasti vapaampi; ja hän ennusti, että jos sinä jaksat vastustaa kaikkia esteitä Pietarsaaressa, on sinun oleva paljon helpompi palvella Herraa Helsingissä. Kuka tietää — kyllä niitä esteitä aina on — totta kyllä isompia ja pienempiä. — — Täällä saimme kuulla, että se tie, jota aioimme kulkea, oli kelvoton, sillä sitä ei oltu kahdeksaan vuoteen ollenkaan korjattu. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin ajaa takaisin muutamia [ruotsin] virstoja sekä Laihian, Jurvan ja Teuvan kautta pyrkiä Lapväärtiin ja sitten eteenpäin rannikkotietä. Tie Jurvan ja Teuvan välillä, luullakseni kolmen penikulman metsätaipale, oli ylen kapea ja huono. Kaikki meni kumminkin jotenkin hyvin. Yöllä rukoussunnuntaita vasten me olimme Teuvan kievarissa, jossa samana päivänä oli suuret häät. Jo klo 7 aamulla ruvettiin morsianta pukemaan. Kaksisataa vierasta oli kutsuttu, jonka vuoksi meidän täytyi lähteä sieltä edemmäs. Päivällisaikana kohtasimme Södermanin[41] Lapväärtissä — jos sentään olisin tiennyt, että hän niin pian tapaisi sinut, kyllä olisin mennyt puhuttelemaan häntä. — — Matkakuvaukseen lisään ainoastaan, että me pyhäiltana tulimme Ömossan kievariin ja vietimme yön tiistaita vasten Noormarkun kievarissa. Se on lähinnä Poria, jonne matkustimme tiistaiaamuna ja jossa otimme asuntomme Otavassa. Me kävimme Sandelinilla, tapasimme hänet ja Rosan[42] terveinä ja iloisina. Sandelin oli minusta niin kohtelias ja vakava. Hakiessamme hyvin varustettua myymälää, missä tehdä ostoksia, minä sanoin: asuuhan tässä kaupungissa Rosa Sandelinkin, ja samassa Emmi näki Sandelinin nimen erään myymälän ovella. Me menimme sisään — myöskin ostaaksemme Arndtin Paratiisin huvitarhan, jota kauan olin toivonut — sekä tervehtiäksemme Rosaa. Rosa oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, jopa kertoi esiintyneensä teatterin palkeilla Porissa, kovin kevytmieliseltä hän minusta tuntui, mutta hyvin ystävällinen ja kohtelias hän oli meitä kohtaan. Kauppias Widbomilla me ostimme 40 ruplalla kaikenlaista. Matkustimme yöksi lähimpään kievariin, josta keskiviikkoaamuna otimme kolme kyytihevosta ja tulimme tänne klo 1/2 11 samana iltana (8 p:nä toukok.). — Siinä on nyt matkakertomuksemme. — Sinä sanoit, että käyntimme Pietarsaaressa oli kuin lumihiude, joka pian katoaa. Minusta ovat kaikki käynnit ja koko matka kuin unelma.
Täällä näyttää olevan erittäin hupaista — joka päivä olemme saaneet tuoretta kalaa. Talonpojat ovat tuoneet meille munia, maitoa, voita, perunoita, puuastioita y.m. Huomenna 6:ntena sunnuntaina isä saarnaa ensi kerran, luultavasti täytyy minun olla kotona, niin että muut pääsevät kirkkoon. — — Meillä on täällä vasta yksi ainoa lehmä, mutta emme olisi sitäkään tarvinneet, niin runsaasti olemme saaneet maitoa. — — Viihdymme äärettömän hyvin. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista sekä erinomaisen kaunista. Paikkaan mieltyy yhä enemmän. Se muistuttaa Granö'tä Storstrandista katsoen.1 [Ainoastaan] Alba itkee tavantakaa ja tahtoo Kannukseen; muilla on niin hauskaa. —
Nyt minä panen mieleesi tehtävän, joka sinun tulee toimittaa. Muista kaksi asiaa matkalla tänne Pietarsaaresta. Ensiksi sinun pitää Vähänkyrön kievarissa kysyä kolmijalkaista kuparipannua, jonka me unohdimme sinne, sekä Noormarkun kievarissa tiedustella matamilta mustaa, silkkistä pitkäshalettia, jonka hän lupasi hakea meille, luvaten antaa sen teille, kun sitä kysytte. Ja nyt hyvästi, rakas lapsi, Jumalan haltuun, olet sydämellisesti tervetullut kotia." —
Ylioppilasajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861-66.
Vähän ennen juhannusta tulivat pojat Pietarsaaresta ja Vaasasta, ja kaikki he samoin kuin perheen muut jäsenet mieltyivät uuteen kotiinsa, Karkun pappilaan, joka Kuloveden rannalla sijaitsevana luonnonihanuudessa on verrattomasti Kannuksen edellä. Sitä paitsi ensimäinen kesä tarjosi paljon muutakin viehättävää, uusia tuttavuuksia ja vaihtelevia tapahtumia. Esimerkkinä mainittakoon, että elokuun alussa Augusta täti tyttärineen (paitsi maalaajattarena tunnettua Aleksandraa, sittemmin tohtorin rouva Saltin) tuli pariksi viikoksi Karkun pappilaan, ja että heidän siellä ollessaan, 18 p:nä s.k., olivat isän virkaanasettajaiset, joiksi paljon pappeja ja muita vieraita kokoontui sinne. Toimitusmies oli Hämeenkyrön rovasti Yrjö Jaakko Forsman, jota avusti hänen poikansa, tohtori Georg Z. Forsman (Yrjö Koskinen) sanelemalla valan. — Vaikka Kalle Gummerus iloisena ja toimeliaana oli mukana kaikessa, näkee sentään hänen muistiinpanoistaan, että hän mieleltään oli sama kuin viime aikoina lukiossa. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa heränneitten toveriensa kanssa, jota paitsi hän, kevään loppupuolella saarnattuansa Pietarsaaren sekä maalais- että kaupunginkirkossa, kesällä saarnasi Suoniemen kappeli- ja Karkun emäkirkossa. Elokuun keskivaiheilla hän alkoi lukea Homerosta ja hepreankieltä, arvatenkin ajatellen ylioppilastutkintoa, jota suorittaakseen hän 28 p. lähti Helsinkiin. Sinne oli Augusta tätikin jo ennen matkustanut, sillä syksystä alkaen hän perheineen asettui Helsinkiin asumaan. Isä taasen lähti samaan aikaan viemään nuorempia poikia kouluun Turkuun, joka oli lähempänä kuin Vaasa.
Helsingissä Gummerus ensi ajaksi vuokrasi Duwaldtin kanssa yhteisen asunnon. Syyskuun 17 p:nä hänet hyväksyttiin ylioppilastutkinnossa, mutta arvolause oli alhaisin — approbatur. Kotona hän nähtävästi oli kuvitellut parempaa tulosta, sillä äiti huomauttaa, että arvolause itse asiassa oli luonnollinen seuraus siitä, että hän niin huonosti oli käyttänyt kouluaikansa; varemmin olisi hänen pitänyt muuttaa elämänsä voidakseen korjata mitä ennen oli laiminlyönyt. Muuten äiti oli kovin huolissaan siitä, kuinka Kalle säilyisi "vaarallisessa maailmassa, missä hän nyt omin päin vaelsi", ja iloitsi kuullessaan hänen asuvan heränneen toverin kanssa ja viettäneen vaatimattomat ylioppilaspidot. — Nämä pidot olivat mainitun päivän iltana silloisen Evijärven kappalaisen, pastori Gustaf Erik Forsmanin luona — klinikassa. Tämä kuuluu oudommalta kuin asia itsessään oli. Silmätautia potevana Forsman oli tullut Helsinkiin ja asui professori Jakob Estlanderin hoidettavana sairashuoneessa, jossa sali annettiin kekkereihin käytettäväksi. Mahdollista on, että ajatus niiden viettämisestä siellä oli Gummeruksen, joka tahtoi välttää ravintoloita, mutta oli siihen muutakin aihetta. Paitsi Gummerusta ja Jonathan Johanssonia oli isäntänä myöskin pastori Forsmanin poika, Gustaf Gideon, ja pitojen vietto klinikassa teki siis isälle mahdolliseksi olla mukana. Muuten sanottakoon, että pastori, vaikka oli herännyt ja vakava mies, luonnostaan oli, niinkuin useat muut Forsmanit, taipuvainen huumoriin ja viattomaan leikillisyyteen ja sentähden viehättävä nuortenkin seurassa. Näin ollen on kyllä ymmärrettävää, että vanhan miehen läsnäolo ja itse paikka vaikuttivat, että pidot olivat tavallista hiljaisemmat, mutta jollei totia juotukaan, oli kuitenkin teen jälkeen sekä punssia että viiniä tarjona ja sen ohella puheita ja iloista pakinaa kuten ainakin sentapaisissa seuroissa. Kunniavieraina oli kekkereissä Yrjö Koskinen ja lääketieteen kandidaatti E. A. Krohn sekä tovereina O. A. Forsén, G. Duwaldt, G. Smirnoff, Joh. Gabr. Ingman, E. V. Petterson, W. Wegelius, "2 Fellmania" (Aug. Abrah. ja ?) ja G. Johansson. — Kun Gummerus sittemmin kirjoitti kotia, että toverit olivat nauraneet hänelle pitojen johdosta, niin hän lienee käsittänyt asian tarpeettoman vakavasti; vähemmästäkin oli tapana Mutterin kanssa leikkiä laskea, saatikka laatuaan todella harvinaisista kekkereistä klinikassa.
Vanhemmat toivoivat Kallen palaavan syksyksi kotia, mutta hän jäi Helsinkiin. Hänen aikomuksensa oli suorittaa stipendiaattitutkinto, ja muutenkin ansaitakseen jotakin toimeentulokseen hän alkoi antaa tunteja (à 40 kop.) rva Häggbergin tyttökoulussa sekä myöskin opettaa kahta poliisimestari eversti C. J. Tavaststjernan tytärtä. Syyskuun lopulla hän muutti asumaan (entisen) yliopistonkamreerin A. W. Wegeliuksen luokse, ja tuli siten — äitinsä suureksi iloksi — heränneeseen perheeseen. "Äiti ei voi uskoa", Kalle kirjoittaa 27/9 (ainoassa kirjeessä, joka näyttää säilyneen niistä sadoista, jotka hän on kotiin kirjoittanut), "kuinka hyvän paikan olen saanut, on melkein kuin asuisin Helanderilla Pietarsaaressa. Kamreerilla on kaksi poikaa, joista toinen (Wilhelm) pian suorittaa kandidaattitutkinnon ja toinen (Martin) on lyseolainen. Pari iltaa sitten olin jo pannut maata, kun kuulin veisattavan sisällä. Eilen illalla laulu alkoi minun vielä ollessani täydessä puvussa. Hetken mietin, voisinko enää niin myöhään mennä sisään — klo oli 10:n vaiheilla — mutta menin. Me veisasimme pari virttä, sitte kamreeri luki ääneen, ja sen jälkeen mentiin levolle. Niin minä odottamatta olen tullut parhaimpaan kortteeriin, mikä on ajateltavissa, ja saan täällä asua ainakin koko vuoden, vaikka moni haluaisi tänne — se on aivan kaupungin laidassa, ja sitä ympäröi mitä irstaisimmat pesät, jotka poliisi kumminkin kuuluu (pian) tyhjentävän. — — Jumalan kiitos, että pääsin tänne asumaan. En voi kieltää, että huolehtiminen parannuksestani oli laimenemassa — mutta eilen illalla oli kuin olisin saanut uutta rohkeutta ja uutta vakavuutta." —
* * * * *
Helmikuulla 1860 tapahtunut mielenmuutos oli välittömästi johtanut Gummeruksen ajattelemaan papinuraa opintojensa päämääränä. Kun samaan aikaan Venäjältä oli tiedusteltu, olisiko joku (tai ehkä useampikin) suomalainen nuorukainen halukas tulemaan Tarton (silloin saksalaiseen) yliopistoon vapaasti tutkiaksensa teologiaa sillä ehdolla, että sitoutuisi pappina toimimaan Venäjällä luterilaisten kesken, meni hän uskonnollisessa innostuksessaan rehtori Odenvallille ilmottamaan olevansa valmis noudattamaan kehotusta. Kuitenkaan ei siitä sen enempää tullut, luultavasti senvuoksi, että vanhemmat ehdottomasti vastustivat aietta. Sille harrastukselle, joka näin pojassa näyttäytyi, he kyllä antoivat tunnustuksensa, mutta sitoutuminen jäämään vieraaseen maahan oli heistä pelottavaa — hän tulisi "kruunun mieheksi", ja sitä he eivät mitenkään tahtoneet. Että Kalle muuten halusi ruveta papiksi, oli kyllä heidän mieleensä, ja Helsingissä hän empimättä kirjoittautuikin jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Toinen kysymys oli, osaisiko hän nyt olla ahkerampi kuin ennen ja johdonmukaisesti pyrkiä valitsemaansa päämäärään? Äiti, joka tunsi poikansa huikentelevan luonteen, ei voinut olla sitä epäilemättä, ja hyvin pian Helsingin elämä ja sen tuottamat vaikutelmat saivatkin Kallen ei ainoastaan luopumaan parannuspyrinnöistään, vaan panemaan suurimman osan aikaansa aivan toisiin puuhiin kuin teologisiin opintoihin.
Jo ensi syksynä (1861) Gummerus tunnustaa kovin halunneensa mennä muutamiin Töölössä (arvattavasti sikäläisessä ravintolassa) pidettyihin tanssijaisiin sekä teatteriin, mutta hän oli silloin voittanut itsensä. Samaan aikaan hänellä oli tapana heränneitten toveriensa kanssa — kaikkiaan oli heitä seitsemän — yhtyä lauvantai-iltoina yhteiseen hartausseuraan. Mutta jo kevätlukukautena tapahtui muutos. Ensiksikin lienee siihen vaikuttanut se, että Kalle muutti Wegeliukselta Augusta tädin luokse. Ainakin äiti piti tätä asunnonmuuttoa arveluttavana asiana. Ei sentähden, ettei hän pitänyt sisarestaan tai ettei tiennyt poikansa hänen kodissaan olevan hyvässä hoidossa, vaan senvuoksi, että hän pelkäsi hienosti sivistyneen Frosteruksen perheen — "maailmallinen" kun hengeltään oli — saavan Kallen luopumaan hartausharjotuksista, jotka olivat niin tärkeitä hänen hengelliselle elämälleen. Toiseksi pääkaupungin elämä yleensä ja seurustelu uskonnollisissa asioissa erimielisten toverien kanssa vastustamattomasti johti Gummeruksen uusille taikka kenties oikeammin vanhoille teille. Kolme vuotta myöhemmin hän lyhyessä muistiinpanossa tunnustaa lankeemuksensa tapahtuneen keväällä 1862, ja sen lähtökohtana oli ollut eräs teatterissakäynti sekä väittelyt uskonnosta toverien kanssa.
Ymmärrettävää on, että Gummeruksen kotia lähettämät kirjeet sisällykseltään muuttuivat, samassa kun hänen mielensä muuttui, ja että äiti sen kohta huomasi. Vaikka Kallen kirjeet ovat hävinneet, voidaan äidin vastauksista käsittää kehityksen meno. Liikuttavasti väräjää välittömissä sanoissa äidin sydän, ja täydentääkseni hänen kuvaansa panen tähän muutamia otteita.
Aavistaen miten pojan oli käyvä äiti kirjoittaa (1/3 1862): "Niinkuin kääntymisesi Jeesukseen on ollut elämäni suurin ilo, olisi luopumisesi hänestä korkein tuskani." — Kirjeestä toukokuun 3 p:ltä (s.v.) näkee, että äiti jo on kaikesta selvillä: "Rakas lapsi! Kiitos kirjeestäsi ja siitä huojennuksesta, jonka se tuotti kipeälle sydämelleni [äidillä oli sydäntauti, jonka tuskallisuutta sielullinen levottomuus enensi], paljon olisi minulla lisättävää, mutta mitä se hyödyttää. Olen tullut siihen vakaumukseen, että on yhdentekevämitäsinulle kirjoitan — mutta kumminkin tahdot, että kirjoitan — ja se ilahduttaa minua sangen paljon — sillä jos olisit siitä välinpitämätön — niin se olisi hyvin tuskallista. Tokkohan sinä paljonkaan viitsit lukea ja vielä vähemmän panna muistiin ja mieleen muistutuksiani? Epäilen sitä — mutta kumminkin pyydän: säilytä kirjeeni, kenties se aika on pian tuleva, jolloin et koskaan enää saa sellaisia kirjeitä. Jos silloin, kun maailma ja myrskyinen sydämesi mitä rajuimmin pauhaa — jos silloin kaipaat ystävää ja hänen neuvoaan ja nuhteitaan ja kaikista hellin sydän maan päällä — äidin sydän — on kylmennyt — ota silloin esiin kirjeet, ehkä sinulla silloin on oleva jotakin hyötyä niistä, vaikka ne nyt ovat sinusta — kenties ikäviä. — — — Et ole tahtonut kirjoittaa mitään itsestäsi — sitä vastoin olet haalinut kokoon kaikenlaisia uutisia, jotka eivät kuitenkaan vähääkään huvita minua, joka yksistään ikävöin kuulla jotakin sinusta itsestäsi. Avomielisen, ujostelemattoman hengen, joka sinulla oli heräyksesi ensi aikoina ja jolla sinä tunnustit erehdyksesikin, sen olet nyt menettänyt; orjuuden ja pelon henki on tullut sijaan. Etsi, etsi, rakas lapsi, sitä valittujen lasten henkeä, jossa huudamme: Abba, rakas isä. — Kirjoita, milloin tulet kotia. Oi, kuinka on oleva suloista painaa sinua sydäntäni vasten — miten kaukana lienetkään!" — — Kymmentä päivää myöhemmästä kirjeestä vielä seuraavat rivit: — "Kiitos kirjeestäsi, jonka sain eilen. Oli iloista kuulla, että olet terve, että luet suuremmalla halulla ja että siis toiveesi ovat paremmat. Mutta — — (minun pitäisi kai sen johdosta olla täysin tyytyväinen eikä toivoakaan sisältörikkaampia kirjeitä) mutta voi, miten sentään tuntuu tyhjältä — minusta on aina kuin semmoiset kirjeet tulisivat kädestä — taikka ruumiista — taikka kuoresta. Haluaisin kirjettä sydämestä, sielusta, ytimestä. Mutta ehkä et ymmärräkään mitä tarkotan. Tahdon sentähden vaieta. Kenties koittaa vielä päivä, jolloin minua ymmärrät. Rukoilen sitä Jumalalta ja toivon — oikean päiväsi vielä tulevan ja aamuauringon hajottavan sumun, joka sinua ympäröi, että sinussa maallinen elämä pienine murheineen jää toiseen sijaan ja Kristus ja hänen armonsa astuu ensi sijaan. Kunnes se tapahtuu, kirjoita vain suoraan toiveistasi tähän elämään nähden — en tahdo, että teeskentelet ja valehtelet itsesi muuksi [kuin olet]." — —
Kumminkaan ei Gummeruksen palaaminen entiseen suruttomuuteen ollut niin äkkinäinen ja ehdoton kuin edellisestä luulisi. Vielä talvella 1862—63 hän oli kirjeenvaihdossa uskonnollisista asioista sukulaisensa, silloisen ylioppilaan (sittemmin rautatieinsinöörin) Herman Gummeruksen kanssa, joka oleskeli kotiopettajana Kemiössä, Hermanin pitkistä kirjeistä päättäen Kalle koetti vakavasti puolustaa raamatullista ja kirkollista kantaansa, jota vastoin hän itse nojaten Ignelliin ja (Viktor) Rydbergiin rohkeasti ja huomattavalla esityskyvyllä osotti sovinto-opin y.m. uskonkappalten ristiriitaisuuksia ja heikkoutta terveen järjen kannalta. Edelleen on myöhemmiltä ajoilta monta todistusta siitä, ettei heräyksen sytyttämä tuli Kalle Gummeruksen sisässä koskaan kokonaan sammunut, vaan kyti kytemistään tuhkankin alla, ja vaikkei se enää noussutkaan ilmiliekkiin, juontunee sentään siitä se, mikä hänen elämäntyössään ilmaisee vakavaa ja syventynyttä sielunelämää. Toisin sanoen, jos onkin ymmärrettävissä, että hänen vilkas luonnonlaatunsa, mielenlujuuden puutteensa ja taipumuksensa kirjalliseen toimeen johtivat hänet pois herännäisyydestä, niin olivat ne kaksi vuotta, jolloin hän oli sen vallassa, sittenkin tärkeä jakso hänen kehityksessään, jopa niin, että ne tuntuvasti määräsivät hänen myöhempien harrastuksiensa suunnan. Erään toverin kirjeestä näkyy, että Gummerus jo keväällä 1862 ajatteli muuttamista historialliskielitieteelliseen osastoon, mutta luultavaa on, ettei hän kirjoittanut siitä kotia; äidin kirjeissä ei mainita sanaakaan asiasta.
* * * * *
Kesällä 1861 Gummerus vielä entiseen tapaansa oli sepittänyt ruotsinkielisiä runoja — muuan pitkä, hurskas kyhäelmä ajan kalleudesta on osotettu Emmi sisarelle. Ylioppilaaksi tultuaan hän otti suomen kirjailijakielekseen, samalla kun hän siitä lähtien julkisuudessa enimmäkseen esiintyi kertojana; runoillessaan hän yksityisesti vielä toisinaan käytti ruotsia, mutta milloin hän runoelman painatti, oli sekin suomenkielinen. Arvatenkin tämän muutoksen aikaansaivat uusi ympäristö, uudet ystävät. Jo kesällä hän, käydessään Hämeenkyrön pappilassa, oli tutustunut Yrjö Koskiseen ja hänen veljiinsä, ja syksyllä hän joutui muittenkin innokkaitten suomenmielisten piiriin. Näiltä hän tietysti sai kuulla mitä Suomettaressa luettiin, että näet "tänä kansamme uudestasyntymisen aikana, joksi voimme nykyisyyttä sanoa, tarvitaan kaikki suomen kielen taitajat kirjoitusmiehet julkisuuden palvelukseen", ja miten olisi Gummerus, joka niin sanoakseni luonnostaan kuului heidän joukkoonsa, vastustanut kehotusta. Suomea hän osasi lapsuudesta saakka, eikä se seikka, että hän kirjailijana oli tottumaton sitä käyttämään, ollut mikään pätevä syy vetäytymään siitä. Olivathan kaikki muutkin kansallismieliset samassa asemassa, nimittäin että olivat olleet taikka olivat pakotetut luopumaan entisestä koulu- eli sivistyskielestään. Hankalaa ja vaivalloista se tietenkin oli, mutta sen korvasi tyydytyksen tunne, jonka herätti tieto siitä, että oltiin mukana oman kansan tulevaisuutta luomassa.
Äidin kirjeistä näkyy, että Kalle maaliskuun lopulla 1862 oli kertonut alkaneensa suomentaa jotakin komediaa, osaksi raha-ansion tähden, osaksi harjaantuakseen suomenkielen käyttämiseen. Luultavasti tämä tarkottaa Holbergin Jeppe Niilonpoikaa, jonka suomennos seuraavana vuonna ilmestyi Näytelmistössä II. Vähän myöhemmin Gummerus vielä (lyhentämällä) suomensi John Bunyanin teoksen, Kertomus hengellisistä kokemuksistani (pain. 1863), Holbergin Don Ranudo de Colibrados (Näytelmistö IV, 1867) ja Heibergin Katsokaa peiliin (Maiden ja merien takaa, 1866), ottaen siten osaa siihen ahkeraan kääntämistyöhön, jolla tähän aikaan koetettiin laskea perustusta suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Nähtävästi juuri ennenkuin oli ryhtynyt ensinmainittuun suomennostyöhön, hän kävi J. V. Snellmanin luona neuvottelemassa mitä ottaisi käännettäväkseen. Käynnin aiheena oli kenties seuraava kohta eräässä äidin kirjeessä edelliseltä syksyltä: "Kyllä sekä isä että minä tunnemme Snellmanin", äiti kirjoittaa ikäänkuin vastaten johonkin kysymykseen. "Isä ihailee hänen suurta kirjailijakykyään. Hän oli häissämme. Sinulle olisi varsin hyödyllistä tulla lähempään yhteyteen hänen kanssaan. Sano hänelle terveisiä isältä, jos tapaat hänet. Jos tarvitset neuvoa kirjoitustöissäsi, niin käänny hänen puoleensa".[43] Gummeruksen paperien joukossa on Snellmanin kirje, joka koskee heidän neuvotteluansa. "Ehdotettu novelli", hän siinä sanoo, "on liian hupsutteleva ansaitakseen tulla käännetyksi. Sellaisella pitää olla taiteellista arvoa, jotta suomennos rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta." Kuitenkaan ehdottamatta toista parempaa teosta hän lähettää Gummerukselleruotsinnettavaksiotteita ranskalaisesta teoksesta "L'idée Napoleonienne". Luultavasti Gummerusta sentään jotenkin vähän huvitti semmoinen tehtävä, sillä siihen aikaan Vaasan lukiosta tulleet ylioppilaat harvoin osasivat niin hyvin ranskaa, kuin siihen epäilemättä olisi ollut tarpeen. Siitä syystä kai Gummerus ryhtyi Jeppe Niilonpoikaan, jota ehkä Kaarlo Bergbom oli suomennettavaksi suositellut.
Mutta Gummerus ei tyytynyt pelkkään käännöstyöhön. Toukokuun alussa nähtiin Suomettaressa nimimerkki —l—b—s. pienen, kahteen numeroon jaetun jutelman alla nimeltä "Hän oli Venäläinen". Se on muistelma siltä ajalta, jolloin tekijä oli "pikkuinen, pahankurinen poika", ja kertoo vanhasta ukosta, joka asui mökissä Raumajoen rannalla, jolla oli tapana pyhäaamuina kirkkomatkallaan pistäytyä pappilan renkituvassa ja joka eräänä juhannuspäivänä saatuansa halvauksen pappilassa kuolikin. Sitä ennen hän kuitenkin pastorille tunnusti olevansa venäläinen sotilas, joka Porrassalmen tappelussa haavoittuneena ja toisen silmänsä menettäneenä oli siitä saakka piillyt Suomessa. Hän oli muinoin murhannut kapteeninsa ja myöhemmin Suomessa ottamansa vaimonkin, mutta myöskin pelastanut kuolemasta erään venäläisen, joka sittemmin kiitollisuudesta vuosittain oli lähettänyt hänelle raha-apua. Kerran kuultuansa pastorin saarnaavan ukko oli alkanut etsiä sovintoa Jumalan kanssa, ja nyt hän erosi elämästä luottaen vapahtajaansa. Epäilemättä on kertomuksella perää todellisuudessa, joskin kertoja lienee siihen omiansakin lisännyt. Miksi mies oli vaimonsa surmannut, jää selittämättä, samoin kuin lukijalta salataan, kenen hän oli pelastanut ja miten. Sellainen perustelun puutteellisuus ei ollut myöhemminkään harvinainen kertojan jutelmissa, hän kun enimmäkseen liikkui mielikuvituksensa varassa laiminlyöden sekä luonteenkuvauksen että sommittelun.
Tuskin paria kuukautta myöhemmin nähtiin Gummeruksen nimimerkki jo pienen kirjasenkin nimilehdellä. Heinäkuulla 1862 ilmestyi näet P. Th. Stolpen kustannuksella hänen esikoisensa "Veljekset, uutelo, kertoeli —l—b—s.", kenties ensimäinen kirja, jonka hinta on penneissä (60) määrätty. Vihkosessa, joka sisältää vain 48 sivua pienintä 8:oa, kerrotaan, Pietarsaari toimintapaikkana ja Ison vihan veriset melskeet ja hävitykset taustana, julma murhenäytelmä. Siinä esiintyy kaunis mustalaistyttö, joka kolmeen murhaan syypäänä mestataan, kaksi veljestä, joista toinen murhataan ja toinen murhaa itsensä, sekä vihdoin kaksi hullua tyttöä! Tuokko (A. Törneroos), joka Suomettaressa ilmotti novellin ja huomautti tapausten perustelun riittämättömyydestä, ei myönnä sille suurta taiteellista arvoa, mutta miten kieli onkin virheellistä, ovat, hän sanoo, "lauseet selvät ja sujuvat", ja harjoittamalla voi tekijästä tulla "hyväkin työmies suomalaisen kirjallisuuden niin vähän viljellyllä vainiolla". — Kuinka harvinainen näinkin vaatimaton kertomus 1860-luvulla oli, huomaa siitä, että J. V. Snellmankin otti siitä mainitakseen Litteraturbladissa. Tekijä ei näy selvittäneen itselleen, hän lausuu, mitä jokapäiväiseltäkin novellilta vaaditaan. "Henkilöt ovat varjokuvia, joita sattumalta kuulee, mutta ei näe. Kenties ne seisovat yksilöityinä tekijän mielikuvituksessa, mutta hän on unohtanut maalata niitä lukijalle. — — Meistä on ollut syytä lausua julki arvostelumme teoksesta, sentähden että nuori tekijä osottaa vilkasta mielikuvitusta ja että esityksessä on reippautta ja lentoa, jotka eivät ole tavallisia. Sen vuoksi voi häneltä toivoa parempiakin tuotteita kuin tämä hurja, säännötön luonnos. Liioittelu on kirjailijanalussa aina lupaavampi ominaisuus kuin säännönmukainen velttous."
Paavo Tikkanen, joka jälleen vuosina 1861—63, samoin kuin parina ajanjaksona ennenkin, yksinään toimitti Suometarta, näyttää kohta huomanneen, mikä oiva apumies Gummeruksessa oli tarjona, sillä jo syyskauden alussa hän sopi tämän kanssa, että hän säännöllisesti antaisi lehteen kaunokirjallisia lisiä, ja lokakuun alusta siinä tavataankin sentapaisia kirjoituksia, varustettuina tunnetulla tekijänmerkillä. Saatuansa tiedon sopimuksesta äiti kirjoittaa (24/10 1862): "Rakas lapsi, minkä tilaisuuden onkaan Jumala suonut sinulle antaa kynttiläsi loistaa — jollei muuten pimeys jo ole ympäröinyt sinua — kun saat kirjoittaa julkiseen lehteen. Rukoile Jumalalta armoa voida kirjoittaa niin, että siitä on toiselle tai toiselle hyötyä; turhanpäiväistä on kaikissa sanomalehdissä yllinkyllin. Onpa siitä sinulle hyvä tulokin." —
Paitsi yhdellä runolla ("Onnettoman huokaus" 14/11) Gummerus syyskautena 1862 kartutti Suomettaren sisällystä kolmella kertomuksella. Ensimäinen näistä,"Rakkaus kaikki voittaa"(4 numerossa 3/10—31/10) muistuttaa sommittelultaan kansansatua. Eräs pappi ottaa vaeltavan ylioppilaan, köyhän torpparin pojan, kotiopettajaksi perheeseensä. Samassa seurakunnassa on Ilolan suuri talo, jonka isäntä, peläten että hänen nuoren tyttärensä kosijat pitävät ainoastaan perintöä silmällä, pastorin neuvosta on ottanut tavakseen kosijoille vastata, että hän kyllä antaa tyttärensä, mutta että talo ei kuulu myötäjäisiin, vaan on tuleva eräälle kaukana asuvalle perilliselle. Tämä odottamaton tieto saa rikkautta tavottelevat peräytymään. Sillä välin on ylioppilaskin rakastunut Ilolan tyttäreen, ja kosiessaan hän kestää koetuksen, joten hän saa sekä tytön että talon. "Siitä päivästä", kertomus päättyy, "jona tapaukset Ilolassa tulivat ilmi, ruvettiin L—järvellä rakkautta pitämään suuremmassa arvossa kuin rikkautta." — Toinen lyhyt kertomus,"Mistä leipää?"(9/12), näyttää miten Jumala kuulee köyhän rukouksen, joskin toisin kuin rukoilija on ajatellut — ja oli siis sekin niinkuin edellinen tekijän äidin toivomusten mukainen. — Kolmas jutelma,"Mukava kosto"(2 n:ssa 12/12—16/12) on toista laatua, nimittäin jotenkin venytetty hullunkurinen kasku majurista, jonka ahneus ja ilkeys sotamiehiä kohtaan kostetaan niin, että hänet päihtyneenä saadaan luullun kenraalin tuomiosta maksamaan 25 ruplaa sakkoa erään uhrinsa hyväksi. Kun myöhemmin H. D:ssa juttua oli moitittu, Gummerus vastatessaan sanoo tarkotettujen henkilöitten vielä elävän. Luultavasti oli kasku muistelma Vaasasta, koska siinä viitataan "kaupungin paloon".
Joululomalla kotona Gummerus nähtävästi otti puheeksi ennenmainitun ajatuksensa muuttaa historialliskielitieteelliseen osastoon, jolla hän ei kuitenkaan vielä tarkottanut sitä, että kokonaan luopuisi aikeestaan ruveta papiksi. Mikäli kerrotaan, kuuluu äitikin katsoneen tuuman järkeväksi, muun muassa sentähden, että hän kirjailijana oli laajempien yleistietojen tarpeessa. Itse asiassa Gummerus kevätlukukauden alussa (12/2 1863) ilmottautui mainittuun osastoon ja suunnitteli tästä lähtien opintonsa filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti. Hän alkoi kuunnella latinan ja arabian kielien luentoja ja yhdessä K. E. Enebergin kanssa näitä kieliä lukeakin. Eneberg oli yhtä kyvykäs kuin ahkera, ja jos Gummerus oli pysyttäytynyt tieteellisissä harrastuksissaan hänen rinnallaan, olisi tulos varmaankin ollut hyvä. Mutta kaikesta päättäen hänen lukuintonsa nytkin pysyi entiseen tapaan heikkona; kirjailijatoimi oli hänelle verrattomasti rakkaampi.
Alotettuansa sanomalehtimies-uransa, niinkuin ylempänä kerrottu on, Gummerus vuodeksi 1863 antautui Suomettaren toimituksen varsinaiseksi jäseneksi, ollakseen lehden "kaunokirjoittaja", s.o. hoitaakseen sen kaunokirjallista osastoa. Kun hän sitä paitsi, niinkuin ennen kertoessani August Hagmanista olen maininnut, tämän kanssa oli päättänyt uudesta vuodesta alkaen julkaista aikakauslehteä nimeltä "Luonnotar, kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi", niin näemme, että kirjallinen toimi yhä enemmän kietoi hänet pauloihinsa. Varustaessaan kahta säännöllisesti ilmestyvää julkaisua alkuperäisillä novelleilla ja jutelmilla Gummeruksella tästä lähtien, miten helposti tuotteleva hän muuten olikin, välttämättömästi oli pää täynnä kertomusaiheita ja kohtauksia. Ei ole ihme, että entiset vakavammat mietteet ja lukuinto supistumistaan supistuivat, jolleivät kokonaan haihtuneet.
Kaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka eli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää kertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä, niin"Ahkeruus ja laiskuus", joka oikean pyhäkoulukertomuksen tapaan opettaa, että "ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan, mutta laiskuus vie häpeään"; niin"Houkuttelija"(= viettelijä), jossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu todistaa, että "miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää"; niin"Juutalainen", jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen mukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan juutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka kautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin"Äidin rakkaus", jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille joutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta sekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee — mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu paheen tieltä; niin"Muistin kukka haudalla", joka kuvaa, miten julkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin tulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan muistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin lepäävän; ja niin vihdoin"Mitä koivu taitaisi kertoa", missä puhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella istui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan tappelussa.
Enemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon"Merimiehen morsian", joka nähtävästi on huolellisemmin sommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen ja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu, lähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten surunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon iskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen jyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo näitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies koettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä kuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia viattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan nuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun erään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan renkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu palaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden surumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden liian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys ja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.
Seuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja esityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on kyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä, että esim. novellissa"Onnen sattuma"talon nimi, jossa pääosa toimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola! Aiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. — Parooni Edler on vastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana Elina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän näet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin, siten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä kodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa antaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen häntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa saama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille, rupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan ja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei mitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa hänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi ja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan tunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila luulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän ajaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti sairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä ennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana päivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on ehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni yöllä oli kuollut. Olihan se "onnen sattuma"! Antti meni nyt suoraa päätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset saivat toisensa — papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa hyvittäjäisinä!— Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on sankari novellissa"Minä tahdon kostaa, sanoo Herra". Varhain tultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana, mutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta hän murhaa "Enkelin" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen rangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa myöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon päällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa samassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. — Lähempänä varsinaista kansankuvausta ovat"Ilmaisen ukko"ja"Noituri". Töllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on saituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman lähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on sattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu pojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin olisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet niin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. — Noituri nimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka edukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa ylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille, joka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten hämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan noitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. — Historiallisena novellina eroaa"Katarina Ensimäinen"kaikista muista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen Gummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n rinnalle Venäjän valtaistuimelle.
Yleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat taiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee sitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän hän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli sisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina pääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet kauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön tavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä huolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään yleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä, hänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan tullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä seikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista harva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet kertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään luotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.
* * * * *
Vuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt. Joskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei aina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa. Niin hän esim. kirjoittaa 18/2: — "Kiitos riveistäsi! Kyllä lyhytkin kirje on tervetullut — kun vaan saan kuulla, että olet terve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä ilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona — totta kai sinä luet siellä — niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille. Sillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana." — — "Olen näinä päivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra'] Suomettaressa — mutta huu — kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs nyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti, myöskin pääty julmasti." Edelleen 28/3: "Viikko sitten kävivät meillä Yrjö Koskinen ja Caloander[45] — he olivat täällä päivällisillä. Jutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö ollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? — Tietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä olet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet loppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi kylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen — mutta nyt on sinulla Suometarkin. Hän sanoi — niinkuin Litteraturbladissakin lausuttiin — että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän sanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja huomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua varottaneet — hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. — Minä pyysin häntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän kunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti uteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli ratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta — koeta [päästä siitä irti]." — Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun: "'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se äiti olisin minäkin (!)"
Syyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa ensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan pääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä ollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. "Emmehän me", oli isä sanonut, "ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä sittenkään oikein nähnyt."
Jo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi suomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti tuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä kappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen huomaa äidin kirjeistä: (30/10) "Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja rahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille Pöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja (Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.] Silviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon." — (21/11) "7 tai 8 kpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan." —
* * * * *
Suometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä ennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia. Rohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä joka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin 50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen toimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen huoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista kirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan Suometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen. Siitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää kuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita laajempi.[46]
Ensimäinen näistä novelleista,"Palkinto eli turhallisuuden seuraukset", liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat luonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen Olli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää tytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan pojalle ja sitte eräälle "herralle", joka tuntemattomana ilmestyy paikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo olevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on kuuluisa varas ja rosvo, "Pitkä Pekka". Tämä varastaa Mattilasta isännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi luultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden Elsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän Pekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa itse kahakassa kuolinhaavan. —"Laulajatar"kertomuksessa Gummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan nuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa opetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille. Terveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee Italiaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja kuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun sanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu herralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu, mutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat rouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa jälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet rosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän kasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin saa surmansa sodassa, ja "laulajatar" kuolee surusta. — Tuskin yhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta ja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten ystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin maanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas vanh:n romaaneja. — Kolmas kertomus,"Johannes, töllin lapsi", on tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama teos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä "Ylhäiset ja Alhaiset. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa." Kun vertaa kirjaa kertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa, huomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä kielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on kertomus sanasta sanaan muuttamatta.
Nimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen kirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri yhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli tavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin, pysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä tavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja aatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten välillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat asettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli ruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota ahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat silloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin nykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin "Mannen af börd och Qvinnan af folket". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä antamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein kuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä, vaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia voitettavana. Todellisuudessa on "Ylhäiset ja alhaisetkin" vain näennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä vastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi ja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi parooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat mitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu ilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha parooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he kuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt, mitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse arkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin. Saattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata säätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin suunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä samoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on huomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin että jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että sivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka viettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta "talonpojaksi" (ensi laitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden ovat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me näemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja toisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen on romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että sanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa ja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun palon jälkeen oli yhtä köyhä kuin "töllin lapsi". Sujuva kertomistapa saavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio on kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on lähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt, ja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan. Olisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat halveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille "romantikoille" ja joita arvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu tuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat sydämen värähtelemään myötätunnosta.
Paitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen kynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta, jossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin, kuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on kirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan "siunauksen") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut kotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin lähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi kirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta kauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden uutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä tapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun hän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja laajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin kaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu kiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus tuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä tutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja hän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa sekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta käräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä vastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen mukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa on Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu todellisuuteen. "Novellin", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen reportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen numeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen nimityksen.
* * * * *
Toukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta; tammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän kirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä. Hän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen entiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli mielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen suomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän minä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen että hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin Jumalan lapsi, nyt olen paholaisen!
Uudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä ei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa edellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että Gummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki itsekseen Möllhausenin romaania "Pakolainen" ja yhdessä muitten kanssa Runebergin kertomuksen "Tulipalo"; eräänä päivänä mainitsee hän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika meni seurusteluun. Oudolta tuntuu "dogmatiikka" kaiken keskellä ja niin myös lause: "Keväällä tulen papiksi". Lukihan Gummerus v:sta 1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella myöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen? Luultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta. Kenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa papintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen kirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. — — — Miten tämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. — Seurustelu Karkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli usein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein liikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2 p:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri esiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä "huononlaisesti". — Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa mitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään tai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut muistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin antautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan yhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä suurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä ja mustikoilla. Pojat — siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias — lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!), jotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä he tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja palasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän täytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä tuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla sairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli itkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin puolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän suuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä saavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä. Kerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä hän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan Pietarissa 7 vuotta. — "Hyvin hauska mies", Gummerus lisää, "enemmän juttuja hänestä toisessa paikassa" (arvattavasti jutut jäivät kirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista kertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.
Muutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta kuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut. Otettakoon niistä sentähden vähän enemmän.
Tammikuun 19 p:nä Gummerus lähti Helsinkiin. Matkalla hän tapasi pari pohjalaista toveria, ja yhdessä yövyttiin Hämeenlinnan kievariin. Siellä oli paraikaa taiteilijaperhe Hagemeister, herra, rouva ja tytär, toimeenpanemassa soitannollista iltamaa. Neljä vuotta ennen Gummerus oli nähnyt perheen Pietarsaaressa, jossa se esiintyi toht. Cannelinin ja lukion laulunopettajan, Gestrinin, avustamana. Juodessaan totiaan Gummerus katseli karmista 15-vuotiasta nti Hagemeisteria, kuvitellen mitkä vaarat uhkasivat nähtävästi vielä viatonta tyttöä. Sitte hän meni levolle, mutta toverit esiintyivät pohattoina kutsuen perheen illallisille, joka maksoi 6 ruplaa. Aamulla jatkettiin Turenkiin, mihin jäätiin, syystä että Brusilassa ja Kerkkolassa oli tuttuja ylioppilaita. Näiden seurassa vietettiin hupaisesti koko päivä ja vasta seuraavana saavuttiin Helsinkiin.
Niin matkalla; Helsingissä näin: Gummerus käy sukulaisissa, Forsteruksella, Sanmarkilla, Bergbomilla; Paavalin päivänä hän on Tikkasella, jonka luona nimipäivänä on paljon vieraita, toisen illan hän viettää Polénin luona Ahlqvistin, Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin seurassa; 30/1 hän on mukana, kun ylioppilaat käyvät kunniatervehdyksellä sijaiskanslerin, paroni R. Munckin luona, joka täytti 70 vuotta, hän käy lukuyhdistyksessä lukemassa sanomia ja tapaamassa tuttavia, niinikään pohjalaisen osakunnan kokouksissa (12/2 hän — "huonosti, kun oli väsynyt" — puolusti esittämäänsä väitettä: "Suomen kansan nykyisellä sivistysasteella on valtiokirkko välttämätön sivistyksen levittäjänä"), Helsingfors Tidningarin toimituspaikassa, Suom. Kirjallisuuden Seuran kokouksissa ja teatterissa — ruotsalaisessa nimittäin, sillä eihän suomalaista vielä ollut olemassakaan. Päivällä ja illoin hän usein pistäytyy Ekbergillä, Forsströmillä, Magitolla, Catanilla, Clopattilla y.m. kahviloissa ja ravintoloissa. Ystävistä ja tovereista mainitaan K. F. Eneberg, Juho Forsman, Kaarlo Bergbom, J. V. Calamnius, Kristoffer Cronström, Kaarlo Blomstedt, Albert Forssell, K. Bergstedt, muita vähemmin tunnettuja luettelematta. Seurassa kun ollaan, juodaan kahvia, punssia, totia, pelataan dominoa ja korttia (siihen eivät kuitenkaan mainitut toverit ottaneet osaa) ja ennen kaikkea jutellaan. Lukemisesta ei anneta tietoja, mutta arvatenkin Gummerus sitä varten eräänä aamuna nousi ja klo 1/2 5 — kun hänellä silloin ei ollut kynttilää — meni hän ulos, koputti ihmiset hereille eräässä venäläisessä "lafkassa" ja osti kynttilöitä (!); useammin hän kuitenkin oli liikkeellä myöhään illalla kuin varhain aamulla. Nähtävästi ajatus keväällä suorittaa papintutkinto oli haihtunut.
Tammikuulla 1865 ilmestyi ensimäinen vihko GummeruksenAlkuperäisiä Suomalaisia Uuteloita, C. J. Wikbergin kustannuksella. Se sisältää novellit: Sovitus haudalla, Palkinto ja Merimiehen morsian (yhteensä 130 sivua), jotka olivat ennen tunnetut Suomettaresta ja Luonnottaresta. Ensinmainittu on näet sama kertomus kuin "Onnen sattuma" (ks. ylemp. siv. 219), vaikka se on uudestaan kirjoitettu. Pääpiirteiltään on juoni muuttamatta, paitsi että Ollilan Hannan ensimäinen kosija nyt on velkaantunut ylioppilas Lager, joka valheillaan herättää lautamiehen luottamuksen, mutta sitte saatuaan tietää, että Hanna ja Antti rakastavat toisiaan, luopuu morsiamestaan, ja joka syntyperältään on Riemulan paroonin avioton poika. Tätä viimeistä piirrettä ei voine pitää parannuksena, sillä olisihan riittänyt, että parooni Antissa tapasi kadonneen pojan. Itse tapausten esitys on entistä selvempi ja luontevampi, joten vertaamalla laitoksia toisiinsa näkee, kuinka Gummerus oli kahdessa vuodessa edistynyt. — Helmikuulla luettiin Helsingfors Tidningarissa K. Bergbomin[47] kirjoittama laajanpuoleinen arvostelu näistä novelleista. Alottaen tunnustamalla, että Gummeruksella oli "suuri kyky, kenties etevin mikä novellistilla saattaa olla, nimittäin kertojan kyky", arvostelija sanoo hänen kirjailijaluonteensa omituisuuden olevan siinä, että hän mietteineen ja tunteineen niin sydämellisellä osanotolla seuraa henkilöitään heidän vaihtelevissa kohtaloissaan, että siitä jonkunlainen päivänpaisteinen lämpö leviää kuvauksen ylitse. Esimerkkinä hän mainitsee oikeuskohtauksen Merimiehen morsiamessa. Huolimatta siitä, että kuvaukselta puuttuu tarkempaa realistisuutta, saa tekijä kuitenkin omalla tavallaan menetellen kohtauksen jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi, luonteenkuvaukseen nähden arvostelija tunnustaa muun muassa ylpeän Ollilan isännän johdonmukaisesti kuvatuksi, mutta osottaa toiselta puolen, että esim. maisteri "Merimiehen morsiamessa" on naurettava, varjomainen hupakko. Yleensä ovat hänestä Gummeruksen novellit luettavat "kyläkertomuksiin", ja hän neuvoo tekijää, jonka kansantuntemusta ei käynyt epäileminen, koettamaan novelleissaan päästä lähemmäs kansan todellista elämää ja olla kohdistamatta päämielenkiintoa lemmenjuttuihin, joissa enimmiten tapaa vaikutelmia ulkomaisesta kertomakirjallisuudesta.
* * * * *
Tammikuun 25 p:nä Gummerus mainitsee vieneensä yhden "kuvauksen elämästä" Polénille, ja jo seuraavana päivänä hän alkaa kirjoittaa toista. Tämä johtaa meidät 1865 v:n tuotantoon, joka oli erittäin runsas. Suomettaressa tapaa näet paitsi"Kuvauksia elämästä",[48] joita on kaikkiaan yhdeksän, kolme muuta novellia sekä jo ennen mainitun sarjan"Koulumuistelmia". Kun näihin vielä luetaan kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" julkaistu"Sotilaan tytär", nousee tänä vuonna syntyneiden kertomusten luku neljääntoista.
Aiheiltaan ovat novellit entiseen tapaan sangen vaihtelevia."Veripisara sormuksessa"on kuvaus kaupunki- ja liikemiespiireistä. Pankinjohtaja Greiswallilla on tuhlaavan vaimonsa takia vaillinki kassassa. Kun huhu siitä leviää, hänen tytärtänsä Emilietä kosiva luutnantti vetäytyy syrjään, ja pankinjohtaja aikoo surmata itsensä. Silloin ilmestyy auttajana uusi kosija, rikas kamarineuvos, ja pelastaakseen isänsä Emilie on valmis uhrautumaan. Mutta kun kamarineuvos näkee neiden sormessa sormuksen, jonka kannassa on punainen pilkku, hän hätääntyy. Emilie on sen saanut liikkeen palveluksessa olevalta nuorelta Ernst Feltmanilta, jonka isä, kauppaneuvos Feltman, 20 vuotta ennen oli murhattu. Sitte selviää, että kamarineuvos itse oli murhaaja, ja hän oli uhriltaan ryöstämällään kassalla karannut ulkomaille, josta nyt vasta oli palannut. Pankinjohtaja perii ulkomailla kuolleen veljensä omaisuuden, jota kamarineuvos myöskin oli koettanut saada käsiinsä, ja Emilie tulee onnelliseksi Ernstin kanssa. — Mutkikas juoni; henkilöt varjomaisia."Kahdentoista tuhannen markan vahinko!"Rovasti Grandt sairastaa kuolintautiaan, turhaan hänen rouvansa toivoo ja saa lääkärin panemaan taitonsa alttiiksi, että sairas eläisi toukokuun 1:seen p:ään; hän kuolee 22 tuntia ennen aikaa. Silloin leski ja lääkäri tahtovat salata kuolemantapauksen, jotta perilliset saisivat nauttia yhden virkavuoden tulot; mutta tytär ja hänen sulhonsa, nuori pappi, eivät suostu petoksella pyytämään maallista etua. — Epäilemättä tosielämästä otettu aihe, joskin aivan vapaasti käsitelty. —"Meidän pikku mullikkamme", soma, psykologisesti mielenkiintoinen jutelma juomarista, joka rakkaudesta lapseensa (jota vanhemmat nimittivät 'pikku mullikakseen') lakkaa juomasta, mutta joka lapsen kuoltua surusta jälleen alkaa juoda ja juo kunnes henki menee. Syntyi avioparille toinenkin poika, mutta hänestä isä ei välittänyt. Tästä toisesta pojasta leski sai turvan ja onnen kärsimyksissään. — Tämän kertomuksen Yrjö Koskinen luki ääneen suomenmielisten iltaseurassa 21 p:nä helmik. 1865. —"Isoisän testamentti."Isä on muonaa vastaan luovuttanut talonsa Kyösti pojalleen, joka hoitaa sitä huonosti ja kohtelee isäänsä pahasti. Noudattaen isänsä esimerkkiä on Kyöstin poika, Antero, yhtä sydämetön isoisää kohtaan. Kumminkin ukko rahoillaan pelastaa talon häviöstä ja tekee sitte testamentin, jonka mukaan Kyösti saa talon ja Antero rahat, jos palvelee pappilassa renkinä 5 vuotta. Tällä ajalla Kyösti menettää talon, mutta Antero tulee kunnon mieheksi, ja vaikka hän sai ainoastaan "tolpan" perinnöksi, hän nyt menestyy hyvin ja kohtelee köyhtynyttä isäänsä hyvästi. — Opettavainen tarkotus selvä. —"Pata-ässä", muistelma kouluajalta. Kertomus alkaa kuvauksella miten tekijä tovereineen mennessään vanhassa Vaasassa varastamaan koivunmahlaa Eliselundista sai selkäänsä. Samalla matkalla hän ensi kerran näkee hra Manderbergin, "Pata-ässän", jonka hän jälestäpäinkin pari kertaa tapaa ja joka oli auttamaton juoppo. —"Minun nuori sisareni", yksinkertainen, vaikuttava kertomus. Veli esittää nuoruudenmuistelman, miten muuan lapsuuden leikkitoveri luutnantiksi tultuaan viettelee hänen 14-vuotiaan sisarensa, ja miten hän itse luutnantin kodissa tämän kihlajaisjuhlassa julkisesti syyttää häntä konnantyöstään. Turhaan luutnantin äiti pyytää rahalla sovittaa poikansa rikosta; petetty tyttö suree, riutuu, kuolee. —"Kainin omatunto", romaanintapainen, sekava juoneltaan. Alkaen köyhän ylioppilaan Lauri Annalan tulosta kotiopettajaksi parooni Ellenin omistamalle Kotkan tilalle kertomus tutustuttaa lukijan kamaliin suhteisiin. Parooni luulee mustasukkaisuudesta murhanneensa veljensä Eliaksen, joka kuitenkin on salaa pelastettu. Eräs petollinen ystävä, joka on kaiken onnettomuuden aikaansaaja, tuo vihdoin kuolleeksi luullun takaisin aikeessa pelottaa Kainin omantunnon vaivaamaa ja kostaa hänelle, että hän aikoinaan on voittanut hänet kilpailussa naisen rakkaudesta. Kun veljekset kumminkin nähdessään toisensa unohtavat vihansa, tuo ystävä ampuu paroonin. Lauri on Eliaksen poika ja tulee onnelliseksi serkkunsa Matildan kanssa. —"Herää omatunto ainakin kuolemassa."Rikas talonpoika tunnustaa ennen kuolemaansa, kuinka hän nuorena oli varastellut ja osannut niin menetellä, että erästä hänen toveriaan pidettiin syyllisenä. Toveri hukutti itsensä, mutta hän, rikoksentekijä, kohosi varallisuudessa ja arvossa. —"Kummityttäreni."Kertoja on lukiolaisena ensi kerran kummina erään torpparin tyttölapselle. Helsingissä 19 vuotta myöhemmin vanha vaimo rukoilee ja saa eräältä herralta 30 ruplaa, millä vapauttaa tyttärensä porttolasta. Tyttö oli kertojan kummitytär. Vuosia sen jälkeen kertoja lukee Hufvudstadsbladetissa, että sama tyttö, Eva Sydänmaa, oli hirttänyt itsensä. Kertoja näkee hänen ruumiinsa anatomiasalissa!
Siinä ne yhdeksän kertomusta, joiden yhteisnimi on "kuvauksia elämästä".
Vuoden muut novellit ovat seuraavat:"Ruma tyttö."Sussu eli Sanna Seeström, kauppaneuvoksen tytär Turussa, on rikas perijätär ja semmoisena häntä imarrellaan, niin että hän luulee itseään kauniiksi. Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että kosijat vain haluavat hänen rahojaan. Silloin hän kehottaa isäänsä jälkisäädöksellä antamaan koko omaisuutensa köyhille; isä on myöntyvinään, mutta hänen kuoltuaan tytär saa sittenkin kaikki. Elääkseen yksinkertaisemmissa oloissa ja ympäristössä, jolle hänen varallisuutensa on tuntematon, Sanna asettuu pitemmäksi ajaksi Ylikannuksen pappilaan (huomaa! ennen Gummerusten aikoja); hän toivoo ihmisten pitävän hänestä hänen itsensä eikä hänen rahojensa tähden. Täällä hän rakastuu ylioppilaaseen ja auttaa häntä salaa, mutta nuori mies ottaa kuitenkin toisen. Sanna jää naimattomaksi löytääkseen vihdoin rauhan Jumalassa. — Kertomus psykologisesti tavallista syvempi, joskin loppupuolelta vähän epäselvä; sisältää paljon kannukselaisia muistoja. —"Ystävät."Kaksi ylioppilastoveria, Konrad ja Kaarle, edellinen rikasta, ylhäistä sukua, toinen varaton nimismiehen poika, rakastuu eri aikana ja aluksi toistensa tietämättä, Harjulan pappilan ihanaan Anniin. Tyttö puolestaan ei tiedä kumpaako oikein rakastaa, kunnes hän vihdoin ottaa Kaarlen. Ystävykset, jotka kilpakosinnan aikana ovat mitä jaloimmin menetelleet toisiaan kohtaan, eivät lopultakaan riitaannu keskenään; Konrad poistuu, palatakseen 23 vuoden päästä kenraalina — sydämenrauhan saaneena. —"Koulumuistelmia"(ks. ylempänä, missä puhutaan tekijän kouluajasta). —"Juovan emäntä", vanhan miehen papereista. Mataleena, nimismiehen tytär, nai renkimiehen, Taavetin, joka vaimonsa rahoilla ostaa Juovan talon. Emäntä, kelpo ihminen ja hyvä talouden hoitaja, salaa kaikilta, että viinaan menevä mies kohtelee häntä pahoin. Mataleenan tädin jälkeen Taavetti perii 700 markkaa. Silloin hän palkkaa rengin surmaamaan emännän, ja leskeksi tultuaan hän kosii rikkaan Koskelan kaunista Katria, joka isänsä pakotuksesta menee hänelle. Katri on kuitenkin ennen ollut kihloissa, ja petetty sulho murhaa hääyönä Taavetin. Murhaaja vangitaan ja tuomitaan; Katri kuolee surusta. — Hyvin kerrottu talonpoikaistragedia. Mataleenan luonne parhaiten kuvattuja. —"Sotilaan tytär."Elli, vanhan sotilaan tytär, on tavattoman kaunis, mutta kuuromykkä. Venäläinen luutnantti Golubin näkee hänet jo ennen 1808 v:n sodan alkua; sodan aikana hän aikoo ryöstää tytön, mutta Elli on lähtenyt kotoa niille seuduille, joilla hänen veljensä Antti ja pappilan Ernst maisteri taistelevat vihollista vastaan. Revolahdella molemmat haavoittuvat, ja Elli hoitaa heitä, kunnes he jälleen pystyvät jaloilleen. Sittemmin Elli ja Antti joutuvat Golubinin valtaan, ja kahakassa, jossa Ellin isäkin on osallinen, kaikki kolme ammutaan, sitte kun Elli kumminkin on pistänyt puukon luutnantin sydämeen. Ainoastaan Antti palaa henkiin. — Paljon haaveilevaa tunteellisuutta, suunnitelma sekava; mutta huomattava ensimäisenä novellina, jossa Gummerus kertoo historiallisia sotatapahtumia (Revolahden tappelu). Luultavasti kirjoitettu G. H. Mellinin "Paavo Nissisen" vaikutuksesta, jossa myöskin kuuromykkä esitetään sotatapauksiin sekaantuneena.
Paitsi sitä että Gummerus 1865 v:n Suomettareen kirjoitti edellä mainitut novellit (viimeistä lukuunottamatta), julkaisi hän siinä erinäisiä runoelmia sekä piti "suuren osan vuotta huolta lehden ulostulosta joka päivä". Näin sanotaan vuosikerran viimeisessä numerossa, ja siitä voi päättää, että hän tänä vuonna oli enemmän sanomalehtimies kuin ylioppilas. Toverina oli hänellä tässä toimessaan muun muassa maisteri Jaakko Forsman, joka toimitti ulkomaanosastoa.[49] — Nyt loppunut vuosi oli toinen, jona Suometar ilmestyi joka arkipäivä. Lehden laajennus oli johtunut siitä kohonneesta mielialasta, jonka ensimäiset valtiopäivät olivat aiheuttaneet. Kokemus oli kuitenkin semmoinen, että vuoden lopulla päätettiin palata entiseen järjestelmään: v. 1866 oli lehti jälleen ilmestyvä ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Ilmotuksen allekirjoittivat Rietr. Polén ja A. Nylander, joka jälkimäinen oli ollut nyt lakkaavan Päivättären toimittaja. "Kaunokirjalliset kertomukset", sanottiin siinä, "toimittaa tunnettu nimimerkki —l—b—s."
Gummeruksen tuotteliaisuus v. 1866 oli yhtä runsas kuin edellisinäkin vuosina. Alkuperäisten tuotteiden luku Suomettaressa on näet kahdeksan, ja niiden joukossa on erityinen sarja "Velkakirjain kertomukset", joka käsittää kahdeksan pienempää jutelmaa, joten saattaa sanoa koko luvun nousevan viiteentoista.[50] Seuraavassa viittaan näidenkin novellien sisällykseen.
"Merkki rinnassa"on juoneltaan romaanintapainen, siinä kun kuvataan, miten sukulaiset odottavat mahtavan Suursaaren omistajan kuolemaa, miten testamentti määrää tilan vainajan aviottoman tyttären pojalle ja miten toiveissaan pettyneet sukulaiset koettavat saada kokemattoman perijän valtaansa hyötyäkseen hänestä. Merkki rinnassa on luonnon synnyttämä, mutta sillä ei ole mitään varsinaista merkitystä juoneen nähden."Ystäväni kohtalo"on siinä, että ylioppilas, lautamiehen poika, saa omakseen kreivin tyttären, Laura A:n. Kuinka Laura oikeastaan niin silmittömästi rakastui nuorukaiseen, jää selittämättä; pääviehätyksenä on sujuva kertomistapa. —"Sukuhauta"on sekin noita romaanintapaisia kertomuksia, jotka sekä liiallisen romanttisuuden että esityksenkin puolesta ovat ehdottomasti heikompia kuin toiset. Päähenkilö on roistomainen kauppapalvelija Aelen, joka menee kihloihin rikkaan kauppiaan tyttären, Emman, kanssa, Ruotsinmatkalla kihlaa toisen tytön, kotia tultuaan surmaa Emman työntämällä hänet sukuhautaan ja väärentää hänen isänsä testamentin omaksi hyödykseen. Pahantekijä elää omantunnon vaivaamana kauppaneuvoksena ja kuolee ilman rauhaa, ilman sovintoa. —"Velkakirjain kertomukset"alkavat kehyskertomuksella, jossa kertoja kuvaa levottoman yönsä kauppias A:n kodissa. Näkymätön olento tulivaltikka kädessä avaa kassakaapin oven ja saa velkakirjat kertomaan, missä oloissa ovat syntyneet.Ensimäisenvelkakirjan on köyhä mies tehnyt kartanon herralle, joka ilmaiseksi kuittasi korot, mutta sitte se on joutunut kovasydämisen vävyn haltuun.Toinenon tehty, kun varatuomarin täytyi lainaamalla maksaa takaus; pelottava se on joutuneena kauppiaan käteen, joka vihaa lainanottajan perhettä sen vuoksi, että rouva on ylenkatsonut hänen lemmentarjouksensa.Kolmannensynty on kerrassaan lystillinen. Tuhma Mikko on kosinut kaunista Kaisaa, joka on suostuvinaan, mutta sitte uhkaa häntä kauhalla ja mielistelee toisia. Silloin vanhanpuoleinen Sussu itse tarjoutuu Mikolle ja he lähtevät yhdessä pappilaan kuulutusta hankkimaan. Huomatessaan sen Kaisakin pistäytyy mukaan, ja papin edessä morsiamet riitelevät Mikosta, joka sanoo ottavansa Kaisan. Hyvittääkseen Sussua hän tekee tälle 10 ruplan velkakirjan.Neljännentekee "koulutoverille ja ystävälle" nuori mies, joka ottaa 21 prosenttia lainasta!Viideson kirjoitettu sentähden, että veli tahtoo pelastaa veljen häviöstä. Esko ja Jaska olivat eläneet parhaimmassa sovussa, kunnes Esko käydessään Pohjanmaalla tuli körttiläiseksi. Sitä ei Jaska kärsi, ja veljekset eroavat. Jaska hoitaa taloansa niin huonosti, että se on myytävä huutokaupalla. Sitä ennen Esko kuitenkin maksaa velat, ja sovinto rakentuu veljesten välille.Kuudestehdään kievarissa, jossa kyytipojat paraikaa kiusaavat ja härnäävät mielipuolta Kala-Jussia. Tämä suuttuu, heittää yhden pojista tuleen, ja kun toiset ovat hänen sieltä pelastaneet, sieppaa Jussi tuhannen ruplan setelipakan pöydältä ja polttaa sen. Rahojen lainaaja ajaa häntä takaa pihalle ja metsään, missä sitte Jussi tavataan tapettuna ja murhaaja itse kylmettyneenä ja hulluna.Seitsemäsasiapaperi kertoo, miten kauppias A. vihaa ja kadehtii muuatta kauppapalvelijaa tämän rehellisyyden vuoksi, syyttää häntä aiheettomasti varkaudesta ja salaa häneltä erään haltuunsa joutuneen lahjakirjan, joka olisi saanut vainotun onnelliseen asemaan.Kahdeksason syntynyt kauppiaan kunnianhimosta. Hän on näet lainannut 10,000 ruplaa kreiville, joka lupaa hankkia hänelle kauppaneuvoksen arvonimen. Kreivi häviää lupaustaan täyttämättä, velkaansa maksamatta. —"Hän sai Kaisansa"on hauskasti kerrottu jutelma siitä, miten eräs kunnon renki viekkaudella sai rikkaan talollisen tyttären. Hän suututtaa näet isäntää niin, että tämä lyö häntä puukolla ja sovitukseksi myöntyy antamaan tyttärensä. Kun vävy aikoja myöhemmin tunnustaa menettelynsä, appivaari tunnustaa, ettei hän olisi voinut parempaa vävyä saada. —"Kuinka kuritetaan pahankurinen akka"on hullunkurinen juttu, joka näyttää kuinka 3 kyynärän ja 2 korttelin pituinen Kalle, jota 2 kyynärän pituinen Klaara vaimo on vuosikausia armottomasti kurittanut, erään ylioppilaan neuvosta käyttämällä noitumisen uhkauksia ja — oksennuspulveria tekee akastaan mitä herttaisimman aviosiipan. —"Minun matamini kertoo"sisältää kertomuksen erään ylioppilasmatamin surullisista ja liikuttavista elämänvaiheista. Hän oli kauppiaan tytär ja eli isänsä kuoltua Tammerkosken rannalla (ennen kaupungin perustamista). Äiti kuoli pelastaessaan tytärtään kosken kuohuista. Sitte tyttö tuli erään kunnottoman lääkärin luokse, jossa onnea lupaava rakkaussuhde syntyi hänen ja lääkärin pojan välillä. Isä sai kuitenkin viekkaasti vehkeillen nuoret epäilemään toisiaan ja vietteli tytön, joten tämän elämän onni ei sittenkään voinut korjautua, kun asiain oikea laita oli selvinnyt. —"Kaksi avioliittoa"on vihdoin lyhyt juttu Saisalon kauniista Annasta, joka ensin hylkää köyhän Matin mennäkseen naimisiin pappilan maisterin kanssa, mutta paljon kärsittyään ja vapaaksi joutuneena ottaa Matin ja tulee onnelliseksi.