* * * * *
Umpeen kulunut vuosi oli vanhan Suomettaren viimeinen, ja siihen päättyi Gummeruksen kirjailijatoimen ensimäinen jakso. — Kun Gummerus esiintyi julkisuudessa, oli hän kirjallisesti kovin kokematon. Sen todistaa täysin määrin hänen esikoisensa, "Veljekset". Kumminkin hän jo kahden vuoden päästä kykeni luomaan mitä on suurisuuntaisinta yrittänyt — romaanin "Ylhäiset ja alhaiset". Se osottaa, että hänen kehityksensä oli nopea, mutta silti ei sitä voi sanoa monipuoliseksi taikka laajaperäiseksi. Hänen luontainen kertojakykynsä kypsyi kypsymistään, tuli vapaammaksi ja voimakkaammaksi, mutta itsetietoisena taiteilijana hän tuskin edistyi enemmän kuin hänen elämänkäsityksensäkään laajentui. Syynä tähän oli ensiksikin se, että hän kirjoitti sanomalehteä varten, joka luku luvulta nielaisi hänen novellinsa, ennenkuin se oli valmis, vielä vähemmin korjattu ja toiseksi se, että hänen yleisönsä oli niin tyytyväistä. Ei mikään estänyt Gummerusta käsittämästä kirjailijatointansa yhtä kevyeltä kannalta kuin opintojansa ja elämäänsä yleensä: luonto ei ollut hänen kertojalahjaansa yhdistänyt mitään erikoisempaa kauneudentuntoa, jonka tyydyttäminen olisi pakottanut häntä väsymättömästi huolehtimaan kertomustensa muodollisesta puolesta, eikä hän myöskään suuresti pyrkinyt laajentamaan henkisiä näköalojaan. Milloin elämä tuntui hänestä tyhjältä, hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hänellä heränneenä oli ollut rauha sydämessään, ja sitä kaivaten hän "Uuteloissaan" painosti niitä samoja henkisiä arvoja, joita hän silloin oli tunnustanut — ei yhdessäkään hän ole puolustanut sitä kevyttä huvituselämää, jota hän enimmäkseen eli ylioppilasvuosinaan. Näin hän, muistaen tai muistamatta mitä äiti oli kirjoittanut sen johdosta, että hänelle oli suotu kirjoittaa julkiseen sanomalehteen, antoi "kynttilänsä loistaa", s.o. kirjoitti niin, että siitä saattoi "olla toiselle tai toiselle hyötyä".
Näin olin jo määritellyt Gummeruksen luomistoimen laadun, kun hänen kirjeissään morsiamelleen tapasin seuraavat sanat, jotka merkillisesti todistavat osanneeni oikeaan. "Rakkautta [sinuun] on minun kiittäminen siitä", hän kirjoittaa (15/8 1869), "että silmäni ovat auenneet huomaamaan, että elämä voi olla oikeaa elämää, ei ainoastaan semmoista tyhjää kuin enin osa ylioppilasvuosinani viettämäni. Ja kun kerran olen sen huomannut, ei liene vaikeata aikaansaada muutosta, sillä usein on tuo entinen tyhjyys minua vaivannut, ilman että olen kyennyt saamaan muuta kuin näennäistä parannustarunoilemalla henkilöitä, jotka olivat minun kaltaisiani ja jotka minä mielikuvitukseni avulla johdatin rauhaan kuitenkaan itse saamatta lepoa ja rauhaa." — Tämän nojassa voimme siis erehtymättä päättää, että esim. Johanneksen, töllin lapsen, pyrkimyksissä päästä selvyyteen elämän päämäärästä ja hänen epäilyksissään on paljon tekijää itseään, jonka tähden myöskin romaanin alkupuoli on onnistuneempi; jälkimäinen puoli, jossa Johannes saavuttaa mielenrauhan, on sitä vastoin vähemmin tyydyttävä, se on mielikuvituksen luoma ilman todellisuuspohjaa.
Ylempänä olen luetellut Gummeruksen lukuisat novellit tältä ajalta, lyhyesti viitaten niiden sisällykseen. Ovathan ne, kätkettyinä kun ovat pian puolen vuosisadan vanhoihin sanomalehtiin, nykyajalle enimmäkseen tuntemattomia, sillä ainoastaan vähäinen osa on kirjan muodossa ilmestynyt. Taiteellisesti heikoimmat ovat ne, joita olen sanonut juoneltaan "romaanintapaisiksi". Niiden sommittelu on sekava, henkilöt ovat tavallista enemmän varjomaisia, ja toiminta liikkuu usein kaupunki- tai muuten ylemmissä piireissä, joista, jollemme niihin lue pappiloitakin, tekijällä näyttää olevan vähän kokemusta. Tuskin onkaan epäiltävissä, että useimmat ovat syntyneet kirjallisista vaikutuksista — niin tutuilta juonet tuntuvat. Ehdottomasti etevämpiä ovat ne novellit, joiden aiheet ovat kansanelämästä ja jotka saivat Bergbomin lukemaan Gummeruksen n.s. "kyläkertomusten" tekijäin ryhmään. Niissä on juoni enimmiten yksinkertaisen selvä, ja niissä tapaa luonteita, jotka epäilemättä nojaavat tekijän tuntemaan todellisuuteen. Erikoisena todistuksena siitä, että Gummerus sommitellessaan jutelmiaan lähti todellisuudesta, joskin hän aina soi paljon tilaa vilkkaalle mielikuvitukselleen, on huomattava, että kertomusten toimintapaikkana niin usein mainitaan Ylikannus, Karkku, Suoniemi ja myöhemmin Savonlinnan seudut, sekä Pietarsaari, Kokkola ja Helsinki, s.o. paikkoja, joilla hän itse oli elänyt. Että siitä huolimatta kuvaukset verraten harvoin tyydyttävät nykyaikaista lukijaa, johtuu yksinkertaisesti maun ja käsitystavan muuttumisesta. Gummerus oli romanttisuuden lapsi — väärin on häneltä vaatia realismia tai naturalismia. Aatteellinen sisällys oli huvittamisen ohella hänestä tärkeintä, ja juuri semmoisena hän lukijoitaan tyydytti. Paljo, jollei kaikki, mikä meistä tuntuu sovinnaiselta hänen kertomuksissaan, oli uutta suurimmalle osalle Suomettaren lukijakuntaa, joka ei ennen ollut mitään senlaatuista lukenut, ja sentähden hän herätti ihastusta ja innostusta laajoissa piireissä ja valmisti niitä ottamaan vastaan mitä vähitellen kasvava kirjallisuutemme oli tarjoava. Miten kevyeltä kannalta Gummerus itse käsittikään tehtävänsä kirjailijatoimensa ensi jaksolla, oli hänen vaikutuksensa ja merkityksensä silloin kumminkin ehkä suurempi kuin myöhemmin. Niinkuin Z. Topelius 1840- ja 50-luvuilla täyttäen Helsingfors Tidningarin runoilijakynänsä tuotteilla oli lehtensä ympäri kerännyt yhä kasvavan ruotsalaisen lukijakunnan, niin Gummerus 1860-luvulla teki Suomettaren suomalaiselle yleisölle viehättäväksi "alkuperäisillä suomalaisilla uuteloillaan" — eikä meillä ole myöhemmin nähty sanomalehtiä, jotka siinä kohden olisivat pystyneet niiden kanssa kilpailemaan. Samoin kuin Topeliuksen on Gummeruksenkin sanomalehtitoimi otettava huomioon kansallisen herätyksen tekijänä.
Mitä tulee Gummeruksen runomuotoisiin sepitelmiin, joita joskus tapaa Suomettaressa, Joukahaisessa y.m., osottavat nekin kielellistä edistystä, jota vastoin ne runolliselta kannalta arvostellen tuskin ansaitsevat enemmän huomiota kuin entisetkään. Merkittävämpiä kuin alkuperäiset runot ovat jotkut käännökset niinkuin esim.Tähtitie taivaalla(Z. Topeliuksen "Vintergatan", Joukahainen V, 1864),Väntrikin markkinamuisto(Suometar 1864 n:o 40),Wilhelm von Schwerin(Suometar 1866 n:o 29) y.m. Gummeruskin kuului siis niihin kirjailijoihin, jotka tänä suomalaisuuden alkuaikana koettivat tehdä suuria ruotsalaisia runoilijoitamme tunnetuiksi suomenkielisten kesken.[51]
Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen jakso 1867-75.
Vuosina 1867—68 Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti. Gummerukselle se oli onni: sanomalehtimiestoimi ei enään estänyt häntä saattamasta opintojaan toivottuun päätökseen. Toimeentulon vuoksi hän sentään oli opettajana vuoro-opetuskoulun suomalaisella tyttöosastolla (1865—68).
Kirjoitettuaan pro gradu syksyllä Gummerus uutena vuotena 1867 alotti tenttinsä, mutta hitaanlaisesti hän nytkin edistyi. Arvatenkin hän oli tuuminut tulla valmiiksi samana vuonna, mutta todellisuudessa hän suoriutui tehtävästään vasta kevätlukukautena 1868. Ja silloinkin vain nipin napin. Filosofiankandidaattitutkinnossa vaadittiin ainakin yhdessä aineessa korkein arvolause, mutta suomenkielessä, joka oli hänen pääaineensa, Ahlqvist myönsi hänelle ainoastaan cum lauden, ja saman arvolauseen hän sai Pohjoismaiden historiassa, vaikka sen edustajaa, professori Z. Topeliusta, pidettiin vähimmin vaativana.[52] Mitä sankarimme oli jälkimäisessä aineessa lukenut, on mahdotonta tarkoin tietää, mutta toverien kesken juteltiin, että hän oli ilmottanut lukeneensa — Välskärin kertomukset! Se oli tietenkin pilapuhetta, eikä Mutter epäillytkään, kenen puoleen hänen oli käännyttävä siinä pulassa, mihin oli joutunut, — jollei hänen onnistuisi ennen lukuvuoden loppua saada yhtä "laudaturia", oli vaara lähellä, että hänen täytyisi uudistaa kaikki tenttinsä. Totta kai runoilija parhaiten ymmärtää toisen runoilijan hädän, Mutter arveli, ja hän sähkötti Lundiin, jonne Topelius oli matkustanut edustaakseen Suomen yliopistoa sikäläisen yliopiston 200-vuotisjuhlassa, ja pyysi, että Setä hyväntahtoisesti korottaisi Pohjoismaiden historian arvolauseen cum laudesta laudaturiksi. Eikä toivo pettänyt. Onko siinä perää, että sähkösanoma tuotiin Topeliukselle keskellä juhlapäivällisiä ja että ne rakastettavat daamit, joiden välissä runoilijamme istui, lämpimästi kannattivat tuntemattoman ylioppilaan pyyntöä, jääköön sikseen; varmaa on, että vastaus, osotettuna ylioppilas Gummerukselle Helsingissä "via Tornio", kuului näin: "Lundin riemujuhlasta lähetän minä Gummerukselle mielelläni laudatur. Ilmota Dekaanukselle. Kaikki suomalaiset tervehtivät. Juhla onnistunut, veljellinen. Topelius." Sähkösanomanvaihto tapahtui 28 p:nä toukokuuta, ja 30 p:nä oli julkinen tutkinto.
* * * * *
Ei ole paljon lisättävää Gummeruksen elämästä 1867 ja alkupuolella vuotta 1868. Muistan hänet näiltä ja myöhemmiltä ajoilta iloisena osanottajana suruttomaan ylioppilaselämään — tenttiluvut näet eivät estäneet häntä olemasta mukana. Samoin kuin Aug. Hagman, joka sentään harrastuksissaan oli vakavampi, oli Gummeruskin toveriseurassa aina iloisen pakinan alkuna ja aiheena. Jos näet on olemassa vakavia luonteita, joita aina puhutellaan vakavasti, on toisiakin, joita tavatessa aina koetetaan lausua enemmän tai vähemmän onnistuneita sukkeluuksia siinä varmassa olettamuksessa, että vastaus on oleva viritetty samaan äänilajiin. Näitä jälkimäisiä oli Gummerus ja semmoisena hän oli suosittu. Iloisissa juomingeissa hän oli ensimäisiä ja vallattomien kepposten keksimisessä hän oli vieläkin, niinkuin ennen koulupoikana ja lukiolaisena, muitten edellä; mutta silti häneltä ei kielletty arvonantoa: hänen lahjakkaisuutensa oli tunnettu, hänen kansallismielisyytensä taattu samoin kuin sekin, että hän huolimatta monen hetken hillittömyydestä oli aatteen mies. Kuitenkaan toverit eivät tietäneet, että Gummeruksessa yhä edelleen piili herännäisyyden sytyttämä kipinä. Alussa vuotta 1867 hän jälleen oli tuohon vanhaan sisällisen elämänsä päiväkirjaan kätkenyt todistuksen siitä. Hän oli muka vielä huonommalla kannalla kuin kaksi vuotta ennen, "mutta ei sentään ole kadonnut onnellisemman ajan toivo, jolloin Jumala jälleen kutsuu minua".
Keväällä 1867 muutti Gummeruksen perhe Karkusta Sääminkiin. Karkussa oli perhe hyvin viihtynyt, mutta mitä useampi lapsi tuli kouluikään, sitä enemmän menot kasvoivat, ja se sai isän pyrkimään suurempipalkkaiseen pitäjään. Kun muutto tapahtui, eli äiti vielä, ja hänestä tiedetään, että hän mielellään olisi jäänyt Karkkuun elämänsä loppuun, vaikkei hän sentään vastustanut miehensä tuumia. Kalle Gummerus lähti kesäkuun alussa ensi kerran uuteen kotiin, joka erään Saimaanlahden rannalla sijaitsevana luonnonkauneudessa kilpailee Karkun pappilan kanssa. Miten perhe uuteen olopaikkaansa kotiutui, siitä ei ole tarkempia tietoja. Ainoastaan sen olen kuullut mainittavan, että rouva Gummerus, jolla ei kuitenkaan ollut muuta kuin vuoden aika elettävänä, tällä lyhyellä ajalla ennätti jättää kansaan pysyvän muiston. Emma Gummerus oli näet viimeiseen asti sama herttainen, ylevä- ja lempeämielinen nainen ja äiti, sama harras kristitty kuin ennen, ja semmoisena hän eli ja toimi uudessakin kodissa. Kenties oli sellainen papinrouva outo ilmiö Säämingissä; ainakin sanotaan, että ne lämpimät, vilpittömät neuvot ja kehotussanat, joita hänen oli tapana lausua pappilassa käyville pitäjäläisille, tekivät heihin syvän vaikutuksen. Hänen kuolemansa sattui vuoden kauniimmalla ajalla, kesäkuun 26 p:nä 1868, jolloin kaikki lapset olivat kotona kesälomalla. Ja surusanoman levittyä oli nähty, kuinka rakastettu vainaja oli laajoissa piireissä. Pohjanmaalta ja Satakunnasta saakka oli heränneitä ystäviä ja tuttavia joukottain saapunut maahanpaniaisiin, niinkuin herännäisyysliikkeen kiihkeimpänä aikana oli tavallista ollut, milloin joku merkkihenkilö uskovaisten kesken oli päättänyt maallisen vaelluksensa. Kalle Gummeruksesta mainitaan, että hän osottaen äitivainajansa kiharoita oli sanonut olevansa syypää siihen, että ne olivat harmaantuneet.
* * * * *
Saman vuoden elokuulla rovasti Gummerus vanhimman poikansa kanssa kävi Pohjanmaalla. Muun muassa he vierailivat Siikajoen pappilassa rovasti Johan Leonard Gummeruksen luona, joka oli Säämingin rovastin vanhempi veli. Siellä Kalle ensi kerran tapasi 19-vuotiaan Gustava serkkunsa ja mieltyi häneen niin, että hän Oulusta, jonne matkustajat olivat lähteneet Siikajoelta, (18/8) osotti hänelle kirjeen, missä tunnusti rakastavansa häntä ja pyysi häntä omakseen. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta se oli alku vuosikausia kestäneeseen kirjeenvaihtoon, josta useimmat, jollei kaikki, Kallen kirjeet ovat tallella. Näistä kirjeistä selviää sankarimme rakkausromaani, paitsi paljon muitakin hänen elämänsä vaiheita, ja niihin nojaa pääasiassa lähinnä seuraavien vuosien kuvaus.
Gummerus ei ollut — niin hän itse väittää — ennen ketään rakastanut. "Kertomuksissani on rakkaus useimmiten ollut se perustus, jolle olen perustanut ratkaisun, ja kuitenkin, kuinka kaukana olenkaan ollut todellisuudesta!" Nyt vasta hän tiesi mitä rakkaus oli ja merkitsi. — Siihen tapaan kosija laajasti ja hehkuvasti kirjoittaa Säämingin pappilasta, missä sunnuntain aamupäivällä istuu sievässä kamarissaan, akkunain edessä Saimaan lahti niemilleen ja saarineen, ja hän rukoilee serkultaan vastausta Oulusta päin tekemäänsä painavaan kysymykseen. Kalle oli näet kyllä isänsä kanssa paluumatkalla vielä poikennut Siikajoen pappilaan ja puhutellut Staavaa, mutta tämä ei ollut antanut myöntävää vastausta, jollei kieltävääkään, vaan vaatien, että alkanut suhde oli pidettävä salassa, lykännyt ratkaisun tuonnemmaksi. "Jaa-sana", hän kirjoitti (lokakuulla), "sietää miettimistä, sillä kerran sanottuna se on sanottu". Nämä sanat ilmaisevat Staavan luonteenlaadun, joka oli aivan toisenlainen kuin kosijan. Hän oli tyynimielinen, käytännöllinen, järkevä tyttö. Ulkonäöltään hän oli sievänlainen, mutta ei kaunis, ja semmoisena hän ei ollut enemmän tottunut sytyttämään sydämiä ja itse ensi näkemältä syttymään kuin yleensä harkitsematta noudattamaan tunteitaan. Joko hän siis oli epävarma omasta taipumuksestaan taikka epäili kaunopuheliaisen serkkunsa, vilkasluontoisen fantasiaihmisen rakkauden kestävyyttä, totta on, että Staava piti Kalleansa kireällä. Vuosikausia tämä sepitti hänelle kirjeitä, jotka pääsisällykseltään eivät suurestikaan vaihdelleet, mutta vastaukset viipyivät kauan, sittenkään olematta pyyntöjen ja toivomusten mukaisia. Kun morsian vihdoin oli antanut "jaa'nsa", hän ei sentään suostunut kihlauksen julkaisemiseen, ja kun hän oli siihen myöntynyt, ei hän pitkään aikaan halunnut antautua puhumaan häittenvietosta.
Yksi syy, miksi Staava viivytti ratkaisua, oli nähtävästi se, että hän tahtoi odottaa, kunnes Gummerus oli päässyt vakinaiseen virkaan, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Käytännöllisenä tyttönä, mutta ehkä vielä enemmän rikkaana perijättärenä hän pani siihen painoa: hänestä olisi ollut masentavaa mennä miehelle, joka ei tullut toimeen omilla varoillaan. Tämä selittää miksi näemme Gummeruksen kohta kosintansa jälkeen harrastavan viransaantia — että hän siinä onnistui verraten myöhään, riippui osaksi silloisista kouluoloista, osaksi tietenkin hänestä itsestään. Jo mainitussa ensimäisessä kirjeessään Säämingistä hän kertoo aikovansa Kuopioon perustettavan sokeainkoulun opettajaksi ja hän oli anonut matkarahaakin valmistuaksensa siihen toimeen. Vastausta odottaessaan hän oli päättänyt jäädä syksyksi kotia. Lokakuun lopulla me kumminkin tapaamme hänet Helsingissä. Silloin hän syystä tai toisesta oli luopunut edellisestä tuumastaan ja päättänet hakea historian lehtorin virkaa Haminassa; pääkaupunkiin hän oli lähtenyt suorittaakseen kasvatustieteen tutkinnon. Hän asui yhdessä "viiden Gummeruksen [s.o. veljen] ja kahden Nyholmin" kanssa (ylioppilaita ja normaalikoululaisia), auskulteerasi normaalikoulussa, antoi suomenkielentunteja neideille Frosterus, [Fanny] Churberg ja Sandman [Vaasasta] ja otti tietysti entiseen tapaan osaa toverielämään (m.m. hän oli Porthaninjuhlassa).[53] Että hän myöskin oli jälleen ryhtynyt kirjailijatoimeensa, sitä hän ei suorastaan Staavalle tunnusta, mutta niin oli sittenkin laita. Ystävänsä Aug. Hagmanin pyynnöstä hän näet suostui antamaan kaunokirjallisia lisiä Pietarin Sanomiin, jota paitsi hän v. 1869 alkavaan Uuteen Suomettareen sepitti pitkän historiallisen kertomuksen ("Rollijärven avannot"). Asian laita oli semmoinen, että Staava ei suurestikaan välittänyt serkkunsa kirjailijapuuhista, ja sen vuoksi kai tämä niin vähän niistä puhuu. Ainoastaan Hagmanille antamansa lupauksen hän mainitsee, sanoen sen antaneensa, vaikka "jo aikoja sitten oli saanut kylläkseen sanomalehtiinkirjoittamisesta"; samassa hän sentään lausuu toivomuksen, että setä tilaisi Pietarin Sanomat, jotta Staava saisi lukea hänen kertomuksensa. — Ennen joulua Gummerus kävi Haminassa suorittamassa kokeita; menestys oli kai huononlainen, koska häntä ei otettu huomioon virkaa täytettäessä.
Kevätkautena 1869 Gummerus edelleen oleskeli Helsingissä ylempänä mainittua tarkotusta varten. Helmikuulla hän laajanlaisesti kertoo Takasen iltamasta[54] ja pyytää Staavaa "maisterikatrilliin" keväällä toimeenpantavissa maisterivihkiäisissä — "ja vaikkapa tyttö asuisi Muonioniskassa, niin ei muu tule kysymykseen kuin että semmoiseen pyyntöön vastataan: 'tulen'" — niin oli muuan kandidaatti väittänyt valmistavassa kokouksessa. Siihenkään Staava ei kohta antanut varmaa vastausta, mutta maaliskuulla hän matkusti Vaasaan tätinsä, Leontine Gummeruksen, luokse, ja olihan se jo Helsinkiin päin. Kalle olettikin hänen tulevan ja kutsui hänet seppeleensitojattarekseen. Kumminkin Staava vasta toukokuun loppupuolella ilmotti tulevansa; matkan mahdollisuus oli riippunut siitä, voisiko täti heikon terveytensä tähden seurata häntä Helsinkiin — siihen aikaan näet ei tullut kysymykseenkään että nuori tyttö olisi yksin antautunut semmoiseen vaaralliseen yritykseen. Säämingistä Kalle sai vieraakseen Emmi sisaren, mutta isä ei kyennyt matkaan, sillä hän oli keväällä sairastanut lavantautia eikä vielä ollut täysin toipunut. — Syystä että Staava oli Helsingissä, ei ole kirjettä laakerijuhlasta, vaan täytyy lukijan täyttää aukko kuvittelemalla, miten hän sitoi seppeleen kosijalleen ja tanssi hänen kanssaan maisterikatrillin — kuitenkaan vastaamatta lähes vuoden vanhaan polttavaan kysymykseen! Nähtävästi Kallella sentään ei ollut epätoivon syytä, sillä jos Staava olisi aikonut antaa hänelle rukkaset, hän tuskin olisi suostunut seuraamaan serkkujansa Sääminkiin, jonne yhdessä lähdettiin Viipuriin menevässä laivassa. Kesä oli arvatenkin hupaisa, joskin Staava, joka viipyi Säämingissä elokuun loppupuoleen asti, vasta lähtöpäivänä lausui sanan, jota kosija niin kauan oli odottanut. Se tapahtui Kankais-saarella, johon rovasti oli rakennuttanut kesäasunnon ja jossa nuoriso mielellään oleskeli — mutta, niinkuin ennen on mainittu, morsian vaati, että kihlaus oli pidettävä salassa.
Kasvatustieteen-tutkinto oli vielä suorittamatta, ja se lykkäytyi yhä edemmäs, kun Gummerus vastaanotti määräyksen alkavana lukuvuotena (1869—70) hoitaa uskonnon lehtorin virkaa Oulun lyseossa. Ennenkuin lähti sinne, hän kävi Helsingissä suorittaakseen tutkinnon dogmatiikassa, mutta jostakin syystä jäi sekin tekemättä. Sieltä hän muun muassa kirjoittaa Staavalle: "Eilen tapasin Ahlqvistin kadulla. Hän sanoi, että hänellä oli kirje 'sinun morsiamellesi', se oli tullut sinun lähdettyäsi täältä. Jälleen täytyi minun panna vastalause tuota nimitystä vastaan, jota hän käytti sinusta, rakas Gustava. — 'No, no, niin täällä on puhuttu', vastasi hän. Muuten hän oli hyvin ystävällinen." — Tietenkään ei tämä kihlaus ollut helpommin salattavissa kuin muutkaan, ja sentähden Gummeruksen oli tavantakaa, samoin kuin Ahlqvistille, vakuutettava tutuilleen ja ystävilleen, että huhu oli perätön. Hänestä oli tämä salamyhkäily aivan turhaa, eikä hän laiminlyönyt morsiamelleen kertoa tällaisista kohtauksista. Hän toivoi kai, että Staava luopuisi "lapsellisesta" päähänpistostaan, mutta neiti oli tässä asiassa yhtä luja kuin edellisessäkin — hän odotti aikaansa.
Oulussa Gummerus oli lähellä morsiantaan, mutta kun kihlaus oli salattava, eivät he usein tavanneet toisiansa. Kirjeenvaihto oli siten järjestetty, että sulhanen sai kirjeensä tulevan kälynsä, Staavan vanhemman sisaren, Marin, kautta, joka oli naimisissa kauppias Sakari Castrénin kanssa. Paitsi tätä sisarta oli Oulussa myöskin Staavan vanhempi, liikemieheksi ruvennut veli, Janne, ja muitakin sukulaisia. Näiden kanssa Gummerus aluksi seurusteli. Tähän aikaan, syyskuulla, tapahtui, että Gummeruksen luokse tuli pari talonpoikaa lähetystönä Oulun seudun pitäjistä tuoden hänelle kunnialahjana kultaisen kantasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat: "Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan ystäviltä 13/8 1869." Sormus oli ostettu rahoilla, jotka olivat kootut talonpoikien kesken, ja heidän puolestaan lausui lähetystö sulimmat kiitokset entisistä Uuteloista ja toivomuksen, että hän vastedeskin huvittaisi heitä uusilla kertomuksilla. Tämä kunnianosoitus, ensimäinen laatuaan maassamme, ei voinut olla Gummerusta liikuttamatta, ja se selittänee osalta, että hän edelleen kirjoittikin novelleja Suomettareen, kunnes sai Jyväskylässä muita julkaisuja hoidettavakseen. Hän tiesi, että hänellä yhteisessä kansassa oli kiitollinen yleisö.
Tunnettuna kirjailijana ja hupaisena seuramiehenä Gummerus oli huomattava ilmiö Oulussa, joten ymmärrettävää on, että hän pian oli tutustunut kaupungin "sosieteettiin" ja säännöllisesti nähtiin sekä yksityisten perheitten kutsuissa että julkisissa iltamissa. Mutta miten ystävällisesti häntä kohdeltiinkaan, ei tämä elämä tuottanut hänelle tyydytystä. Ensiksikin hän oli tyytymätön Oulussa vallitsevaan ruotsalaisuuteen. Niin hän esim. marraskuulla kertoo olleensa muutamassa (ylioppilastalon hyväksi toimeenpannussa) iltamassa, johon turhaan oli Staavaa odottanut ja joka muutoinkin oli ikävä, syystä että kaikki oli kauttaaltaan ruotsalaista. Hän oli suomenkielisessä, runomittaisessa puheessa esittänyt Oulun naisten maljan ja "hienosti moittinut" oloja; sitä ei kuitenkaan ymmärretty, vaan naiset pyysivät saada runon — hän oli luvannut painattaa sen Oulun Wiikkosanomiin (n:o 46). Tammikuulla (1870) hän eräässä toisessa iltamassa piti suomenkielisen esitelmän, ja silloin oltiin pahoillaan siitä, että hän oli puhunut suomea. Toisena syvempänä tyytymättömyyden syynä oli ristiriita hänen virkatoimensa ja suruttoman elämänsä välillä. Merkittyään useinmainittuun päiväkirjaansa (v:lta 1860): "v.t. uskonnonlehtori Oulussa", hän lisää sanat: "O sancta ironia!" — Kun Gummerus keväällä oli eronnut toimestaan ja palannut Sääminkiin, hän sieltä kirjoittamissaan kirjeissäkin tuomitsee talvikautista elämäänsä, ja saatuaan Staavalta tietää, että Siikajoen pappilaankin oli huhu saapunut hänen iloisesta elämästään Oulussa, hän muun muassa kirjoittaa: "En tiedä, olenko poikkeus ihmiskunnassa, mutta sen tiedän, että sydämeni useimmiten on niin täynnä, niin täynnä rakkautta kaikkeen hyvään ja — kuitenkin! — Voi sentään että ihmisen pitää olla semmoinen! olen usein itsekseni huudahtanut. Aivoni ovat niin täynnä aatteita, etten minä niiden paljouden tähden tahdo päästä oikeaan selvyyteen, ne ajavat toisiaan niinkuin pilvenhattarat taivaalla ja pyrkivät monesti lamauttamaan kaiken toiminnan." — Tämä mielen levottomuus saa hänet jälleen ajattelemaan papinuraa. Kesällä hän yliskamarissaan, jolle sisaret olivat antaneet leikkinimen "bahytt", lukeekin hepreaa ja mietiskelee, onko hänen syksyllä suorittaminen kasvatustieteen tutkinto vai onko hänen ryhdyttävä tentteihin joko teologiankandidaatti- tai papintutkintoa varten.
Miettien näitä ja muita kysymyksiä, jotka koskivat hänen tulevaisuuttaan Staavan kanssa, lähti Gummerus syksyllä Helsinkiin. Siellä hän meni professori A. W. Ingmanin puheille saadakseen hyviä neuvoja, ja keskustelu päättyi niin, että hän huomasi parhaaksi ensin suorittaa kasvatustieteentutkinnon ja sittemmin virkaatoimittavana koulunopettajana käydä papintutkintoon käsiksi. Mutta niinkuin jo tiedämme, oli Gummeruksen vaikea pitää kiinni valitsemastaan päämäärästä. Vaikka hän kirjoittaa, että valtiolliset kysymykset ja fennomania, jotka ennen olivat kiinnittäneet hänen mieltään, nyt olivat joutuneet syrjään, hän kumminkin pian oli sekaantunut aivan toisiin puuhiin kuin tutkintolukuihin. Ja kuinka hän olisikaan voinut jäädä osattomaksi siitä innostuksesta, jolla hänen ystävänsä ja toverinsa seurasivat Kaarlo Bergbomin tänä syksynä (1870) toimeenpanemia puhe- ja ooppera-näytäntöjä, joissa rva Raa ja Ida Basilier loistivat! Gummerus suomensi "Orleansin neidon" jäähyväismonologin edelliselle näyttelijättärelle ja tietysti hän myöskin kävi teatterissa kuulemassa, miten se soi hänen huuliltaan. Ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut pysyä väliäpitämättömänä, kun puolueet taistelivat keskenään siitä, oliko suomenkielellä oleva kunniasija ylioppilastalon vihkiäisissä vai eikö! Tietysti hän oli mukana lukuisissa kokouksissa, joissa asiaa pohdittiin, ja niinkuin ennen olen kertonut (Muotoja muistik. I, s. 70), oli se juuri Gummerus, joka "välikysymyksellään" sai J. V. Snellmaninkin Pohjalaisten Porthaninjuhlassa julkilausumaan ajatuksensa samasta riitakysymyksestä. Itse vihkiäisjuhlassa hän ei ollut saapuvilla (samasta syystä, joka sai useimmat hänen ystävänsäkin jäämään siitä pois), mutta kyllä toisen päivän päivällisissä (niinkuin hän Staavalleen kertoo). Vihdoin Gummerus tänä syksynä toimitti painoon romaaninsa "Ylhäiset ja Alhaiset". Käsikirjoituksen (s.o. Suomettaressa 1865 julkaistun ensimäisen laitoksen) korjaus, uuden painoksen oikaisuluku y.m. vei enemmän aikaa kuin hän oli voinut aavistaakaan. Mutta kun kaikki oli ohi, hän saattoikin itsetietoisesti kirjoittaa (7/12 1870): "Jouluksi taikka jo ensi maanantaina ilmestyy suomenkielinen romaani, oikeastaan ensimäinen alkuperäinen romaani tällä kielellä, ja se on — arvaapas keneltä? Olen itse kustantanut sen ja tarjonnut sen tilattavaksi. Listoja olen lähettänyt useihin kaupunkeihin ja saanut tilaajia enemmän kuin toivoinkaan. Leontine täti Vaasassa on hankkinut 23 tilaajaa. Täällä olen saanut lähes 200. Siitä tulee yritys, joka kannattaa. — — On kuitenkin ansio tehdä mitä voi ja mihin on lahjaa, ajattelen minä, kun huomaan, että ei ole ollut aikaa siihen, jota varten oikeastaan tulin tänne tänä syksynä." —
Jos Gummerus olisi tahtonut antautua yksinomaan kirjailijaksi, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta siihen. Puhumatta siitä, että Uusi Suometar mielellään julkaisi hänen kertomuksiaan, mainitsee hän erään kirjankustantajan tilanneen häneltä romaanin sekä Pietarista vastaanottaneensa kehotuksen tulla sinne uuden suomalaisen lehden toimittajaksi 1500 ruplan vuosipalkasta. Gummerus ei luvannut mitään kustantajalle, ja vielä vähemmän häntä halutti lähteä Pietariin kilpailemaan vanhan ystävänsä August Hagmanin kanssa. Ainoastaan U. S:lle hän kirjoitti tarinan "Revontulet", mutta sen jälkeen hän joululomaksi muutti. J. V. Calamniuksen kanssa Janakkalaan[55] lukeakseen kasvatustieteen historiaa. Sillä nyt jos koskaan oli tutkinto suoritettava. Ja niin todella tapahtuikin, vaikka kyllä kevätlukukausi 1871 oli kaikkea muuta kuin suotuisa yliopistollisille töille. Sattuivatpa silloin naukujaiset prof. Nordqvistin kunniaksi,[56] joiden johdosta yliopisto oli lähellä tulla suljetuksi. Totta kyllä Gummerus ei ollut osallinen konsertissa (niinkuin kumminkin Oulussa oli kerrottu!) — hän vain "käveli Jonathan veljensä ja parin vanhemman herran kanssa toisella puolen esplanaadia", mutta kyllä sitä seuraava hälinä häiritsi häntäkin. Kun pelko yliopiston sulkemisesta oli huipullaan ja sentähden tutkintoja suoritettiin tulisessa kiireessä kävi Gummeruskin klo 10 illalla professori Cleven luona neuvottelemassa mitä oli tehtävä, jos parooni Kasimir von Kothen todella seuraavana päivänä (5/5 1871), jolloin ylioppilaat olivat klo 12:ksi kutsutut juhlasaliin, julistaisi pelätyn tuomion. Tyynimielinen professori ei uskonut niin tapahtuvan, mutta jos saataisiin asiasta varma tieto, suostui hän toimeenpanemaan julkisen tutkinnon klo 8 aamulla, ilman edellä käypää tenttiä, johon ei olisikaan ollut aikaa. Onneksi vaara meni ohi, ja Gummerus suoritti tutkintonsa tavallisessa järjestyksessä toukokuun viimeisenä päivänä.
Samana iltana Gummerus kutsui lähemmät tuttavansa ja toverinsa Kleineh'n hotelliin jäähyväiskekkereihin. Paitsi muita puhui Yrjö Koskinen isännän kunniaksi ja huomautti, että maailma näyttää toisenlaiselta kuin ennen sille, joka eroten yliopistosta astuu käytännöllisiin virkatoimiin; elämäntehtävä tulee silloin pääasiaksi, ja kotielämä korvaa tuhatkertaisesti toverielämän, mutta semmoista kotielämää varten tarvitaan toinen, joka on osallinen kaikessa, ja hän toivotti Gummerukselle sellaista toveria. Vastatessaan puheeseen Gummerus myönsi jo löytäneensä elämäntoverin, mutta kun häntä vaadittiin ilmottamaan morsiamensa nimi, niin hän ei tyydyttänyt ystäviensä uteliaisuutta. — Kumminkin hän nyt kenenkään tietämättä tilasi kihlasormuksen, johon kaiverrettiin nimi "Karl", ja lähetti sen Staavalle. Valitettavasti sormus oli liian pieni, ja senkin tähden jäi sormusten vaihto ja kantaminen — s.o. kihlauksen julkiseksi tekeminen — vieläkin tuonnemmaksi.
Gummeruksen yliopistoaika oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta. Hän kirjoittaakin jo väsyneensä "ylioppilaan iloiseen elämään" ja, vaikka onkin vähän surumielinen, toivovansa enemmän tyydytystä ja iloa tulevasta toimestaan. Luettuansa Gummeruksen ansioluettelon (hän haki tänä keväänä, vaikka turhaan, Backmanin stipendiä) Cleve oli lausunut: "Maisteri on kuitenkin aikaansaanut paljon, sillä vaaditaanhan sentään jotakin saadakseen, niinkuin maisteri, sijan Suomen kirjallisuushistoriassa." — Kertoessaan tästä morsiamelleen Gummerus sanoo Cleven imarrelleen häntä; hänestä itsestään oli muka hänen sisällinen kehityksensä suuriarvoisempi kuin tuo näkyvä, joka on kiinnittänyt hänen nimensä kirjallisuushistoriaan. Epäilemättä oli Cleven arvostelu hänen ylioppilasajastaan oikeampi, sillä mitä hän olikaan kokenut, ei hänen luonteenlaatunsa ollut suuresti entisestään muuttunut. Se on seuraavasta näkyvä.
Vasta kesäkuun 9 p:nä Gummerus lähti Helsingistä. Äkkinäinen taudinkohtaus, joka onneksi oli ohimenevää laatua, esti häntä ennen matkustamasta kotiin, jossa häntä kuitenkin oli hartaasti odotettu — isän häihin (6/6). Rovasti Gummerus meni näet uusiin naimisiin nti Rosalie Tavastin kanssa, joka oli samanikäinen kuin vanhimmat lapsipuolensa.[57]
Uuden "äidin" ilmestyminen perheeseen oli tietysti suuri yllätys lapsille, mutta kaikesta päättäen se ei aikaansaanut mitään syvempää häiriötä. Kalle kirjoittaa siitä monesti morsiamelleen, ja näyttää siltä, että hänen syvä kunnioituksensa isäänsä kohtaan, nuoren rouvan vaatimattomuus ja kaikkien halu rauhassa suoriutua oudosta pulmasta vei siihen tulokseen, että perhe pysyi eheänä ja onnellisena. — Laajemmin puhumatta asiasta mainitsen vain, että Gummerus juuri tässä asiassa ehkä paremmin kuin missään muussa osotti, etteivät seuraavat sanat eräässä kirjeessä olleet turhaa pakinaa: "Jo lukioajoista saakka olen koettanut tutkia ihmissydäntä, sen avuja, vikoja ja oikkuja" — hän oli siten oppinut elämääkin varten.
Aika oli kiusallinen niille, jotka Gummeruksen tapaan toivoivat päästä vakinaiseksi koulunopettajaksi. Kouluylihallitus, parooni v. Kothen päällikkönä, jonka hallinnon alaiseksi koululaitos oli joutunut, oli tekeillä olevien muutosten ja uudistusten tähden päättänyt olla vastaiseksi nimittämättä opettajia avonaisiin virkoihin. Määräykseen tilapäisesti hoitaa toista tai toista virkaa oli vaikea kiinnittää tulevaisuuden suunnitelmia, ja varsinkin kihloissa oleva mies siitä kärsi. Gummerus ajatteli sentähden vieläkin sokeainkoulun opettajanvirkaa ja hakikin sitä, sillä se oli vakinaisesti täytettävä, mutta sittemmin hän peruutti hakemuksensa hakeakseen toista samanlaatuista virkaa, nimittäin uskonnon lehtorin virkaa Tammisaaren syksyllä avattavassa uudessa naisseminaarissa ja, varmuuden vuoksi, myöskin uskonnon kollegan sijaisuutta Kokkolan lyseossa. Siitä aiheutui omituinen selkkaus, joka tässä on kerrottava.
Kun hakuaika seminaarinlehtorin virkaan heinäkuun 27 p. päättyi, julisti kouluylihallitus Gummeruksen pätemättömäksi ja määräsi hänet v.t. kollegaksi Kokkolaan. Näin kerrottiin sanomissa samalla, kun edellinen virka uudestaan julistettiin haettavaksi. Toimenpide oli kuitenkin liian hätäinen, sillä Gummerus oli anonut saada suorittaa käytännölliset kokeet virkaa varten täyttääkseen mitä häneltä puuttui pätevyysehdoissa, ja jonkun ajan päästä ilmestyikin sanomiin entisen tiedonannon peruutus. Gummerus lähti siis elokuun lopulla jälleen Helsinkiin mainitulta kokeita varten, sillä virka Tammisaaressa oli hänestä edullisempi kuin vastaavat virat lyseoissa, ja saatuansa sen hänellä olisi koti tarjottavana morsiamelleen. Helsingissä selvisi hänelle pian, että viranomaiset eivät katsoneet häntä sopivaksi seminaariin, jossa oppilaat olivat täyskasvuisia neitosia — hän oli näet naimaton! Ymmärrettävästi tämä tieto painoi hänen mieltään, kun hän normaalikoulussa suoritti kokeensa suuren kuulijakunnan, kouluylihallituksen jäsenten, senaattori (J. Ph.) Palménin, (Uno) Cygnaeuksen, professori Cleven y.m. saapuvilla ollessa, ja seuraus oli, että hän onnistui huonommin kuin ehkä muuten olisi käynyt. Sen hän itsekin huomasi, mutta kumminkin oli hänelle kerrassaan odottamatonta se mikä tapahtui: hänet julistettiin kelpaamattomaksi! — "Mitä minun tulee nyt tehdä?" hän kysyy masentuneena, "lähteäkö Kokkolaan? Olisihan se elää kouluylihallituksen armosta, sillä jos kokeeni eivät kelvanneet kyseessä olevaa virkaa varten, kuinka voin pitää itseäni kykenevänä opettamaan samaa ainetta toisessa koulussa? Kenties olisi paras kohta ruveta papiksi — silloin ei minulla ainakaan olisi tekemistä nykyisen kouluylihallituksen kanssa, ja olisihan koulu-ura aina avoinna. — — Santeri oli kuulemassa kokeitani, en sentään halua luottaa hänen arvosteluunsa, sillä silloin minun täytyisi syyttää tuomareitani vääryydestä ja sitä en mitenkääntahtoisi;sitä vastoin koetan vakautua siitä, että kokeitani todella ei voitu hyväksyä. — Tietysti itserakkaus siitä kärsii, että sitä sillä tavoin loukataan, mutta sen tiedän, että se on minulle terveellistä." —
Kirjoitettuaan edelliset sanat Gummerus päätti mennä Cleven luokse sanomaan suoraan mitä ajatteli arvostelusta. "Hän vastaanotti minut mitä suurimmalla ystävyydellä. Minä ilmotin suoraan asiani ja lisäsin: päättääkseni kokeitteni tuloksesta — en minä kelpaa koulunopettajaksi. Silloin Cleve pyysi, etten minä mitenkään uskoisi, että arvostelu oli tarkottanut minun opettajakykyäni, vaan minut oli julistettu kelpaamattomaksi sentähden, että minut katsottiin sopimattomaksi siihen paikkaan, jota olin hakenut. Hän kehotti minua anomaan, että nyt suorittamani kokeet hyväksyttäisiin toisia uskonnonopettajanvirkoja varten kuin opettaja- taikka opettajatarseminaareissa, ja siihen kyllä suostuttaisiin. Minä huomautin, että arvostelijoiden olisi tullut antaa arvolause kokeistani eikä sopivaisuudestani sinne taikka tänne. Hänen käsityksensä oli toinen, ja niin me erosimme." — Gummeruksen mielestä oli kouluylihallitus kohdellut häntä niin mielivaltaisesti ja kohtuuttomasti, että hänen oli mahdoton siihen mukautua. Hän päätti sentähden kieltäytyä vastaanottamasta kollegansijaisuutta Kokkolassa ja kohta ryhtyä tentteihin papintutkintoa varten. Parin viikon päästä hän arveli olevansa valmis suorittamaan dogmatiikan tentin Granfeltilla ja ennen joulua exegetiikan Ingmanilla. — Hän pyytää morsiantaan lausumaan ajatuksensa tästä päätöksestä ja toivoo, että hän sen hyväksyy.
Niin selitti Gummerus asemansa ja kantansa kirjeessä syyskuun 30 p., mutta aivan toinen ääni soi seuraavassa, joka on päivätty marraskuun 24:ntenä. Sillä välin hän oli saanut vastauksen Staavalta, eikä se ollenkaan ollut hänen toivomustensa mukainen. Morsian oli näet moittinut häntä hänen äkkinäisestä elämänuran-muutoksestaan, sanoen häntä "hetken lapseksi" ja epäkäytännölliseksi, vaikka hän toiselta puolen oli myöntänyt asian olevan hänen omassa vallassaan. Kirjeen saajasta se oli ollut kylmäverisesti kirjoitettu, ja kuukauden ajan oli hän ollut kuohuksissa — ei morsiantaan kohtaan, vaan itse asian tähden. Gummeruksen täytyi tunnustaa erehtyneensä ja hän teki sen seuraavin sanoin: "Miksi minä luovuin virastani Kokkolassa, sen tiedät; en voinut mielestäni tehdä toisin. Se oli hetken päätös, ja jos minulla olisi se voima, joka vaaditaan täydelliseen suunnankäänteeseen, täydelliseen heittäytymiseen uusiin olosuhteisiin, niin en sitä katuisi, ja kuitenkin minä nyt kadun. Äitini sydämellisin toivomus oli, että rupeaisin papiksi, ja samaa toivovat isä, Santeri, Emmi, kaikki omaiseni. Santeri oli täällä, kun vastoinkäyminen normaalikoulussa sattui. Hän näki, miten se minuun koski, ja hän uudisti äidin suunnitelman. Silloin hetki minut petti. Jos voisin tulla semmoiseksi papiksi kuin mielestäni papin tulee olla, niin olisin jo aikoja sitten pappi, mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, etten minä, mikäli voin asiaa arvostella, kelpaa siksi, ja katso, hetken mies uskoi hetkellisesti, kun hänen itserakkauttaan oli loukattu ja hänen mielensä oli kiihtynyt, että hän kelpaisi tehtävään, johon hän siitä saakka, kun erosi teologisesta tiedekunnasta, on pitänyt itsensä kykenemättömänä. — Olenhan olevinani romaaninkirjoittaja, olenhan satoja kertoja kuvannut naissydäntä ja usein sanonut naisen miehessä rakastavan voimaa ja kypsää päättäväisyyttä — nyt, kun todellisessa romaanissamme olen sankarina, mitä sinä rakastat minussa? Jotakin säännönvastaista, en tahdo suorastaan sanoa voimattomuutta, sillä silloin syyttäisin itseäni ehkä enemmästä kuin ansaitsen, vaan horjuvaisuuden päättäväisyyttä, jos niin saan sanoa." —
Tunnustus oli vaikea tehdä, mutta sanat ovat sydämestä lähteneet ja ilmaisevat toiselta puolen kyllä tahdonlujuuden puutetta, mutta toiselta puolen myöskin mielen suoruutta ja rohkeutta näyttäytyä semmoisena kuin oli. Kirjeestä näkee muuten, että Gummeruksen päätös mennä Canossaan osaksi johtui ulkoakin tulleesta vaikutuksesta. Professori Gustaf Frosterus, kouluylihallituksen jäsen, oli näet läheisenä tuttavana ja tavallaan sukulaisena hartaasti kehottanut häntä uudestaan hakemaan Kokkolan virkaa, ja professori C. G. von Essen, jolle Gummerus oli tunnustanut sisällisen levottomuutensa ja sen syyt, oli puhunut tähän tapaan: "Ei tuo ole minulle tuntematonta! Lähde sinä Kokkolaan ja lue siellä täydessä rauhassa papintutkintoa varten, ja jos huomaat, että olet kutsuttu papiksi, niin rupea siksi, kaikessa tapauksessa et ole viratta niinkuin nyt." Myöskin oli hän samoin kuin morsian arvellut, että Gummerus oli epäkäytännöllinen. —
Koko lukukausi kului Gummerukselta sisällisiin taisteluihin, joita rauhottaakseen hän lokakuulla alkoi Uuteen Suomettareen kirjoittaa pitkänlaista historiallista kertomusta ("Sadan leukaluut"). Muuten hänellä oli entistä hauskempi kotielämä Helsingissä sen johdosta, että Emmi sisar syyslukukauden alusta oli ottanut hoitaakseen veljiensä taloutta. Kun asuttiin yhdessä — jollen erehdy, 8 saman perheen jäsentä — ei siinä ikävä vaivannut. Emmistä oli pääkaupungissa tullut, kertoo veli, kiivas fennomaani, ja sanomatta mitään Kallelle, hän kirjoitti tämän morsiamelle ja kehotti häntä merkitsemään osakkeita seuraavan vuoden alusta ilmestyvää Morgonbladetia varten. — Joulukuulla Gummerus pyysi saada uudestaan suorittaa käytännölliset kokeet uskonnon, historian ja maantiedon kolleganvirkoja varten. Kokeet onnistuivat nyt hyvänlaisesti, ja siitä hänen mielensä suuresti keventyi. Hän haki sitten jälleen tuota viransijaisuutta Kokkolassa, johon oli jo ollut määrätty, ja lähti siskoinensa jouluksi Sääminkiin. —
* * * * *
Joululomalla Gummerus vielä sepitti novellin ("Kaksi jouluaattoa"), jolla Uusi Suometar, "johon olen kiinnikasvanut", oli alottava vuosikertansa 1872. Tammikuun 10 p:nä hän lähti Kokkolaan, jonne tie Juvan, Mikkelin, Kangasniemen, Laukaan, Karstulan, Perhon, Ylivieskan, Kaustisen ja Alavetelin kautta teki 47 1/2 penikulmaa. Ajaen kyytihevosella isän antamassa reessä matka sujui nopeasti, vaikka hän ei tavannutkaan erästä toveria, maisteri Alopaeusta, joka samalla aikaa pyrki samaan päämäärään ja jonka kanssa hän oli tehnyt sopimuksen yhtymisestä; tietämättään he kumpikin vuoroonsa ajoivat toistensa ohi toisen ollessa talossa tien varrella. — Seuraavan kuvaavan seikkailun Gummerus kertoo tältä matkalta: "Eräästä Kangasniemen majatalosta sain hyvän hevosen, mutta kyytimies ei tahtonut ajaa. Hiljaista hölkkää ja enimmäkseen kävellen kuljettiin pari kolme virstaa; kehotuksiini hän vastasi: 'Kyllä herra ennättää!' Minä tuskastuin, sillä Alopaeus oli vain pari väliä minun edelläni, ja mietin miten päästä nopeammin eteenpäin. Tapella miehen kanssa en sentään halunnut. Viisi virstaa oli siten kuhnailtu, kun minä pitkän vaitiolon jälkeen kysyin: 'Arvatkaapas mitä on noissa laatikoissa?' (Minulla oli kaksi kirjalaatikkoa reessä ajajan istuimen edessä.) — 'No, mitä niissä lieneekään?' — lausui kyytimies. — 'Jos sen sanon, niin te peljästytte', sanoin minä. Hetki kului. — 'Kuka herra on?' kysyi sitte mies. — 'Eikö täällä ole puhuttu siitä kuuluisasta tohtorista, joka nykyään Suomessa matkustaa?' oli vastakysymyksenä Mies ei vastannut mitään, vaan vilkaisten minuun hän muutti hiljaa toisen jalkansa laatikon päältä. Taas kului hetki vauhdin paranematta. — 'No, mitä noissa loovissa sitten on?' kysyi hän vihdoin. — 'Niissä on kahden leikatun ruumiin päät, jalat ja sisukset', vastasin tyynesti, lisäten että niitä oli tutkittava lähimmässä kaupungissa. — Mies asetti nyt äkkiä jalkansa kauas laatikoista, ja olisit nähnyt millä vauhdilla mentiin! Varmuuden vuoksi minä potkaisin toista laatikkoa, niin että se liikkui. Miehellä oli hyvä hevonen, mutta kyllä hän ajoikin, niin että monta kertaa pyysin häntä hellittämään, mutta ei se auttanut. Siinä tuokiossa oltiin perillä. Saatuani talonväen hereille — oli näet yönaika — tilasin kohta uuden hevosen. Mutta entinen kyytimieheni kertoi samassa mitä laatikoissa oli, ja kievarin isäntä ilmotti juhlallisesti, että 'semmoisille, jotka ihmisraatoja kuljettaa, ei anneta hevosta!' Siinä olin pinteessä. Minä käskin tuoda laatikot tupaan, mutta siihen ei kellään ollut halua. Vihdoin täytyi minun itse mennä noutamaan toinen laatikko tupaan, jossa oli paljo väkeä, markkinamiehiä y.m., jotka olivat heränneet ja uteliaasti ja pelokkaasti silmäilivät minua. Minä asetin laatikon tuolille takan eteen. Uteliaat kerääntyivät ympärille, vaikkeivät sentään aivan lähelle! — 'Tunnetteko kalman hajua?' kysyin minä, ja pari ämmää oli sitä tuntevinaankin ja tukkivat nenänsä. Minä väänsin sitte hiilihangolla laatikon auki ja kehotin heitä katsomaan. Vähän epäröiden lähestyi muuan Laukaan talonpoika ja huudahti: 'Kirjojahan siinä vaan onkin.' — 'Vieläkö tunnette ruumiinhajua?' kysyin akoilta! Nyt kerroin, etten ollutkaan mikään tohtori, että olin keksinyt koko jutun saadakseni tomppelimaisen kyytimieheni ajamaan. Mies itse kuuli selitykseni, kiroili ja oli nolo, ja ihmiset tuvassa nauroivat hänelle ääneen. Minä puolestani käytin tilaisuutta antaakseni heille pienen opetuksen. Jos lukisitte vähän enemmän ja perustaisitte kansakouluja, joissa lapsenne oppisivat lukemaan ja ymmärtämään, ettei pidä uskoa taikoja ja noitia, niin ette te eivätkä lapsennekaan pelkäisi laatikkoa, vaikka se sisältäisi mitä tahansa. — 'Kyllä se oikein puhuu', arveli eräs kuulijoista. Minä lähdin eteenpäin, eikä minun enää tarvinnut kehottaa kyytimiehiä ajamaan. Sen pituinen se." —
Kokkola oli Gummeruksen syntymäkaupunki, mutta kun hän oli sieltä lähtenyt 5-vuotiaana, on ymmärrettävää, ettei hänellä voinut siellä olla montakaan tuttua; pikku tytöt, joiden kanssa hän muisti lukeneensa aapista, olivat jo keski-ikäisiä rouvia. Yhdessä Alopaeuksen kanssa hän vuokrasi asunnon, salin ja kaksi kamaria, erään rva Möllerin luona, mutta syömässä oli heidän käytävä Sergeiewillä (ravintolassa), jossa Gummerus tunsi ruokasalin huoneeksi, missä lapsena oli leikkinyt. Koulu antoi hänelle paljon työtä; ainoastaan yksi aamupäivä viikossa oli vapaa. Sitä paitsi hän antoi tunteja tyttökoulussa, ja sunnuntaisin oli hänellä aivan erikoinen tehtävä. Syystä että kaupungin kirkko oli uudistuksenalaisena ja maalaiskirkko kaukana, Gummerus joka pyhä klo 12 koulussa lyhyesti selitti päivän evankeliumin. Oppilaiden ohella kokoontui sinne muutakin yleisöä niin paljon kuin mahtui.
Gummerus ei kiittänyt uutta olopaikkaansa. Kaupunki oli hänestä ikävä, ilman mitään henkisiä harrastuksia. Kevätkauden loistokohtana olivat komeat kilpa-ajot päivällisineen ja iltamineen. Niistä puhuttiin viikkokausia ennen ja jälkeen. Jotta koulunopettajatkin voisivat olla mukana, tehtiin työtä laskiaistiistainakin, mikä luonnollisesti oli kovin vastenmielistä oppilaille. Muutoin vain kielittiin toisistaan. Niin esim. Gummerus kerran käydessään pappilassa sai kuulla mitä oli tehnyt, missä oli ollut ja mitä oli puhunut koko kuluneen viikon aikana. Ainoastaan apteekkari Wichmanin ja tullinhoitaja Winterin perheet muodostivat poikkeuksen, ja niissä Gummerus hyvin viihtyi. — Pääsiäisviikoksi Gummerus oli aikonut Siikajoelle, mutta kurkkutulehdus esti häntä matkustamasta, ja tuskastuneena hän morsiamelleen valitti vankeuttaan. Neljän päivän päästä saatuaan lääkäriltä luvan matkustaa hän lähti "rakkaaseen Ylikannukseen" (Siikajoella hän ei enään ehtinyt käydä) vieraillakseen maakauppias Sahlgrenilla, "jossa olin tervetullut — sen näin ja tunsin". Elettyään neljä päivää lapsuudenmuistoissaan Gummerus palasi. "Kun minun oli lähteminen, oli paljo ihmisiä kokoontunut tapaamaan 'pappilan Kallea', joka ilokseen huomasi, että hän ja hänen poika-aikansa kujeet olivat hyvässä muistissa. Muuan vanha mummo tahtoi osottaa minulle erikoista hyväntahtoisuutta ja teki sen tavalla, joka sai minut hyvälle tuulelle koko matkan ajaksi, vaikka tie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän ilmotti, että hänellä oli jotain tärkeää ja salaista sanottavana, ja pyysi luvan seisoa reen kannaksilla, kunnes oltiin erillään muista ihmisistä. Minä suostuin, ja kun oli ajettu noin virsta, kuiskasi hän korvaani: 'Teidän pitää mennä naimisiin Sahlgrenin Fiian kanssa." —
Kotimatkan Sääminkiin Gummerus teki Siikajoen kautta. Siellä tapahtui, että Staava vihdoin antoi hänelle kihlasormuksen, mutta ei lupaa pitää sitä sormessaan! — Kotona hän ei tällä kertaa kauan viipynyt. Useina vuosina oli Gummerusta vaivannut reumatismi, milloin hampaissa milloin muualla, ja nyt Juhannuksen aikana pisti hänen päähänsä lähteä Helsinkiin kylpeäkseen kuuluisan tohtori Ewerthin johdolla. Kuusi viikkoa hän siten oli parannuksilla, ollen erinomaisen tyytyväinen tulokseen. Elokuun alussa hän huudahtaa: "On kuin uuden elämän henki virtaisi suonissani. Kaikki tuntuu niin kirkkaalta, niin iloiselta, niin ruusunpunaiselta." Muuten oli aika kyllä tuntunut pitkältäkin, ja ainoa mainittava poikkeus oli ollut eräs huviretki Tallinnaan, jonka Gummerus teki heinäkuun lopulla Kaarlo Bergbomin ja muiden ystävien seurassa nähdäkseen mielenkiintoista keskiaikaista kaupunkia.
Kun Gummerus paluumatkallaankin Kokkolaan kävi Siikajoella, saivat hänen tuttavansa uutta aihetta udella, eikö hän sittenkään ollut kihloissa, mutta yhä täytyi hänen vastata kieltäen ja kiertäen. Asunnon hän nyt sai apteekkari Wichmanilla, jossa myöskin koulun rehtori Canth ja Gummeruksen entinen koulutoveri Anshelm Ebeling asuivat — kaikki kolme poikamiehiä. — Kokkolassa ollessaan Gummerus tähän saakka näyttää pysyneen jotenkin erillään kirjallisista puuhista, mutta tänä syksynä hän panee alkuun myöhemmän elämänsä tärkeimmän yrityksen. Siitä hän kertoo (10/9 1872) seuraavin sanoin: "Et voi aavistaa mitä minulla nyt on tekeillä, et, vaikka sanon muutamia päiviä sitte kirjoittaneeni painoylihallitukselle pitkän esityksen, jonka lähetin Emmille. Ei kukaan muu tiedä siitä mitään kuin hän, Jonathan ja nyt sinä. Niin, minä anon lupaa saada ensi vuoden alusta julkaista sanomalehteä; ja näytenumeroa varten olen tehnyt työtä joka hetki, jonka olen ollut vapaa koulusta. 'Kyläkirjasto. Lukemisia erinäisissä aineissa Suomen kansalaisille' [todellisuudessa: 'Lukemisia Suomen kansalaisille eri aineissa'] on ajatellun lehden nimi. Luulet kai, että minä taas aion Helsinkiin. Ei, tänne jään kuitenkin. Että se tulee kannattamaan, uskon varmasti, ja jollei siltä näytä ensi vuoden alussa, niin ei siitä ole sen suurempi vahinko kuin että yritys raukeaa ja että olen menettänyt sen vähän mitä näytenumero maksaa. Jo kauan olen sitä miettinyt, aina siitä saakka kuin minä ja Hagman julkaisimme 'Luonnotarta' 1863, joka kannatti hyvin, mutta joka oli lakkautettava 1864, syystä että Krohn ryhtyi julkaisemaan samanlaatuista suurempaa lehteä, 'Maiden ja merien takaa'. Viime syksynä Krohn ehdotti, että me yhdessä panisimme toimeen samansuuntaisen lehden, mutta juuri suunnitelmasta emme sopineet, ja nyt uskallan yksin koettaa noudattaen omaa aatettani!"
Tänä syksynä tapahtui se muutos Gummeruksen elämässä, että hän uuden koululain mukaan sai virastaan täyden palkan, "noin 2000 markkaa"; sivutoimet tuottivat lisäksi 800. Se rohkaisi hänen mieltään, niin että hän joulukuun alussa kysyi Staavalta, eikö tämä nyt suostuisi tekemään totta heidän liitostaan. Vaatimatonhan se koti oli, joka hänellä oli tarjottavana, Gummerus kirjoitti, mutta hän ei peljännyt puutetta, sillä hän pystyi tekemään työtä ja sitä hänellä oli eri tahoilta tarjona — pääasia oli, että hänellä oli joku, jonka edestä ahertaisi. Hänestä oli ensi kesä sopivin aika häitten viettoon. Staava oli kumminkin toista mieltä. Ollen varakkaan kodin lapsi oli hän nähtävästi tottunut katselemaan maailmaa ja elämää toisin kuin sulhanen. Kun Gummerus sen jälkeen vietti joululomansa Siikajoella, eivät suullisetkaan neuvottelut johtaneet edemmäs kuin siihen, että hän, mikäli kirjeistä voi päättää, sai ainoastaanpuolinaisen luvanpitää kihlasormusta sormessaan ihmisten näkyvissä! Palatessaan Kokkolaan hän tulliportilla pistikin sormuksen sormeensa, joten monivuotinen, tuttujen ja tuntemattomien aavistama kihlaus vihdoin näyttäytyi olevan kiistämätön tosiasia. Mutta kun hän tästä kirjoitti Staavalle, ilmaisi vastaus, että parempi olisi ollut, jos hän olisi pitänyt sormuksen taskussaan. Silloin Gummerus, jonka kärsivällisyys koko ajan oli ollut enemmän kuin kiitettävä, ei voinut olla tiedustelematta, pitikö Staava itseään sidottuna vai eikö — jollei, niin olihan vielä aikaa tehdä loppu kaikesta. Sitä ei morsian kuitenkaan ollut tarkottanut — suhde jäi entiselleen.
Uudesta vuodesta 1873 alkaen Gummerus asettui asumaan kaupungin ulkopuolelle, pappilaan, kirkkoherra Ture Birger Vegeliuksen luokse. Erinäiset lauseet kirjeissä viittaavat siihen, että hän jälleen mietti papintutkintoa ja sentähden mielellään asui pappilassa, avustaen kirkkoherraa, milloin siihen aikaa oli. Kyläkirjasto lienee kumminkin vaatinut useimmat vapaat hetket.
Tämä uusi, yhteiselle kansalle aiottu aikakauskirja ilmestyi kerran kuukaudessa kaksiarkkisena vihkona tavallista 8:o kokoa. Se sisälsi vaihtelevaa, opettavaista lukemista samaan tapaan kuin "Luonnotar", mutta erosi edelläkävijästään siinä, että se hengeltään oli uskonnollisempi. Lehden ensi aikoina Gummerus koettikin laajalla kirjeenvaihdolla hankkia sille avustajia ja suosijoita papiston riveistä, ja tiettävästi hän pyrinnössään onnistuikin. Vuoden alussa Kyläkirjastoa painettiin 900 kpl., mutta uusia tilauksia tuli yhtämittaa, joten painos pian oli suurennettava. Helmikuulla Gummerus jo laski voittonsa nousevan noin 800 markkaan. Tämä johtui siitä, että julkaisussa vuoden alkupuolella ei ollut kuvia, jommoisia hän sentään oli ryhtynyt hankkimaan (ensimäiset kuvat: Livingstone ja kohtauksia hänen matkoiltaan, kesäkuun vihkossa). Hän oli näet kirjoittanut erinäisille henkilöille Ruotsiin, jossa jo kauan ilmestynyttä "Läsning för folket" y.m. julkaisuja hän toivoi saavansa käyttää apunaan sekä tekstiä että kuvittamista varten. Tietysti ruotsalaiset siihen myöntyivätkin, joskin vaatien, että Gummerus levittäisi heidän lehtiään Suomen ruotsinkielisten kesken. "Oikein nolostuin huomatessani, miten vaikutusvoimaisena minua pidetään." Gummerus lupasikin koettaa hankkia tilauksia Pohjanmaan ruotsalaisilta seuduilta. — Kyläkirjasto painettiin ensi vuosina Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa Helsingissä, missä lukukausien aikana Gummeruksen nuoremmat veljet, Valentin ja Julius, ja heidän asuintoverinsa, ylioppilas Jaakko Rahm, sekä kesällä E. Nervander ja L. J. Kekoni hoitivat oikaisulukua, levittämistä y.m. Joskus, kun Kokkolasta ei käsikirjoitusta tullut oikeaan aikaan taikka riittävästi, olivat nuoret apumiehet kovassa hädässä, mistä saada palstantäytettä. Ensimäinen Gummeruksen kirjoittama alkuperäinen kertomus alkoi 4:nnessä vihossa ("Iisakka Kantokoski ja hänen lapsensa").
Kirjallinen yritys ei estänyt Gummerusta tunnollisesti hoitamasta koulutehtäviään. Että hän oli saavuttanut oppilaittensa suosion, sen hän koki Kaarlen päivänä (38/1) 1873. He lahjoittivat hänelle silloin kallisarvoisen, 3-osaisen, runsaasti kuvitetun teoksen Roomasta. "Se ilahdutti minua, sillä se todistaa, että oppilaani pitävät minusta", Gummerus kirjoittaa, "niinkuin minäkin heistä. Totta on, että he katsoivat minuun vähän pitkään, kun minä kiitettyäni heitä lahjasta sanoin, että se antaa minulle aihetta vaatia heiltä enemmän — varsinkin ahkeruutta; ja sitä vaatimusta he ovatkin rehellisesti tyydyttäneet, ainakin tähän asti [kuukausi myöhemmin]."
Tavan mukaan viettäen kesäänsä Säämingissä Gummerus ajatteli hakea opettajanvirkaa Helsingin reaalikoulussa, mutta, miten olikaan, hän syksyllä palasi Kokkolaan. Hän asui nyt kahdessa huoneessa, jotka hän varusti omilla huonekaluilla, ja piti omaa talouttakin syöden vain päivällisensä ravintolassa. Tämä uusi järjestys sai hänet yhä enemmän kaipaamaan kodin tärkeintä ehtoa, omaa rakasta vaimoa. Papintutkinnon suorittamista varten hän mietti anoa virkavapautta kevätlukukaudeksi. Huvikseen Gummerus alkoi tänä syksynä laulunopettaja Sjögrenin ja viskaali Knapen kanssa harjottaa soittoa; Knape soitti ensimäistä, Gummerus toista viulua ja Sjögren selloa. Kumma kyllä on tämä ensi kerta, kun kirjeissä tulee näkyviin, että Gummerus harrasti soitantoa. Luultavasti Sjögren oli yrityksen alkuunpanija, sillä hän oli erittäin innostunut taiteeseensa ja väliin säveltäjäkin. Muun muassa hän sävelsi runon, jonka Gummerus oli sepittänyt morsiamelleen hänen täyttäessään 25 vuotta.
Uudelta vuodelta 1874 alkaen Gummeruksen kirjeissä soi uusi, rohkeampi ääni. Hän on ollut Siikajoen pappilassa joululomalla, ja nyt on vihdoin sovittu, että häät ovat vietettävät ensi kesänä! Huoneisto nuorelle parille oli siis vuokrattava, ja siitä oli paljon kirjoitettavaa. Kumminkin Gummerus siinä välissä antaa kuvauksen pikkukaupungin huveista: "Laskiaistiistaina — toimeenpantiin rekiretki Palmaan, jossa ruustinna Appelgren asuu. En aikonut olla mukana, mutta lähdin kuitenkin klo 11 — yksin. Tohtorin rouva Hellström oli järjestänyt kaikki. Hauskaa — kahvit — päivälliset. Siinä ohjelma! Rouvat olivat tuoneet ruokaa — vasikanpaistia ja laskiaispullia ja olutta. — Hupaista olikin. Siellä oli monta tyttökoulunoppilastani, ja ne olivat kovin hartaita vaivaamaan vanhaa, kihlattua maisteriansa vaatimalla häntä karkeloon, ja hän oli niin kohtelias, ettei kieltäytynyt tanssimasta. Hei seitä, Fria vill Simon i selle, jopa kotiljongiakin. — Kun minä olin ajanut yksin ja useat rouvien kutsumat koulupojat olivat tulleet kävellen — 7 virstaa — neuvoteltiin paljon paluumatkasta, ja loppu oli, että minä lähdin tohtori Hellströmin kanssa, jolla oli kiire, ja jätin hevoseni tohtorinnalle, joka monien nuorten tähden sai istua hyvin epämukavasti. Minä pidin huveista, ei mitään väkeviä, vapaata —. Vahinko vain, että kaipasin erästä poissa olevaa. — Illalla iltama raatihuoneella, johon useimmat Palmalta tulivat (siellä oli päätetty klo 6). Kallesi oli sentään väsynyt, niin että hän ainoastaan katseli kahta epäonnistunutta kuvaelmaa ja tanssin alkua." —
Kyläkirjasto menestyi hyvin. Painos, 1000 kpl, liian pieni; tilaajoita karttui, niin että vuoden ensi vihko oli uudestaan painettava. Gummerus oli tullut yhä taajempaan kirjevaihtoon eräitten ruotsalaisten kanssa, Fabian Wreden, Hans Forssellin y.m., jotka osottivat myötätuntoa hänen kansanvalistusharrastuksilleen. — Miten Kyläkirjasto olikaan maalaiskansalle aiottu, ei se estänyt Gummerusta ajattelemasta muitakin lukijoita. Hän oli näet käsitystavaltaan niin demokraattinen, ettei hän mainittavaa erotusta huomannut eri säätyjen välillä. Miten hänen nykyinen kirjailijatoimensa oli juurtunut hänen omaan elämäänsä, näkee seuraavasta otteesta (21/4 74):
"Kuinka olen kuvitellut keskinäisen suhteemme, voit, jos tahdot suomea lukea, nähdä Kyläkirjastosta, joka näinä päivinä valmistuu ja levitetään. Kertomuksen nimi on: 'Kaksi perhekuntaa'. Olen pannut siihen paljon työtä." — Jutelma on todella huolellisesti kirjoitettu ja kertoo opettavaisesti, miten kahden serkun erilaiset luonteet johtivat erilaisiin elämänkokemuksiin. Maunu oli rikas, Pekka köyhä, edellinen oppia ja opetusta ylenkatsova, toinen joka hetki valmis oppimaan ja edistymään. Maunu hylkäsi köyhän tytön, vaikka häntä rakasti, naidakseen varakkaan vaimon; Pekka sitä vastoin otti omakseen köyhän, hellästi rakastamansa tytön. Helposti arvaa; miten kävi: Maunu oli onneton kaikessa rikkaudessaan, Pekka onnellinen pienessä torpassaan. Onhan juoni, jos juonesta sopii puhuakaan, mitä yksinkertaisin ja tavallisin; mutta kertomukseen kätketyt elämänohjeet ovat erittäin järkevät ja kansanomaisesti julkilausutut. — "Sitte sain eräänä päivänä", Gummerus jatkaa samassa kirjeessä, "uuden novellin aiheen. Olin tupakoinut liiaksi, avasin sentähden oven eteiseen ja satuin niin kuulemaan mitä puhuttiin 80-vuotiaan emäntäni huoneessa. Siellä oli joukko ämmiä ja juoruttiin niin, etten ole vertaa kuullut. Kokonaisen tunnin aikana otettiin toinen toisen perästä käsittelyn alaiseksi. En voinut salata, että olin kuunnellut, vaan menin illalla emäntäni luokse kertomaan mitä olin kuullut. Voit ajatella, miten mummo hämmästyi ja nolostui. Pari mielenkiintoisinta juttua kuultiin seuraavana päivänä torilla. Emäntäni kunniaksi täytyy minun tunnustaa, että minua itseäni arvosteltiin jotenkin säälivästi, enkä halua mitään muistuttaa erään hartaan rouvan hurskasta toivomusta vastaan: 'Suokoon Jumala, että hän enemmän olisi isänsä laatuinen!'" — —
Niistä kirjeistä, joita tässä olen lähteinä käyttänyt, on viimeinen päivätty heinäkuun 6:ntena 1874. Joku päivä ennen oli Säämingin pappilassa vietetty Emmi Gummeruksen ja Jaakko Schwartzbergin häät; sulhanen oli juuri ennen tullut papiksi ja määrätty v.t. kappalaiseksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sääminkiin. Gummeruksen ja hänen Staavansa häihin Siikajoen pappilassa "ei nyt enää ole kuukauttakaan", ja sulhasen aikomus oli noin 21 p:nä lähteä häämatkalleen. Häät vietettiinkin 4 p:nä elokuuta. —
Pitkä kihlaus oli siis muuttunut avioksi, ja samassa tapahtui asuinpaikankin muutos. Gummerus näet ei vienytkään, niinkuin oli keväällä kuvitellut, Staavaansa eli Staiviansa — mikä nimenmuoto tästä lähtien näyttää tulleen käytäntöön — Kokkolaan, vaan Jyväskylään, sillä heinäkuulla hän oli hakenut ja saanut suomen- ja ruotsinkielen kolleganviran sijaisuuden jälkimäisen kaupungin lyseossa. Kun hänet sitte seuraavana vuonna (1875) nimitettiin vakinaiseksi samaan virkaan, tuli Jyväskylä heidän pysyväksi kotipaikakseen.
* * * * *
Edellisessä on silloin tällöin mainittu joku sana Gummeruksen kirjailijatoimesta tälläkin ajanjaksolla. Täydellisyyden vuoksi on siitä tässä annettava vähän seikkaperäisempiä tietoja. — Aiheena siihen, että hän noin kahden vuoden loman jälkeen alkoi jälleen sepittää Uuteloita, oli Suomettaren uudestaan-syntyminen 1869. Liittymättä toimitukseen hän kuitenkin suostui avustamaan lehteä, ja seitsemän vuoden aikana hän joka vuosi (paitsi 1873) antoikin sille mainitunlaisia lisiä. Siitä, että Gummerus kirjeissään niin harvoin puhuu kirjailijatoimestaan, saattanee päättää, ettei hän nyt antanut sille suurempaa arvaa ja merkitystä kuin ennenkään, mutta siitä huolimatta muodostavat alempana lueteltavat novellit huomattavan osan hänen tuotantoansa.
Uuden Suomettaren kaunokirjallisen osaston ensimäinen novelli on "Rollijärven avannot, kertomus ison vihan ajoilta". Toiminta alkaa Saimaan rannalla, Savonlinnan tienoilla, missä entinen pohjalainen, 80-vuotias sotavanhus Sakari Rajunen omistaa vauraan Hietalahden talon. Rajusen luona asuu kaksi nuorta, hänen veljensä tyttären tytär, Sanna, Pohjanmaalta tullut, ja Kaarle Harkka, liiviläinen, isännän muinaisen sotatoverivainajan poika, ja vanhuksen toivo oli, että heistä tulisi pariskunta, jolle hän voisi talonsa jättää. Sanna ei kuitenkaan voinut rakastaa viekasta, itsekästä Harkkaa, vaan hänen sydämensä kiintyi linnan väestössä palvelevaan pohjalaiseen nuorukaiseen, Maunuun. Verisen kohtauksen jälkeen Harkan ja Maunun välillä jälkimäinen, Sannan avulla, karkaa Pohjanmaalle, jonne toiminta sittemmin vie muutkin henkilöt. — Kertomuksen alkupuoli on vapaasti keksitty; loppupuolen vaiheet kiintyvät historiallisiin tapahtumiin, Napuen tappeluun ja varsinkin Pyhäjoen Ypperin kyläläisten kamalaan teurastukseen Rollijärven rannalla, jossa venäläisten petomaisuus saavuttaa huippunsa. Kansan äärettömien kärsimysten kuvaus tulee niin pääasiaksi, että yksityisten kohtalo menettää mielenkiintonsa. Sanna ja Maunu olivat menneet naimisiin, Harkka venäläisiin liittyneenä vainoo heitä tulisessa kostonhalussaan; Sanna ja Maunu pelastuvat kuitenkin sotaan hukkumasta.
Seuraavan vuoden (1870) marraskuulla luettiin samassa lehdessä pieni kertomus,"Kerta vielä", rappiolle joutuneesta entisestä ylioppilaasta, jonka kertoja, itse ylioppilas, näkee eräässä Pohjanmaan kievarissa, missä hän on matkustavien koulupoikien naurun esineenä. Saatuaan viinaa hän "panee kiekkaa", pyörii ja hyppii, kunnes saa verensyöksyn ja kuolee. Kertoja löytää vainajan rinnalta kultaisen mitaljonin ja siinä kauniin tytön kuvan, jossa on kirjoitus: "Sinun elämässä, sinun kuolemassa." Samassa tulee kievariin komeissa vaunuissa ajaen vanhanpuoleinen rouva kahden tyttärensä kanssa. Nähtyään mitaljonin rouva tunnustaa muinoin olleensa onnettoman rakastettu; petettynä, hyljättynä oli ylioppilas ruvennut juomaan. Rouva näkee "vielä kerta" — vainajana — sen, jonka oma oli luvannut olla elämässä ja kuolemassa.
Enemmän kuin U. S. sai samana vuonna Hagmanin Pietarin sanomat avustusta, nimittäin yleisellä nimellä"Otteita ihmissydänten salaisuuksista"kaksi kertomusta:"Jäisiä ja pakahtuneita sydämiä"sekä"Omantunnon voima". Molemmat ovat laadultaan kyläkertomuksia, vaikka edellisessä kyllä esiintyy pari herrasmiestäkin, setä ja veljenpoika, kumpikin köyhän tytön viettelijänä; toisessakin ovat rikokset — mustasukkaisuudesta aiheutunut murha ja väärä vala — pääaiheena. Että rikolliset saavat rangaistuksensa, on luonnollista, ja sitä osottaakseen on tekijä nämä niinkuin muutkin samantapaiset jutelmansa laatinut. Useampia novelleja ei Gummerus näy Pietarin sanomiin kirjoittaneen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1871 nähdään —l—b—s-merkki kahden kertomuksen ohella. Neljässä ensimäisessä numerossa on satu,"Revontulet", joka esitykseltään on vähemmin luonteva kuin tavalliset jutelmat. Saimaan rannalla on Anni viettävä häitä Jalo sankarin kanssa. Kun sulho viipyy, saa Hiiden käskyläinen, Sukkamieli, morsiamen hetkeksi epäilemään rakastettuansa. Sen kautta hän joutuu Hiiden pojan valtaan, joka ilmojen teitä vie hänet kylmään Pohjolaan. Kauan etsittyään kadonnutta Jalo näkee noidan avulla Annin Hiiden pojan luona. Hän rientää sinne, mutta sen sijaan että hyökkäisi Hiiden poikaa vastaan sankari, hänkin puolestaan epäillen morsiantaan, lävistää neidon nuolellaan. Seuraavassa tuokiossa hän jo tietää surmanneensa viattoman. Hän rakentaa nyt mahdottoman rovion, panee armaansa ruumiin sen päälle ja asettuu itse sen viereen. Rovion tulessa Anni ja Jalo yhtyvät, ja muistona heidän lemmestään palavat Revontulet Pohjan taivaalla. Annin nimi Hiisien luona oli Revo — siitä tulien nimi. — Lokakuun lopulta vuosikerran loppuun ulottuu toinen kertomus, joka taas on historiallinen laatuaan, Ison vihan ajoilta,"Sadan leukaluut". Se nojaa tekijän kuulemaan kansanmuistelmaan, ja siinä kuvataan venäläisten hävitystöitä Suoniemellä ja Karkussa sekä miten joukko vainolaisia joutui autiolle saarelle kuollakseen siellä nälkään — saaren nimi on siitä saakka "Sadan leukaluut". Kertomus on kokoonpanoltaan ja esitykseltään ehkä paras Gummeruksen historiallisista novelleista. Tapaukset kehittyvät luontevasti, ja mielenkiinnolla lukija seuraa nuorten kihlattujen, Sannan ja Hannun, seikkailuja. Se tapa, jolla rohkeamielinen Hannu ensin surmaa useita venäläisiä ja sitte saa toiset turmiota tuottavalle veneretkelle, on jännittävä ja uskottava; sitä vastoin Sannan itsemurha tuntuu vähemmän todennäköiseltä, joskaan ei mahdottomalta kauheana aikana.
Vuonna 1872 tapaamme lehdessä niinikään kaksi novellia, nimittäin"Kaksi joulu-aattoa"ja"Takaus", edellinen vuosikerran alussa ja jälkimäinen lopussa, 1873 ei mitään, mutta 1874 ja 1875 kumpanakin jälleen yhden:"Pikku Laurin salaisuus"ja"Peritäänkö vihakin?"Lukuunottamatta "Pikku Laurin salaisuus" nimistä juttua ovat nämä kertomukset, jotka, samoin kuin juuri mainitut historialliset jutelmat, ovat kirjamuodossakin ilmestyneet, Gummeruksen kypsyneimpiä. Toiminnan tapahtumapaikka on ensimäisessä Turku, toisessa vaihdellen Pohjanmaa ja Helsinki sekä viimeisessä yksinomaisesti Pohjanmaa; henkilöt ovat enimmäkseen keskisäätyä. Näissäkin, on paljon romanttisuutta, joka muistuttaa August Blanchea ja Emilie Elygare-Carlénia, ja vaikka "Takaus" novellissa on elettyäkin — esim. pohjalaisten ylioppilasten Porthaninjuhlan kuvaus —, on väritys sovinnaisen heikkoa nykyajan kannalta arvostellen. Mutta siitä huolimatta on novelleilla ansionsakin. Yksistään sujuva kerronta viehättää lukijaa, se kun välttäen pitkäveteisyyksiä aina luontevasti tarjoo uusia tapahtumia ja olosuhteiden käänteitä; toiseksi vaikuttaa mielenkiintoisesti tekijän teeskentelemättömyys ja niin sanoakseni naiivi luottamus omaan kertomukseensa sekä vihdoin suora, rehti elämänkäsitys. Vaikka nämä kertomukset taiteellisesti arvostellen edustavat mennyttä kehityskautta, ovat ne, niinkuin yleensä Gummeruksen koko tuotanto, vieläkin lukemisen arvoisia, ja varsinkin suuremmalle yleisölle, nuoriso siihen luettuna, monin verroin suositeltavampia kuin nykyaikaiset salapoliisiromaanit ynnä muut samanlaatuiset jännitys- ja kiihotusjutut.