Gummeruksen elämän loppukausi 1875-98.
Romanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa sankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin, en ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin syistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia muistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut Jyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut häntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan, ja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan seikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä kuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan sikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän asti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä sivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus kirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin hänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään selväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.
* * * * *
Vihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui vuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa talossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön hallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin pystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti, vaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava. Vieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti miehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen iloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan tehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on luonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla, oli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut poikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän piti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin, ja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän säännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin muistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin, jolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia liikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki perinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin, joissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan ja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia lienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin. Miten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien totilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja -intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt, istui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että aviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus kirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli milloin missäkin matkalla — Staivi tavallisesti vanhempiensa luona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin), Gummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa (1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa lehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin kihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881, kun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus kirjoittaa: "Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun, vaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa. Olen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä, ota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista, ja Jumalan avulla tervetullut kotia," — Yhtä vähän kuin Gummerus yksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman vaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: "Jos vielä joskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä ilmaisuna siitä, että minulla on ikävä — — jos niin tahdot." Kun sitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan vuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.
Alkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia. Kun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja kustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on puhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on varsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän kykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he liittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle onnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.
Tullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi, ja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti aina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä vuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä ystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta se johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista ansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että tietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja pojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on, hutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja oppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä kuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja erittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa oppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten, joiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä, miten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään piti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen joko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan, hän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla ja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva koko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen samoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka 1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että ylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai olivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä, laulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä iltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva poikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde Gummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti, että yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen kohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon pyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat Gummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet, joissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen vaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu suhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen entiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa varten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa oppilaitoksessa ja sen piirissä.
Verrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella alalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa paljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli astunut perustamalla "Kyläkirjaston" ja jolla hän Jyväskylässä laajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka Kyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä kehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla. Niin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaistaKyläkirjaston kuvalehteä, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihenLasten kuvalehdenja 1888 n.s.B-sarjan, jonka kuvalehdenosaston ohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien seuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa saakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897) luovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle Helsingissä.
Jotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella myöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä kuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.
Jo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875 alusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se tuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut saada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin semmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen oikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa painettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama ja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden lopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä Helmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876. Eikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan toimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena miehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878—79 K. J. Högman) v:n 1880 loppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti, on mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä. Merkillä —l—b—s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää, nimittäin Kokkolassa "Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi" 1872 pidetty esitelmä:"Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana"ja kaksi novellia, nimittäin "Onneksi vai onnettomuudeksi?Kertomus elämästä" ja"Herra sihtieri", tarkotusperäinen kertomus — molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja viimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan näistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa kuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia jouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa kätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se pojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat saaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle, ei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin ja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa kerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä käräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni petoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan sangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään se on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa luonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.
Marraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa "Jyväskylän kirjapainossa", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen yhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon isännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten kuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen seurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään kustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883. Sinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta Kyläkirjastossa "Wormsin herrainpäivät", ote Merle d'Aubignén "16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta", ja se herätti Gummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän teoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883—86, ja niin oli kustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 "kirjaa") teosta käänsi A. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut tarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka sentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi hänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä; kolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg — v:sta 1882 uskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa — ja hän jatkoi loppuun saakka (6-20 kirjaa).
V. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos, että Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle, joka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin toimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret kirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden valtiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut häikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä vastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan lehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä "nuoria" Castrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta vastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen päivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen niin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että lehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten kesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka muissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin ennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen lehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei silloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä. Ainakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa iloinen, että oli Helsingistä saanut "vähän radikaalia", erään Arvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti "koko programmia", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona tuottaa Suomelle "eurooppalaista merkitystä". Palattuansa Jyväskylään Gummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka odottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin ryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta, mutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella siinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus edelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten puolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka oli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut jäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli Keski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. — Se hajaannus, josta tässä on puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset v:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, "Suomalainen" nimeltä. Keväällä samana vuonna muutettiin "Jyväskylän kirjapaino" Gummeruksen ostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä, sitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.
* * * * *
Synnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan olivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään tuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys johtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja kirjankustantajana hän — vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus voittivatkin käytännölliset — osotti niin paljon virkeyttä, kekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin olisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän ylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei liene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen, mutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli löytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä selvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään ja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus, isänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt käsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti toteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja ajatellut.
Tässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien historia ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain mainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon on vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä, mutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä, vartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse, mutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin pyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja tiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti Kuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla, elämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria avustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten tuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä istuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä — 5:ltä aamulla, jolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut, on luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä vuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi, se oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut hänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen todistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet "valistavaa, puhdasta lukemista". Ne olivat "todella kansankirjastoja, jotka valmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille kirjastoille".
Entäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun opettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan. Edelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi toisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä romanttisia tai historiallisia novelleja — kenties ei aikakaan olisi sitä myöntänyt — vaan lyhyitä "kuvauksia elämästä", joista huomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana ilmestynyttä kertomussarjaa: toinen"Vanhan pastorin muistelmia"(1898) ja toinen"Haudankaivajan kertomuksia"(1899). Näistä pikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen elämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena kuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee ihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti houkuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle, tulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee vaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava on tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja niinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita. Kertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille, niin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat heidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka jokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain olisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan tarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole kangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on vain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän osaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on laita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena on julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan ("Pikku Jaakkomme", "Veljekset", "Isoisän testamentti" y.m.). Kuinka hän joskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee esim. kertomuksesta "Mörkö-Maija". Koskelan saita emäntä oli eräänä iltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä. Mennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut: "Muistat minua huomenna!" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus toisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata huomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä ajettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa niskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se kellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit tuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja leikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on tavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella, ja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä, joka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään. Hänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla lepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut uskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa olivat syynä onnettomuuskohtauksiin.
Kyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut arvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti kirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin samassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin, että lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän mielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja asettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa. Semmoinen kertomus oli esim. "Mitenkä pienestä Matista tuli aika mies", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain mieltä niinkuin 1850-luvulla "Walterin seikkailut" Z. Topeliuksen Eos-lehdessä.
Gummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4 p:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä näkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle saturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä. Topelius lähettikin "pienen joulusadun" ("Poika, joka kuuli hiljaisuuden puhuvan") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: "En voi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain saavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada kirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus on tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen tuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu ja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille lastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole tahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko välittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen läpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka kristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan taakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni, iloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on kehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti ja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se joka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa teeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää, ja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä — rakkaudesta suureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä — on vähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.
"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista eikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin leikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat haukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse toimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että minäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen silmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. — Hyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta. Ei ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka paremmin palkitsee vaivat." —
Topeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden yleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli sen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle, mutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota. Kuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta, ja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä yhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi se 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli ilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli meillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa ja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää lukijainsa henkisiä tarpeita.
Epäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin, että hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille jonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan "kaupanpäälliseksi". Niin hän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona "Pienen laskuopin", ja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja (usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat jäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen suurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan samat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli raamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta kirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä kuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö ollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli suomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä sen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa Kyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.
Mitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo tiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén uskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä kuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain mainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889—91 ilmestyi puolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin "Sielun aarteesta", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti luettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille ruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä sataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja ja 1894 Väinö Voionmaan "Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta", ensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan historiaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus oli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit ja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla — sen näkee eräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia henkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A. Hainarin "Suomen keskiajan historia", valmistui 1898 ja kolmas, Kust. Grotenfeltin "Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521—1617" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta Gummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa liikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]
Pappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti oli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli saarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle antaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen elämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan, oli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen vakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa on minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti myönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti nostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen kehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava, että Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee ruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen elähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää. — Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan. Se kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä milloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin iloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena hyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. "Elämänsä loppupuolella", todistaa eräs hänen veljensä, "hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen veljiään ja muita kohtaan". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa jälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa väleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.
Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897 hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla, Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21 p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista. Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.
Tiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen osakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta laitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä olivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui kaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään pilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja kaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota mennyt "kansanrakas mies" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä ympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.
Karl Fredrik Eneberg.
Pieni alkulause.
Aikomuksessa näihin "Muoto- ja muistikuviini" liittää kuvaus Karl Fredrik Enebergistäkin minä pari vuotta sitten tiedustelin lähteitä sitä varten ja sain hänen omaisiltaan käytettäväkseni joukon kirjeitä y.m. asiakirjoja. Sittemmin tarjosin kuitenkin tehtävän toht. Harri Holmalle, koska minusta hänellä, assyriologina, oli paremmat onnistumisen edellytykset. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi, ja sille kannalle jäi asia, kunnes pohjalaiset päättivät M. A. Castrénin syntymän 100-vuotispäiväksi toimittaa uuden vihkon albumiansa ja pyysivät, että minä kirjoittaisin siihen Enebergistä. Silloin minä vuorostani, ollen keskellä toista työtä, kieltäydyin, ja nyt toht. Holman, albumin toimituskunnan jäsenenä,täytyikirjoittaa se kuvaus varhain poismenneestä tutkijasta, joka on luettavana äsken ilmestyneessä Joukahaisessa XIV. Ja kuvaus on tehty semmoisella ymmärtämyksellä ja lämmöllä, että todella on vahinko, että hän ei asettanut täydellisen elämäkerran aikaansaamista päämääräkseen. Varsinkin Enebergin tieteellisistä harrastuksista on minulla niin vähän lisättävää, etten minäkään voi enään ajatella mitään täydellistä, vaan ainoastaan lisien antamista. Jopa saattaisin puolestani jättää koko aineen sillensä, jollen tuntisi olevani velvollinen osottamaan kiitollisuuttani Enebergin omaisia kohtaan heidän luottamuksestaan uskoa minulle ylempänä mainitut lähteet, joista toht. Holmalle, hänen pyynnöstään, luovutin vain päiväkirjan katkelman vainajan onnettomalta, ensimäiseltä ja viimeiseltä tutkimusretkeltä.
Seuraavan esityksen tarkotus on siis pääasiassa vain täydentää toht. Holman kirjoitusta, ja toivoni on, että hän, nuorempana miehenä, joskus tulevaisuudessa sulattaa näin julkisuuteen tulleet ainekset yhdeksi kokonaisuudeksi. Luonnollisesti olen kuitenkin pakotettu paikoittain toistamaan ennen kerrottua, jotta välttäen häiritsevää katkonaisuutta saisin esitykseni eheäksi.
Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841—69.
Enebergkin oli sitä kansallismielisten pohjalaisten valiojoukkoa, joka 1860-luvulla käsitti elämäntehtäväkseen muitten samanhenkisten mukana luoda uuden suomalaisen Suomen, ja josta jo ennen olen kuvannut K. Bergbomin, K. A. Castrénin, A. Hagmanin ja K. J. Gummeruksen. Hän oli syntynyt 19 p. maalisk. 1841 Närpiössä, jossa hänen isänsä, Isak Reinhold Eneberg, silloin oli kirkkoherransijainen (curam gerens); äiti oli Fredrika Lovisa von Knorring.
Eneberg-suku ei ollut alkuaan pohjalainen. I. R. Eneberg, synt. 19/3 1802, oli näet silloisen Taivassalon kirkkoherransijaisen, sittemmin Wehmaan rovastin, toht. Isak Enebergin poika, jonka isä taasen oli Sastamalan (Karkun) rovasti Anders Mikaeli, porilaista kauppiassukua. Kun toiselta puolen äiti oli Lokalahdelta kotoisin, käy selväksi, että perheen sukutraditsionit viittasivat Satakuntaan ja Länsi-Suomeen. Siitä huolimatta perheen nuoremmat jäsenet tulivat pohjalaisiksi. Oltuansa koulunopettajana Turussa I. R. Eneberg perheineen — johon silloin kuului vain neljä pientä tyttöä — jo 1835 muutti Närpiöön toimiakseen siellä v:een 1863 asti (ylempänä mainitussa virassa v:een 1852, sitte kappalaisena), ja sillä ajalla syntyi entisten lisäksi kahdeksan lasta, joista kuitenkin kaksi, poika ja tyttö, kuoli pienenä. Niistä kymmenestä lapsesta, jotka tulivat täyskasvuisiksi, oli viisi sisarta, Aspasia, Ida, Ebba, Berta, Lovisa, veljiänsä vanhemmat; veljistä taasen oli vanhin Waldemar (6/1 1840), jota järjestyksessä seurasi Karl Fredrik, Konrad ja Karl Gustaf Isak, ainoastaan yksi sisar, Karin, kahden ensinmainitun välillä. Lukuisasta lapsijoukosta oli viimeinen, Isak, 30 vuotta vanhinta sisartaan nuorempi, osapuoli — ei järjen puolesta, sillä hän oli hyväpäinen niinkuin kaikki sisarukset, vaan siten, että hän oli kuuromykkä.
Perhe oli hyvin toimeentuleva; Närpiön kappalaisvirka oli laatuaan parhaimpia tulojen puolesta, jota paitsi pastori Enebergillä oli perintötietäkin saatua omaisuutta. Se selittää, miksi hän niin kauan pysyi samalla paikkakunnalla, vaikka kyllä Josslassin kappalaisvirkatalo keskellä Finbyn kylää ei ollut erittäin miellyttävä.
Kun lapset toinen toisensa perästä tulivat täyskasvuisiksi, muodostui 1850-luvulta alkaen perheen elämä iloiseksi ja vaihtelevaksi. Olihan rannikkopitäjä varakasta seutua, jossa ei puuttunut tilaisuutta seurusteluun. Kodissa harjotettiin soitantoa ja luettiin kirjallisuutta enemmän kuin tavallisissa maalaispappiloissa, joskaan eivät tyttäret sentään saaneet olla osaaottamatta taloudellisiinkin askareihin. Tietenkin ilmaantui tässä kaikessa vanhempien luonteenlaadun vaikutus. Älykäs, lahjakas isä, filosofian maisteri ja teologian kandidaatti, oli tiedoiltaan useimpain maalaispappien edellä. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja aikoinaan hän oli ollut ensimäisen ylioppilaskvartetin jäsen ja laulajain tapaan elänyt hupaisaa toverielämää, mutta vanhempanakin hän oli iloinen, joskin samalla usein hermostunut ja ärtyisä, mikä kai oli seuraus tarpeellisen säännöllisyyden puutteesta elämäntavoissa. Äiti oli hänkin alkuaan ollut vilkasluontoinen ja iloinen, mutta ajan laahaamana hiljaiseksi tulleena hän pysytteli mieluimmin syrjässä, luonteeltaan käytännöllisenä hoitaen pappilan emännän taloudellisia tehtäviä. Että hän oli hellä lapsiansa kohtaan, todistaa hänen poikansa Karl Fredrikin runoelmaTiedän sataman("Jag vet en hamn"), jossa tämä laulaen satamasta, kalliin äidin sylistä, missä oli niin suloista levätä, rukoilee, että Jumala kauan soisi sen hänelle, lohdutukseksi elämän vaiheissa.
Karl Fredrik eli "Tullus" — tämän latinaisen nimen hän kuuluu saaneen jo ennen kouluunlähtöään, ja se pysyi sitten yleisessä käytännössä ei ainoastaan perheen jäsenten ja koulutoverien, vaan kaikkien ystävien ja tuttavien kesken[59] — lienee, läheisten antamien tietojen mukaan, tullut isäänsä, joskaan ei aivan välittömästi. Hän oli älykäs ja saattoi väliin olla iloinenkin, mutta enemmän huomattava piirre hänessä oli taipumus mietiskelyyn ja raskasmielisyyteenkin, joka piirre ei niinkään ollut näkyvissä isässä kuin erinäisissä hänen sukunsa jäsenissä. Selvemmin sanotaan isän luonteenlaadun palautuneen Waldemarissa, joka oli tavattoman teräväpäinen, vilkas ja iloinen ja sen lisäksi oli äidiltään perinyt käytännöllisyyttäkin. Mitä Tulluksen runoilijalahjoihin tulee, jotka jo varhain näyttäytyivät, arvellaan niissäkin ilmaantuneen isänpuoleista perintöä, ainakin oli isällä yksi sisar, joka oli tunnettu taipumuksestaan runoiluun. Paitsi Tulluksella oli neljä vuotta vanhemmalla Lovisa sisarellakin samanlaisia taipumuksia; hän kuoli kuitenkin jo 24-vuotiaana. Muista sisaruksista puolikolmatta vuotta nuorempi Karin osotti erikoista ymmärtämystä ja myötätuntoa Tulluksen runoilua kohtaan, ja se selittää, että hänestä tuli veljen lempisisar. — Ohimennen sopii tässä mainita, että sisarten ja veljesten väli pysyi herttaisen hyvänä sittenkin, kun he olivat eri tahoille hajaantuneet, vaikka Tullus enimmäkseen kirjoitti vain Karinille. Vanhemmista veljeksistä taas on erittäin merkittävä, että he yhteisesti huolehtivat kovaosaisen nuorimman veljen, Isakin eli Isun, kasvatuksesta. Siinä he menestyivätkin niin hyvin, että hänestä aikaa myöten tuli kuuromykkäkoulun opettaja.
Tietääkseni pastori Eneberg perheineen pysyi vieraana ajan suurelle uskonnolliselle liikkeelle,[60] eikä herännäisyydellä yleensäkään Närpiössä — silloisessa arkkipiispan anneksassa — ollut niin hartaita opettajia eikä samanlaista kannatusta kansan puolelta kuin Pohjanmaan pohjoisemmilla seuduilla Vaasan tienoilta alkaen. Sen tähden ei myöskään pappilan väen ja kansan keskinäinen suhde ollut niin läheinen kuin siellä, missä uuteen intoon virinnyt uskonnollisuus oli tullut eri säätyjen yhdyssiteeksi. Siitä huolimatta pappilan nuoret oppivat kansaa tuntemaan, ja mitä erittäin Tullukseen tulee, nojaa hänen alempana mainittava laajin runoteoksensa välittömästi vaikutelmiin, jotka hän kotona ollessaan oli saanut Närpiön reippaasta, voimakkaasta talonpoikaisväestöstä. Sitä paitsi hän eräässä tovereilleen pitämässään puheessa on tunnustanut suuresti rakastaneensa tätä väestöä.
Mutta vaikkei Tullus kotona tutustunutkaan herännäisyyteen, joutui hän sittenkin välilliseen kosketukseen sen kanssa tavalla, joka ei ollut vailla merkitystä hänen kehityksellensä. Se tapahtui Vaasan yläalkeiskoulussa, jossa hän samoin kuin Waldemar sai alkuopetuksensa. Koulun rehtorina oli silloin Lauri Stenbäck, ja Tullus Enebergiin jätti tämän etevän opettajan vaikutus pysyviä jälkiä. Omaisten todistusten mukaan avautui näet hänelle kouluaikana sekä uskonnollisessa että runollisessa suhteessa uusia näköaloja, ja samalla hän sai elämälleen tukikohtia, joista hän ei vanhempanakaan enää luopunut. Vaasan koulusta muuttivat veljekset Turun lukioon, josta molemmat tulivat ylioppilaiksi, edellinen syksyllä 1858, jälkimäinen 1860.
Ennenkuin puhun Tulluksen vaiheista Helsingissä, tahdon tässä mainita, että pastori Eneberg nimitettynä Kokemäen kirkkoherraksi muutti perheineen sinne keväällä 1863. Kumminkaan hän ei kauan saanut hoitaa uutta virkaansa; hän kuoli jo samana vuonna 22 p. joulukuuta. Perhe puolestaan asui Kokemäellä v:een 1867, syystä että leskelle oli myönnetty 3 armovuotta, mutta mainittuna vuonna se muutti takaisin Närpiöön. Kun neljä tytärtä oli mennyt naimisiin jo ennen Kokemäelle muuttoa ja vanhemmat pojat enimmäkseen olivat poissa, ei äidin luona enää ollut muita kuin Karin ja Isak. Näin harvenneena perhe sai kotinsa Klovuksen (Klåvus) talossa ("pikku rakennuksessa"), jonka omisti Berta Enebergin puoliso, nimismies Benj. Packalén. Väliaikoina kävivät siellä usein Waldemar, Tullus ja Konradkin, joka viimemainittu tuli rautatieinsinööriksi. Kesällä oleskeltiin Packalénin saaristohuvilassa, jonka nimi Trutörn usein mainitaan Tulluksen kirjeissä.
* * * * *
Yliopistoon tullessaan Tullus ensin mietti toista uraa kuin sitä, jonka hän myöhemmin valitsi. Koulussa tapahtunut uskonnollinen herätys oli saanut hänet ajattelemaan aivan erikoista opettaja-alaa. Runoilijamielikuvituksen ja pohjalaisen toimintahalun innostamana hän oli alkanut tuumia, eikö lähetyssaarnaajan toimi pakanain kesken olisi hänelle otollinen tehtävä. Tahtomatta kuitenkaan omin päin ratkaista painavaa kysymystä hän kirjoitti isälleen pyytääkseen häneltä neuvoa ja suostumusta aikeensa toteuttamiseen. Isä, jolle suunnitelma ei ollut mieleen, kuuluu muistuttaneen pojalleen, että hän ei vielä ollut täysikäinen, ja ehdottaneen, että hän jättäisi lopullisen päätöksen, kunnes kykeni täysin arvostelemaan sen merkitystä ja hänellä olisi valta itse määrätä uransa. Järkevä vastaus sai pojan lykkäämään asian tuonnemmaksi, eikä hän sen jälkeen enää näy sitä vakavasti harkinneen. Myöhemmin oli hän sanonut olevansa tyytyväinen, että tuuma siten raukesi.
Yliopiston kirjoista näkyy, että Tullus 25/9 1860 merkittyään nimensä matrikkeliin matkusti enonsa, Raaseporin kihlakunnan tuomarin, vapaaherra Sebastian von Knorringin luokse, eikä hän enää koko lukuvuotena palannut Helsinkiin. Vasta syksystä 1861 me näemme hänet yhtä mittaa lukukausina Helsingissä hartaasti antauneena opintojen harjottamiseen, jotka lähinnä tarkottivat filosofiankandidaatti-tutkintoa. Hänen pääaineensa olivat latinan, kreikan ja arabian kielet, joissa hän kevätlukukauteen asti 1866 säännöllisesti seurasi luentoja, ainoastaan sillä poikkeuksella, että hän kahtena lukukautena kuunteli Z. Topeliuksen luentoja historiassa ja yhtenä lukukautena Julius Krohnin suomenkielessä. Muuten tiedetään hänen opinnoistaan, että hän jonkun aikaa luki arabiaa ja kenties vanhojakin kieliä yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa. Heistä tuli silloin hyvät ystävät, ehkä vähemmin itse yhteistyön tähden — sillä Gummerus ei pystynyt kilpailemaan Enebergin kanssa tiedoissa eikä ahkeruudessa — kuin sen vuoksi, että heillä uskonnollisessa ja runollisessa elämänkäsityksessä oli yhteinen pohja. Elämäntapojen puolesta Tullus oli kerrassaan säännöllinen, jota ei voi sanoa työtoverista.
Ainoastaan ensi vuosina Tullus näyttää innokkaammin ottaneen osaa silloisen "illegaalisen" pohjalaisen osakunnan elämään. Syyslukukaudella 1861 tavataan toverikunnan lehdessä, Sampsa Pellervoisessa, neljä Tulluksen ("T—s") runoa, "Fjerran", "Raseborgs minne", "Min stjerna", "Lifvets gång", ja syksyllä 1862 hän oli pöytäkirjurina. Sittemmin hän kuitenkin näkyy vetäyneen syrjemmälle, jonka kai aiheutti osaksi hänen ahkeruutensa, osaksi hänen luonteenlaatunsa. Milloin hän kaipasi lepoa varsinaisesta työstään, hän joko runoili taikka etsi mieluisampaa seurustelua kuin osakunnan tarjoama. Sellaista hän muun muassa nautti "Arkadiayhdistyksessä", joka Emil Nervanderin alotteesta 1860-luvun alussa oli perustettu kirjallis-taiteellisia harrastuksia varten, ja johon kuului ylioppilaita eri osakunnista.[61] Eneberg oli yhdistyksen jäsen, ja epäilemättä sen kokouksissa hänen runojaan kuunneltiin tarkkaavammin kuin osakunnassa oli tavallista. Edelleen hän, Lounasmaan mukaan,[62] myöskin otti osaa mainitun yhdistyksen "Suomalaisen osaston" kokouksiin, joita syyslukukaudella 1864 alettiin pitää joka lauvantai-ilta.
Kirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen ylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla, kun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin näet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun pohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n vihkon "vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä elämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja edistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen yliopiston nuorisonkin kesken". Julkaisussa, jonka sisällys — K. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta — vielä oli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä runoelmaa ("De klaraste ögon", "Dansen", "Serenad", "Ensam är smärtornas son"). — Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi:Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg, jolla kyllä ei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi hänen runoilijamainettaan. —Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti runomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän piti huomiota herättävän esitelmän. — Vihdoin hän 1869 maisterin vihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan riemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelmanDikter af Karl Fredrik Eneberg. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin tuonnempana.
Edellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta erääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää laatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. — Nälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas, sittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu, ensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma saada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän Eneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät Porvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa kirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat runoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka istuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen. Syystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän ensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset olivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä istua. — Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli jutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta kuin jouluna — mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina "oikeita ylioppilaita", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan. — Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun "Sveaborg"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut siihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli elossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, "mutta siellä se varastettiin minulta". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin sepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. "Sen minä sanon herroille", oli rouva lausunut, "ettei se juuri minkäänarvoinen ole, mutta nimen vuoksi —". lähtiessään olivat Stenbäck ja Eneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli heidän paras setänsä — sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin tyhjennetty.
Syksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma "Axet" (Tähkäpää). Runebergiä edusti siinä suorasanainen "luonnos" Fästningsfångarne (Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti paljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista sanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa ("Öknen", "Yrsnön", "Jag ville", "Jag sökte dig", "Här är dig nog"). Ennen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.
* * * * *
On jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin pohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse mieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan kokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on painattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa, kuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen suomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan raakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten kieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät sitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen tukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota. Niinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset idealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan avuksi, mutta toivo petti. "Voin tuskin selittää, kuinka siitä kärsin. Suomi on yksin. — Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä itse!" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet suomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa muodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi, ja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä tuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J. V. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä hämmästyen, ja hänelle selvisi, että "ainoastaan suomalainen Suomi voi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi saattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana". — Näin hän heräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään päässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa — hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.
Tähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää pari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään muuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja Ruotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se niitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä Tanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin kertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty Walfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston riemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan onnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en ole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti lukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada. Sentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja vuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta huutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.
Tunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla suomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista katsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että vanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia. Eneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan ainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864—66 alkoi erityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi, huomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä "K. F. E." painettiin Kirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi, "Aamu" ja "Tahdoin", on alkuperäistä,[63] kolmas, "Varpunen", on suomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet toisesta näitä mainituita:
Tahdoin myöskin — sepä ensi,Viimeinenki haluniLaulun henkee, minne lensi,Aina johtaa jalosti;Tahdoin kieltä kaikkuvaistaLaulu-innon laineillaSoinnutella, suomalaistaMieltä siihen runoilla.
Tahdoin — mit' on tahdostani?Lehti on se leuhova,Maahan heikkoudestaniKohta, kohta vaipuva;Mut sen tiedän, kuinka toisinKohtaloinki laaditaan,Riistää rinnastani mä voisinSyämen eestä Suomenmaan.
Muodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti Enebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa muihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin painettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.
Paitsi kirjoista koetti Eneberg käytännöllisestikin perehtyä suomenkieleen. Mikäli yliopiston kirjoista voi päättää, vietti hän sekä talviset että kesäiset väliajat 1863—64 Kokemäellä ja kesäkaudet 1866 ja 1868 Hausjärvellä, edellisellä paikkakunnalla kotonaan ja jälkimäisellä Erkkylän tilalla kotiopettajana v. 1865 kuolleen sijaiskanslerin, parooni J. R. Munckin perheessä. Näinä aikoina hänellä siis asuen suomenkielisillä seuduilla oli tilaisuus kuulla suomea puhuttavan ja itsekin sitä harjottaa, mutta vasta kesällä 1869 hän vartavasten lähti Keuruulle oppimaan kielen puhumista. Kesän alkupuolella hän kyllä oleskeli muutamia viikkoja Närpiössä, mutta sitte hän noudatti V. Löfgrenin innokasta kehotusta tulla Keuruulle, jossa ystävä lupasi vastata hänen toimeentulostaan. "Sinä et saa mennä hukkaan suomalaisuuden asialta. Sillä ei ole varaa menettää ainoatakaan ystäväänsä." Palattuaan Helsinkiin Tullus 1/10 1869 kirjoitti Waldemar veljelleen, joka oli enon luona Lohjalla (hän oli jo kihloissa serkkunsa, nti Martha von Knorringin kanssa): "Oloni Keuruulla oli miellyttävä. Varsinkin oli sikäläinen pappila hauska paikka, ja ukko Bergroth oli erittäin kohtelias Löfgreniä ja minua kohtaan. Suomea olen myöskin oppinut, toisten arvostelun mukaan, sangen hyvin." Tullen yhdessä Helsinkiin Tullus ja Löfgren asettuivat asumaankin yhdessä Mariankadun 18:aan. — Todistuksena Enebergin suomalaisista harrastuksista mainittakoon vielä, että hän Waldemarille kertoo: "Löfgren ja minä kuulumme 'Vänrikkeihin' ja otamme osaa kokouksiin kerran viikossa. Olen epätoivoisesti tehnyt työtä suomentaessani Porilaisten marssia." Tämä tietää, että Tullus oli mukana siinä piirissä, joka yhteisesti tarkasti ja korjasi toisen tai toisen tekemiä Vänrikin tarinain suomennoksia, siten aikaansaadakseen täydellisen käännöksen laulusikermistä. Muita jäseniä olivat J. Krohn, Paavo Cajander, Antti Törneroos (Tuokko), K. Slöör, K. Suomalainen, D. E. D. Europaeus ja Yrjö Koskinen. — Myöskin liittyi Eneberg tänä syksynä perustettuun Suomalaiseen Seuraan, jonka ensimäisestä kokouksesta hän 25/11 kirjoittaa, että se olisi ollut hauska, jollei Ahlqvist olisi esitelmäkseen valinnut ainetta, joka ei sopinut tilaisuuteen. —
* * * * *
Tenttinsä Tullus alotti syyslukukaudella 1866; julkinen filosofiankandidaattitutkinto oli 27/5 1868. Hän sai latinassa, kreikassa ja itämaisissa kielissä laudaturin sekä suomenkielessä ja progradu-kirjoituksessa cum lauden; lopputulos oli 16 ääntä ja arvolause maxime dignus. Seuraavana keväänä hänet vihittiin maisteriksi.
Eneberg runoilijana.
Edellisessä olen maininnut Enebergin runolliset julkaisut. Nyt on lyhyesti puhuttava niiden laadusta.
Runoelmat osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä v:lta 1861 ovat niin kehittymättömiä, että tekijä ei ottanut niitä julkaisemaansa runokokoelmaan. Sitä vastoin ovat Joukahaisessa 1864 julkisuuteen tulleet sepitelmät sekä sisällyksen että muodon puolesta varsin kypsiä; sanonta on yksinkertaisen selvää ja soinnukasta ja tunnelma voimakas. Ilmeisesti oli runoilija suuresti kehittynyt kuluneena kolmena vuotena.
Tietenkin oli Tullus jo ennenkuin hän painatti nämä lyyrilliset runot ryhtynyt suurempaan runoteokseen, kertomarunoelmaan "Karin", jonka hän syyslukukautena 1864 luki ääneen Arkadiayhdistyksessä. Epäilemättä oli toverien arvostelu rohkaiseva, koska runoilija helmikuulla 1865 uskalsi käydä Fredr. Cygnaeuksen luona lukeakseen sen tämänkin kriitillisen auktoriteetin kuultavaksi. Hänkin kiitti runoelmaa ja kehotti tekijää viemään käsikirjoituksensa painoon. Sen kertoi Tullus salaisuutena Mutterille (K. J. Gummerus) 21/2 tavatessaan hänet "Lukuyhdistyksessä", ja keväällä "Karin" ilmestyi kirjakauppaan 90 sivua sisältävänä vihkona.
Tämä kuusimittasäkeisiin sepitetty runoelma käsittelee aihetta, joka läheltä liittyy kansan muistotietoihin Närpiön ja naapuripitäjien ruotsalaisten talonpoikien noususta venäläisiä valloittajia vastaan kesällä 1808 ja heinäkuussa Finbyn sillalla tapahtuneesta kahakasta. — Yöllisessä kokouksessa talonpojat päättävät vangita taloihin majoitettujen kasakkain päällikön, nuoren luutnantin. Karin, 18-vuotias tyttö, kuulee tämän ja ilmaisee puoleksi tiedottoman rakkauden viettelemänä hänelle vaaran, niin että hän pääsee pakoon. Kun tytön sulhanen, Henrik, saa tietää rakastettunsa kavalluksen, liittyy hänkin kapinallisten joukkoon, ja samoin tekee Karinin isäkin, Erik vanhus, siten pelastaakseen nimensä kunnian. Vasta nyt onneton tyttö käsittää, mitä hän on tehnyt, ja hän rientää etsimään isäänsä ja sulhoansa. Karin saapuu sillalle kahakan alettua ja huomattuaan rakkaansa keskellä veristä ottelua hän syöksyy esiin ruumiillaan suojellakseen isäänsä. Luutnantin ampuma kuula lävistää Karinin rinnan, sitte kaatuu vanhuskin ja viimeksi Henrik, sitä ennen kuitenkin surmattuaan vihatun kilpailijansa.
Kertomus on selvin piirtein sommiteltu ja tekijän keksimä rakkausjuttu sangen taitavasti punottu yhteen historiallisten tapahtumain kanssa,[64] niin että lukija mielenkiinnolla seuraa toiminnan vaiheita. Siinä on runoelman pääansio sekä sen ohella kansanelämän (m.m. juhannuspäivän vietto toisessa laulussa) ja luonteiden kuvauksessa, joista Erik vanhus on etupäässä merkittävä. Suhteellisesti heikompi on itse runollinen esitys. Vakavuutta ja tunnetta siinä kyllä on, mutta ei mainittavasti sattuvia, loistavia vertauksia eikä lentoa, päinvastoin tuntuu sanonta paikoittain kankealta. Kieleltään enemmän kuin sommittelultaan "Karin" siis osottautuu nuoruudenluomaksi, ja se on sitä huomattavampi, kun runoilijan julkisuuteen tulleet lyyrilliset runoelmat ovat muodon puolesta taiteellisesti kehittyneempiä. Kaikessa tapauksessa oli runollinen kertomus aikanaan jotenkin harvinainen tuote nuoren ylioppilaan kädestä, ja sentähden se saikin osakseen paljon tunnustusta. Aine samoin kuin muotokin johtivat lukijan odottamaan ilmeisiä vaikutelmia Runebergistä, mutta arvostelijat myönsivät, että teos oli itsenäinen, sillä siinä ei ole huomattavissa lauseita eikä sanoja, jotka viittaisivat suureen edelläkävijään.
"Karinin" ilmestyttyä tekijä luettiin ajan lupaaviin runoilijanalkuihin, ja lupaaviksi kiitettiin hänen lyyrillisiäkin runoelmiaan. Kun Kaarlo Bergbom Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli "Axet" albumia, lausui hän: "Nuoremmista, tuntemattomista runoniekoista K. F. E. mielestämme herättää toiveita. Hänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä surumielisyys on tunteellisen sydämen synnyttämä; se on oikea, alkuperäinen, suomalainen eikä muiden runoilijain nuotteja myöten viritetty." —
Kesällä 1868 Eneberg arvatenkin kirjoitti esitelmän, jonka hän piti saman vuoden Porthaninjuhlassa — ensimäisessä, jonka pohjalaiset viettivät sen jälkeen kun osakunnat jälleen olivat tulleet virallisiksi — ja joka nimellä "En bild ur Arabernas äldre poesi" seuraavana vuonna painettiin Joukahaiseen VI. Aineekseen hän oli valinnut vanhan arabialaisen runoilijan, Amrulkaisin, elämän ja runoilun, ja viehättävä on se kuva, minkä nuori orientalisti on luonut erämaan laulajasta, joka "ei ainoastaan ollut runoilija kuninkaitten kesken, vaan myöskin kuningas runoilijoitten kesken". Mutta esitelmällä ei ole arvoa ainoastaan todisteena siitä, että tekijä oli hyvin perehtynyt arabialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin, vaan myöskin näytteenä hänen runollisesta kyvystään. Siinä on näet lukuisia taitavasti ja aistikkaasti laadittuja ruotsinnoksia Amrulkaisin runoelmista. Sanalla sanoen esitelmä on huomattavimpia, mitä pohjalaisten vuosijuhlissa on pidetty.
Paitsi suomalaiskirjallisia harrastuksia, jotka ennen on mainittu, ja tieteellisiä, joista alempana on puhuttava, kiinnitti Enebergin mieltä syksyllä 1869 hänen lyyrillisten runoelmiensa painattaminen. Mahdollisesti oli hän yhdessä Nervanderin kanssa päättänyt asian, ainakin tapahtui, että kumpikin julkaisi valikoiman runoelmiaan mainitun vuoden jouluksi. Tullus kirjoitti siitä Waldemar veljelleen 25/u: "Nervanderin ja minun runoni lähestyvät ilmestymistään. Edelliset esiintyvät julkisuuteen 4:ntenä, minun 7:ntenä joulukuuta. Olen kirjoittanut uuden omistuksen."
"Dikter af K. F. Eneberg"käsittää 102 sivua ja sisältää 36 runoa. Ensimäinen on erittäin lämpimästi ja ihailevasti sepitetty omistusruno "Säkenien" runoilijalle August Ahlqvistille. Tämä runo ja kunnioituksen osotus, jota runokokoelman omistaminen hänelle tiesi, näyttää tehneen syvän vaikutuksen vanhempaan runoilijaan. Sitä todistaa Ahlqvistin kiitoskirje,[65] jonka otan tähän sanasta sanaan:
"Armas Veljeni!
Käydessäsi eilen illalla luonani ja jättäessäsi mulle kappaleen kauniita runoelmiasi, oli minulla ajatukset niin kiinni siinä proosallisessa asiassa, jota silloin toisen vieraani kanssa toimitin, ett'en huomannutkaan sitä suurta kunniaa, jonka olet minulle tehnyt omistamalla minulle tämän runoelma-vihkon. Se on kunnia, jota minä vähäisilläni Säkenilläni en ole ansainnut enkä koskaan toivonut. Ole kiitetty sydämestäni, armas Veljeni, tästä ystävyyden osoituksesta! Sinä olet vielä nuori; Sinulla on koko ikä vielä edessäsi. Tähän katsoen on se todenmukaista, että Sinä voit, jos vain pidät päälle, tehdä paljon runoudessa. Vaan pitääkö Sinun mestarintaitosi kielenkäyttämisessä, alkuperäisyytesi ja hienoutesi tunteissa, pitääkö nekin vielä mennä uhriksi tahi maksuksi meidän Ruotsista saamastamme sivistyksestä? Eikö tämä velka koskaan kuittaudu? Tämä kysymys tulee minulle aina mieleen, kuin näen meillä jotain kelvollista, joka voisi ollaSuomeksi, tulevan ulosRuotsiksi.
Tätä elä kuitenkaan pidä nuhteena, vaan toivon lausumana, sen toivon, että näkisin Sinun vielä suomalaisen runouden alalla käyttäväsi suurta lahjaasi ja erinomaista taitoasi.
Kunnioittamalla veljesi ja ystäväsiA. Oksanen."
7 p. Jouluk. 1869.
Lukiessaan nämä rivit ei voi olla muistamatta, että Ahlqvist itse Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa 1875 ja sitte seuraavana vuonna pitkässä sanomalehtitaistelussa suurella voimalla puolusti kiitollisuudenvelan merkitystä ja vaatimuksia. Tämä kirje todistanee, että hänen eristäytymisensä muista suomenmielisistä 1870-luvun alussa sai hänet edustamaan kantaa, joka alkuaan ei ollutkaan hänen omansa.
Ahlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan liioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat täyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on kuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua, ei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta. Noiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin aikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea kokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin runoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä kehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.
Seitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot "Österbotten", luettu Porthaninjuhlassa 1865, "Hvad lider tiden", riemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, "I sorgens tid", joka tarkottaa nälkävuosia, ja "När jag hvilar under kullen", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan hyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä nuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun ajattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se alkaa:
När jag hvilar under kullenVid min trogna moders barmOch på blommorna i mullenSommarvinden fläktar varm,[66]
silloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen virua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten harrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot ehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu viljelykselle ja edelleen:
Detta språk, som gerna klingarÄn i Finlands dalar, skallKanske sänkas utan vingarEvigt då i glömskans svall.
Och en sång kanhända stigerPå det skönsta tungomål,Som det finska folket vigerTill dess lefnads högsta mål.
Utan smärta dock jag hvilarDervid under kullen än,Lyssnar blott, hur jublet ilarUnder dagen öfver den.
Men en gång, en gång jag gernaDock ur grafven stode opp,För att helsa Finlands stjerna,För att se dess ljusa lopp:
Då, när ned från bergen svallarHögt vår lefnads högsta ord,När kring Saimas strand det skallar:Fri är våra fäders jord![67]
Sitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa ilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, "De klaraste ögon" ja "Dansen", on tullut vielä yksi samanaiheinen, "Skön Anna"; määrättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on "Erkylä" — vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa —; lapsuus- tai nuoruusajan vaikutelmiin nojaavat "Ett minne" ja ennen mainittu "Jag vet en hamn"; toiset niinkuin "Mitt hjertas fröjd", "Serenad" y.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, "Kärlekens blommor", "Ensam är smärtornas son", "Ej tänder sig hoppet ännu engång" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat vihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus surun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, "Öknen", näyttää syntyneen itämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän:
Långt fjerran, långt!I ödsliga öknens rymd,Der vandrar jag.All grönska ärKör spanande ögat skymd,Och qvalmig dagMot kinderna trycker sin brännande handOch böjer mig ned i den glödande sand.
Hur ödsligt tomt!Dock nej, o hvad sällsam syn:En fogel farDer långt, der långtVid ändlösa himlens bryn.Ack ja, han far!Der borta han finner sin älskade väl —Farväl, o du lyckliga fogel, farväl!
Runoelmassa "Sorgens makt" runoilija taistelee mustaa haamua vastaan, joka yöllä on laskeutunut hänen päälleen, ahdistaakseen häntä, iskeäkseen hampaansa hänen sydämeensä ja pitääkseen häntä erillään elämän iloista ja rakkauden loistosta; miten turhalta taistelu näyttääkin, hän uhmaillen tahtoo sitä jatkaa vihdoin voittaakseen ikuisen ilon ja rauhan. Sen jälkeen tulee kolme Stenbäckin tapaan yksinkertaista, sydämen pohjasta lähtenyttä uskonnollista runoa, kokoelman viimeiset.
Ehdottomasti piilee runoelmien takana syvästi tunnetutta elämän kokemuksia, jopa aavistaa romaanin, jossa rakkauden onni on ollut yhteinen kahdelle nuorelle sydämelle, mutta jossa, niinkuin elämässä usein sattuu, samainen onni on kohdannut vastuksia — runoelmista päättäen — suuria ja epätoivoisia. Lähteeni eivät sisällä monta viittausta näihin seikkoihin. Kumminkin otan eräästä kirjeestä Karin sisarelle seuraavat rivit, jotka sisältävät veljen vastauksen sisaren tiedusteluihin: "Kihloissa en ole. Mutta jos kysyt, aionko minä mennä naimisiin erään tietyn henkilön kanssa, niin minä vastaan: aion! Jos kuitenkin lähes kymmenen vuotta vanha harrastukseni, joka jo on voittanut lukemattomia esteitä, ei menestyisi, niin on paras, että me [Karin ja Tullus] ajoissa koetamme asettua asumaan yhdessä, niin ettemme kuitenkaan eläisi aivan erakkoina vanhoilla päivillämme." — — Kirje on päivätty Helsingissä 12/4 1874 ja on siis siltä vuodelta, jolloin hän lähti viimeiselle matkalleen. — Eneberg ei olisi ollut se herkkä tunneihminen, joka hän oli, jollei suhde, joka tiesi että hänen maallisen elämänsä tärkein onnenkysymys yhä väikkyi kysymysmerkkinä hänen sisällisen katseensa edessä, olisi hänen mieltänsä painanut. Vaikka hän kirjeissään omaisilleenkaan tuskin muuta kuin viittauksin on puhunut asiasta, huomaa kuitenkin monesta sanasta, monesta käänteestä, miten se varsinkin ajoittain himmensi hänen elämäniloansa.
Siihen mitä tässä on mainittu päättyi Enebergin runoilu. Miksi niin kävi, sen näkee seuraavista sanoista, jotka hän 8/12 1870 kirjoitti Leipzigistä sisarelleen: "Runous ja tiede eivät viihdy oikein hyvin yhdessä.Nyttäytyy edellisen levätä. [Ystävä ja työtoveri, parooni Victor von] Rosen on tahtonut oppia ruotsia. Me olemme pari kertaa yrittäneet sitä. Muun kirjallisuuden puutteessa olemme lukeneet runojani. Merkillistä oli, että hän niin paljon piti niistä ja pyysi minua välttämättömästi jatkamaan. Luulen kuitenkin, että minä jätän jatkamisen sinulle. Varmaankaan en erehtyne siinä, että sinä vielä tulet kirjoittamaan jotakin maailmassa; sillä elämäsi ja luonteesi viittaavat sinnepäin. — Kumminkin, suoraan sanoen, työ on parempi kuin runous. Jos olet löytänyt tyydytystä työstä, niin älä koskaan sulje sitä lähdettä." —