Ulkomaanmatkat 1870-71.
Enebergin tieteellisistä harrastuksista ja opintomatkoista, jotka muodostavat toht. Holman kirjoituksen pääaineksen, sisältävät käytettävinäni olevat kirjeet erinäisiä, osaksi sangen mieltäkiinnittäviä lisäpiirteitä.
Niinpä on varma asia, että Eneberg tultuansa filosofiankandidaatiksi oli päättänyt valmistautua jumaluustieteelliseen professorinvirkaan A. W. Ingmanin seuraajaksi. Näin sanoo V. Löfgren eräässä kirjeessä (24/5 1870), jossa hän kehottaa ystäväänsä luopumaan itämaalaisista tuumista (joista tämä Pietarista päin oli kirjoittanut) ja pysymään entisessä päätöksessään. Eneberg itse taasen kertoo Waldemar veljelleen 1/10 1869, siis vähän sen jälkeen kun oli Keuruulta palannut: "Opintoni ovat jotenkin edistyneet. Olen lukenut 4 Mooseksen kirjaa ja isomman osan Jesaiasta. Olen vähin miettinyt, eikö minulle olisi suureksi hyödyksi lukiessani kerätä aineksia ja sitte kirjoittaa väitöskirja, joka koskisi jotakin kieliopillista seikkaa seemiläisissä kielissä. Olen alkanut vähän ottaa selkoa Syyrian kielestä y.m. — Tötterman ja Johansson menevät molemmat samaan suuntaan." — Lähes pari kuukautta (25/11) myöhemmin hän kirjoittaa: "Lagus on tähän saakka menestyksellä puoltanut venäläisiä tuumiani [s.o. pyrintöä päästä harjottamaan opintoja Pietariin]. Näinä päivinä hän lähettää kirjeen Pietariin, varustettuna Kothenin suosituksella." — Näistä tiedoista päättäen Eneberg lähtiessään Pietariin tuskin oli ehdottomasti luopunut aikeistaan pyrkiä jumaluustieteelliseen tiedekuntaan (sillä kyllä kai hän olisi ilmottanut sen ystävälleen ja asuintoverilleen, Löfgrenille), mutta toiselta puolen on selvää, että Lagus tahtoi, että hän pysyisi orientalistina, ja siinä tarkotuksessa ajoi hänen asiaansa. Saattaa siis olettaa, että Enebergin lopullinen antautuminen "itämaisen kielentutkimuksen palvelukseen" johtui osaksi hänen varhaisesta syventymisestään arabian kieleen, osaksi ja kenties pääasiassa Laguksen kehotuksista ja lupaavista kuvitteluista. Että niin oli laita, todistavat muutamat muutkin kirjeissä tavattavat lauseet. Vähän sen jälkeen kun Eneberg oli asettunut Pietariin, Lagus (18/2 1870) kirjoittaa hänelle: "Sinun pitää Pietarissa ankarasti puolustaa orientaalisen professuurin välttämättömyyttä yliopistossamme siinä mielessä, jossa tiedät minun harrastavan sitä, sillä muista:
"Res tua tunc agitur etc." —[68]
Ja s.v. (8/12) mainitsee Eneberg Leipzigistä Karin sisarelleen: "Ennen olin hyvin epätietoinen tulevaisuudestani. Sitten kun erosin sinusta, on Lagus osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti uskotellut minulle semmoisia näköaloja, että alan luottaa siihen, että ei anneta minun nähdä nälkää. Todennäköisesti olen saava semmoisen paikan Helsingin yliopistossa, että tulen toimeen, enkä silloin enempää pyydä." —
Ohimennen mainittakoon, että Laguksen kirjeet molemmilla Enebergin matkoilla yleensäkin vahvistavat sitä käsitystä heidän keskinäisestä suhteestaan, jonka otteet antavat. Lagus seurasi nuoremman "tutkijatoverinsa" harrastuksia mitä suurimmalla myötätunnolla, puhumatta siitä, että hän varusti hänet suosituskirjeillä ulkomaalaisille orientalisteille. Eneberg puolestaan oli kyllä kiitollinen siitä ja teki myöskin suosijalleen melkoisia vastapalveluksia. Niin hän esim. Pietarissa ja Leipzigissä vaivojaan säästämättä kirjastoista y.m. keräsi Lagukselle tietoja Erik Laxmanista, jonka elämäkertaa tämä valmisteli. Laxman oli hänestä "ihana rinnakkaishahmo Castrénille niinkuin Forskål Wallinille".
Saatuaan 2000 mk n.s. kanslerinvaroja ja vietettyään uudesta vuodesta kolme viikkoa Närpiössä ja toista viikkoa Helsingissä Eneberg helmikuun ensi päivinä 1870 lähti Pietariin. Siellä Aug. Hagman ja Johannes Gripenberg[69] ottivat hänet vastaan yhteiseen asuntoonsa ja opastivat hänen ensi askeleitaan suuressa kaupungissa. Sittemmin hän asui erillään, mutta maaliskuulla (s.o. jo ennen kuin Gripenberg huhtikuun alussa oli matkustanut pois) hän palasi heidän luokseen ja jäi sitte Hagmanin asuintoveriksi.[70] Esiteltyään itsensä Schiefnerille ja Chwolsonille, antaen edelliselle O. Donnerin ja jälkimäiselle Laguksen laatiman suosituskirjeen, hän sai tarpeellisia neuvoja töihinsä nähden ja alkoi sitte Chwolsonin johdolla lueskella syyriaa, arabiaa ja hepreaa.
Vieras ympäristö pakotti Enebergin myöskin opiskelemaan uudempia kieliä. Saksaa hän Chwolsonin arvostelun mukaan puhui paremmin kuin Strandman ja Tötterman, ranskaa hän olisi mielellään oppinut, mutta koska Kothen oli vaatinut, että hänen tuli oppia venäjää, ja hän piti sitä uuden matkarahan saamisen ehtona, koetti hän siihen perehtyä, joskin huonolla menestyksellä; muuten hän sanoo itse asiassa puhuneensa suomea enemmän kuin vieraita kieliä. — Ylipäätään Eneberg huonosti viihtyi Pietarissa. Ajatellen kesän viettoa siellä hän kirjoittaa: "Tosin tulee minulle ikävä, mutta mitä sille tekee? — Uskallan tuskin tunnustaa, kuinka ikävä minulla usein on. Luonteenlaatuni ei sovi Pietariin. Joskus koetan kyllä olla niinkuin toiset, mutta ei se aina auta. Vaikeaa on alussa oppia kantamaan kaikki huolensa sisässään."
Todellisuudessa Eneberg ei jäänytkään Pietariin kesäksi. Jo toukokuulla hän mietti Suomeen muuttamista — ehkä Riihimäelle, jota hän arveli sopivaksi paikaksi sentähden, että sieltäpäin olisi mukava käyttää Yliopiston kirjastoa. En kuitenkaan tiedä, oliko hän sinne muuttanut vai oliko hän Pietarissa, kun ilmaantui aivan erikoinen syy palata kotimaahan, jopa Närpiöön asti. Hän sai näet tiedon vanhan äidin sairastumisesta, ja sen johdosta hän riensi häntä tapaamaan ja olikin läsnä, kun äiti kuoli 4 p. heinäkuuta. Sen jälkeen hän Waldemarin y.m. sisarusten kanssa oleskeli muutamia viikkoja Trutörnilla, mutta elokuulla Tullus jälleen oli Helsingissä, mistä hän kirjoittaa veljelleen ja sanoo asuvansa samassa talossa kuin V. Löfgren, vaikkei yhdessä hänen kanssaan, vaan rouva Palmqvistin luona samannimisen talon ylimmässä kerroksessa. Pietariin hän palasi syyskuun alussa.
Tultuaan siihen käsitykseen, ettei Pietari tarjonnut hänelle erikoisia edistysmahdollisuuksia, Tullus oli päättänyt muuttaa Leipzigiin. Hän oli sitä varten saanut 3000 markan apurahan ja valmistautui nyt matkustamaan Saksaan. Siinä mielessä hän kirjoittaa sisarelleen (26/10): "Alkaa vähän tuntea olevansa kuin taivaan lintu ilman satamaa — mutta siihenkin voi tottua. Maailma näyttää kesästä laskien paljon muuttuneen — mutta jos me kukin teemme voitavamme, ei meidän kuitenkaan tarvitse tuntea katkeraa surua. — — Minun on nyttemmin vaikea sanoin antautua tunteiden alalle. Tulee parhaiten toimeen kaikkien ihmisten kanssa, jos on tunteellinen niin, ettei kukaan sitä näe. Ainakin sen on Pietari minulle opettanut. — — Älä sentään luule, etten minä pidä sinusta niinkuin aina." — —
Marraskuun alussa Tullus lähti Leipzigiin. Matkastaan sinne ja olostaan siellä hän on, niinkuin ennen Pietarista, kirjoittanut sekä Waldemarille että Karmille, ja otan tähän kummankin kirjeistä kohtia, jotka tuntuvat kuvaavilta ja mielenkiintoisilta:
Veljelle Tullus kirjoittaa Leipzigistä (8/11): — "Wilnaan saakka oli seurassani enimmäkseen juutalaisia, Preussin läpi sotamiehiä ja rekryyttejä, jotka matkustivat sotaan ja olivat sangen hupaisia. Pari täytti niin ahkerasti kenttäleiliänsä, että he eräällä asemalla jäivät junasta. Berlinissä viivyin päivän. Loistokkaisuudessa Berlin ei ole Pietarin veroinen, mutta miellyttävämpi se on. — Sunnuntaiaamuna tulin tänne. — Tänään olen kirjoitettu yliopistoon, olen saanut rehtorin kädenpuristuksen, yliopiston statuutit ja lipun, joka vapauttaa minut muista viranomaisista kuin yliopiston. — Tunnen olevani kovin yksin täällä. [Parooni von Rosen ainoa tuttava.] Jos mielentilani olisi entinen, tulisin varmaan sairaaksi sulasta ikävästä; mutta minä olen, Jumalan kiitos, voimistunut, niin että menestyn, kun vain saan ruokaa ja juomaa." —
Pian Tullus alkoikin hyvin viihtyä Leipzigissä. Hänen onnistui saada hyvä asunto vanhan, kiltin rouvan luona, joka elähtäneen tyttärensä kanssa hoiti häntä mitä ystävällisimmin, ja sitte hän pääsi työhön käsiksi ja teki tuttavuuksia. Sisarelleen hän kirjoittaa (15/11): "Kyllä minä paljon kaipaan äitiä, ja kaipaukseni on senlaatuinen, ettei se vähene; mutta elämällä on vaatimuksensa ja työtä on tehtävä — se on kumminkin pääasia." — Ja edelleen (8/12): "On jo myöhäinen ilta. Tulen juuri pelkkien orientalistien ja Fleischerin oppilaitten seurasta. Meillä on tapana joka torstai-iltana kokoontua erääseen n.s. Kneipeen ja yhdessä juoda pari lasia olutta ja samassa keskustella asioista, jotka enimmin kiinnittävät mieltämme. — Lähin tuttavani on parooni von Rosen. Hän on nuori ja tavattoman älykäs. Tietojen hankkiminen on hänelle leikkiä. Fakkitietoja hänellä onkin enemmän kuin minulla. Mutta luullakseni on minulla kuitenkin laajemmat yleistiedot. — Luonteeltaan hän on avonainen, kelpo mies. — Joka keskiviikkoiltana olen Rosenin ja erään unkarilaisen juutalaisen, todellisen neron, toht. Goldziherin kanssa dosentti, toht. Kautschin luona, jolloin valmistaudumme Fleischerin luennoille. Kautsch on nainut ja kunnon mies." —
Kuukauden lopulla (26/12) Tullus laajassa kirjeessä esittää veljelleen tulevaisuudensuunnitelmiaan. — "Eihän minulla oikeastaan ole niin suurta toivoa, mutta Lagus on kuitenkin osottanut minulle semmoisen uran, etten voi olla harrastamatta eteenpäin siihen suuntaan. Hän kiinnittää suureksi osaksi minuun toivonsa itämaisen professorinviran uudestaan-elpymisestä ja arvelee, että meillä pian on oleva kaksi orientaalista professuuria yhden sijasta" — s.o. vakinainen ja ylimääräinen, ja jommankumman ajattelee Eneberg voivansa saada. Mutta työtä vaaditaan paljon. — "Kelpo orientalistilla täytyy olla mahdoton lukeneisuus. Hänen täytyy oikeastaan tuntea kaikki itämaiset kielet, joskin hän valitsee yhden pääaineekseen. Niin kehotti minua Fleischer heti alussa lukemaan persiaa ja turkkia. Sitä olenkin tehnyt, ja varsinkin turkkia luen suurella mielenkiinnolla. Kuitenkin tulee arabia pääkielekseni ja seemiläinen filologia siksi aineeksi, johon tahdon suunnata kirjailijatoimeni, jos minulla on kykyä siihen. — Työ on tullut minulle rakkaaksi, ja sitä aion jatkaa, niin kauan kuin Jumala suo minulle voimia."
Sisarelleen Tullus (7/1 1871) kuvaa juhlien viettoa vuoden vaihteessa: "Rosen ja minä vietimme yhdessä jouluaaton juoden lasin huonoa Düsseldorfin punssia. Herttainen emäntäni yllätti minut pienellä joulukuusella ja joululahjoilla. Sain näet yhden parin huopatohveleita, pari suurta, hyvää kakkua ja — arvaappas mitä? — kolme kpl. yömyssyjä, senmuotoisia kuin meidän patalakit. Leipzigiläiset, niinkuin muutkin saksalaiset, nukkuvat aina kylmissä huoneissa, jasillointarvitaan semmoisia päähineitä. Olen minäkin koettanut pari kertaa yöksi vetää myssyn korvilleni, mutta aamulla se on ollut ties missä. Uudenvuodenaattona Rosen ja minä myöskin olimme yhdessä. Isännällä on ravintola, jossa tarjotaan ainoastaan olutta. Siellä istuu herroja ja naisia kullakin olutmukinsa, ja elämä on kaikin puolin siistiä. Siellä Rosen ja minäkin olimme katsellen yleisöä. Klo 12 tarjottiin isännän kustannuksella lasillinen jonkunlaista bishofia, ja niin juotiin sydämellisesti uuden vuoden malja." — — "Eilen Rosen muutti minun luokseni asumaan. Me asumme sangen mukavasti, hiljaisesti ja rauhallisesti kolmannessa kerroksessa. Kummallakin on sohvansa, pöytä edessä, ja kirjahyllynsä. Sellainen on opintoahjo, ja täällä on toden totta reippaasti työtä tehtävä, kun vain Jumala antaa voimia ja terveyttä. — Rosen on näöltään terve ja älykäs, ei oikeastaan kaunis, paitsi silmiä ja otsaa. Hän on vaaleaverinen ja kalpea, minua lyhempi ja hintelämpi." —
Vasta maaliskuun keskivaiheilla Tullus jälleen kirjoitti omaisilleen. Vaitiolon aiheutti toiselta puolen väsymätön työ, toiselta puolen seurustelu vanhan ystävän A. W. Jahnssonin kanssa, joka helmikuun alussa oli tullut Leipzigiin. Kirjeestä Waldemarille otan seuraavan kohdan (12/3): "En voi luopua ajatuksesta matkustaa itämaille, ja sisin ajatukseni on, että minä tultuani tohtoriksi koetan saada stipendin sitä varten. Kielitieteellisessä suhteessa se olisi minulle hyvin tärkeää. — Muuten on seemiläisen lingvistiikan laita merkillinen. Suurimmilla orientalisteilla on siitä mitä tavallisimpia mielipiteitä [toisin sanoen: varsinaiset lingvistiset tutkimukset seemiläisten kielten alalla olivat silloin tuskin alullaan], ja minä huomaan, että juuri harrastukseni siihen suuntaan estää minua pääsemästä likeiseen suhteeseen Fleischeriin. Siitä olen oikein murheellinen, mutta en voi sitä auttaa; sillä eihän minua haluta uhrata elämääni arabialaisten käsikirjoitusten julkaisemiseen." —
Samassa kirjeessä Tullus sanoo itsestään: "minä kuulun kerran kaikkiaan niihin, jotka eivät voi huvitella yksikseen, mutta myöskään eivät epäile liittyä seuraan". Tämä selittää, miksi hän niin paljon nautti Jahnssonin seurasta. Jahnsson oli nimittäin hyvin yritteliäs, ja vaikka hän puhui huonosti saksaa, hän rohkeasti lähestyi saksalaisia jollakin naivilla suoruudella herättäen heissä myötätuntoa ja luottamusta. Näin Enebergkin pääsi entistä enemmän tutustumaan saksalaiseen porvarissäätyyn, josta hän tunnustaa paljon pitävänsä. Sillä välin ystävykset keskenään puhuivat latinaa, syystä että Lagus oli kehottanut Tullusta välttämättömästi kirjoittamaan väitöskirjansa latinaksi ja että hänen senvuoksi täytyi myöskin valmistautua puolustamaan sitä samalla kielellä.
Toukokuun loppuun saakka Eneberg oleskeli Leipzigissä. Koska minun ei ole tarpeen puhua hänen opinnoistaan (joista Holma on tehnyt selkoa), otan hänen viimeisistä kirjeistään ainoastaan seuraavat rivit (sisarelle 25/5): "Tulen siis eroamaan Rosenista, joka seitsemän kuukautta on ollut minulle uskollinen toveri, vaikkemme me, saksalaiseen tapaan, vielä sinuttelekaan toisiamme. Hän on hyvin tavaton ihminen: nuori, vilkas, varustettu mitä rikkaimmilla taipumuksilla ja niin ymmärtäväinen ja varma olennossaan, että tuskin uskon minkään intohimon voivan häiritä hänen toimiaan. Eikä hän sentään ole uskonnollinen, vaan mitä terävin epäilijä. Hän tulee varmaankin kerran saamaan mainion sijan tieteen alalla, aivan toisenlaisen kuin minä, joka, vaikka teenkin työtä voimieni takaa, kuitenkin pohjaltani olen ja pysyn runollisena haaveilijana. Rosenin muotokuvan saat nähdä kahdessa painoksessa, ryhmässä, jossa minäkin olen, ja erikseen." —
* * * * *
Toukokuun lopulla tuli Kaarlo Bergbom sisarensa ja lankonsa, häämatkallaan olevan Augusta ja Oskar af Heurlinin, kanssa Leipzigiin. Heidän ja Jahnssonin seurassa Eneberg lähti Dresdeniin, josta hän kirjoitti: "Vasta täällä, kiitos olkoon Sixtiniläisen Madonnan, minäkin tunnen, että oikeaa taidenautintoa saattaa olla olemassa", ja jossa päätettiin yhdessä tehdä huviretki Veneziaan. Hetken ja parikin Tullus kustannusten vuoksi epäili, mutta tilaisuus ja seura olivat harvinaisen otolliset. Hän kirjoitti ja pyysi Waldemarilta 200 mk lainaksi ja heittäytyi vapaaksi. —
Tämän matkan, josta jo ennenkin, kertoessani Bergbomista, olen tietoja antanut, on Tullus laajimmin kuvannut kirjeessä sisarelleen (Kielistä 21/6). Siitä otan joitakuita kohtia. München: "Katolilainen jumalanpalvelus, jossa Dresdenissäkin olin ollut, mutta jonka täällä näin taikka oikeammin kuulin vielä puhtaammassa muodossa, vaikutti minuun paljon." — Tyroli: "Et voi kuvitella, mikä maa Tyroli on. Suurenmoisempaa luontoa ei voi ajatella. Lumihuiput, vihannat vuorenrinteet, voimakkaat vuoripurot tekevät niin mahtavan vaikutuksen korvaan ja silmään yhdellä kertaa, että mykistyy hämmästyksestä ja ihailusta." — Venezia: "Oli niin outoa tulla Veneziaan, että melkein luovun kertomasta. Ei mitään vaunujen kolinaa, ei mitään tomua suuressa kaupungissa kirkkaimpana kesäpäivänä — se oli sentään jotakin aivan uutta. — Se oli ihanin kaupunki, minkä eläissäni saan nähdä. Kulku Canale grandella on äärettömän hurmaava. — Olin monta kertaa jumalanpalveluksessa San Marcon kirkossa. En voisi ruveta katolilaiseksi, mutta jos suoraan sanon ajatukseni, niin ovat katolilaiset, suuri enemmistö, hurskaampia kuin protestantit. Näin joka päivä niin monen Venezian kirkoissa suurimmalla hartaudella rukoilevan. Yli kaiken, mitä Veneziassa näin, asetan kumminkin dogien palatsin." — Milano: "Pietarin jälkeen on se loistokkain näkemistäni kaupungeista. Vaikka asetan Venezian paljon Milanon edelle, ei edellisessä kuitenkaan ole kirkkoa, joka vastaa Milanon tuomiokirkkoa. Itse rakennuksessa on hartautta. Tuntee oman mitättömyytensä ja Jumalan ihanuuden, kun astuu sisään." — Lago maggiore: "Järvi saarineen on kyllä kaunis, mutta luullakseni niitä kiitetään liiaksi. Me suomalaiset vaadimme jotakin erinomaista tullaksemme siitä enemmän ihastuneeksi kuin siitä, mitä meillä itsellämme on." — Sveitsi: "Lago maggioresta tulin Sveitsiin, jossa matkustin postivaunuissa. Lähes kolme tuntia nousin S:t Gotthardia, kävellen lumikinoksissa ja vuorenrinteitä ylös sekä jalkaisin että 'käsin'; hikoilin kauheasti, mutta saavuttuani huipulle, jossa on ravintola, rupesi minua aika lailla palelemaan, otin ryypyn, ja sitte alkoivat vaunut kiitää alaspäin. Kyllä Sveitsi on ihmeteltävä, ja monta ihanaa näköalaa siellä silmälle avautui. Kuitenkin vaikutti minuun Tyroli melkein voimakkaammin. Vierwaldstätterjärvi, jota kuljin höyrylaivalla, oli kamalan kaunis. Tultuani Luzerniin alotin rautatiematkani tänne" — Kieliin.
Italianmatka teki, että Eneberg ei tullut käyneeksi Berlinissä, johon hän oli halunnut lähemmin tutustua, eikä Greifswaldissa, jossa oli aikonut kuunnella prof. Ahlwardtin luentoja. Sitä vastoin hän Kielissä prof. Nöldeken luona vielä menestyksellä jatkoi töitään väitöskirjansa hyväksi. Sieltä hän kirjoitti Waldemarille muutamia sanoja matkansa merkityksestä yleensä (23/6): "Kyllä ulkomaanmatka kumminkin tekee hyvää. Vastoinkäymisiä tietenkään ei voi kokonaan välttää, mutta se on vähäpätöistä verrattuna siihen yleiskatsaukseen ihmiselämään, jonka se tarjoo. Minulle on matka sitä paitsi merkinnyt niin paljon sen vuoksi, että se on tuottanut minulle selvän käsityksen tieteestä, jonka olen ottanut elämäni harrastukseksi. Enimmän osan ulkomaallaoloani olen tehnyt kelpo lailla työtä. Viime kuukaudet ovat enemmän kuluneet yleisiin mietiskelyihin. Nyt seuraa vielä ankara toimikausi ja sitte kotia. — Vaikutelmani Leipzigistä ovat yleensä sangen hyviä. Fleischeristä erosin erittäin ystävällisesti. Fleischerin etevimpien oppilaitten, Goldziherin ja Rosenin, kanssa olen myöskin hyvissä väleissä. Rosen on minulle todellinen ystävä, ja Goldziher, jota minä hänen ollessaan Leipzigissä kohtelin yhtä ylpeästi kuin hän kohteli minua, näyttää nyttemmin lämmöllä muistelevan 'der Scheik von Finland', joksi minua sanottiin. Hän on lähettänyt minulle valokuvansa j.n.e." — —
Elokuun 1 p:ään Tullus viipyi Kielissä. Sitte hän matkusti Kööpenhaminan, Lundin ja Tukholman kautta kotia. Varsinkin Ruotsia, "tuota rakasta maata", oli hän kauan halunnut nähdä, niinkuin usea lause kirjeissä todistaa. Se oli ulkomaista hänen sydäntään lähinnä; vahinko ettei ole kirjettä, josta näkisi minkä vaikutelman hän siitä tositeossa sai.
Viimeiset vuodet kotimaassa 1871—74.
Mitä tulee näiden vuosien tieteellisen työn tuloksiin, nimittäin että Eneberg joulukuussa 1872 lisensiaattiarvoa varten julkaisi ensimäisen osan ja marraskuussa 1874 dosenttuuria varten toisen osan arabialaisia pronomineja koskevaa vertailevaa tutkimusta, sekä niiden arvosteluun, ei ole mitään tärkeää lisättävänä; sitä vastoin on tältäkin ajalta tietoja hänen yksityisestä elämästään ja mielentilastaan.
Opettajatoimi normaalilyseessä — ensi vuonna ruotsin- ja suomenkielissä, toisena kreikassa ja ruotsissa — vei paljon aikaa, niin että Tullus keväällä 1872 valittaa sentähden myöhästyneensä tieteellisissä puuhissaan. Mutta antoihan se toiselta puolen tuloja ja tyydytystäkin. "Oppilaani näyttävät", hän kirjoittaa sisarelleen, "olevan tyytyväisiä minuun, ja se ilahduttaa minua. On hyvä että kumminkin kelpaa johonkin." — Luonnollisesti Tulluksella ei nyt enemmän kuin ennenkään ollut tapana usein näyttäytyä vanhojen toverien ja ystävien seuroissa, joihin hän kuitenkin aina oli tervetullut. "Kluuvin kahvilassa" (1860-luvulla Kluuvikadun varrella, nykyisen Kämpin hotellin tontilla, 1870:n vaiheilla Aleksanterink. 9:ssä ja v:sta 1873 saman kadun eteläpuolella, toisessa talossa Mikonkadun kulmasta Ekbergille päin), pohjalaisten tunnetussa olopaikassa tavattiin Tulluskin — harvemmin iltaisin, mutta 1872—74 säännöllisesti päivällisvieraana.
Juuri näiltä vuosilta ja mainitusta kodikkaasta kahvilasta on minulla useimmat mieskohtaiset muistot Tullus Enebergistä. Tosin minä asuin vuonna 1871—72 Waldemar Enebergin kanssa Fabianinkadun 4:ssä, Kasarmintorin kulmassa, mutta kun Tullus kävi meillä, istuivat veljekset enimmäkseen kahdenkesken puhuen omista asioistaan, ja minä pysyttelin huoneessani. Kluuvissa sitä vastoin oli seurustelu tavan mukaan yhteistä saapuvilla olevien kesken. Tulluksen olentoa leimasi aina vakava, mietiskelevä, alakuloinen ilme, joka oli sopusoinnussa hänen lyhyenlännän, tanakan ruumiinrakenteensa ja tasaisen liikkumistapansa kanssa. Hänen säännöllisen kauniissa kasvoissaan oli taajan, tumman tukan ympäröimä leveä otsa vallitseva, silmät olivat avonaiset, kirkkaat, paksu huuliparta melkein peitti suun, leuka oli kapea ja ihonväri tummanlainen. Hän huokaili usein ja valitti väsymystä, jonka ahkera työ aiheutti, ja myöskin päänkivistystä. Mutta seurassa, kun keskustelu kävi vilkkaaksi, Tulluskin vilkastui sen mukaan. Paraasta päästä vakavat väittelyt vetivät häntä puoleensa, mutta saattoi hän joskus herttaisesti nauraakin onnistuneelle vitsille. — Kerran muistan hänen erityisellä innolla olleen mukana. Se oli kyllä vähän ennen nyt puheena olevaa aikaa, mutta sopinee ehkä sentään parhaiten tässä mainittavaksi. — Toisena joulupäivänä 1869 oli Kluuviin kokoontunut joukko Helsinkiin jääneitä pohjalaisia. Tahdottiin pitää hauskaa ja joku — mahdollisesti Nervander, jollei Tullus itse — ehdotti, että yhteisesti toimitettaisiin sanomalehti, johon kukin antaisi lisänsä. Tullus oli siitä erittäin huvitettu ja sepitti följetongin: "Torpets engel, en vinterroman af Den Tyste." Se alkoi: "Eräässä Suomen synkistä, ihanan alakuloisista honkametsistä oli pieni katoavaisuuden varjoja kohti kallistuva mökki. Sen vastikään rakennetuilla portailla istui iäkäs mies, jonka lumivalkeita kiharoita valaisivat aamuauringon kullankeltaisen hehkun purppurasäteet." — Ja sitten kerrotaan neljässä luvussa samaan liioiteltuun romanttispateettiseen tyyliin, että ukolla oli kuvankaunis tytär, joka isänsä kuoltua meni naimisiin ja sai lapsen, oikean ihmelapsen, mutta silloin tapahtui eräänä kylmänä talviyönä, että rosvojoukko surmasi koko torpanväen. "Semmoinen oli heidän traagillinen loppunsa, emmekä voi muuta kuin itkeä kaipauksen kyyneliä heidän kesävihannoille haudoilleen." — Samassa lehdessä on runo, jossa lyhyesti karakterisoidaan muutamia tunnettuja tyyppejä Kluuvin kahvilasta ja m.m. Tullustakin:
"Der sitter Tullus i en vrå med höstlig natt i blick —"
sanoilla, jotka osottavat ystävien uskaltaneen laskea pilaa hänen alakuloisuudestaan. — Rakastettavin Tullus sentään oli kahdenkesken ystävän kanssa, johon hän oli oppinut luottamaan. Hän oli silloin avonainen, ja esittäessään mietteitään ja tunteitaan hän sai toisen oivaltamaan, kuinka rehti ja oikeamielinen hän oli muita kohtaan, kuinka herkkä ja hieno omassa tunne-elämässään, kuinka puhdas pyrinnöissään.
* * * * *
Mielellään Tullus olisi lähtenyt kesäksi (1872) Närpiöön, mutta väitöskirja, jonka hän tahtoi saada valmiiksi syksyksi, esti häntä siitä. "Kyllä tulen monesti", hän kirjoitti sisarelleen, "toivomaan olevani Trutörnilla; mutta minun täytyy ottaa vaari ajastani saadakseni jotakin toimeen. — Olenhan jo päässyt askelen eteenpäin, mutta vähän on vielä saavutettu. En ole oikeastaan kunnianhimoinen — mutta olisihan sentään hyvä, jos voisi toimittaa jotain kelvollista maailmassa ja sen ohella saisi hiukkasen onnea yksityisen elämänsä varalle." — Hän oleskeli siis Helsingissä ja myöskin Lohjalla toimittaen väitöskirjaansa painokuntoon.
Lukuvuodelta 1872—73 on säilynyt koko sarja kirjeitä, jotka Tullus on kirjoittanut Waldemarille tämän ollessa ulkomailla Aleksanterinstipendillä. Niissä on tietoja Helsingin elämästä ja varsinkin kaikesta, joka saattoi olla mielenkiintoista Waldemarille; vähemmän kirjoittajasta itsestä. Ensimäisestä huomaa kuitenkin, että hän oli mukana, kun Nervander syyskuulla Kluuvin kahvilassa K. Bergbomille, Jaakko Forsmanille, B. O. Schaumanille y.m. ystäville luki ääneen uuden murhenäytelmänsä "Kungabarnen", joka teki Tullukseen edullisen vaikutuksen. Kahdessa seuraavassa kirjeessä hän mainitsee enemmän itseään koskevaa. (28/10): "Tötterman on määrätty vastaväittäjäkseni. Hän näyttää käsittävän asian niin juhlallisesti ja vakavasti, että melkein pelkään. Painatus on käynyt hitaasti. Kuitenkin ladotaan neljättä arkkia, eikä tutkimus tulekaan paljoa pitemmäksi. — (8/12): Rakas veli! Anna anteeksi, että olet saanut odottaa kirjettä. Syy on se, että olen niin ollut väittelymietteissä, että olen tuntenut olevani kykenemätön kaikkeen muuhun, kuin mihin olen ollut pakotettu. Väittely tapahtui eilen — jaloistavasti(med glans), niinkuin on tapa sanoa. Ihmiset kummastelivat suuresti, että niin sujuvasti puhuin latinaa. Kummissani olin itsekin, sillä siinä tuli acc. c. inf. quippe quod y.m. aivan kuin olisin kauankin niitä käyttänyt. Töttermanin vastaväitteet olivat mielestäni jotenkin ala-arvoisia, vaikka tiedänkin, että teoksessani, niinkuin vasta-alkajan ainakin, on oleellisia puutteita. — — Luonnollisesti huvittelin eilen parhaimman mukaan. Väittelypäivällisiin olin paitsi viranomaisia kutsunut Synnerbergin, Geitlinin ja Lindeqvistin, joiden kanssa olin harjotellut latinaa, sekä Donnerin, joka jollakin mielenkiinnolla seuraa opintojani. Jahnssonkin tuli, vaikka melkein luulin hänen jäävän pois, päästäkseen tapaamasta Lagusta. Lagus ja Jahnsson ovat näet kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä. Hauskaa oli yhdellä kertaa vastaanottaa niin paljon ystävällisyyttä kuin eilen." — Sen ohella saamme tietää, että koulutyötä oli paljon ja että raha-asiat tuottivat huolta. Vähän myöhemmin Tullus kuitenkin sai Rehbinderin stipendin. Sen nojalla hän olisi kohta tahtonut vähentää tuntimäärää koulussa, mutta rehtori Kihlman pani vastaan. Vasta seuraavaksi lukuvuodeksi oli helpotus saatavissa.
Kun lukukausi oli päättynyt, Tullus kirjoittaa (20/12): "Huomen-aamulla matkustan Konradin kanssa Närpiöön nauttiakseni pari viikkoa maalaiselämää. Tuntuu hupaiselta jälleen kerran tulla kotiseuduille, varsinkin kun en ole siellä käynyt 2 1/2 vuoteen. — — Olen jotenkin tyytyväinen, sillä minä olen aika hyvin menestynyt tänä lukukautena. Tötterman antoi eilen lausuntonsa tiedekunnassa, ja se oli sangen hyvä, mutta lyhyt ja perusteeton. Lagus sanoi tiedekunnan yleisen mielipiteen olleen, että olin suorittanut hyvän opinnäytteen. Tötterman ei ole erittäin perehtynyt lingvistiikkaan." —
Seuraavat kirjeotteet ovat kevätpuolelta 1873: (11/3) "Teen työtä kuin orja 1/2 7:stä aamulla 1/2 9:ään illalla. Kristoffer [Cronström], [E. A.] Benzelstjerna, [W.] Churberg, [O.] Lilius ja minä olemme alkaneet ottaa tunteja englannin kielessä Sir Kleineh'n luona. Eihän minulla oikein olisi aikaa siihen, mutta ajatukseni ovat yhä kiintyneet Itämaihin, ja jos sinne pääsen, on englanti välttämätön. — — En tiedä vielä mihin menen kesäksi, kenties Lohjalle. Muuten viihdyn varsin hyvin omassa huoneessani [Tollanderin talossa Hakasalmen kadun varrella], jossa minulla nyt on oma pulpetti ja oma kahvikeitin, jonka sytytän klo 6 aamulla. Kahvini on erittäin hyvää, ja olen terveempi kuin ennen tehden työtä seisoen".[71] — (26/3): "19 p. syntymäpäivänäni, oli minulla julkinen lisensiaattitutkinto. Samana päivänä näyteltiin ensi kerran Nervanderin 'Kungabarnen'. En olisi voinut kuvitella, että yleisö vastaanottaisi uuden kappaleen niin äärettömän kylmästi. Epäilemättä on siinä monta heikkoa kohtaa, mutta on siinä myöskin monta loistavaa, se on kieltämätöntä ja on tunnustettukin. — Uskallan olla sitä mieltä, että kappale ansaitsee huomiota, vaikka yleisö ei ottanut sitä oivaltaakseen. — Olen jo alkanut kirjoittaa uutta väitöskirjaani, joka on oleva edellisen jatko."
Keväällä olivat maisterinvihkiäiset; lisensiaatteja oli vain kolme, Tullus, Jahnsson ja T. Aminoff, joten he eivät voineet ajatella vihkiäisten kustantamista. He siis lunastivat diploominsa ilman juhlallisuutta, ja ensinmainittu kertoo vihkiäispäivänä esiintyneensä tohtorihatussa. Sittemmin hän 17/6 "kirjakuormansa kanssa" lähti Lohjalle asettuakseen Virkbyhyn asumaan, samaan paikkaan, missä työ edellisenäkin suvena oli hyvin sujunut. Sieltä hän kirjoittaa sisarelleen (31/7): "Elän taas kokonaan työssäni, ja aika kuluu nopeasti. Dosenttuuri-väitöskirjani on välttämättömästi tänä lukuvuotena tuleva valmiiksi. Ensi keväänä ryhdyn ponnistuksiin saadakseni matkustaa Itämaille. Jos vain saan olla yhden tai pari vuotta siellä ja pysyn terveenä, niin on kaikki käyvä hyvin. Kumminkaan eivät harrastukset koskaan lopu. Mutta onhan työ elämän oikea ilo." — Muuten Tullus hartaasti odotti Waldemaria, joka oli ilmottanut tulevansa elokuun keskivaiheilla — "eivät muut kuitenkaan ymmärrä minua niinkuin omaiset".
Syksystä 1873 vuoden loppuun 1874 ei ole olemassa muuta kuin kaksi sisarelle kirjoitettua kirjettä, joissa Eneberg puhuu yksityisestä elämästään. Toisessa (12/4 1874 — sama kirje, josta jo ennen, siv. 334, on muutamia rivejä otettu) hän sanoo koko lukukauden olleensa enemmän kuin koskaan ennen toimiensa sitoma. Paitsi tunteja, joita hänellä vielä oli koulussa, oli hän ottanut vaivalloisen tehtävän valmistaa erään nuorukaisen ylioppilastutkintoon, ja sitte väitöskirja. Yhteen aikaan kevätpuolella hän oli jo suostunut vastaanottamaan erään lehtorinsijaisuuden normaalikoulussa varmassa toivossa, että myöhemmin tulisi saman viran vakinaiseksi haltijaksi. Syynä siihen oli kai se, että kuvittelut professorinpaikasta yliopistossa olivat niin epämääräisiä ja että epävakaisen taloudellisen aseman tuottamat huolet häntä vaivasivat. Kumminkin hänen ystävänsä yliopistossa saivat hänet vieläkin luopumaan varman tulevaisuuden toiveesta ja edelleen antaumaan tieteelle. Hän oli, kertoo hän, hakenut Aleksanterin stipendiä lähteäkseen Parisiin ja Lontooseen — ei kuitenkaan välittömästi jatkaakseen entisiä töitään, vaan tutkiakseen nuolenpääkirjoitusta.
Mitä tämä tutkimussuunnan käänne tiesi, sitä Tullus ei lähemmin sisarelleen selittänyt, mutta se johtui siitä, että juuri tähän aikaan meilläkin oli melkoista huomiota herättänyt arvelu, että eräs nuolenpääkirjoituksissa tavattu kieli ehkä oli suomalaisen kieliryhmän sukua. Ei ainoastaan kielentutkijat, kuten Lagus, Otto Donner y.m., vaan muutkin tiedemiehet, niinkuin etenkin Yrjö Koskinen, jopa suomalaisuuden harrastajat yleensäkin katsoivat erittäin suotavaksi, että joku meikäläinen ryhtyisi kysymystä selvittämään. Olisihan se kumminkin merkillistä, niin kuviteltiin, jos muinaisesta Assyriasta, tuosta inhimillisen sivistyksen vanhimmasta kotimaasta, saataisiin joitakin tietoja Suomen suvun esivanhemmista! Nämä kuvittelut ovat sittemmin osottautuneet turhiksi, mutta tietenkään ei arvotuksellinen kysymys voinut olla viehättämättä Enebergiäkin, varsinkin kun hän käymällä siihen käsiksi tiesi itselleen avautuvan tien kauan ikävöimilleen itämaille.
Eneberg sai kuin saikin Aleksanterin stipendin, julkaisi syksyllä väitöskirjansa dosenttuuria varten, ehdotettiin kohta sen jälkeen (ja nimitettiin 17/1 1875) itämaisten kielten dosentiksi ja lähti joulukuulla matkalleen. Sitä ennen hän kuitenkin — varmuuden vuoksi! — oli hakenut kreikan kielen lehtorin virkaa Viipurin lyseessä, ja 1/4 1875 Lagus kirjoitti Parisiin Synnerbergin ilmoittaneen, että hänet oli lehtoriksi nimitetty.
Viimeinen matka 1874—76.
Parisissa Enebergin tuli kuuluisan Oppertin johdolla perehtyä nuolenpääkirjoitukseen sekä yleensä niihin kysymyksiin, jotka olivat yhteydessä siihen kohdistuvien tutkimusten kanssa. Hänen sieltä kirjoittamistaan kirjeistä Waldemarille näyttää vain kaksi säilyneen, ja niistä ovat lähinnä seuraavat otteet.
(Uudenvuodenpäivänä 1875:) "Leipzigissä viivyin kolme päivää seurustellen vanhojen ystävien ja tuttujen kanssa. Ihmiset siellä olivat erittäin kohteliaita. Varsinkin osotti Fleischer semmoista ystävällisyyttä minua kohtaan, etten olisi voinut sitä odottaakaan. Keskiviikkona 16 p. saavuin tänne, ja jo seuraavana päivänä muutin nykyiseen asuntooni Rue Bonaparte 27, jossa sinäkin lienet asunut. — — Oppertin luona kävin joku päivä tuloni jälkeen. Minulla oli Fleischerin antama suosituskirje, ja se kai vaikutti, että hän kutsui minut päivällisille. Muutenkin on hän kohdellut minua erittäin ystävällisesti. Hän luennoi kaksi kertaa viikossa Collége de France'ssa, ja tietysti kuuntelen molempia luentoja. Toinen koskee seemiläistä, toinen turaanilaista nuolenpääkirjoitusta. Oppert näyttää olevan täysin vakuutettu meidän kielemme sukulaisuudesta tämän murteen kanssa. Olen vähin koettanut kykyäni selittää ihmeellisiä merkkejä, mutta luonnollisesti olen päässyt vain hiukan eteenpäin. Kuitenkin Oppert luulee, että minä jo kolmen kuukauden päästä olen melkoisesti asiaan perehtynyt. — Tarpeellisiin kirjoihin tulee minulta menemään paljon rahaa. Täällä ei saa lainata kirjoja, vaan ainoastaan kirjastoissa käyttää. Minulle, joka olen tottunut omassa kamarissani penkomaan kirjojani, ei se riitä. Sitä paitsi on minun ajateltava apukeinoja, joita kotia tultuani voin käyttää. Kaiken tämän vuoksi täytyy minun elää ylen säästäväisesti. Asiani ovat nyt sillä kannalla, että minun on tultava toimeen kesäkuuhun asti 1500:lla frangilla, s.o. 300:lla frangilla kuukaudessa." —
Vaikka Tullus myöntää suurkaupungin loiston häntä monasti häikäisevän, ei Parisi miellyttänyt häntä enemmän kuin ennen Pietari. Eikä ihme, kun ajattelee kuinka hänen tapansa oli kokonaan antautua työhönsä. Nauttiakseen Parisin elämästä olisi hänen pitänyt voida päiväksi tai viikoksi tai kuukaudeksi irtaantua tehtävästään ja vakavasta, mietiskelevästä luonteestaan, mikä oli mahdotonta. Eikä hänellä ollut siellä ainoatakaan ystävää, jonka seuraan olisi halusta liittynyt. Sentähden hän kirjoittaakin: "Huvitukset, joihin olen ottanut osaa, ovat todellisuudessa enemmän vaivanneet minua kuin tuottaneet oikeaa huvia. — Sinun tulee tietää, että täällä ei ole vähemmän kuin 11 suomalaista. Jouluaattona olimme kaikki yhdessä. Minä olin ainoa fennomaani joukossa. Kuitenkin pidän melko paljon useasta, niinkuin Lindholmista, Beckeristä ja Edelfeltistä. Rafael Hertzbergilläkin, jonka usein tapaan on hyvät puolensa, kun ymmärtää hänet semmoisena kuin hän on. — Usein tuntuu minusta tyhjältä kaiken loiston keskellä. Tahtoisin mielelläni jälleen olla kotona. — Päämäärääni tahdon [kuitenkin] kaikin voimin ajaa takaa, ja minä toivon todella voivani saada jotakin toimeen." — Ja sangen pian hän saikin päästä kiinni, niinkuin on tapa sanoa. Hän näet kirjoittaa 28/3: "Opintoni edistyvät jotakuinkin. Olen vähitellen alkanut ymmärtää juonikkaita merkkejä. Kuukausi sitte ryhdyin itsenäisesti selvittämään muuatta pitempää kirjoitusta [sittemmin julkaistu nimellä: Inscription de Tiglat-Pileser II]. Lähestyn jo loppua, mutta juuri se on epätoivoisen vaikeata. Minulla on juuri ollut edessäni pari riviä, josta tuskin olen sanaakaan ymmärtänyt. Semmoisissa paikoissa, jommoisia kuitenkin on ollut vain aniharva, tarvitaan tietysti Oppertin apua, joka onkin minulle tarjona. Siinä se on täälläoloni suuri etu, että olen lähellä etevintä nuolenpääkirjoituksen tutkijaa. Sitä etua tulee minun käyttää niin kauan kuin mahdollista, syystä että se ei enää palaa." — —
Seikkaperäisemmin kuin veljelleen kirjoitti Tullus tieteellisistä töistään Lagukselle ja Otto Donnerille, mutta näille tulleet kirjeet ovat kaikki olleet Holman käytettävissä. Käyttämättä on sen sijaan kymmenkunta kirjettä Oscar Hynénille,[72] joka hyväntahtoisesti oli ottanut hoitaakseen Tulluksen asioita. Enimmäkseen koskien raha-asioita eivät ne sisällä paljon huomattavaa, mutta sentään aina väliin merkittävänkin piirteen.
Keväällä (17/5) Tullus sanoo jo neljä kuukautta kärsineensä itsepintaisesta kurkkukatarrista, jonka talven kurja ilma ja huoneiden huono varustus oli aiheuttanut. Samassa hän lausuu tyytyväisyytensä siitä, että hänellä nyt oli jokapäiväisenä seuranaan [kevätpuolella Parisiin tullut ystävä] Eugen Wolff. "Hän on hyvin kelpo nuori mies ja reipas koko olennoltaan." — Vähän myöhemmin (29/5) Tullus kertoo muuttaneensa Meudon'iin Parisin ulkopuolelle, missä asuu kauniissa paikassa ja mistä hän 15 minuutissa pääsee luennoilleen.[73] — Kesä kuluu ilman että hän vielä tuumii muuta kuin keinoja voida viipyä Parisissa vuoden loppuun. Hän näet ei enää odota apurahoja, vaan tahtoo lainata mitä loppuaikaan tarvitsee. Tammikuusta hän aikoo asettua Viipuriin hoitamaan lehtorinvirkaansa. Muuten hän yhtämittaa jatkaa tutkimuksiaan, sen ohella ainoastaan harjotellen ranskankielen puhumista, joka keväällä vielä sujui kankeasti. Sen johdosta hän 15/9 kirjoittaa: "3 1/2 kuukautta aion vielä olla täällä. Nyt vasta tunnen tarpeeksi olot ja kielen, saadakseni täyttä hyötyä täälläolostani. Työni edistyy, ja minä alan vähitellen rohkeasti uskoa, että ennen tai myöhemmin kykenen selvittämään sumerin kielen. Minun tutkimustyöni on suuressa määrässä mieltäkiinnittävää. — Odotan joka päivä erään tutkielman oikaisuvedosta, joka ilmestyy Journal Asiatique'ssa [tarkottaa ylempänä mainittua nuolenpääkirjoituksen selvitystä]. — Jos sattumalta kuulet jotakin mahdollisuudesta, että minä vielä voisin saada uuden matkarahan, niin pyydän että annat minulle tietoa siitä." —
Näin olivat asiat lokakuuhun, jopa marraskuuhun asti. Hynén oli toimittanut Enebergille 1000 markan lainan, mutta enemmästä ei ollut tietoa ja vielä vähemmän laajemmasta matkasuunnitelmasta, ennenkuin Otto Donner ehdotti jotakin aivan uutta, nimittäin että hänen tulisi suoraa päätä lähteä muinaiseen Assyriaan ja että hänelle kotimaassa hankittaisiin matkarahat sitä varten. Donner oli näet alkanut lukea ranskalaisia ja englantilaisia julkaisuja assyriologisista tutkimuksista ja m.m. aikakauskirjoista tavannut tietoja eräästä retkikunnasta, joka keväällä 1876 George Smithin johtamana oli sinne lähtevä. Siihen matkaan on Enebergin yhtyminen, ajatteli Donner, ja hän kirjoitti asiasta Tullukselle ja puhui siitä Lagukselle y.m. Tietysti Tullus viehättyi tuumasta, mutta syystä hän epäilikin; kysymys oli siinä, sallittaisiinko hänen yhtyä retkikuntaan ja saataisiinko yritykseen tarpeelliset varat. Marraskuun lopulla Lagus aluksi ilmottaa, että Eneberg (ei vielä itämaanmatkaa varten, vaan jatkaakseen opintojaan) oli saava 1000 markkaa kanslerin varoja ja 600 Tiedeseuralta. Nyt voi hän päättää mennä Lontooseen, jossa vasta suurempi kysymys oli ratkaistava, varsinkin kun ensimäiseen Parisista päin tehtyyn tiedusteluun oli tullut kieltävä vastaus. Muutto tapahtui 4/12 Eugen Wolffin seurassa.
Tultuaan Lontooseen Tullus tavallisella ahkeruudellaan jatkoi nuolenpääkirjoitus-tutkimuksiaan British Museumissa, mutta matkakysymys oli viikkokausia kerrassaan hämärä. Niin hän kirjoittaa Hynénille 9/1 1876: "Joulukuun 24 p. sain sinulta kirjeen, jossa lupaat jonkun päivän päästä lähettää 23 puntaa. Se lähetys ei ole vielä (9/1 illalla) saapunut. Olen näinä aikoina elänyt lainaamalla muutamia shillingejä joko Wolffilta tai [C. P.] Solitanderilta, jotka ovat olleet yhtä köyhiä kuin minäkin. Olin jo aikeissa huomen-aamulla mennä myymään ainoan kalleuteni (Katarina Maununtyttären nuuskarasian), kun vihdoin tultuani Wolffin luokse, kuulin, ettähänon saanut rahaa. Siten olen ainakin hetkeksi pelastettu. Kuinka on rahojeni laita? Jollen varmasti saa mitä luvattu on, tulen kotia niin pian kuin mahdollista. — — Ei ole hauskaa täällä ulkona. Mutta kyllä minä seison vahtipaikallani ja teen työtä, niin kauan kuin asia riippuu minusta ja voimat kestää, — Toivon etten ole ulkomailla ollessani oppinut pelkuruutta, vaikka ehkä ääneni soi siihen päin." Puolitoista viikkoa myöhemmin (21/1) hän kiittää "sähkösanomasta ja kirjeestä vekseleineen" sekä pyytää Hynéniä esittämään Lagukselle "hänen tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa siitä, että oli saanutkaksituhatta markkaa" [kansleri oli korottanut summan 1000:sta 2000:een]. — — "Itämaalaisen matkan mahdollisuudesta en vielä tiedä mitään.Smith, jota minun pitäisi saada seurata, luullaan olevan kotimatkalla Konstantinopolista, jälleen matkustaakseen Välimerelle ja eteenpäin. Mutta Smith kuuluu jo ennenkuin hän ensin lähti matkalle, erikoisesti julkilausuneen toivon saada matkustaa yksin. Näet siis, että minun toiveeni tässä kohden ovat sangen huonot. — Täällä Lontoossa erittäinkin olen tehnyt kovasti työtä. Haluaisin asettua asumaan British Museumiin — mutta Lontoon ilma, vaikkakin lauhkea, on alituisen sumun ja kosteuden tähden kauhea." —
Seuraavassa kirjeessä (2/2) on ääni muuttunut. "Tänään olen sähköttänyt Donnerille, että olen, ilman vaikeuksia, saanut luvan matkustaa Smithin kanssa Eufratin maille. Matka, suunniteltu täksi vuodeksi, vaatii vähintään 6000 frangia. Ennestään on minulla: Tiedeseuralta 600, kanslerinvaroista 1000, käteistä 500, palkastani 300 tai enemmän, laina [K. F. Antellilta[74]] ilman korkoa ja ilman takausta 2000 — summa 4,400. Tämän nojassa olen, ottaen huomioon erinäisiä vähennyksiä [korkomaksuja entisistä lainoista y.m.] sähköttänyt matkustavani, jos saan lisää 3000 markkaa. Koska minua on kehotettu tähän yritykseen, luulen, että minulle hankitaan pyytämäni määrä. Sen kai Donner pian tietää. Jos hän sanoo, että nämä rahat toimitetaan minulle, niin ovat kiireiset puuhat tarpeen. Smith lähtee 16 p. helmik. Huokeinta olisi matkustaa koko matka hänen kanssaan. Voin kuitenkin lähteä jälestäkin ja saavuttaa hänet. [Annettuaan uusia määräyksiä:] Tässä on kysymys elämäni korkeimpien toivomusten toteuttamisesta. Tee nopeasti mitä voit, hyvä veli. Ajan venytys voi helposti tehdä kaikki tyhjäksi. — Asia, joka alussa, Parisissa ja täälläkin, näytti vaikealta, suoriutui sangen helposti, kun mieskohtaisesti tapasin Smithin. Hän on vielä nuori mies (ehkä 40 vuotta), miellyttävän ja älykkään näköinen." —
Enebergin ystävät eivät vitkastelleet, ja sentähden sisältävät hänen kaksi viimeistä kirjettään Lontoosta kiitollisen tunnustuksen kaikesta. Omista touhuistaan hän lisää 13/2: "Itse olen suurimmassa pulassa tullakseni valmiiksi lähtöön, joka tapahtuu jo huomen-illalla taikka ylihuomenna aamulla. — Valmistukset ovat maksaneet sangen paljon. Muun muassa olen, Smithin toivomuksen mukaan, ostanut siirtonaisen sängyn, joka maksoi 3 puntaa. — [Puhuttuaan useista eri asioista:] Olenkohan nyt sanonut kaikki? Olen oikein hämmennyksissä." — [14/2 klo 12 jälkeen yöllä:] "Matkasuunnitelma on taas vähän muutettu. Smith ei matkustakaan via Wien ja Varna, kylmän ilman tähden, vaan Parisin, Marseillen ja Konstantinopolin kautta. Kun Smith sanoi matkustavansa I luokassa koko Ranskan halki, kulkeakseen siten nopeammin, arvelin minä täytyväni vähän säästää. Matkustan sentähden puolitoista päivää varemmin II luokassa Marseilleen. Siellä kohtaamme toisemme määrätyssä paikassa, pysyäksemme sitten yhdessä. Minä pidän Smithistä; mutta englantilaisilla pitää kaikki olla niin mukavaa ja hyvää, että pelkään rahastoani. Smith uhkaa Konstantinopolissa varustaa minut sopivalla ruualla, tietenkin omalla kustannuksellani. Toisin menetteli Wallin kuin Smith. Edellinen tahtoi kaikessa asettua itämaalaisten mukaan; jälkimäinen tahtoo arabialaistenkin kesken elää varakkaana englantilaisena gentlemannina. Mutta riittää jo! — Huomen-aamulla minä lähden. Ensi lauvantaina jatkamme Marseillesta ja seuraavana lauvantaina olemme Konstantinopolissa." —
Ennen lähtöänsä Eneberg oli saanut Donnerilta kirjeen (5/2), jossa tämä kertoi, miten hänen oli onnistunut saada matkarahat. Saatuansa sähkösanoman oli hän sopinut Laguksen, Malmgrenin, Lindelöfin y.m. kanssa, että Tiedeseura oli kutsuttava kokoon 4 p:n illalla ja silloin päätettiin antaa 3000 markkaa tarkotusta varten. Sen ohella Donner ja Lagus olivat miettineet yliopiston voivan lähettää jonkun rahamäärän, jolla Enebergin tulisi koettaa saada joitakin nuolenpääkirjoitus-muistokappaleita meidän kokoelmiimme — jollei muuten niin siten, että hän jäisi vähäksi aikaa Smithin palattua kotiin ja toimittaisi kaivauksia omin päin. — Donnerin lämmin, rohkaiseva kirje päättyy näin: "Nuolenpäätutkimuksentäytyytästä hetkestä tulla maassamme edustetuksi, mutta sitä varten on välttämätöntä, että meillä on edes vähän omaa ainesta. Ja kun sinä kerran olet tullut 'Babylonin virroille', niin muista, että sinulla on tukenasi koko kansamme, joka mielellään lähettää sinulle tarpeelliset varat. Lähde siis Jumalan nimeen, ja olkoon sinulla onnea ja menestystä matkallasi. Kotona olevien onnentoivotukset seuraavat sinua hartaimmalla myötätunnolla. Sinun tosi ystäväsi O. Donner."
Toht. Holman huomautus, että Eneberg oli riittämättömästi valmistunut ja varustettu matkaansa varten, on epäilemättä oikeutettu. Sitä paitsi hän oli liiaksi luottanut siihen edulliseen vaikutukseen, jonka Smith ensiksi oli häneen tehnyt; englantilainen tutkija ei lainkaan ollut se uskollinen matkatoveri, joka hänelle, kokematon kun oli, olisi ollut tarpeen. Sen näkee seuraavastakin kirjeotteesta, joka täydentää Holman antamia tietoja. Waldemar Enebergin jälkeen jääneitten paperien joukosta on näet tavattu jäljennös eräästä kirjeestä, jossa Tullus kertoo matkastaan Konstantinopolista Mosuliin (kenelle se on ollut osotettu, ei ole jäljennökseen merkitty.) Kertomus kuuluu näin:
"Viikon päästä, viivyttyämme Smyrnassa, Rhoduksessa ja Mersinassa vähän aikaa kussakin paikassa, saavuimme Alexandrettaan, maihinnousupaikkaamme Itämailla. Meidät (Mr Smithin, hänen assistenttinsa ja hänen dragomaninsa eli tulkkinsa sekä minut) vastaanotti ystävällisesti Alexandrettansaksalainenkenraalikonsuli. Hän oli kohtelias mies ja oli hänellä nuori, ystävällinen rouva, ranskalaista syntyperää. Vielä samana päivänä lähdimme Halebiin. Toisilla oli eurooppalaiset satulat. Minä olin elänyt siinä vakaumuksessa, että turkkilainen satula kelpaisi yhtä hyvin. Mutta huomasin erehtyneeni. Seuraavana päivänä en voinut pysyttäytyä toisten seurassa. Minä jäin siis heidän ja jälestäpäin tulevien kuormahevosten välille, ollen jotenkin kaukana niin toisista kuin toisistakin. Tuli pimeä; tie oli kovin huono ja kulki mahdottomia mäkiä ylös ja alas. Yhdessä kohden saatoin pimeässä epämääräisesti erottaa kaksi ratsastajaa, jotka kulkivat edelläni. Yht'äkkiä ampui toinen laukauksen. Minä olin juuri erään kuilun partaalla, ja samassa alkoi rankkasade. En enää nähnyt mitään, annoin hevosen mennä menoaan niinkuin tahtoi ja koetin pysyä tyynenä. En ymmärtänyt muuta kuin että hevonen joka toisella askeleella oli kaatuva, niin epätasainen oli tie. Siinä hetkessä kuulin huutoja ja pysähdyin. Seuralaiseni, jotka jo olivat asettuneet muutamaan khaniin (jonkunlainen majatalo) huusivat minulle, etten pimeässä ratsastaisi ohitse. Pian heittäydyin levolle — paljaalle lattialle. Seuraavana päivänä liityin kuormahevosiin ja annoin eurooppalaisten satulain herroineen ylpeästi tanssia nenäni ohitse. Kumminkin oli se aika, minkä he voittivat, jotenkin vähäinen. Kolmen päivän päästä tulimme Halebiin. Se on sangen miellyttävä kaupunki. Siellä on siistiä, kauniit puutarhat ympäröivät sitä, ja keskellä on mahtava, vaikka rappeutunut linnoitus. Kuitenkin on Haleb, niinkuin kaikki itämaalaiset kaupungit, jotenkin synkkä, sentähden että kaikki akkunat ja ovet avautuvat pihalle päin. Smith ja hänen seurueensa asettuivat tuttavien luokse, minä asuin hotellintapaisessa. Meidän olisi nyt pitänyt suunnata kulkumme Bagdadiin, mutta sinne oli ilmestynyt rutto, jota paitsi Smithillä näytti olevan omia tuumia. Lopputulos oli, että minä päätin matkustaa yksin suoraan Mosuliin, joka oli matkamme varsinainen päämäärä. Minun oli kuitenkin pakko hankkia itselleni dragomani. Kahdeksan päivää viivyttyäni Halebissa minä lähdin (tien epävarmuuden vuoksi) muutaman karavaanin seurassa Mosuliin. Eikä se, totta puhuen, ollut mikään helppo matka. Se kesti kolme viikkoa. Aluksi vietimme yömme khaneissa ja olimme siis ainakin katon alla, mutta sittemmin leiriydyttiin missä vain tavattiin syöttöpaikkoja hevosille. Siten oltiin usein yötä taivasalla, joten ei kovinkaan harvoin sattunut, että sade ja ukkonen meidät herätti. Seudut, joitten läpi kuljimme, olivat enimmäkseen yksitoikkoisia, mutta varsinkin Eufrat ja Tigris virtojen välillä hyvin viljavia. Tie meni kolmen kaupungin, Biredjikin Eufratin varrella, Urfan ja Salilin, kautta, kaikki vähäpätöisiä.
"Täällä Mosulissa asun hyvin rakennetussa khanissa. Huoneeni on, ollakseen Mosulissa, jotenkin hupainen. Mosul sijaitsee Tigris virran varrella. Kohta vasemmalla puolen on kaksi niitä kumpuja, jotka sisältävät assyrialaisia muinaisjäännöksiä. Smith on nyt matkalla Bagdadista tänne (karanteeni on häntä pidättänyt). Kun hän tulee, alkaa säännöllinen työ." —
Tämä kirje on nähtävästi kirjoitettu vähän sen jälkeen (20/4), kun Eneberg oli tullut perille. Hynénille hän kirjoitti 4/5 ja otan siitäkin pari kohtaa: "Matka oli kestänyt kokonaisen iäisyyden, yli kaksi kuukautta. Minulle oli välttämätöntä ottaa dragomani, sillä vaikka olen tutkinut arabiaa, on minun kuitenkin kauhean vaikea tulla toimeen käytännössä. Dragomani on myöskin kokkini. — Menot Lontoossa ennen lähtöäni ja itse matka Alexandrettaan saakka vähensi melkoisesti kassaani. Se on nyt sulanut niin, ettei minulla ole enemmän kuin 2000 markkaa. — Usein iskee minuun semmoinen koti-ikävä, että käyn aivan alakuloiseksi. — Mutta minä olen sitkeä." —
Kokonaisen kuukauden ja enemmänkin Eneberg turhaan odottaa Smithiä. Niinkuin näkyy päiväkirjan katkelmasta, jonka Holma on painattanut, hän sillä aikaa lueskelee Oppertin kertomusta tutkimusretkestään Mesopotamiaan, tutustuu Mosuliin ja sen elämään, harjottelee nykyaikaisen arabian puhumista, selvittelee kahta ostamaansa nuolenpäätaulua, tekee pari matkaa ympäristöön (Kujundjikiin ja Khorsabadiin); mutta kuumuus on rasittava ja järjestelmällisen työn puute painaa. — "Smith viipyy kauan." — Toukokuun 2 p. hän sanoo kärsivänsä päänkivistystä, mutta sen jälkeen hän on terve — ja 24 p:nä aamulla hänet tavataan kuolleena vuoteessaan!
* * * * *
Kun kuoleman sanoma oli tullut Suomeen, koettivat omaiset ja läheiset kirjoittamalla viranomaisille y.m. saada luotettavia tietoja vainajan viime ajoista ja odottamattoman kuolemantapauksen mahdollisista syistä. Seikkaperäisimmän kertomuksen on antanut eräs amerikkalainen lähetyssaarnaaja, A. N. Andrus, ja otan siitä seuraavat piirteet.
Enebergin dragomani, Marco, oli venezialainen juutalainen, joka oli mennyt naimisiin Aleppossa ja asettunut sinne asumaan. Mosulissa herra ja palvelija asuivat samassa huoneessa. Marco oli ollut hävytön isäntäänsä kohtaan, niin että hän (käyttäen kansanmurretta, jota tämä ei vielä ymmärtänyt) torilla, ihmisten kuullen, lausui häväiseviä lauseita hänestä. Toiseksi hän antamalla vääriä tietoja esti herraansa tapaamasta protestantteja ja käymästä protestanttisessa jumalanpalveluksessa. — Kohta sen jälkeen kun päivä oli valjennut toukokuun 24:ntenä, tuli eräs arabialaisvaimo tohtorin ovelle pyytämään jotakin apua. Marco nousi ja avattuaan oven hän kääntyi herraansa kohti, jonka kasvoja valaisi avatusta ovesta tuleva valo. Hän peljästyi kovasti nähdessään, että tohtorin kasvot olivat muuttuneet, mutta silmät olivat auki. Hän meni silloin erään aleppolaisen villaviitankutojan, Eliaksen, luokse ja herätti hänet. Elias ja muitakin, jotka olivat tuttuja khanissa, tulivat katsomaan tohtoria, ja he näkivät, että hän oli kuollut. Auringon noustua ilmotettiin asia protestanttisen seurakunnan siviilipäällikölle Khorvaja Naoomille, joka kohta ryhtyi niihin toimiin, jotka kuolemantapaus aiheutti, s.o. hän teki ilmotuksen viranomaisille ja eräälle sotilaslääkärille, toht. Seelakille, ja otti hoitoonsa vainajan omaisuuden. Tähän aikaan oli Mosulissa karanteenilääkärikin, eräs venezialainen tohtori, ja toht. Seelaki pyysi häntä olemaan läsnä ruumiin tarkastuksessa. Hän vaati, että ruumis pidettäisiin kolme päivää hautaamatta, mutta ei sallinut lähempää tutkimusta, eikä mitään leikkausta toimitettukaan. — Mosulissa luultiin yleisesti, jopa pidettiin melkein varmana, että kuolemansyy oli myrkytys. Kahtena päivänä ennen hautausta Marco itki suunnattomasti ja oli sairas. Oli kuin venezialainen lääkäri olisi toiminut hänen edukseen.
Pastorin poissa ollessa Khorvaja Naoom protestanttisten veljien kanssa toimeenpani hautauksen. Kun ruumis oli siististi puettu, kantoivat veljet sen lähetyssaarnaajien hautausmaalle, puoli tuntia etelään päin kaupungista, ja siellä he raamatusta lukien, laulaen ja rukoillen hellävaroin laskivat sen viimeiseen lepopaikkaansa. Haudoilla ei täällä ole muuta merkkiä kuin maakumpu, sillä ilkeämielinen viha on murtanut kivet, jotka on asetettu niiden päälle.
Sen jälkeen Khorvaja Naoom ja toht. Seelaki luettelivat vainajan omaisuuden, joka pakattiin laatikkoihin ja lähetettiin Bagdadiin kenraalikuvernöörille. Kun toht. Seelaki oli vainajan papereista saanut tietää hänen arvonsa ja asemansa, oli hän itkenyt ja surrut sitä, että hän oli kuollut niin yksin, äkkiä ja salaperäisellä, ettei sanottaisi epäilyttävällä tavalla, sillä kuolemaansa saakka hän oli näyttänyt olevan aivan terve.
Tullus Eneberg ei saanutkaan, niinkuin oli toivonut, levätä "uskollisen äitinsä povella"; mutta vaikka hänen hautansa avattiin kaukana ja jätettiin ilman mitään näkyvää muistomerkkiä, säilyy hänen kaunis, kehottava muistonsa täällä kotimaassa. Yhä elävänä on se innostava jalohenkisiä nuorukaisia uhrautumaan suurille tehtäville.
Viiteselitykset:
[1] Porthaninjuhlassa 9 p. marrask. 1898; runoilija oli kuollut 12 p. maalisk. s.v.
Painamattomia lähteitä:Z. TopeliuksenPäiväkirja ja autobiografiset muistiinpanot,S. G. ElmgreninPäiväkirja sekä Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat.
[2] Kokouksen jälkeen osakunta lähti Seurapuistoon sille paikalle, johon Kaisaniemi rakennettiin kuusi vuotta myöhemmin. Seura, jolla oli punssia ja piippuja muassaan, huvitteli Homeroksen sankarien tapaan heittämällä keihäitä viattomia puita vastaan.
[3] Ikuinen valo, toivomme, päämäärämme, johtaos meitä aina öisien usvien kautta tuonne kauas, jossa elämän aallot murtuvat äärettömyyden rantaan! Siellä saapuu kaihomme satamaansa, siellä saapi henkemme, irtautuneena ja vapaana, virvoituksensa ja puhdistuneena tiedon jano, ääretön itse, saavuttaa äärettömyyden.
[4] Kuitenkaan älköön itseni hyväksi — halpa raiska kun olen — jalo henkeni palako; vaan tuhansille valoa luoden se sammukoon yöhön ja hautaan!
[5] Tää maamme, jonka valon valtojen omaksi olemme vihkineet, on tuleva suureksi ja mainehikkaaksi: sen järven laineen lailla me itse kuolkaamme unhotuksiin.
[6] Ja sinä, rakastettu suomalainen synnyinmaamme, joka jättiläisen syleilyssä uinailet tuntematonta tulevaisuutta kohti! mikä on sinun kohtalosi oleva näinä tulevaisuuden sumuisina päivinä? — — — Ei ole vielä herännyt sinun henkinen elämäsi. Vain siellä-täällä kohottaa vieras kukkanen yksinäisen kupunsa aution kanervikon ylitse.Mutta sinun aikasi on ehkä myöskin kerran tuleva!Herra korottaa halvan ja nöyryyttää väkevän ylpeyden.
[7] Hirveän kiero ja yksipuolinen mielipide.
[8] Oi Jumala, hyvä Jumala, armahda minua yössä! Minun sielussani on yö, vaikka elämän huomen on käsissä, henkeni janoo, ojenna minulle elämän vesi, sillä maan juoma sekaantuu kuoleman virtoihin! Vaikka elämä hymyilee ja nuoruuden aarre on ihana, painaa minut maahan se ilma, jota hengitän, ja taivaan tähdet sammuvat yöhön.
Minä kuljen sumussa enkä löydä tietä, joka maailman kautta johtaa rakkautesi luokse; minut eksyttää maan loisto, joka pian katoaa, minä en saata tallata ruusuja tielläni ja sentähden en koskaan saavuta sinua. Niinkuin tähden ulapan syvyydessä näen minä sinun ihanuutesi, enkä koskaan löydä sitä.
Sylissäsi, Jumala! sylissäsi tahdon minä levätä. Sieluni on väsynyt kuolemaan asti, ja elämän halut tuskastuttavat minua sanomattomasti; hurja nuoruuden tuli on palanut loppuun, ja minä tahdon kuolla, jollet sinä armahda minua. Jos sinä pakenet minua, häviän minä hädässäni; oi Jumala, hyvä Jumala, minä heittäyn syliisi.
[9] Zachris Topelius, oikeastaan suuri hulivili, lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen päästä, ahkera tanssija, ei erittäin kaunopuheinen armastelija, valssaa niin ja näin, sanomalehtimies milloin parempi, milloin huonompi.
[10] Että läsnäolevat nuoret neidot, jotka tänään ovat käyneet akatemian läpi, ovat ansainneet lyyryn ja univormun sekä siis tulla nimitetyiksi Pohjalaisosakunnan ylioppilaiksi.
[11] Suomen kunnia, akatemian kaunistus ja pohjalaisten valo.
[12] Tätä pidin minä suurimpana kunnianani, mikä täällä on minun osakseni tullut.
[13] Yksi kansa, yksi maa, yksi kieli, yksi laulu ja yksi viisaus! Rannasta rantaan ja rinnasta rintaan käyvät nämät sanat. Omista lähteistä juoksevat Suomen joet, omista lähteistä nouskoon sen tulevaisuus! Miksi Lönnrot lähti keräämään sammuvia runoja, miksi Castrén lähti kuvaamaan kaukaisten kankaitten surullisten Suomen sukulaisten vääristyneitä kasvoja, jollei noiden kaikuvien sanojen tähden: yksi kansa! yksi heimo!
[14] Minä tiedän niin monen sydämen, joka puhkesi kukkiin, niin heleävärisiin kuin sinä, ja joka sitten on kuihtunut. Annettiinko meille siis toivo niin pian kadotaksensa; koko elämä on kyynel vähän päivänpaistetta muassa.
[15] Jos olet talvi — niin lähesty sitte talven asussa, mutta älä valehtele päivää ja lämpöä pettyneiden kukkasten suvulle! Tulkoon hämärä tai päivä, me kannamme kohtalomme; mutta emme tahdo pettää emmekä tulla petetyiksi.
[16] Oi Vaasa, sinä uljas ja mainehikas nimi, ensimäinen Pohjolan vaakunakilvessä — sinä säteilevä tähti, johon vuosisadat ovat kohottaneet silmänsä — sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarit ovat vuodattaneet verensä — sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen satoja — tässä siis olet maapallolla löytänyt sen mättään, johon voit astua jalkasi ja jossa saatoit toivoa eläväsi suvusta sukuun, senkin jälkeen kuin kruunujen loisto on himmennyt!
[17] Niin, Jumala Kaikkivaltias varjelkoon kallista isänmaatamme, että kansa ja hallitsija yhtyvät sovussa ja rakentavat lakia ja oikeutta vapaan miehensanan perustukselle!
[18] Ylioppilaskunnan toimeenpanemassa juhlassa ylioppilastalolla 1 p. huhtik. 1907.
[19] Aika 1911, lokakuulla.
[20] Tämä samoin kuin alempana tavattavat runo-otteet ovat Yrjö Weijolan julkaisemasta L. Stenbäckin runojen suomennoksesta.
[21] Kainulainen, albumi, 1904.
[22] Tämä veli oli tullut Helsinkiin yksityisen opettajan johdolla valmistuakseen ylioppilastutkintoon, mutta jätti nämä luvut kesken.
[23] Mitä asunnosta maksettiin, jää sanomatta, mutta syyslukukaudella 1841 maksavat Hedbergit Fabianinkadun varrella asunnosta (kahdella akkunalla varustettu sali), passauksesta ja päivällisestä 18 ruplaa kumpikin kuukaudessa.
[24] Aika 1912, joulukuulla.
[25] Vaikka tekstissä mainitaan vain ne sisarukset, jotka välittömästi kuuluvat kertomukseen, lienee syytä muistuttaa, että vanhin veli oli kuuluisa teollisuuden uranaukaisija, ruukinisäntäNiilo Ludvig Arppe, josta E. G. Palmén on julkaissut tutkimuksen, antaen samalla tietoja suvun suomalaisesta alkuperästä y.m. (Oma maa VI, s. 580 ss.)
[26] Katarina Amalia Gustava Adlercreutz, everstiluutnantti Tuomas Henrik Adlercreutzin ja hänen puolisonsa Helena Gustava Blåfieldin tytär, oli syntynyt 12/5 1815, meni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.
[27] Rouva Stenbäck antoi minulle nämä dagerrotypiat, kun keräsin aineksia L. Stenbäckin elämäkertaan.
[28] Luultavasti oli Essen maininnut aikovansa julkaista esitelmänsä Joukahais-albumissa, vaikka se sitten ilmestyi eri vihkosena.
[29] Ruots. virsik. 182, 3.
[30] Piippolan kappalaisen, myöhemmin Limingan rovastin Jaakko Gummeruksen poika, syntynyt 9/4 1809. Ristiäisissä oli venäläisiä upseereja, jotka vaativat, että pojasta tehtäisiin keisarin kaima; siitä Aleksanteri-nimi, jonka yksi pojistakin on perinyt.
[31] "Ei valheella pitkälle päästä. Pieni muisto lapsuudestani." Kertomus on painettu tilapäisessä julkaisussa "Illatar", joka ilmestyi Jyväskylän lyseon perustuksen muistopäivänä 1881.
[32] J. G. Ingman (myös "Janne Ingman") Toholammilta.
[33] Oi, miksi ei puhua? Oi, miksi vain kirjoittaa? Oi, miksi suudella paperiani, joka vie Sinulle nämä rivit? Oi, miksi suudella vain paperia, vain paperia? Oi, miksi suudella vain paperia, eikä Sinua?
[34] Kaikki huokuu vain iloa, hupia ja riemua keväällä.
[35] Esitelmä on painettu Kirj. Kuukauslehteen 1871.
[36] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, viite [47].
[37] Tämä sana on ruotsinkielisessä kirjeessä suomeksi kirjoitettu. Kirjoittaja oli omaksunut Pohjanmaalla ennen yleisen tavan, että ruotsia puhuessa tai kirjoittaessa aina pistettiin väliin joku suomalainen sana tai lause.
[38] Augusta Frosterus, rva Gummeruksen sisar, Vaasan ja Mustasaaren rovastivainajan (k. 1856) Benjamin Frosteruksen leski.
[39] Kokkolan pormestarin tytär, joka sisarineen asui Vaasassa; äiti o.s. Riska.
[40] Nämät ankarat sanat näyttävät, kuinka kovasti vanhoilliset heränneet tuomitsivat Stenbäckiä y.m., jotka 1850-luvulta alkaen olivat asettuneet maltillisemmalle uskonnolliselle kannalle kuitenkaan palaamatta "maailmaan".
[41] Nils Ferdinand Sandelin, kirjakauppias; puoliso Rosa, o.s. Spolander, ennenmainitun Amalia Spolanderin sisar.
[42] Granö, silloin Donner-suvun tila meren rannalla Kälviän pitäjässä.
[43] Samassa paikassa äiti kirjoittaa muistakin helsinkiläisistä: "Professori [Otto] Hjeltistä ja hänen rouvastaan olen kuullut paljon puhuttavan; professori Lönnrotin rouvaa olen kuullut kiitettävän hyvin viehättäväksi ja vakavaksi kristityksi. Isä on äitinsä puolelta sukua Snellmanin, mutta ei Lönnrotin kanssa."
[44]Suomettaressa: Minä tahdon kostaa, sanoo Herra (9 numerossa 1/2—3/2); Kuvaelmia elämästä: I. Houkuttelija (3 n:ssa 20/2—6/3), II. Juutalainen. Mukaelma (3 n:ssa 14/3—24/3), III. Äidin rakkaus (31/3). IV. Onnen sattuma (7 n:ssa 7/4—1/5), V. Ilmaisen ukko (17 n:ssa 14/7—25/9), VI. Mitä koivu taitaisi kertoa (28/12); Katarina Ensimäinen. Historiallinen kertomus (20 n:ssa 8/5—10/7).
Luonnottaressa: Ahkeruus ja laiskuus. Tosikertomus (näytenumerossa); Merimiehen morsian (tammi—kesäkuun n:oissa); Noituri. Kertomus Pohjanmaalta (heinä—marraskuun n:oissa), Muistin kukka haudalla (joulukuun n:ssa).
[45] Fredrik Wilh. Caloander, maaviskaali, Tullun kartanon omistaja, tunnettu etevänä maanviljelijänä.
[46] Suometar 1864: Palkinto eli turhallisuuden seuraukset (9 n:ssa 18/4—20/4); Laulajatar, Vanhan miehen papereista (8 n:ssa 21/4—29/4) ja Johannes, töllin lapsi (86 n:ssa 13/7—30/9).
[47] 14 ja 15 p:nä. Nimimerkkiä ei ole, mutta Gummeruksen päiväkirjan mukaan arvostelija oli Bergbom, jonka kirjoituksestakin helposti tuntee. Hän oli vuoden alusta H. T:n aputoimittajia.
[48]Suometar1865: Kuvauksia elämästä: Veripisara sormuksessa (9 n:ssa 2/1—14/1); Kahdentoistatuhannen markan vahinko (2 n:ssa 30/1—31/1); Meidän pikku mullikkamme (3 n:ssa 1/2—3/2); Isoisän testamentti (3 n:ssa 6/2—8/2); Pata-ässä (3 n:ssa 18/2—21/3); Minun nuori sisareni (n:ssa 23/2—27/2), Kainin omatunto (31 n:ssa 20/4—29/5); Herää omatunto ainakin kuolemassa (3 n:ssa 30/5—2/6); Kummityttäreni (4 n:ssa 27/9—30/9); Ruma tyttö (20 n:ssa 3/6—29/6); Ystävät (24 n:ssa 23/10—20/11); Koulumuistelmia (13 n:ssa 1/12—16/12); Juovan emäntä (6 n:ssa 18/12—23/12). —Maiden ja merien takaa1865: Sotilaan tytär (15/3—15/5).
[49] Ks. ryhmäkuvaa, Muoto- ja muistikuvia II, s. 228. Gummeruksen kappaleeseen samaa valokuvaa on merkitty, että kuva on kesältä 1865 ja että siinä kuvatut ovat "Helsingfors Tidningarin ja Suomettaren toimittajia".
[50]Suometar 1866: Merkki rinnassa (16 n:ssa 4/1—1/3); Ystäväni kohtalo (6 n:ssa 22/3—3/4); Kuvaelmia elämästä. I. Sukuhauta (8 n:ssa 12/4—14/5), II. Velkakirjain kertomukset (14 n:ssa 28/5—19/7); Hän sai Kaisansa (5 n:ssa 30/7—13/8); Kuinka kuritetaan pahankurinen akka (2 n:ssa 16/8—23/8); Minun matamini kertoo (21 n:ssa 30/8—12/11); Kaksi avioliittoa. Tosi kuvaus elämästä (2 n:ssa 20/12—24/12).
[51] O. Grotenfelt, joka tutkimuksessaan "Om Runebergs arbeten i finsk öfversättning" luettelee Vänrikki Stoolin tarinain suomentajia, ei mainitse Gummerusta (J. L. Runebergs 100-årsminne). — Eräästä muistiinpanosta näkyy, että Gummerus esitti Wilhelm von Schwerin-käännöksensä Ahlqvistille, ennenkuin se ilmestyi Suomettaressa.
[52] Luultavasti kyllä olivat Gummeruksen tiedot heikonlaiset Ahlqvistin aineessa, mutta silti on oletettava, että professorin mielipide hänen suomenkielestään enemmän perustui siihen virheellisyyteen, joka oli huomattavissa hänen kirjallisissa tuotteissaan. Kielettären ensi vihossa (1871) Ahlqvist näet hyvin ankarasti arvostelee "Ylhäiset ja alhaiset" romaanin kieltä.
[53] Ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv. 61 seur.
[54] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 77 seur.
[55] Toht. A. O. Heikel muistaa Gummeruksen olleen huomatuimpia niistä ylioppilaista, jotka näinä vuosina pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat Janakkalaan rauhassa tehdäkseen työtä. Hän oli siellä pitänyt kansantajuisen luennonkin ja siten puolestaan vaikuttanut siihen pirteään henkiseen elämään, josta pitäjä oli tunnettu.
[56] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 117.
[57] Nti R. Tavast, vaakamestari Alexander Tavastin ja Alexandra Emilia Stålarm Tavastin tytär, oli synt. 30/12 1840 (toinen tieto 28/12 40) ja kuoli jo 16/8 1872.
[58] Gustava Gummerus ei elänyt kauan miehensä jälkeen; hän kuoli Jyväskylässä 9 p. jouluk. 1903. Hän oli taitavasti ja varovasti hoitanut kustannusliikettä, joten pesän omaisuus niinä viitenä vuotena, joina se oli hänen hallussaan, enentyi ja vakaantui. Miten puolison muisto oli hänelle kallis, todistaa vainajan testamentti. Se alkaa lauseella: "Minun viimeinen tahtoni on, että jälkeenjäävä omaisuuteni on tuleva pääasiallisesti sellaisiin tarkotuksiin, joiden hyväksi miesvainajani maisteri Kaarle Jaakko Gummerus elämänsä työn omisti", ja senmukaiset ovatkin pääsäädökset. Niistä merkittäköön seuraavat: Jyväskylän lyseolle stipendirahastoksi 60,000 mk; viidelle maaseurakunnalle, joissa Gummerus itse taikka hänen vaimonsa olivat asuneet (Kannus, Karkku, Sääminki, Pyhäjoki ja Siikajoki), kullekin 5,000 mk; stipendirahastoksi kirjapainotaitureille ja sitomatehtaan työmiehille, jotka ovat oppiaikansa suorittaneet toiminimi K. J. Gummeruksen palveluksessa, 15,000 mk (jos liike lakkaisi, annetaan rahasto Jyväskylän kaupungille, joka on käyttävä korot stipendeinä suomalaisille työmiehille etupäässä kirjapaino- ja kirjansitomisteollisuuden alalla); Kansanvalistusseuralle 20,000 mk "Kyläkirjaston apurahaston" nimellä hoidettavaksi rahastona, jonka koroilla edistetään kansankirjastoja.
[59] Ennenkuin Tullus tuli kutsunimeksi, oli isä tavallisesti käyttänyt hänen edellisen ristimänimensä latinaista muotoa: Carolus. V. 1869 marraskuulla Tullus näyttää tahtoneen saada Karl-nimen käytäntöön. Hän kirjoitti näet Waldemarille osottamansa kirjeen alle: "Karl(sic!)"; mutta kyllä hän edelleenkin sai pitää vanhan nimensä.
[60] Kahdesta sisaresta, ensimäisestä ja kolmannesta järjestyksessä, jotka (1852 ja 1859) menivät naimisiin pappien kanssa, sanotaan kuitenkin, että olivat olleet vakavasti uskonnollisia.
[61] Ks. Suomalaisen teatterin historia, I, s. 31, 92.
[62] Ks. Elämäni taipaleelta, s. 86.
[63] Runoelmat ovat alkuperäisinä painetut, mutta koska tekijän ruotsalaisten runojen joukossa on kaksi yhtäpitävää runoa, "En morgon" ja "Jag ville", on luultavaa, että ne todellisuudessa ovat käännöksiä näistä.
[64] Se, joka haluaa perehtyä tyhjentävään esitykseen asiaankuuluvista kansanmuistelmista, lukekoon K. A. Castrén'inMuistelmia vuosien 1808—1809 sodasta. Castrén keräsi muistelmat talteen samana vuonna kuin Eneberg sepitti runoelmansa. Tämä yhteensattumus ei sentään oikeuta arvelua, että jälkimäinen olisi saanut aiheensa edelliseltä. Enebergin perhe oli näet, niinkuin jo olen maininnut, keväällä 1863 muuttanut pois Närpiöstä, ja Castrénin kirja ilmestyi vasta joulun edellä 1865. Kyllä kai Tullus itse oli kuullut kansan kertovan tapauksista, joista hänen tullessaan ylioppilaaksi oli kulunut vain noin 40 vuotta.
[65] Kirjeestä olen kiitollisuudenvelassa senaattorinrouva Minette Donnerille.
[66] Kun lepään kummun alla uskollisen äitini povella, ja kesätuuli lämpimänä liehuttelee kukkasia.
[67] Tämä kieli, joka vielä mielellään helkkyy Suonien laaksoissa, on ehkä silloin siivettömänä upotettava unohduksen hyökyyn.
Ja ehkä nousee laulu kielistä kauniimmalla, joka on vihkivä Suomen kansan sen elämän korkeimpaan tehtävään.
Tuskatta lepään sentään alla kummun, kuuntelen vain, miten päivän riemu rientää sen ylitse.
Mutta kerran, kerran nousisin kuitenkin mielelläni haudasta, tervehtiäkseni Suomen tähteä, nähdäkseni sen valoisaa kulkua.
Silloin kun vuorilta raikuu elämämme korkein sana, kun Saimaan rannoilla huuto kaikuu: Vapaa on isiemme maa!
[68] Tarkotus oli se, että Enebergin tuli omaksi edukseenkin ministerivaltiosihteerin, kreivi Armfeltin luona puolustaa itämaisten kielten asiaa. Lagus syytti näet Armfeltia siitä, että Strandmania ei oltu nimitetty professoriksi, vaikka konsistori oli pannut hänen ehdolle. Kirjeen sävy on tässä kohden hyvin kiivas: "Nyt on paholainen oikein irti meitä kaikkia vastaan — — Kothen on viaton — ja se ilahduttaa ja rauhottaa minua."
[69] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, s. 250.
[70] Muutostaan Hagmanin luokse Eneberg (18/3) kirjoittaa Lagukselle: "Mitä parooni Kothenilla mahtaa olla Hagmania vastaan, sitä en tiedä. Kuitenkin hän varotti minua liittymästä häneen. Luultavasti on fennomania kysymyksessä. Kun minä sentään pidän paljon Hagmanista, ja minulla täällä myöskin on parempi tilaisuus puhua saksaa ja venäjää, niin olen onnellinen saadessani asua täällä ja toivon, että parooni Kothen, jos hän tietäisikin, etten tässä kohden ole noudattanut hänen määräystään, ei sentähden vastustane pyyntöäni apurahan pidennyksestä. — Suomalaisessa seurakunnassa on, niinkuin aina kuuluu olleen laita, puolueita; luonnollista on, etten minä sekaannu niihin." —