Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien säätyläisnaisten kodille j.n.e. — Pari omituista lahjotusta osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa (2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70 vuotta sitten) oli saanut.
Kun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset testamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen ottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista ottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja kasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat alkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban ja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein kirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle, siis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla puhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä 1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa Pudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti oli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja kuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan. Kirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo muuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei tahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta hän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi, mutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven apteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen: Tohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli kova isku. "Minun poikani! minun tohtorini!" oli hän huudahtanut, ja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän, katkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta ollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee saanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen oli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.
Merkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin hänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että hän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli ollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia sananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä ajoista ja ihmisistä, Laurista ("Lars", sanomatta häntä miehekseen) y.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut lapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä yhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä jutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: "Tiedätkös, äitini oli nimeltään A. B. C!" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen juolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus, joka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.
Ebba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta, jotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin puoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut niin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar lausunut: "Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin myöhään." Vastaus kuului: "Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi, etten enää nouse ollenkaan." Eräänä toisena päivänä hän sanoi: "Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag." (En kuule mitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)
Voimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona kesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän pukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli pitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: "Minä uneksin valveilla houreissani."
Usein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin se tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa runoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin viime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa, milloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin virsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen kirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä lukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän 100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään, saisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti vastannut: "Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat."
Mainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck jo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut vuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous painoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei ollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo oli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli hänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli. Sairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut muuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa — Sofia Hellmanin — tarjoomaa.
Ebba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta 1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen. Sittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui jotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki virren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig, förskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]
* * * * *
Näin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin täydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli perinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti harvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta hän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen ja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy voimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman polven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset vuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella naisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi, että hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä — kenties vähäinen, kenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat vaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa on, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme aikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien samanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä hiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään ympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että se mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi juontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle, mutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien sielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista hiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.
Koti; koulu- (ja lukio-)aika 1840—61.
"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla puolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta yksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin kirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen sille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä; kolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla puolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla on oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä ja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa näkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin huipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä, on hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja, joka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan hämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne siroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa — tavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman kirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. — — Jätettyään kirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä Raumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla pappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka."
Nämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit ovat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä luokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut kotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus — jälkimäinen lyhempi nimi tuli käytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi — ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi kerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä Aleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan papiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä aluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten, esimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen. Kummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä suhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin ennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta nuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi pariskunnalle neljä lasta, nimittäinKaarle Jaakko13 p:nä huhtik. 1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.
Maallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä vaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta suomalaista alkuperää — Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi) — ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan suomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa ruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti, Kokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö ehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan keskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat sitä omanaan pitämään ja rakastamaan.
Yllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä uudesta ympäristöstä: "Ylikannuksen väestö on puhtaasti suomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan ruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja vieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan, epäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä saanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä vaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan kauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat eivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa tapahtunut ainoastaan kolme — ja olen kuitenkin siellä asunut enemmän kuin 15 vuotta (!)"
"Ylpeyttä", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, "havaitaan ainoastaan taipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein kaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli vastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä. Kansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka pellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen elinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat vain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä, ja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat hallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei sentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty." — —
Otteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen olevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen ylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen nykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt rautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo entinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta vuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei mukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä Pohjanmaan luonnosta ja kansasta.
Silloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään seurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin perussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä vuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta, "portin alta", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä maantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon ruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, "renkien luhti" ja "piikain luhti", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät portaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan toisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja leipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. "prykytupa", missä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella puolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja vastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus, jonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota länsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi. Korkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille ja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille, joita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain sali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi "vintti"- eli yliskamaria. Huoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan eivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe enentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen jatkoksi maantienpuoliseen päähän. — Vaikka pappila rakennusten aseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne kuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se aidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli "krinti", veräjä, joka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa kasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien oli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän puuhiinsa.
Tutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.
Jo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden pojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina 1846—55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius, sekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen, kahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa myöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi. Lapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta, jälkimäinen 8-vuotiaana 1851.
Näin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin ollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut kappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Gummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja elämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten perhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin pappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että minkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.
Vanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja kiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen. Molemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä huolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään vapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa, luki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti, voimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja reippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän kohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei pidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan vaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi uskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan vaikutuksessa eikä ihmisen — ei isänkään — tyrkytyksessä. Muutenkin isä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän eli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin. Harvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja, milloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa. Tällaisena, tasaisena, ankaranakin — joskaan ei enemmän muita kuin itseänsä kohtaan — paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti hoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin lapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu, etteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian ahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni näistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään, vaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen lapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.
Jos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan lapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina hän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti hemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä turvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan oli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli saanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli tarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä myöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy edellytti — niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät opettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin luontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen puolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä niinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja tunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että hän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo hänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt kirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava, uhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras ja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään johonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään oikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten ottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän mielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa kanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä iltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen ja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen soittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista oli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä viimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan, kaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen toimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet kerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan nähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista kohtaan kylmentynyt.
Paitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa miltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja kohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella oli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään Nordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi joutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä kuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä Pietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia y.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä, hiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he voimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen suojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.
Kodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua. Kuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin lapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin totia — ajan tapa oli semmoinen — mutta isäntä kun oli täysin kohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat harvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli elämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen kokoontumista täyteen lukuunsa. "Nyt on se iloinen päivä tullut, jolloin saamme lähettää teitä noutamaan", äiti kirjoitti rengin lähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat 21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä vastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä isäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti kysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä matkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin tervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.
* * * * *
Mutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.
Kaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku. Hänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he kiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat paljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle valitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden kanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista, jotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona. Suhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta jo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se mikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta Strelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa kotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen sijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus heidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli lähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja toverit sanoivat: "Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin muut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla sellainen kuin nytkin." Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle ystävälleen hän kuiskasi: "Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa minut." Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai pitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo toiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen toverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle oli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava toiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina miehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran yhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat hyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.
Ymmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin haihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta kuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja totta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja rakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin sellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä noista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat muut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen poikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka kelpaa todistukseksi.[31] — Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin latinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä kiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet kiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten päästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse käskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle ankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan. Hän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan suussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: "Oletko lukenut läksysi?" Silloin Kalle vastasi: "Äiti on luettanut minua ja minä osasin." Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä kuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille. Mutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: "Osaatko nyt läksysi?" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella valheella: "Isä luetti minua ja minä osasin." Jo samana iltana Kalle joutui kiinni valheistaan, ja "minä sain", niin hän kertomuksensa päättää, "minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet". — Jos Kalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen olisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan osottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat eivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja innostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja runokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain oppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja. Tämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet kirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta vasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi vuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen luokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli 1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan oli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.
Kalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan "Koulumuistelmia", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen ensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon kuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän yleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:
Isä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella yhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin eräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja seuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka kohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori — Lauri Stenbäck — oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle sai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään hauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta, mutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan kuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin porstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla asialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32] joka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte, rehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista Kalle oli "pitkä hotikka" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä leikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että he katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan rannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle oli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät maassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle yht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: "Hunsvotti, kehtaat noin pikkuista lyödä!" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi outo herra keppi kädessä. Pojat saivat aika "läksyn" — ja sillä he pääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.
Ensi päivänä koulussa — tuossa vanhassa "rottatallissa", joka yksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin ristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa — ei sen pahempaa tapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan lähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen luokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat, ja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut itselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian korkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet saatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!
Latinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o. sopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista punotulla pampulla ("klobba"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin harjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä keräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi, tehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli käännettävä sanatlehmän häntä(cauda vaccae), tahallaan väärin:vakka haude!Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin kämmenelle. "Opi siitä", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui kolmen muun pojan kanssa, "että salaiset vehkeet eivät onnistu". — Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä loppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja "rottien" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt tappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin haukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin, tervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt. — Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin niin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta omituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa ahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin Kalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa siitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut ja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen päähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään, avasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien luokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen Kallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa patukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki. Silloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta luokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin, että kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli syypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei hiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä päivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin seppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että opettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. — Toisen kerran, kun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana, opettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen jotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla, huomasi tämän ja huusi: "Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane kirja kiinni!" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei asiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti, ja kun "Ilmarinen", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin naapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa rehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: "Onko rehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä tapahtuu?" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla sekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä kuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys! Kirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että semmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti keinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli niin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut vähin latomaankin,— hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen lehteen! Eräänä päivänä — keväällä 1850 — jolloin oli painettu Stenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä arkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen myöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun silloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään, hiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen tekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi suorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui ja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi tiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä mellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli ja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille tuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja. Ei kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja rehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan. Rehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja sanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut poikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi niin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika kipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän sentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt. Eräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet viheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä veitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. —
Edellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi, joka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava. Kerran — Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai kolmannella luokalla — hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, "Matti" Laurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. "Oli niin liukasta", Kalle vastasi, "että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin yhden eteenpäin". — "No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään pääsit perille?" kysyi opettaja. — "Minä käännyin selin kouluun päin!" — Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein leikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen selitystä, vaan komensi patukan esille.
Nämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli rohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten häikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä Uudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852 (neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole tietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori kyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys viisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.
Lukuvuoden 1856—57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä — ollen ensimäistä vuottani koulussa — pintapuolisesti tulin hänet tuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa vielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa "maanpaossa", hän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä. Lukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät hänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan käsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia näytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan. Totta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista arvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän kirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan mainitsemattakaan jättää.
Varhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat v:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun kolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut ruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen kirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa. Ennen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille, jotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi, mutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla silloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi runoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista; sitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia, Tegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan toverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on kertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta; muut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika voi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot seuraavat säkeet:
O! hvarför ej tala?O! hvarför blott skrifva?O! hvarföre kyssaMitt papper, som förerTill dig dessa rader?O! hvarföre kyssaBlott papper, blott papper?O! hvarföre kyssaBlott papper, ej dig?[33]
Niin "Carlos" huokailee sepittäessään runoa "Selmalle"! — Jo näiden runojen alla on merkki —l—b—s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta nimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti käytti.
Lukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden vuodet 1858—59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa tapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista toimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua kertomarunoa "Suomen ensimäinen luostari" tavataan muut mainitun kahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki nämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja (paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat kyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava luku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen vähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman muita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja paikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden vaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa jälleen tapaa Runebergin vaikutusta. — Pisimmät runoelmansa Gummerus sepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea tekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen tämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt niin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin kohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli niin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni käsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan kantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä turvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että hän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne paremmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei jälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.
Vaikka Gummerus vuoden päästä (keväällä 1858) pääsi lukion toiselle luokalle, ei tiedetä hänen halunsa läksyjen lukemiseen olleen entistä suuremman. Kaikesta päättäen hän oli sama iloinen toveri kuin ennen, kaikenlaisiin koirankureihin kärkäs. Epäilemättä hän oli niitä, jotka alituisesti rettelöivät lievästi sanoen omituisen venäjänkielen opettajan, G. W. Passelbergin, kanssa, ja muutenkin aina mukana, milloin jotain oli tekeillä, joka soti virallista järjestystä vastaan. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän jo ensimäisenä vuotena sai istua pari päivää karserissa. Tapauksen hän on ikuistanut runossa, joka ei ole ollenkaan surullinen tunnelmaltaan, vaan jossa hän kertoo miten toverit klo 11 illalla ilahduttivat vankia pujottamalla hänelle savupiipun kautta tupakkaa y.m. hyvää! Tämä osottaa, että "Mutter" (Gummeruksen toverinimi koulusta saakka — johdettu sukunimen kahdesta ensimäisestä tavusta: Gumme — Gumma — Mutter) oli toveriensa suosima. Semmoisena hänet myöskin valittiin erinäisiin luottamusvirkoihin: Pohjalaisen toimittajaksi, (syyslukukautena 1858) toverikunnan rahastonhoitajaksi ja (viimeisenä lukuvuotenaan) konventin puheenjohtajaksi.
Huolimatta toverien tunnustuksesta Gummeruksen kirjoitukset konventin lehdissä ovat tuskin kypsyneempiä kuin ennen mainitut. Ainoastaan kaksi lyhyttä suoranaista jutelmaa ansaitsee huomiota, sentähden että ne ovat kansan suusta saadut, toinen Hailuodolta, toinen Oravaisista. — Edellinen kertoo nuorukaisesta, jonka luultiin hukuttaneen itsensä ja joka haudattiin, sitte kun turhaan oli koetettu palauttaa hänet henkiin. Nuori tyttö, vainajan morsian, meni haikeassa surussaan yöllä hänen haudalleen, kuuli sieltä ääntä, josta arvasi armaansa heränneen valekuolemasta, ja kaivaen haudan auki vapautti sinne kätketyn. Tuultu itsemurhaaja ilmotti sitte kaikelle kansalle, että tytön äiti se oli, joka tehdäkseen nuorten liiton tyhjäksi, oli tahtonut hänet hukuttaa. Vanha vaimo vangittiin ja pantiin rautoihin, mutta tytär joutui siitä epätoivoon ja surmasi itsensä. Kertomus päättyy ilmotukseen, että sulhanen vielä eli 90-vuotiaana ruotiukkona, ja että hänellä koko elämässään ei ollut toista morsianta ollut kuin se, joka niin surkeasti lopetti päivänsä. — Jälkimäinen juttu, jonka hämärästi muistan itsekin muinoin kuulleeni, kertoo muutamasta oudosta näystä seuraavaan tapaan. Eräänä iltana noin klo 10 oli Oravaisissa erääseen kievariin saapunut matkustava rakennusmestari, joka kohta tahtoi jatkaa matkaansa. Juuri ennen oli talon ilkeä, juoppo isäntä aivan päihtyneenä kannettu sisään pihalta. Talon väki toimitti hevosen matkustajalle, ja isäntä pakotti pienen poikansa lähtemään yön selkään kyytiin. Kuljettuaan kuutamolla muutaman virstan matkustajat näkivät suuren rakennuksen tien varrella. Mies kysyi pojalta kenen se oli, mutta hämmästyneenä poika sanoi, ettei hän sitä tiennyt ja että hän kolme päivää ennen kulkiessaan samaa tietä ei ollut nähnyt koko rakennusta. Oudoksuen vastausta ja huomaten valon virtaavan kolmesta akkunasta päätti rakennusmestari mennä sisään ottaen mukaansa kauhistuneen pojan. Kun tulijat astuivat suureen saliin, näkivät he siellä kolme henkilöä, joista yksi kirjoitti pöydän ääressä ja kaksi palvelijantapaista seisoi oven suussa. Vieraitten ihmeeksi eivät sisällä-olijat olleet heitä huomaavinaankaan, ja kaikki oli haudanhiljaista, kunnes kirjoittaja kohottaen päätänsä ääneen kysyi palvelijoilta: "Eikö hän jo tule?" — Siihen palvelijat vastasivat: "Pian, herra!" Sen jälkeen kirjoittaja jatkoi kirjoittamistaan, vähän ajan päästä uudistaakseen kysymyksensä ja saadakseen saman vastauksen. Vielä kolmannenkin kerran kysymys uudistui, ja silloin palvelijat vastasivat: "Tulee, herra, nyt hän tulee!" Samassa ovi avattiinkin, ja kaksi miestä talutti väkisin sisään kievarin isännän, joka oli kuoleman kalpea ja itki. Silloin kirjoittaja nousi seisomaan, avasi paperinsa ja luki siitä ääneen isännän elämäkerran. Kuultuaan tämän ja nähtyään, miten lukija päättäessään lukemisensa kaameasti katsoi isään, poika pyörtyi. Kauhistuneena rakennusmestari otti pojan syliinsä, kantoi hänet rekeen ja ajaen täyttä laukkaa hän klo 2 aikana saapui seuraavaan kievariin. Näky oli hänen arvelunsa mukaan sattunut noin klo 12:n ja 1/2 2:n välillä. Perillä hän huomasi unohtaneensa matkalaukkunsa edelliseen kievariin ja palasi aamulla sitä noutamaan. Poika oli tietenkin mukana, mutta hän oli vielä niin tyrmistynyt, ettei hänen suustaan sanaakaan lähtenyt. Kievarissa heille kerrottiin järkyttävä uutinen, että isäntä klo 1 yöllä oli äkkiä kuollut.
Lukioaikansa ensimäisenä vuotena Gummerus oli kokenut arestia; toisena vuotena häntä kohtasi ankarampi tuomio, nimittäin kolmen kuukauden karkotus, luettuna maaliskuun 28 p:stä 1859. Sinä päivänä rehtori, olennoltaan ja ryhdiltään enemmän kenraalin kuin tavallisen koulunopettajan näköinen, Fredrik Julius Odenwall, oikein esiintyi sinä ankarana kurittajana ("castigator severus"), jona hän aikanaan oli tunnettu. Ja olihan siihen syytä. Ensiksikin oli 22 oppilasta, tyytymättöminä karkotustuomioon, joka oli kohdannut erästä toveria, syystä että hän alinomaa oli nenäkkäillä puheillaan häirinnyt Passelbergiä (m.m. kerran kysyä tokaissut: "Eikö ole hauskaa olla ihminen?"), saattanut tuomittua Sundbyn kievariin ja siellä laulamalla, puheita pitämällä ja maljoja tyhjentämällä viettänyt erohetkeä. Toiseksi oli kolme oppilasta saatu kiinni kortinlyönnistä kaupunkilaisten toimeenpanemissa tanssiaisissa. Seisoen kateederissaan rehtori alotti jylisevän rangaistuspuheen, joka vapisutti kuulijoita, ja julisti lopuksi kaksi uutta karkotustuomiota. Muistiinpanossa, josta nämä tiedot on otettu, sanotaan, että kortinpelaajista rangaistiin kaksi (kolmas oli salaa pyytänyt anteeksi rehtorilta, jonka tähden hän, kun asia tuli ilmi, erotettiin eli ekskommunisoitiin toverikunnasta), mutta nimiä ei mainita. Kumminkaan ei ole epäiltävää, että toinen oli Kalle Gummerus, sillä tiettyä on, että hän muutama päivä myöhemmin erään karkotetun toverin ja sisarensa Emmin kanssa, joka samaan aikaan oli ollut käymällä Pietarsaaressa, saapui kotia Kannukseen, missä heidän odottamaton ilmestymisensä oli kaikkea muuta kuin iloinen yllätys vanhemmille. Vuotta myöhemmin äiti muutamassa kirjeessä muistuttaa siitä päivästä, lisäten että se oli ollut "raskas aika". Sitä vastoin Kalle itse ei näytä olleen masentunut, vaan nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niinkuin näkyy eräästä hänen Pohjalaiseen lähettämästään tunteenpurkauksesta, "Karkotetun kevätlaulusta" (Den religertes vårsång). Se on päivätty: "Ylikannus 20 p. toukokuuta" ja sen kertosäe kuuluu:
"Allt andas blott glädje, blott trefnad och fröjdOm våren (!)"[34]
Tästä vapauden suruttomasta nautinnosta oli luonnollisena seurauksena, ettei hän syksyllä päässytkään kolmannelle luokalle.
* * * * *
Vaikka Kalle oli 19 vuotta täyttänyt, eli hän niinkuin edellisestä näkyy yhä edelleen kevytmielisesti, etten sanoisi lapsellisesti, päivästä päivään. Monta murheellista hetkeä ja unetonta yötä hän oli tuottanut vanhemmilleen ja varsinkin äidille, jonka sydäntä iloinen ja lahjakas esikoinen oli, jos mahdollista, toisia lapsia lähempänä. Turhaan he olivat vuosi vuodelta toivoneet, että Kallessakin tapahtuisi sellainen kääntymys, joka monesti havaitaan vilkasluontoisissa pojissa, nimittäin että ne kauan oltuaan laiskoja ja huolettomia yht'äkkiä vakaantuvat ja alkavat ahkerasti harrastaa tehtäviänsä. Onhan tapana sanoa: "Antakaapas vain ymmärryksen tulla, kyllä se vielä — — —!" Kalle vain ei näyttänyt saavan ymmärrystä; vanhempien huokaukset, varotukset, uskonnolliset ja muunlaiset opetukset olivat kuin hukkaan heitetyt. Mutta sittenkin oli hänen hetkensä tuleva, jopa koulupojalle (sillä se hän vielä oli) jotenkin harvinaisessa muodossa. Miten suruttomasti hän olikaan elänyt, olivat kodin vaikutelmat kuitenkin painuneet hänen sydämeensä, ja niin on käsitettävissä, että eräänä päivänä Pietarsaaressa hänen nuoruudensyntinsä näyttäytyivät hänelle niin suurina, niin kauheina, että hän jähmettyen peräytyi sisäisen näkynsä edestä. Murtunein sydämin hän ei ainoastaan tunnustanut kelvottomuuttaan Jumalalle, vaan syyllisyydentunto pakotti hänet myöskin kirjoittamaan vanhemmilleen ensin yleisempään muotoon laaditun katumuskirjeen ja viikon päästä toisen, joka sisälsi laajan, seikkaperäisen tunnustuksen kaikesta siitä, mikä hänen omaatuntoansa painoi. Näin asettaen syntinsä päivän valoon hän samalla kertaa rukoili armoa ja anteeksiantoa taivaalliselta isältään ja maallisilta vanhemmiltaan. Sanalla sanoen hänessä tapahtui heräys, jonka ilmaisumuoto oli samanlainen kuin ajan heränneissä yleensä.
Kääntymyksen päivä oli helmikuun 16:s v. 1860. Maaliskuun ensi päivästä Gummerus alotti päiväkirjan, jota hän jatkoi kevätkauden loppuun merkiten siihen sieluntilansa laadun päivä päivältä. Siinä tapaa synnintunnustuksia ja rukouksia, valituksia sydämen kylmyydestä, antautumista Jeesukselle, epätoivoa, luottamusta Jumalan armoon — kaikkea vaihdellen niinkuin säännöllistä on sellaisissa uskonnollisissa mielenpurkauksissa. Toisinaan huomaa fantasiaihmisen, kirjailijanakin, Hiottelua, mutta teeskentelyä siinä ei ole. — Paitsi tähän vihkoseen Kallella oli tapana purkaa sydämensä kirjeisiin äidille, mutta ne ovat kaikki hävinneet. Sitä vastoin hän on säilyttänyt äidiltä saamansa kirjeet, ja siten ovat nekin tallella, jotka tulivat vastauksena hänen kirjoittamiinsa ensimmäisiin, missä hän tunnustaen syntinsä oli ilmottanut heräyksensä.
Kirjeet viipyivät jotenkin säännöllisesti yhden viikon Pietarsaaren ja Kannuksen välillä, ja sentähden Kalle tiesi minä päivänä ja tuntinakin vanhemmat lukivat hänen tunnustuksensa. Hän kuvitteli niiden vaikutusta aivan hirveäksi. "Kärsin tuntemattomia tuskia", hän kirjoittaa päiväkirjaansa, "olenko vielä tuleva — jollen jo sitä ole — isän ja äidin murhaajaksi? Olen epätoivossa. Jeesus, Jeesus, Jeesus, auta minua!" Miten lohdullinen olikaan sitä vastoin äidin ääni. "Sydämellisesti rakastettu Kalle!" — niin alkaa hänen kirjeensä (23/2). — "Juuri sain tärisyttävän kirjeesi! Kirjoitin par'aikaa sinulle — mutta en lähettänekään sitä kirjettä — sillä merkillinen kirjeesi vaatii toisenlaista vastausta. — Tokkohan voit kuvitellakaan niitä tunteita, jotka lukiessani kirjettäsi valtasivat kipeän, niin kipeän sydämeni. Joka sana, joka rivi oli parantavaa balsamia kirveleville haavoille. Voi, kuinka minusta uskottomasta lapsiparasta tuntuu vaikealta uskoa, että Jumala on kuullut ja täyttänyt hartaimman maallisen toivoni! Oi, minä näen, ettei mikään — mikään ole mahdotonta kaikkivaltiaalle Jumalalle. Rukoillut, rukoillut olen Jumalaa, että hän sinua hengellisesti valistaisi — milloin suuremmalla, milloin vähemmällä toivolla. Kumminkin on se rukous käynyt muun edellä, etten minä väsyisi enkä uskottomuudessani lakkaisi rukoilemasta sinun edestäsi. Jumala on kuullut minua kurjaa tomua — kuinka voinkaan nyt nöyrtyä ja arvottomuuteni tunnossa kiittää häntä! — — Erehdyksesi taikka, sanojesi mukaan, rikoksesi, tahdon sydämestäni anteeksi antaa — niin, sen voin, vaikk'en tiedä enkä edes aavista mitä tarkotat. Mutta joskin olisit rikkonut kaksinkerroin — moninkerroin — niin tahdon ja voinkin niin tehdä. Niiden syntien tunnossa, jotka Jumala joka päivä antaa minulle anteeksi, voin minä, rakas lapseni, antaa sinulle anteeksi. Etsi, etsi armoa ja anteeksiantoa Jumalaltasi ja Jeesukseltasi. — — Suurimmalla levottomuudella odotan nyt sinulta kirjettä — älä salaa mitään meiltä — kaikki, kaikki tulee sinun tunnustaa hyvälle, Jeesuksen tähden anteeksiantavalle Jumalalle — älä sentään myöskään salaa mitään rakkailta vanhemmiltasi." — — Siihen tapaan äiti; isä kirjeen päättää tyynemmin ja jäykemmin, niinkuin hänen käsialansakin oli jäykempi, mutta pääasiassa yhtä anteeksiantavasta "Jos Jumala antaa anteeksi, niin minäkin voin ja minun tuleekin antaa anteeksi, sitä enemmän, kun itse olen anteeksiannon tarpeessa."
Toinen kirje on maaliskuun 1 p:ltä. Ei siitäkään näe, mikä se synti eli rikos oli, joka erikoisesti vaivasi Kallen omaatuntoa, mutta lienee se ollut kylläkin vakavaa laatua, päättäen tuskallisesta vaikutuksesta, jonka se teki vanhempiin. Kun kirje saapui perille, sattui Kannuksen pappilassa olemaan vieraita, Lohtajan rovasti Keckman rouvineen y.m., mutta kuitenkin isä ja äiti, Kallen toivomuksen mukaan, menivät kahdenkesken yliskammariin lukeakseen hänen kirjeensä. — "Isä luki kaikki ääneen. Niin, täytyyhän minun tunnustaa, että tunteeni sitä kuullessani olivat niin tuskallisia, etten eläissäni ole sellaisia kokenut. Mutta kuinka moni äiti onkaan tuntenut samaa kuitenkaan samassa hetkessä kuulematta toivon enkelin kuiskaavan lohdutusta. — — Tarpeetonta on minun sanoa enempää erehdyksistäsi taikka nuhdella sinua niistä — onhan Jumala itse mitä selvimmin piirtein merkinnyt ne omaantuntoosi, niin ettet sinä ainoastaan tiedä, vaan myöskin tunnet suuren syntisi ja kuinka kauhean väärin tehnyt olet. — — Nyt tahdot kai tietää mitä isä sanoi. — Hän ei hiiskunut mitään, vaan oli mykkä kuin kivi — mutta ei sentään niin kylmä. Ei, kyllä hän syvästi, syvästi tunsi kauhean erehdyksesi ja ylistää meidän, sinun ja minun, kanssamme Jumalaa suurta armoa." — Isä oli luvannut kirjoittaa myöhemmin, tyynnyttyänsä. — Vaikeaa oli vanhempain ollut palata seurustelemaan vieraittensa kanssa, jotka kysyivät uutisia, mutta joille ei sopinut mitään puhua siitä, mikä täytti heidän sydämensä. Seuraavana aamuna äiti vielä jatkoi kirjettään, alottaen näin: "Hyvää huomenta, rakas lapsi! Tänä yönä nukuin sentään vähän paremmin. Mutta et voi uskoa, kuinka vähän olen nukkunut tällä viikolla — niin, en tiedä, saattaako sitä uneksi sanoakaan, sillä olen vain haaveillut. Olen vain ollut sinun ympärilläsi siellä vuoteessasi [Emma] tädin ruokasalissa. Minusta on ihan kuin sinun olisi pitänyt nähdä valkea haamu, joka aina seisoi toinen käsivarsi pääsi ympärillä ja toinen ojennettuna taivasta kohti kutsuakseen sieltä Kaikkivaltiaan siunausta sinun ylitsesi." — —
Viikkoa myöhemmin Kalle kirjoitti päiväkirjaansa: "Tänään, ei, eilen sain ikävöimäni kirjeen äidiltä, täynnä rakkautta ja anteeksiantoa. Minä itkin ilosta." — —
Nämä otteet ilmaisevat, millä äärettömällä rakkaudella äiti seurasi poikansa elämää yleensä ja varsinkin hänen nykyistä kamppailuaan. Joka viikko hän kirjoitti uuden pitkän kirjeen, yhtä lämpimän, yhtä kehottavan, ja mielelläni ottaisin niistä vieläkin monta herttaista, välitöntä tunteenpurkausta, jollei se johtaisi pois kertomukseni varsinaisesta aineesta. Kumminkin on tässä huomautettava, että samat kirjeet todistavat, miten äidin huoli ei suinkaan rajottunut Kalleen, vaan miten häneltä riitti sydämen hellyyttä yhtä runsaassa määrässä kahdelle toiselle pojalle, Santerille ja Jonathanille, jotka kävivät koulua Vaasassa, pikku lapsille kotona, Emmi tyttärelle, joka, täysikasvuinen kun oli, piti yliskamarissa koulua pikkuveljilleen sekä avusti häntä kotipuuhissa ja jota hän tavan takaa surkutteli sentähden, ettei hän Kannuksessa koskaan saanut seurustella samanikäisten kanssa, ja vihdoin tietysti puolisolleen, jonka rakkaudesta lapsia kehtaan hän usein kirjeissään puhui ikäänkuin peljäten, että isä umpimielisyydellään saisi nämät epäilemään hänen sydämensä kiintymystä heihin.
Muuten ei Gummerus Pietarsaaressa heränneenäkään ollut yksin, vaan oli kohta taikka ainakin jo helmikuulla kaksi toveria, Theodor Castrén ja Otto Aleksanteri Forsén, yhdessä hänen kanssaan päättänyt kääntyä maailman turhuudesta ja turmeluksesta parannuksen kapealle tielle. Myöhemmin tuli joukkoon vielä joitakuita lisää, Gustav Duwaldt, Gust. Aug. A. Appelgren, Kaarle Aleksanteri Zimmerman j.n.e. Niinkuin ennen on sanottu, on luultavaa, että Gummeruksen herätys johtui kodissa saaduista vaikutelmista, mutta ei ole sentään mahdotonta olettaa ulkonaistakin vaikutusta. Jo ensimäisessä kirjeessään hän näet mainitsee käyneensä Pietarsaaren kappalaisen, pastori Olof Henrik Helanderin luona puhumassa sielunsa tilasta. Helander, joka jo 1830-luvun loppupuolella yliopistossa ollessaan oli liittynyt herännäisiin, kuului näiden johtaviin miehiin, oli Gummeruksen vanhempain tuttu ja ystävä, ja varmaan Kallekin jo ennestään hänet tunsi. Hänellä saattoi kyllä olla osansa Kallen mielenmuutoksessa, eikä ole outoa että tämä milloin yksin, milloin jonkun samanmielisen toverin kanssa kävi kokeneen opettajan puheilla. Äiti kirjoittaakin sen johdostani erittäin hyvä, että menitte Helanderille, sillä varsinkin heräyksensä alussa joutuu niin helposti harhateille. Käy siellä usein, rakas lapsi, — on niin hyödyllistä saada neuvoa ja oppia, kyllä autuuden tie on valjennut minulle ja monelle muulle juuri Helanderin Jumalan hengen valistaman mielen ja puheitten kautta. — — Kerran Gummerus kertoo päiväkirjassaan valittaneensa Helanderille, ettei osannut hallita ajatuksiansa, "jotka aina lentävät minne minä en tahdo. Ennen olin ajatusteni herra, mutta en nyt enään. Helanderilla oli nyt niinkuin aina lohdutuksen sana — hän toisti Paavo Ruotsalaisen lauselman: 'Ihmiset surevat, että ajatuksensa eivät heitä tottele, mutta he eivät ymmärrä, että ajatus on sukkelin kala maailmassa — ei lintu niin lennä kuin ajatus. Esimerkiksi: Kiinassa on muuri, Lontoossa on joen alla kulkeva tie — siinä on hyvä matka kiipata. Kyllä piru on sukkela, mutta kiipatkoon nyt senkin matkan!' — ja niin on todella laita. Ajatus on sukkelinta mitä ajateltavissa on."
Gummerus ei suinkaan salannut tovereiltaan yleensäkään mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Päinvastoin hän innokkaasti koetti saada heitäkin muuttamaan kantaansa, käsitystään elämästä ja sen tarkotuksesta. Jo maaliskuun 3 p:nä oli Pohjalaisessa hänen laatimansa kirjoitus, "Muutamia sanoja toverikunnasta siveelliseltä kannalta katsoen", jossa hän huomauttaen, miten moni toveri oli alkanut tottua paheisiin, jotka tulevaisuudessa auttamattomasti sitoisivat hänet, kehottaa kaikkia parannukseen. Itsestään hän myönsi, että oli ollut muitten edellä "paheen tiellä", mutta nyt oli uhkaava vaara hänelle selvinnyt, ja se sai hänet varottamaan tovereitaan. Myöhemmin tuli koko sarja uskonnollisia kirjoituksia — "saarnoja", sanoivat toverit, — osaksi suorasanaisia, osaksi runomittaisia, jotka antoivat aivan uuden leiman tämän kevätkauden Pohjalaiselle. Sillä välin Gummerus myöskin yksityisemmin yritti järkyttämään toveriensa sydämiä. Niin hän esim. kertoo: "Eilen illalla luin ääneen tovereilleni pienen kirjasen 'Ikuisesti' (För evigt). Useat kuuntelivat tarkkaavasti. Eräs ennen paras veljeni paheessa koetti häiritä minua, mutta välittämättä siitä minä jatkoin, vaikka se kenties oli väärin, koska selvästi näin, että hän oli päissään. Hän pyysi minulta kirjaa — minä sanoin, että hän saisi sen tänään, jos tahtoi, mutta hän ei ole sitä halunnut. Tänään olen lehteemme kirjoittanut hänelle osotetun varotuksen. Herra Jumala, älä anna hänen suuttua, anna hänen nähdä, etten ole kirjoittanut sitä vihassa, anna hänen ottaa siitä vaari ja ajatella sen sisällystä — mutta — enhän minä ole sen arvoinen, että joku minun kauttani kääntyisi Sinun puoleesi." — Tietenkin oli monen, kenties useimmankin toverin vaikea käsittää Gummeruksen kääntymystä vakavalta kannalta. Eiväthän läheskään kaikki olleet ennen mitään sentapaista elämässä kohdanneet, ja he olivat liian tottuneet hänen ilonpitoonsa ja kujeellisuuteensa. Sitä paitsi on luultavaa, että hän monesti saattoi näyttää aivan samalta kuin ennen; itse hän valittaa kerran toisensa jälkeen, ettei voinut lakata tupakoimasta, miten koettikin vastustaa pahaa tapaa. Näin ollen voidaan käsittää, että hänen kääntymystään naurettiin ja ivailtiin, joskin toiselta puolen niitäkin oli, jotka osasivat kunnioittaa hänen rohkeuttaan avonaisesti ja julkisesti toverikunnassa puoltaa uutta maailmankäsitystään. Ja vaikkei heräys näykään levinneen muuta kuin verraten pieneen piiriin, huomaa kumminkin, että häntä pidettiin arvossa, sillä, niinkuin ylempänä on ohimennen mainittu, kevätlukukauden lopulla hänet valittiin toverikunnan puheenjohtajaksi.
Miten kesä kului kotona, siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta saattaahan kuvitella, että Kalle nyt äitinsä kanssa vietti monta herttaista hetkeä, jolloin hän avasi sydämensä tälle hellimmälle ystävälleen saaden häneltä lohdutusta ja vahvistusta, milloin sitä kaipasi. — Muutoin voimme jotenkin varmaan olettaa juuri tänä kesänä Toholammin Talolassa vietetyn ne häät, joissa Kalle oli päävaatteen pitäjänä ja joista hän Suomalaisen seuran iltamassa 9 p. maalisk. 1871 pitämässään esitelmässä on antanut seikkaperäisen kuvauksen.[35] Häät olivat mitä komeimmat. Kutsuttuja vieraita oli viidettä sataa, ja niitä varten oli hankittu neljättä sataa kannua viinaa, puhumatta muusta trahtamentista. Surkeasti pidot päättyivät. Itse sulhanen joutui tappeluun erään "nuukarin", kuokkavieraan, kanssa, sai haavojensa tähden kauan maata sairaalassa ja palasi sieltä toinen käsi hervottomana. — Tämä häitten kuvaus samoin kuin monet alempana mainitut novellit todistavat, kuinka tyystin Gummerus oli perehtynyt sen kansan luonteeseen, elämään ja oloihin, jonka keskellä hänen nuoruutensa päivät olivat kuluneet.
Seuraavana lukuvuotena Gummerus ei näy jatkaneen lähetystyötään. Hän kirjoitti silloin vähän toverikunnan lehtiin, ja sekin vähä oli merkityksetöntä. Olisikohan syynä ollut se, että kevätlukukauden lopulla muuan toveri oli Pohjalaisessa esiintynyt häntä vastaan ja syyttänyt häntä itsevanhurskaudesta. Hän mainitsee asian päiväkirjassaan lisäten, että hän ei puolustanut itseään julkisesti, vaan meni tuon toverin luokse ja kysyi, oliko hän varma väitteensä oikeudesta? Toinen ei ollut vastannut juuri mitään. — Miten lieneekään, ei hän laannut kirjoittamasta sanomiin tuotteliaisuudenpuutteesta yleensä. Gummeruksen jälkeenjääneiden paperien joukossa on näet paksu nelitaitteinen vihko nimeltä "Tankar på Lifvet och Döden" (Ajatuksia elämästä ja kuolemasta), jonka hän on täyttänyt yhtenä ainoana vuotena (syksystä 1860 syksyyn 1861). Siihen on koottu runsas sato yksinomaisesti uskonnollista runoutta — enimmäkseen mieterunoelmia sekä sen ohella muutamia kertovia runoja ja virrentapaisia. Nämä mielenpurkaukset ovat tavallaan jatkoa ylempänä mainittuun päiväkirjaan, ja joskus tapaa runojen välistä suorasanaisiakin muistiinpanoja kirjoittajan sieluntilasta. Muodoltaan ovat sepitelmät tyydyttävämpiä kuin varhaisemmat, mutta yleensä niiltä puuttuu tarpeellista keskitystä, ja ani harva on niin onnistunut, että sen painattaminen olisi ajateltavissa. — Loppuarvostelu Gummeruksen nuoruuden runoilusta on siis se, että miten paljon hän onkaan runomittaista kirjoittanut, ei hänellä näy olleen todellista kutsumusta. Ilmeisesti hänen tunteillaan ei ollut sellaista alkuperäistä voimaa, joka vastustamattomasti luo itselleen oman ilmaisumuotonsa, eikä hänessä myöskään ilmaannu erityisempää synnynnäistä taideaistia. Siitä johtunee, ettemme hänen runoilussaan kohtaa juuri mitään, joka vaikuttaa uudelta, persoonalliselta. Sanalla sanoen huolimatta runsaudestaan on Gummeruksen runous sentapaista, jota vilkasluontoiset, lahjakkaat nuorukaiset, miltei säännöllisesti tuottavat, ilman että heistä sentään runoilijoita tulee.
* * * * *
Muistona Gummeruksen toiminnasta toverikunnan puheenjohtajana on olemassa hänen kirjoittamansa "Lukukausikertomus" kevätlukukaudelta 1861. Se oli ensimäinen laatuaan ja kenties hänen omasta alotteestaan syntynyt. Siinä tavataan muutamia seikkoja lukiolaisten elämästä, jotka ehkä ansaitsevat mainitsemista. — Syyslukukautena oli nimimerkki —n—d—n (J. R. Aspelin) ehdottanut, että toverikunta ryhtyisi kirjeenvaihtoon muitten lukioitten toverikuntien kanssa.[36] Kirjeissä kerrottaisiin mitä merkittävää toverikunnan piirissä oli tapahtunut, annettaisiin tietoja tavoista ja uusista yritteistä sekä esitettäisiin mitä kulloinkin nuorison mieltä etupäässä kiinnitti, ja siten herätettäisiin henkistä yhteyttä toverikuntien välillä. Kevätlukukauden ensimäisessä konventissa päätettiin toteuttaa tämä tuuma, ja viikon päästä Gummerus luki julki ehdotuksen kirjeeksi Kuopion lukiolaisille. Se hyväksyttiin ja lähetettiin 11 p:nä helmikuuta. Aluksi kirjoitettiin ainoastaan Kuopioon, syystä että sikäläisessä lukiossa oli paljo pohjalaisia. Kolme viikkoa myöhemmin tuli vastaus, jossa kuopiolaiset lämpimin sanoin ilmaisivat tyytyväisyytensä vaasalaisten alotteeseen. — Samana iltana ja saadun kirjeen johdosta toverikunta päätti vastedes joka vuosi Concordian-päivänä, helmikuun 18:ntena, viettää yhteyden ja sopusoinnun juhlan — siten noudattaakseen Kuopion lukiolaisten esimerkkiä. — Toverikunnan tärkein päämäärä oli kohottaa jäsentensä siveellistä kantaa, ja Gummeruksen aikana oltiin siinä kohden entistä hartaampia. Joulukuun 1 p:nä 1860 hän oli kutsunut luokseen seitsemän toveria — Gustaf Johansson, joka oli mukana, muistaa saapuville tulleista ainoastaan O. A. Forsénin ja P. Östringin — neuvottelemaan pahojen tapojen poistamisesta toveripiiristä. Silloin päätettiin mahdollisuuden mukaan tehdä loppu väkijuomien käytöstä, kortinpelistä ja "lunttaamisesta", ja pääasiassa — jollei pitkäksikään aikaa — he onnistuivatkin pyrinnössään. Erittäin mainitsee Gummerus, että syyslukukautena oli julistettu ankara kielto rahapeliä vastaan. Kumminkin oli kevätlukukauden alkupuolella jälleen 8 toveria havaittu syypääksi tähän rikokseen, ja asia otettiin konventissa käsiteltäväksi. Kun syyllisiä tutkittaessa selvisi, että kolme oli vain sattumalta joutunut joukkoon, nämä vapautettiin edesvastuusta, mutta viidelle toiselle annettiin valittavaksi joko luvata koko lukioaikansa olla korttia pelaamatta taikka tulla suljetuksi pois toverikunnasta. He puolestaan väittivät, että asia kuului heidän yksityiseen elämäänsä, joka oli toverien arvostelun ulkopuolella, ja kieltäytyivät mitään lupaamasta, ja silloin heidät erotettiin muitten yhteydestä. Mutta juttu ei päättynyt siihen. Tuomitut kirjoittivat asiasta entisille tovereilleen Helsinkiin toivoen saavansa heiltä tukea kannalleen, ja kun se tuli tunnetuksi konventin puolella, pyydettiin sieltäkin päin lausuntoa Helsingistä. Jonkun ajan päästä tuli kolme vastausta, joissa kaikissa toverikunnan mielipide tunnustettiin oikeaksi. Nyt ryhdyttiin uudestaan välipuheisiin erotettujen kanssa, mutta eivät he vieläkään taipuneet. Silloin päättivät ylimmän luokan oppilaat, että he tultuansa Helsinkiin yksimielisesti vastustaisivat kortinpelaajain hyväksymistä Pohjalaisosakunnan jäseniksi, ja tämä uhka vihdoin vaikutti, että uppiniskaiset myöntyivät. Kinastuksen lopputulos, Gummerus kirjoittaa, oli siis: 1) että kortinlyönti ehdottomasti kiellettiin ja 2) että toverikunnan tuomio-oikeus jäsentensä suhteen siveellisissä asioissa tunnustettiin. — Lopuksi on mainittava, että lukiolaiset eroavalle, Sääksmäen kirkkoherraksi nimitetylle kreikankielen lehtorille, toht. Cannelinille antoivat muistoksi hopeisen kannun, jonka. O. Donner ja G. Smirnoff olivat ostaneet Helsingissä. Lahjoittajain toivomuksesta oli Donner myöskin varustanut kannun kreikan- ja suomenkielisillä kirjoituksilla, joista jälkimäinen kuului: "Vanhalle opettajalle Gustaf Cannelin kiitollisuudella Vaasan lukiolaisilta 1861."
Loppusanoissaan Gummerus arvelee toverien kuluneena lukukautena edistyneen siveellisyydessä, "ja jos vain uusikkokekkerit voitaisiin lakkauttaa, niin olisi hyvä tulos pian näyttäytyvä — Vaasan lukio tuottaisi kykeneviä ja nimensä arvoisia kansalaisia isänmaalle."
* * * * *
Gummeruksen perheen elämässä oli suuri muutos tapahtuva. Vapunpäivästä 1861 oli näet isä toimiva toisella paikkakunnalla, Karkun pitäjässä, mihin hän oli nimitetty kirkkoherraksi, ja perheellä oli pitkä muuttomatka edessä. Jo aikoja ennen elettiin muuton merkeissä. Vanhimpien poikien oli jo vuoden alussa, ennenkuin lähtivät opintopaikoilleen, sanottava hyvästit Kannukselle. Kalle oli lukujensa tähden viettänyt joulun Pietarsaaressa, mutta kävi, arvattavasti juuri hyvästijättöä varten, tammikuun alkupuolella kotona. Almanakkaansa hän on merkinnyt, että hän saarnasi 13 p:nä (tietenkään ei ensi kertaa) ja että hän samana päivänä oli ollut (heränneitten) seuroissa Raasakassa. Sittemmin hän kävi kotona pääsiäisviikollakin, mutta se oli vastoin alkuperäistä suunnitelmaa, koska eräästä äidin kirjeestä huomaa hänen erityisesti pyytäneen lupaa saada tulla. Silloinkin, toisena pääsiäispäivänä (1 p:nä huhtik.), hän saarnasi — "ensi kerran ex tempore" (ilman edelläkäypää valmistusta), oli samana päivänä Raasakka Iisakin hautajaisissa ja "väitteli illalla isän kanssa, oliko hänen otettava osaa erojaiskekkereihin" (Pietarsaaressa lukiosta erotessaan; myöhemmin Kalle on merkinnyt,etteiollut kekkereissä). Veljekset Santeri ja Jonathan, "Vaasanpojat", jotka 12 p:nä tammikuuta taloudenhoitajansa Priitan kanssa olivat lähteneet kouluun, eivät enää palanneet entiseen kotiinsa, vaan viettivät pääsiäisensä Vaasassa. Vaikka siis nämä perheen jäsenet eivät olleet mukana muuttomatkalla, tahdon kumminkin, nojaamalla äidin ja Emmi-sisaren kirjeisiin Kallelle, esittää muutamia piirteitä sen valmistuksesta ja suorittamisesta. Pappien muuttoretket, jolloin he perheineen, eläimineen, tavaroineen lähtivät liikkeelle entisestä useimmiten mitä rakkaimmaksi käyneestä kodistaan tullakseen kymmenien penikulmien takana odottavaan uuteen kotiin, olivat näet muinoin aivan toisenlaisia kuin nykyään rautateitten ja höyrylaivojen aikana. Niillä oli jonkunlainen perin vanhanaikainen sävy, joka palauttaa mieleen vanhan testamentin patriarkkain muuttoretket, joskaan ei enää kamelien selässä keinuttu eikä yöksi leiriydytty taivasalle. Kun ajattelee "karavaania", jossa nähtiin osaksi omien, osaksi kyytihevosten vetämiä erilaisia ajoneuvoja suurista matka vaunuista yksinkertaisiin häkkirattaisiin saakka kukkuroillaan kaikenlaista tavaraa ja matkustajia kumpaakin sukupuolta, sillä paitsi herrasväkeä oli tavallisesti palvelusväkikin mukana, kun edelleen ajattelee alakuloista eroa vanhasta kodista, matkan monenlaisia seikkailuja, matkustajain kuvitteluja ja haaveiluja lähestyvästä uudesta kodista, tuntuu kuin kiitollisempaa aihetta humoristiselle kertojalle tuskin olisi tavattavissa. Käynnit kievareissa hevosia ja ihmisiä syöttämässä sekä varsinkin vierailut sukulaisissa ja tutuissa pappiloissa tien varrella lisäisivät kuvattavien paikkojen, ihmisten ja olojen runsautta loppumattomiin. Oltuani itse kuudenvuotiaana mukana tällaisella retkellä olen monta kertaa miettinyt: kunpa olisi Juhani Ahon taikakynä taikka Fritz Reuterin, kyllä olisi sen arvoinen aihe.
Ensi kerran äiti koskettelee muuttoa kirjeessään Kallenpäivältä (28 p. tammik.), joka alkaa hupaisesti: "Jos nyt olisit ollut kotona, niin olisi täällä saatu aamupäiväkahvia — ja kukaties[37] lättyjä illalla — tämän juhlallisen päivän viettämiseksi — ehkä olisin minä myöskin kirjoittanut sinulle kauniin nimipäivärunon — niin hyvä olisi sinun nyt ollut olla Kannuksessa." Sitten äiti kertoo Helanderin Pietarsaaresta käyneen heillä; hänen kanssaan oli ollut virkistävää jutella. "Hän käski meitä poikkeamaan heille, kun muutamme, ja vakuutti ettemme syö häntä kuitiksi, vaikka meitä onkin niin monta. — Tällä viikolla lähtee taasen kolme kuormaa Virroille — meille tulee paljon huokeammaksi lähettää kaikki sinne."
Pappien huonekalujen ja muun tavaran muutto tapahtui, jollei säännöllisesti, kumminkin usein niin, että siitä seurakunnasta, jonne muutettiin, vapaaehtoisesti tuli kymmenkunta ja enemmänkin miehiä hevosineen ja sopivine ajokaluineen, ja silloin saatiin, milloin hyvin kävi, kaikki menemään yhdellä kerralla. Kannuksesta Karkkuun oli matka kuitenkin liian pitkä, että olisi voitu niin menetellä. Sentähden lähetti Gummerus tavaransa omilla hevosilla Virroille, josta karkkulaiset kuljettivat ne määräpaikkaan. Ensimäiset kuormat oli viety tammikuun alussa, toiset pantiin menemään saman kuun viimeisenä päivänä. Siitä Emmi kertoo (3/2): "Torstaina lähtivät neljät hevosemme Virroille. Kyllä näytti hyvin hävitetyltä, kun ne olivat menneet, mutta kun olemme sovittaneet ja levittäneet mitä on jäljellä, on varsinkin isän mielestä koti melkein entistä hupaisempi. Molemmat uudet kamarit ovat tyhjät, ja vinttikamariin jäi vain yksi sänky ja neljä tuolia [jotka tarvittiin 'koulua' varten, jota Emmi piti pikkusiskoilleen], mutta vaikea on saada pitää niitäkään. Niin pian kuin alhaalla tulee tuolien puute, muistetaan nämä täällä. Porstuakaappi lähetettiin myöskin, joten isän konttori on vain jatkona eteiselle, joka nyt on yhtä iso kuin tullessamme tänne. No, käyhän se vielä päinsä; mutta mitä on tulevana kertana lähetettävä? Sano se! Sitä emme vielä tiedä, sillä melkein kaikki suuret huonekalut ovat jo poissa, isän kirjakaappi, isän sänky, salin sohva, ruokakamarin suuri kaappi, minun piironkini, sänkyvaatteet j.n.e." Mitä ei tällä tavoin vähitellen kuljetettu pois, myytiin joko yksityisesti taikka julkisella huutokaupalla. Nähtävästi Gummerus möi kotieläimetkin, paitsi tietysti hevosia, jotka tarvittiin muuttoa varten. Sitä vastoin muistan, että kun isäni muutti Ylivetelistä Ylistaroon, niin lähetettiin koko lehmikarja astua tallustamaan uuteen asuntopaikkaan. Miten hiljaa kuljettiinkin, kysyi 14-15 penikulman käveleminen kovalla maantiellä lehmien sorkkia, ja sentähden sidottiin niille kullekin tossut jalkoihin, mikä lapsista oli äärettömän hauskaa.
Mahdollisesti on joku kirje hävinnyt, koska emme tapaa uusia tietoja muutosta ennenkuin eräässä huhtikuun 17:ntenä päivätyssä kirjeessä. "Rakas Kalleni! Nyt tahdon kirjoittaa sinulle viimeisen kerran muutamia rivejä täältä vanhasta, rakkaasta lapsuudenkodistasi. — — Me olemme nyt melkein matkalle lähdössä, sillä olemme määränneet lähtöpäiväksi joko tiistain taikka viimeistään keskiviikon. Isä saarnaa viimeisen kerran ensi sunnuntaina, 21 p:nä. Kyllä silloin kirkossa on oleva itkua ja voivotusta. Tiedän varmaan, että sinä ajatuksissasi olet siellä. Viikon lopulla — toivoakseni pyhäksi, vaikka tuskin niin sopii — tulemme kai Pietarsaareen, Helanderille. Isä, minä ja pikku tytöt saavumme sinne luultavasti kyytihevosella, mutta Emmi muun seurueen kanssa ja kaikilla hevosilla matkustaa hiljalleen [C. G. von] Essenille Härmään, jossa odottavat meitä — niin olemme miettineet, mutta en tiedä tuleeko niin tapahtumaan. Huutokaupassa täällä oli kauhean paljo väkeä, eivätkä hinnat olleet aivan alhaisia. Me möimme kaikki niin tarkkaan kuin mitenkään saatoimme — mutta näyttää siltä, että meidän täytyy vielä pitää pieni huutokauppa. Nyt on niin hirmuisen kylmä, että on oikein kamalaa kuvitella olevansa matkalla niin pienten lasten kanssa. Jumala antakoon siksi parempia ilmoja. Minulla on enemmän työtä ja huolia kuin voit uskoakaan — meillä on nyt ainoastaan 2 piikaa, mutta kokonaista 4 mestaria. Saammehan pian Jumalan avulla tavata toisemme." — —
Vaikka kolme poikaa oli poissa, kuului perheeseen, joka oli matkalle lähtevä, paitsi isää ja äitiä ja täysikasvuista Emmi tytärtä, kolme poikasta, Valentin, Otto ja Julius, sekä kaksi heitä nuorempaa tyttöä, Alba ja Irene, joista viimemainittu oli vain puolivuotias — "Lilli" oli näet syntynyt edellisenä syksynä äidin 40:ntena syntymäpäivänä. Tällaisen ihmisalun kuljettaminen monta kymmentä penikulmaa oli ainakin äidille matkan huolestuttavin puoli.