Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.
Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.
Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.
Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.
Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.
— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?Vielähän sen ehtii…
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hännäkivanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.
Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.
Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.
— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!
Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.
Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.
Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.
— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.
Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.
Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.
Paulu kolkutti yhä.
Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi portin.
— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.
— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?
Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet noin tavattoman iloisena.
Paulu sanoi leikkisästi:
— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:
— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.
Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin. Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman aikana.
— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi. Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan kuumetta.
— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan heti.
Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:
— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt vähäsen.
Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa itse oli hukassa!
Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan, tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan, jotka häntä raatelivat.
Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän yläpuolella ja hengitti syvään.
— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut… petti minut!
Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin kohdalle.
— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?
Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.
— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten minun kävi.
— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä, hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.
— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.
Paulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei enää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi rakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.
Annesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään vanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta toivoi samalla, että hän heräisi henkiin.
— Ehkä, jos kutsumme lääkärin… hän ajatteli.
— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt vain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea minulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin don Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen — eukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi pyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle…
Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.
— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.
— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee tarkemmin, niin huomaa… näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.
— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä. Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin kovalla äänellä…
— Kaikki nukkuvat, ole huoleti…
— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme sadetakkiasi.
Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta, ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.
Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka kysyi hiljaa:
— Onko hän herännyt?
— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa…
— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin leski.
Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa; kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.
— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa itsesi hengiltä.
— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella, ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua, Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä työtä, minä voin…" Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi. Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.
— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.
— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä, Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä. Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan, josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat. Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin. Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.
— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä… tänään meillä oli köyhien päivälliset.
— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.
— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.
— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon omassa talossani? En pelkää häntä.
— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää donna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.
Kun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.
— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta unohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin eilisiltana ja vähäsen tänäänkin.
— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä Paulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa itselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.
— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen toinen ihminen.
— Huomenna… Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna tapahtuneekaan?
Paulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. MuttaAnnesa intti:
— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin sinulle sanottavaa.
— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa.Et näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi.Näinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaanlopettaa kaikki mielettömyydet.
— Minunkin vuokseni?
— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti. Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis sinulle… sinä epäilemättä jo ymmärrät.
— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.
— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi erottaa meitä toisistamme.
Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä, että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä tekemään päätöksensä.
Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.
— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on? Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on kuumetta.
Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:
— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?
Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo, tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.
Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän. Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä hetkenä.
Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.
— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata. No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana, niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.
Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin, sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla tuskallinen.
Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.
Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.
— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.
Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:
— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot, olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin…
— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta erityistä mielenliikutusta.
— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin… odota! hän pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.
— Pelkäätkö Gantinea?
Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.
— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.
— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että lähtisimme muuten niin kauas.
— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi, Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!
— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.
Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat muualla.
— Onko se kaivos kaukanakin?
— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!
Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää mukaansa.
Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.
Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne. Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä jaksanutkaan liikkua.
Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista, mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä yllään märkä sadetakki.
Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä: ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja pahojen unien häntä kiusatessa.
Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut, eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen? Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa eikä uskonut tulevaan.
Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää, käryävää mustaa savua.
Kuin paatunut pahantekijä Annesaryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin, ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen. Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta, voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.
Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille, pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.
Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.
— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on kuolemaisillaan!
— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä… mutta herätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.
Rosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa astui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten ylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:
— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.
— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle.Kuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala!Mitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksiet kutsunut meitä?
— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin…
Donna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä alushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:
— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!
Rosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi ovensa ja kysyi:
— Mitä nyt, Annesa? Äiti?
Annesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä, mitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään tarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:
— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.
Paulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti koputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.
— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua on sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä. Älä liiku paikoiltasi.
Mutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:
— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?
— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat tästä…!
Ja Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä lujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna Rachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen käsivarsia.
— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä tapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?
Annesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan ilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.
— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa sanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö näe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli samanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa melua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja nukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin, kuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta minulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin…
— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme, vaan että me olimme läsnä.
— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.
Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui, tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät ilmaisseet surua eivätkä iloa.
— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti kynttilän.
— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin edellisenäkin… Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien jotakin, mitä ei löytänyt.
— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.
Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi, mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski vainajan povelle.
— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa, mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?
Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki yllätykset.
Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni:
— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi hän ei ilmoittanut heti meille?
— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut, rauha olkoon hänen sielulleen!
— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän…
— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?
— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes vainajia!
Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö käsivarrella kysyen:
— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?
Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli päättänyt taistella kaikkia vastaan.
Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta. Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden, heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden, jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan, kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä, tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.
Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone, ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä kädellään lujasti hänen sormeaan.
— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia. Niin ainakin kerrotaan, että Sardiniannurageista, noista jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina, löydetään vieläkin kuolleiden luita.
— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi kiusata meitä.
— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat kaikkea.
— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.
— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu sanoi.
— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.
Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin don Simonen alituiset soimaukset.
— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan, että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi… no niin, eihän siitä kannata puhua.
— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus on katkera kuulla.
Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli, että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken kuluttua virkkoi:
— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa…?
— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut rukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan, luonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa papille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee hyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.
Annesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen sanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä jumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta ajateltavaa.
— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle veden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.
Donna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut, hänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:
— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen, että taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen punnita…
—Pyhän Antonion poika!ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei sinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi…
— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai ihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!
— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään. Sitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai… oltava ääneti.
— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone sanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme. Emmeehkäosanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä kenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä päivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä, ennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään, emme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja hän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut pastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja karjatarhan.
Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.
— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.
Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan saiturin apua.
— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet. Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana. Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla. Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.
— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin, sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.
— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden kaivokselle.
Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään. Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan, osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.
Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.
Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen? Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra, isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset hartaasti palvoivat?
Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman, mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis myös hänen oikeamielisyyteensä.
Annesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi kuultuaan, että vainaja oli "tarkoittanut perheen parasta". Donna Rachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin tuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja mumisi toisinaan:
— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!
Annesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella damastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta ikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa kullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan liikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.
Heti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.
Kirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli käynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin ääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui lähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista enemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan, pudisti päätään ja ähki:
— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa. Miksi ette kutsuneet minua saapuville,Pyhät enkelit?Siinä teitte kovin pahasti.
— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli määrännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta viime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa lääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet avata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.
— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi arvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.
— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan vuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.
Mutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon, puristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.
— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis minua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua niin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?
— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa. Täytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen hautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää mennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas järjestän hautajaiset.
— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti paikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä. Hevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne tänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua vielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta, ja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja pane siihen pala leipää…
— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan ei hievahtanut.
Paulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista ja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus, että hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä vierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen hermostuneisuuttaan. Hän sanoi:
— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.
— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään. Mene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen kärpäsiä.
Paulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen vihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen jälkeensä ja sanoi rukoillen:
— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?
— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain mennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.
Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken hautajaisia varten.
Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla, tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:
— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!
— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli huomautti ivallisesti.
Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa. Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.
Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen oli määrä palata vasta myöhään illalla.
Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.
— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat yläkerrassa, mene sinne.
— Entä mitä sinä teet?
— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.
— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.
— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu? Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole kuollut.
— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia tänään?
— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon rinteillä.
— Entä missä don Paulu on?
— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.
— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.
— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella sellaista tänään…
— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.
— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.
Annesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa Paulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu olisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.
Hetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran veljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä. Huoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan ruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan korvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa vain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät lasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen säilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.
Vasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:
— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.
Vähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele aterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin henkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat täyttäneet velvollisuutensa.
Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli heittänyt henkensä.
Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donnaRachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.
— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna- ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä. Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille, että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat, hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.
— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos tarvitsette minua, lähettäkää sana.
Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan, ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta. Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.
— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan, puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä…
Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus väänsi hänen kasvojaan.
— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua koko yön.
Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun lammastarhan olevan, ja ajatteli:
"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja käydä lähteelläkin".
Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen häntä värisytti kiireestä kantapäähän.
— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa jo on sen niellyt?
Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen. Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.
— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että sinussa on kuumetta?
— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.
Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla, jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä, pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.
— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut ottamaan puita. Odotahan hetkinen.
Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.
— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.
— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi. Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet kepillä kuoliaaksi.
— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako huhutaan?
— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?
Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui, ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:
— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi! Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.
— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi joutua; on jo myöhä.
Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään, ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.
— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäenBalloraa vastaan.
— Mitä on tapahtunut?
Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.
— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he vangitsevat, täti Rachelenkin…
— Täti Rachelenkin… Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi hengästyneenä:
— Kuinka se tapahtui?
— En tiedä… Saavuimme lähelle teidän porttianne… olin tuomassa Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat koko talon väen ja… hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!
Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.
Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia ilmestyi majojen porteille sanoen:
— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.
Pakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan. Keittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora sanoi:
— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua täältä. Piilottaudu jonnekin muualle.
— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.
— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo tulevat.
Pelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut enempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän irroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin orjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta ja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan ei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi pujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen näkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua hengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen ja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti varovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen päänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot vallitsivat hänen ympärillään.
Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan. Hän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa vangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja peloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei uskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö ympäröi häntä joka puolelta.
* * * * *
Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut. Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.
Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.
— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä. Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.
Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.
— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!
Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman puunrunkoa.
— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko totuuden.
Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi. Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.
— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.
— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?
— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki muut on pidätetty, Rachelekin.
— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.
Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä. Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.
— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.
— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?
— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.