The Project Gutenberg eBook ofMurhattu urkkija: SalapoliisiromaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Murhattu urkkija: SalapoliisiromaaniAuthor: Sven ElvestadRelease date: October 8, 2018 [eBook #58055]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURHATTU URKKIJA: SALAPOLIISIROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Murhattu urkkija: SalapoliisiromaaniAuthor: Sven ElvestadRelease date: October 8, 2018 [eBook #58055]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Murhattu urkkija: Salapoliisiromaani
Author: Sven Elvestad
Author: Sven Elvestad
Release date: October 8, 2018 [eBook #58055]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURHATTU URKKIJA: SALAPOLIISIROMAANI ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Salapoliisiromaani
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Suom. Y. G—s.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi 1921.
I. Liikehuone International.II. Punaset hiukset ja julkeita katseita.III. Kreivinna Orloffin selitys.IV. Vastakkaisia etuja.V. Kello kahden ja kolmen välillä.VI. Hissi.VII. Müller.VIII. Eversenin hämmästys.IX. Kuollut sohvankulmassa.X. Murhaaja.XI. Kreivinnan automatka.XII. Kuka oli murhaaja?
Asbjörn Krag ei saattanut muistaa, että hänen luonaan koskaan oli käynyt asiakkaita, joista hän niin suuressa määrin, ja aivan silmänräpäyksessä, olisi saanut varman tunteen, että oli huijarien kanssa tekemisissä kun herrojen Anders Andersonin ja John Inderdalen astuessa illalla tammikuun 24 päivänä hänen työhuoneeseensa.
Kummallakin oli avarat, hartioilta leveät turkit, jotka jo etukäteen sanoivat, että tässä tulee Uuden Mailman asukkaita. Molemmat olivat tanakoita ja voimakkaita. Kasvot olisivat muistuttaneet talonpoikaa, jos ei olemassaolon taistelu Uudessa Mailmassa olisi niitä uurtanut ja antanut toimekkuuden ja valppauden leimaa. Katsomatta heidän käyntikorttejaan saattoi Asbjörn Krag arvata heidän alkuperänsä. Anders Anderson oli ruotsalais-amerikalainen ja John Inderdale oli norjalais-amerikalainen.
"Herrani", sanoi etsivä rakastettavasti — hän esiintyi kohteliaasti niin kauvan kuin mahdollista, yksinpä sellaisiakin henkilöitä kohtaan jotka hänestä tuntuivat epämiellyttäviltä — "mutta herrani" sanoi hän "miksi ette ota raskaita turkkeja pois päältänne! Ei teidän tarvitse pelätä, että ne eteisestäni varastettaisiin."
Molemmat herrat nauroivat, kuten nauretaan silloin, kun halutaan olla kohteliaita lausutulle sukkeluudelle, jota ei ole aikaa eikä halua käsittää.
"On kiire", sanoi ensimäinen.
"Helvetin kiire", sanoi toinen.
Krag kumarsi.
"Herra Anderson, otaksun?"
"Niinpä niin", vastasi ruotsalais-amerikalainen kärsimättömästi.
Etsivä kumarsi uudelleen.
"Herra John Inderdale, otaksun?"
"Sopii."
Krag viittasi paria tuolia.
"Jos herroille on mahdollista sopia tuon kokoisina tuolille", sanoi hän "niin pyytäisin teitä istumaan."
"Mutta nyt on kiire", huudahtivat molemmat yhdestä suusta, "ajattelimme, että olisitte seurannut meitä heti, herra etsivä."
"Mihin?" kysyi Krag.
"Drammensvejen 230", vastasi norjalais-amerikalainen.
Etsivä hymyili.
"Lienee parasta, että heti alussa sanon, että minä en tule Drammensvejenille enkä muuallekaan ilman, että herrat ensin kertovat minkätakia etsitte apuani."
"Kysymyksessä on rikos", sanoivat molemmat skandinavialais-amerikalaiset samalla kertaa.
"Silloin epäilen", sanoi Krag, "että herrat ovat erehtyneet. Minä en ole poliisin palveluksessa. Rikoksista on ilmoitettava poliisin etsivälle-osastolle Möllerkatu 39."
Vieraat katselivat toisiinsa epävarmasti. Tämän jälkeen tekivät kumpikin merkin, joka oli merkitsevinään, että kumpikin halusi toisen ensin alkavan.
Lopulta sanoi mr Anderson.
"Se on rikos, jota täytyy käsitellä eräänlaisella hienotunteisuudella."
Asbjörn Krag viittasi jälleen tuoleihin ja molemmat herrat riisuivat turkkinsa osoittaen eleillään tyytymättömyyttä yksityisetsivän toimettomuuteen.
Molemmat herrat olivat puetut juhlapukuihin.
"Minkälainen rikos on kyseessä", kysyi Krag, "murha, tai vain tavallinen varkaus? Olemme perin tottuneet sellaiseen tänä omituisena aikana."
"Varkaus", sanoi mr Anderson, "eräs ylhäinen nainen, kreivinna, menetti tunti takaperin hyvin kalliin kaulakoristeen; varkaus tapahtui päivällisten aikanameidänasunnossamme."
"Luulin herrojen olevan matkustavia", huomautti Krag, "ja asuvan hotellissa."
"Olemme kylläkin matkustavia, vaikka emme asukaan hotellissa, meillä on oma asunto kaupungissa. Olemme usein liikeasioiden takia Kristianiassa ja olemme huomannee; sen helpommaksi ja mukavammaksi pitää yksityistä asuntoa."
Mr Anderson viittasi käyntikorttiinsa, jonka asetti Kragin eteen.Kummankin nimen alla oli:
Kansainvälinen KauppahuoneNewyork Lontoo Kristiania.
Krag aavisti heti, että kyseessä oli jokin noista ihmeellisistä ja salaperäisistä kauppahuoneista, joita sodan aikana niin runsaasti oli muodostunut. Ja tunne siitä, että hän oli joutunut kosketuksiin jonkin valonaran ja salaperäisen yrityksen kanssa, vahvistui, kun Krag lähemmin tarkasteli noita kahta miestä edessään ja kuuli heidän puhuvan tuosta ylhäisestä naisesta. Etsivä oli heti varuillaan. Toistaiseksi päätti hän olla ymmärtämättä mitään ja kuulla mitä heillä oli kerrottavaa.
Enimmäkseen puhui mr Anderson.
"Matkustamme yhtenään Newyorkin ja Kristianian väliä", selitti hän, "ja olosuhteista johtuu, että joudumme työskentelemään kaikenkaltaisten asiamiesten kanssa, naisten ja miesten, niiden joukossa muutamien ylhäistenkin ulkomaalaisten. Yksi tällainen on kreivinna Orloff."
"Sekö on naisen nimi, jolta varastettiin?"
"Niin on."
"Herrat ovat kenties äskettäin tulleet Amerikasta?"
"Kolme päivää sitten."
"Minkälaista liiketoimintaa harjoittaa Kauppahuone International? Jalokivikauppaa, kenties? Se voi kannattaa mainiosti, varsinkin jos sitä harjoitetaan erikoisena, salaisena, välikäsikauppana, joista minulla on jonkun verran tuntemusta."
"Oh, ei", vastasi mr Anderson, "mutta me teemme kauppaa monilla muilla tavaroilla, alkaen paperista ja silleistä, eläviin sydämiin ja pommeihin asti."
"Vai sillä tavalla. Silloin saatan ymmärtää, että sama laiva, joka kulettaa herroja Amerikasta ja päinvastoin, myöskin kulettaa liikkeen tavaroita."
"Niin sattuu usein."
"Mutta eivätkö sellaiset matkat nykyään ole epävarmoja?"
"Täytyy laskea kaikki mahdollisuudet", vastasi mr Anderson, "mutta tähän asti on kaikki mennyt hyvin."
"Niin, jumalankiitos", pisti mr Inderdale väliin, katsellen kohti taivasta pienillä, vaanivilla silmillään.
"Viime matka oli kenties hyvinkin onnellinen?" kysyi etsivä.
"Se oli ihana matka", sanoi mr Inderdale, "ihana matka; veisasimme virsiä joka ilta."
Krag katsoi häneen ja hymyili, ajatellen:
"Vai niin, hän on sitä lajia."
"Kreivinna Orloff", sanoi Krag, "se on venäläinen nimi. Kenties oli tarkoitus, että herrat tapaisivat kreivinna Orloffin täällä Kristianiassa, saadaksenne nostaa voitot viime matkan menestyksestä?"
"Niin, jotakin siihen suuntaan."
"Ja saadaksenne ohjeita ensi matkalle?"
"Olette hyvä arvaamaan", sanoi mr Anderson.
"Ja nyt sattui tämä ikävä varkaus juuri, kun juhlitte menestymistänne."
"Minä en juo kuin virvoitusjuomia", huomautti mr Inderdale katsellen jälleen taivaaseen.
"Oliko kreivinna Orloff yksinään kun varkaus tapahtui?"
"Oli, hän oli silmänräpäyksen ajan yksin salongissa. Kuulimme yht'äkkiä huutoa ja kun syöksyimme sisään, näimme punatukkaisen häviävän akkunasta ja kreivinna Orloff makasi pyörtyneenä leposohvalla."
"Punatukkaisen?" kysyi Krag mielenkiinnolla, "sehän kuulostaa melkein romaanilta."
"Punatukkainen", selitti mr Anderson, "on eräs mies, joka on meitä seurannut viime päivinä. Emme tiedä kuka hän on, mutta aavistamme, että hän on tekemisissä jonkin kansainvälisen varasjoukkueen kanssa."
"Se kuulostaa tosiaankin uskomattomalta", sanoi Krag, "että rikollinen saattaisi tuolla tavalla ajaa kaulakoristetta. Kreivinnatkin pitävät tuontapaisia koruja vähemmän kernaasti muulloin, kuin juhlatilaisuuksissa. Aavistiko punatukkainen kenties, että menestystä juhlittaisiin tänään?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka arvokas oli kaulakoriste?"
Molemmat amerikalaiset katsoivat toisiaan tutkien — niin kuin eivät heti tietäisi mitä vastata. Krag teki heti johtopäätöksensä: Tässä on kyseessä jotain muuta kuin kaulakoriste. Ihmisethän eivät edes tiedä minkä arvoinen se on.
Mutta mr Anderson iski varmuuden vuoksi niin paljon, että riittää, ja sanoi:
"Kymmenentuhatta dollaria."
"Se on paljon", sanoi Krag, "onko jotakin muuta varastettu?"
"Sitä emme tiedä, mutta eiköhän lie parasta, että etsivä ajaa kanssamme ja ottaa asiasta selvän itse paikalla. Nyt voitte myöskin tavata kreivinna Orloffin, joka on lohduton. Hän on hyvin miellyttävä nainen, lisäsi amerikalainen viekkaasti, harvinaisen kaunis nainen."
"Ja harvinaisella moraalilla", lisäsi mr Inderdale pyhästi, "moraalilla, joka on kaikkien epäilyjen yläpuolella."
Krag mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen ylös, seuratakseen mukana.
"Vain yksi kysymys lisää", sanoi hän, "oliko teitä seurassa useampia?"
"Ei, vain me kolme."
Seuratessaan herroja alas, kävi Krag ajatuksissaan läpi asian ja todensi:
"Eräs kreivinna Orloff, joka illastaa yksityisasunnossa Kristianiassa näiden kahden epäilyttävän liikemiehen kanssa Villistä Lännestä. Ei jossain ravintolassa, vaan yksityisasunnossa. Eikä ketään muita kuin nuo kolme. Ja kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella. Kaikki ovat juhlapuvussa. Kreivinnalla kaulassa 10,000 dollarin koriste. Tämän varastaa häneltä jokin romaaniolio, punatukkainen mies. Ja varkautta on käsiteltävä hienotuntoisesti… Kuten taustana tuolle kaikelle, eräs salaperäinen kansainvälinen kauppahuone, Newyork, Lontoo, Kristiania… Juttu on varmasti valhetta kokonaan", ajatteli Krag, "ja nuo kaksi ovat pari lurjusta turkeissa, joista tuo toinen moraalilla ja virrenvärssyillä on pahin. Mutta mukaan menen joka tapauksessa. Haluan nähdä sen kauniin venakon."
Amerikalaisten auto odotti ulkopuolella. Se oli kallis, umpinainen yksityisauto. Kulettaja, keski-ikäinen mies, turkkeihin puettu kuten isännätkin, aukasi oven.
Krag katseli kuljettajan kasvoja ja kysyi:
"Tiedättekö osotteen?"
"Ky-kyllä, Drammensvejen 230", vastasi mies leveällä kristianianmurteella.
Herrat astuivat sisään. Krag väänsi sähkönappulaa, niin että auto tuli valaistuksi. Suurten ikkunain edessä oli silkkiverhot, niiden välissä pieniä peilejä ja pari kristallimaljakkoa kukkineen, siis oikea gulassiauto.
"Miksi puhuitte kuljettajalle osotteesta?" kysyi mr Anderson.
"Halusin vain kuulla, jos hän oli norjalainen", vastasi Krag avomielisesti.
"Mitenkä, ettekö luota meihin?"
"Sen puolesta ei minun ole syytä uskoa kuljettajaan", vastasi Krag. "Ette saa unohtaa, että toimeeni kuuluu olla epäilevä. Onko tämä herrojen oma auto?"
"Ei, mutta vuokraamme sen joka kerta kun olemme Kristianiassa."
"Se osoittaa", sanoi Krag, "että herroilla usein on kiire Kristianiassa. Mutta se kenties kuuluu ammattiin. Muuten", lisäsi hän, "kun meillä tässä istuessamme on muutama minuutti käytettävänämme, voin minä kenties saada joitakin tietoja kreivinna Orloffista. Milloin tuli hän tänne?"
"Kaksi päivää sitte."
"Idästä tai lännestä?"
"Hän on tullut Pietarista."
"Ja herrat Amerikasta, Englannin kautta. Kaikki tämä on jo mielenkiintoista. Kuka tuli ensin?"
"Me."
"Ja tapasitte kreivinnan asemalla?"
"Ei, me matkustimme häntä vastaan Lillenströmmen asemalle."
Krag hymyili merkitsevästi.
"Onko hän niin kaunis?"
Silloin tarttui moraalinen Inderdale uudestaan keskusteluun, loukkaantuneella äänellä virkkoi hän:
"Pyydän huomauttaa teille, että kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella. Me menimme häntä vastaan puhtaasta kohteliaisuudesta."
"Otaksun, että tuo kohteliaisuus tuli yllätyksenä kreivinnalle?"
"Kyllä. Se voidaan myöntää. Me tulimme aivan odottamatta."
"Luotatteko kreivinnaan?" kysyi Krag edelleen.
"Ehdottomasti", vastasi mr Anderson. Mutta vaihtoi samassa silmäyksen toverinsa kanssa.
"Niin, jos ei täydellisesti luota ihmiseen, on eräissä tilanteissa hyvin järkevätä tehdä yllättävä kohteliaisuusvierailu hänen luokseen."
"En voi ymmärtää", sanoi mr Anderson, huomattavasti ärsyttyneenä, "mitä tällä on kaulakoristeen varkauden kanssa tekemistä?"
"Ettekö haluakaan", kysyi Krag, "että hankin takaisin kaulakoristeen?"
"Kyllä, luonnollisesti", vakuuttivat molemmat yhdestä suusta.
"No, niin" sanoi Krag tyyneesti, "juuri siihen minä tähtään. Niin ollen, hyvät herrat, ei kreivinna aavistanut läsnäoloanne lainkaan, kun nousitte junaan Lilleströmmenissä? Missä oli kreivinna sillä hetkellä?"
"Hän seisoi ensi luokan käytävässä ja katseli akkunasta maisemaa."
"Katseli kaunista, norjalaista maisemaa", sanoi mr Inderdale uneksivasti.
"Lilleströmmen seutua", huomautti Krag, "pidetään rumimpana mitä pohjois-Europassa yleensä löytyy."
Mr Inderdale loukkaantui huomattavasti.
"Se on, mitenkä asian ottaa", sanoi hän "meille, kaukaa Villistä Lännestä, jotka rakastamme armasta kotimaatamme, on kaikki kaunista, vihreät lehdet, vihreät puut ja…"
Krag keskeytti hänet:
"Mitä sanoi kreivinna?"
"Hän ihastui ja tuli loistavalle tuulelle, kunnespunatukkainenilmestyi", sanoi mr Anderson.
"Vai niin. Punatukkainen ilmestyi siis siellä. Mitenkä?"
"Se kävi näin", sanoi mr Anderson, "kun seisoimme ja puhelimme kreivinnan kanssa vaununakkunan luona ja väkeä meni ja tuli, muuttui kreivinna äkkiä vallan vimmatuksi. Kukaan ei voi kasvoillaan näyttää niin äkkiä vimmaansa kuin kreivinna. Tämän jälkeen sanoi hän, harmista vapisten: 'Herraseni, pyydän kerta kaikkiaan päästä teidän hävyttömästä tirkistelystänne'."
"Sehän oli hirveätä, ja kenelle osotti hän tuon vimmastuneen huomautuksen? Teille, mr Inderdale?"
Mr Inderdale ei vastannut vaan vetääntyi likemmä nurkkausta.
Mr Anderson sanoi:
"Ei, se oli eräälle herralle, joka tuli vaunuun joukko sanomalehtiä kainalossaan; yksi matkustajista, pitkä, hieno herra, punaisilla hiuksilla. Hän oli ollut alhaalla laiturilla ja ostanut lehdet ja seisoi, katsellen tosiaankin silmiinpistävän röyhkeästi kreivinnaa. Ja tuskin oli kreivinna päästänyt laukauksensa häntä vastaan, ennen kuin hän kääntyi meidän puoleemme ja sanoi: 'Mr Anderson ja mr Inderdale, olkaa ystävällisiä ja auttakaa minua tuota miestä vastaan. Hän on koko matkan piinannut minua julkealla ja hävyttömällä tirkistämisellään'."
"Eikö punatukkainen tullut hämilleen?" kysyi Krag.
"Kyllä, hän kävi tosiaankin jonkun verran hämilleen ja sanoi: 'Kaunis neiti, te erehdytte, tarkoitukseni ei ole ollut kiusata teitä. Vaan jos niin haluatte, häviän minä, jäljettömiin, kaunis neiti, häviän olemattomiin, hyvästi'."
Tämän jälkeen kumarsi hän ja vetääntyi toiseen vaunuun.
"Muuten", lisäsi mr Anderson kuiskaten, "täytyy minun pyytää teidän esiintymään ystävääni mr Inderdalea kohtaan hienotunteisemmin, eikä viittaamaan, ettähänsaattaisi heittää hävyttömiä katseita naisiin. Mr Inderdale kuuluu luottamusneuvostoon Wisconsinissa ja kustantaa sanomalehteä 'Enkelisiipien suhina', niin, että ymmärrätte —"
"Kuinka paljon ansaitsee hän tuolla sanomalehdellä?" kysyi Krag.
"Herraseni" alkoi mr Anderson vakavasti Inderdalen muristessa tyytymättömänä, "herraseni, te —"
Mutta Krag viittasi keskeyttäen.
"Hysh", sanoi hän "minä ajattelen."
Kolmen minuutin kuluttua kysyi mr Anderson:
"Joko olette ajatellut?"
"Olen."
"Mitä ajattelitte?"
"Olen ajatellut", sanoi Krag, "kuuluivatko kreivinnan sanat tosiaankin:'Mr Anderson ja mr Inderdale, auttakaa minua tuota herraa vastaan!'"
"Kyllä, aivan niin."
"Hän sanoi selvästi kummankin herran nimen?"
"Sanoi, ja hän oli hirveän pahoillaan."
Krag nyökkäsi tyytyväisenä.
"Tunnen itsessäni", sanoi hän, "ettei ole vaikeata löytää kaulakoristetta."
Auto oli saapunut perille erään suuren, nykyaikaisen vuokrakasarmin edustalle kaupungin läntisellä reunalla ja herrat astuivat ulos.
Ilta oli pimeä, mutta sähkökaarilamppu jossain läheisyydessä valaisi seuruetta heikosti.
"Jos tarvitsemme autoa myöhemmin", sanoi mr Anderson, "on parasta, että annamme sen seistä täällä. Asbjörn Krag oli samaa mieltä ja kuljettaja sai määräyksen odottaa."
Samalla hetkellä kun seuran piti astua yli jalkakäytävän, ilmestyi varjosta ihminen ja kiiruhti heidän ohitseen.
Se oli mieshenkilö, leveäharteinen, tanakka ja alle keskimitan. Lyhdynvalossa pani Asbjörn Krag merkille, että miehellä oli hyvin terävät kasvojenpiirteet ja tavattoman ruskea iho. Hänessä oli jotakin merimiesmäistä, oli sangen lyhyt takki ja käveli kädet taskuissa.
Mutta Krag pani merkille myös jotain muuta: Mies joka sivuutti heidät, katseli kaikkia kolmea herraa huomattavalla mielenkiinnolla ja myöskin Krag joutui hänen terävien silmiensä tarkkailun alaiseksi.
"Tunnetteko tuon miehen?" kysyi Krag.
"Ei", vastasi mr Anderson, "mutta minä luulin, että hän tunsi teidät.Hän katseli meitä sangen tarkkaan."
Miehen askeleet häipyivät pimeyteen.
Käytävässä avasi mr Anderson hissin oven. Hissi oli tavallinen, avara, automatinen, hyvin valaistu ja nappula joka kerrosta kohti.
Mr Anderson painoi nappulaa n:o 4 ja hissi nousi hitaasti ylös.
"Asutte neljännessä kerroksessa", sanoi Asbjörn Krag, "ja varas hävisi akkunan läpi. Se on perin omituista."
"Odottakaapahan vain", sanoi mr Anderson, "niin minä näytän teille, miten punatukkainen mies häviää akkunan läpi neljännessä kerroksessa."
Asbjörn Krag oli erittäin utelias tekemään venakon tuttavuutta. Kun hän oli keskustellut viisi minuuttia kummankin amerikalaisen kanssa, oli hän vakuutettu, että hänellä oli pari lurjusta edessään. Mutta ennen kuin hän oli nähnytkään kreivinna Orloffia, oli hän vakuutettu, että hän petti liiketovereitaan, jalosukuisia herroja Anderson ja Inderdale ja että hän otaksuttavasti oli yhteistoiminnassa itse varkaan, tuon salaperäisen punatukkaisen kanssa.
Mitenkä oli etsivä tullut tuohon vakaumukseen?
Ensikseenkin, koska hän oli tullut selvyyteen siitä, että punatukkainen oli ollut madame Orloffin matkaseurana. Krag oli itsekseen tullut siihen käsitykseen, amerikalaisten kertoman perusteella, tapaamisesta Lilleströmmenissä.
Molemmat amerikalaiset olivat yllättäneet kreivinnan. Hän ei ollut odottanut tapaavansa heitä ennen kuin junan saavuttua Kristianiaan. Sen vuoksi täytyi hänen kiireesti järjestää niin, etteivät amerikalaiset saisi huomata hänen olevan yhtä seuraa punatukkaisen kanssa. Hän pani ajattelematta toimeen pienen komedian hävyttömästä tirkistyksestä ja tunkeilevasta vieraasta. Ei ole ihmettelemistä, että punatukkainen ensi hetkellä tuli vähän hämilleen. Vaan ettei hänen tarvitsisi olla epätietoisena kreivinnan käyttäytymisen syistä, sanoi tämä ääneen ja selvästi: "Herra Anderson ja herra Inderdale, olkaa ystävällisiä ja auttakaa minua tuota herraa vastaan." Tämän kautta tiesi punatukkainen ketä herrat olivat ja vetääntyi takaisin.
Kun Asbjörn Krag astui sisään amerikalaisten huoneustoon oli hän siinä varmassa käsityksessä, että nämä johtopäätökset olivat oikeita. Huoneusto näytti kuten moni muukin "parempi" samanlainen; koko joukko pieniä kapistuksia hyllyillä, sohvia tyynyineen, valokuvia kehyksissä mahonkipöydällä ja huonoa taidetta seinillä. Saattoi ajatella, että huoneusto kuului jollekin pankkitirehtöörin leskelle, joka oli tullut pakotetuksi järjestämään elämänsä yksinkertaisemmin ja vähemmän suurenmoisesti ja siksi vuokrannut koko "perhevarusteet."
Kreivinna ei näyttäytynyt heti. Lamput paloivat edelleenkin huoneustossa ja Asbjörn Krag oli tilaisuudessa pääsemään selville huoneuston asemasta.
Herrat ohjasivat etsivän ensin ruokasaliin. Täällä näkyi vielä jälkiä keskeytyneestä juhla-ateriasta. Jääjäähdyttäjässä nikkelialustalla oli kaksi samppanjapulloa, joista toinen oli avattu, toinen aukasematta. Uskonnollisen neuvoston jäsen Wisconsinista sanoi: "No, ja, hm, hm", koettaen peittää pulloja lautasliinalla.
Hetkisen katseli Krag tyhjiä osterinkuoria joita oli pinottu lautasille, ja jääreunusteista pientä kulhoa jossa oli venäläistä kaviaaria ja sanoi:
"Yksinpä lähetysystävätkin Amerikassa osaavat syödä."
Mr Inderdale nykäsi pahastuneena päätään.
"Olemme tilanneet illallisen kolmelle, eräästä hotellista", sanoi hän "ja me emme tosiaankaan voi sille mitään, että tavat tässä köyhässä maassa ovat totuttaneet hotellin lähettämään kaiken tuon hienouden. Minä — henkilökohtaisesti…"
"Erehdytte täydellisesti", väisti Krag, "tahdoin ainoastaan lausua ihastukseni. Yksinpä norjalais-amerikalainenkin olisi saattanut hävetä jos olisi tarjonnut ylhäiselle ja kauniille naiselle yksinkertaisempaa ruokaa."
"Niin, tietysti, ja, luonnollisesti se on vain sitä kun etsivä tarkoittaa", pisti mr Anderson tyynnyttäen väliin ja mr Inderdale pöyhistihe vähäsen imarreltuna ja tyytyväisenä.
"Täällä siis seura istui", sanoi Krag, "kun varas tuli eteisen ovesta."
"Minä pidän selviönä", sanoi mr Anderson, "että punatukkaisen lurjuksen on täytynyt tulla eteisenovesta, meidän istuessamme ja aterioidessamme."
"Kenties oli seura niin iloinen, ettei sen vuoksi kuultu eteisenoven käyvän?"
"Kuinka voitte luullakaan!" huudahtivat molemmat yhdestä suusta.
"Tai kenties", jatkoi Krag, ottaessaan pöydältä muutaman lyijykynälaskelman, "tai kenties oli seura niin kiintynyt arviolaskelmiinsa, ja se oli syynä."
Mr Andersonin onnistui viime hetkellä nykäistä paperin Asbjörn Kragin kädestä. Mutta etsivän oli kuitenkin onnistunut panna merkille erinäisiä lukuja, jotka olivat paperille kirjoitetut. Ne olivat korkeita määriä — laskelmia dollareista, ruplista ja kruunuista.
"Saatan ymmärtää", sanoi Krag, "että juhlaa ja illallista ei pidetty yksinomaan juhlan vuoksi, vaan että oli jokin muu tarkoitus. Herrat halusivat lopultakin päästä sopimukseen madamen kanssa esim. maksusta, mitä hänellä oli myytävänä. Sopimus saatiin aikaan ja madamemeni noutamaan mitä hänellä oli myytävänä."
Molemmat amerikalaiset säpsähtivät.
"Erehdytte", sanoi mr Anderson. "Te panette kokoon yksityiskohtia, joilla ei ole pienintäkään tekemistä asian kanssa. Ja asia on se, että kreivinna Orloffin kaulakoriste on varastettu. Se, eikä mitään muuta. Olkaa ystävällinen ja pysykää siinä."
"Sehän on juuri mitä minä teen", vastasi Krag, antamatta toisen äkäsyyden itseään lainkaan häiritä, "haluan nimittäin saada todennetuksi minkä syyn takia madame läksi pöydästä."
"Hän aikoi tuoda kirjeen käsilaukustaan. Mutta tuossahan kreivinna onkin. Hän saattaa itse kertoa koko asian teille."
Verhot liukuivat syrjään ja kreivinna Orloff astui sisään. Hän meni suoraan Asbjörn Kragin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:
"Eikö totta, te olette poliisimies, jonka piti tuleman. Voitteko hankkia takaisin koristeeni?"
"Varmasti", vastasi Krag, katsellen tarkasti venakkoa, "kun vain saan tietää kolme asiaa."
"Mainitkaa ne, herrani!"
"Missä varkaus tapahtui, minkänäköinen varas oli ja mistä akkunasta hän hävisi?"
Asbjörn Krag lausui nämä sanat hitaasti ja painolla, kuten olisi halunnut panna niihin jotain erityistä merkitystä, mutta itse asiassa saadakseen itselleen aikaa muodostaa käsityksensä venakosta.
Hän ajatteli:
Hän on kaunis. Hän on 30 vuotias. Hän on viisas. Hänellä on kylmät ja laskevat silmät. Hän esiintyy kuin mailmannainen. Hän ei anna noiden kahden rötkäleen Villistä Lännestä käyttää itseään hyväkseen. Kun hän pakoittautuu olemaan heidän seurassaan, tapahtuu se varmasti sentähden, että hänellä on siitä jotakin etua. Hänellä on jokin tärkeä syy oleskelunsa Kristianiassa, muuten hän ei menettäisi aikaansa täällä.
"Seuratkaa mukana", sanoi kreivinna, "niin näytän teille kaikki!"
Hän meni edellä toiseen salonkiin ja herrat seurasivat perässä.
Mr Anderson kiiruhti huomauttamaan:
"Etsivä tahtoo välttämättömästi tietää, miksi jätitte aterian ja menitte tähän huoneeseen. Niin kuin sillä olisi jotakin merkitystä kaulakoristeen varkauteen, että tulitte täältä hakemaan paria kirjettä."
Madame heitti nopean silmäyksen mr. Anderssoniin ja sanoi:
"Niin, minun piti hakea kirjeet."
Krag ymmärsi komedian vaan ei ollut ymmärtävinään. Hän oli kuitenkin enemmän kuin ennen vakuutettu, että kaulakoriste ei ollut pääasia tässä jutussa.
Kreivinna selitti:
"Seistessäni ja hakiessani esiin kirjeitä hyökkäsi rosvo kimppuuni. Otaksuttavasti oli hän seissyt noiden paksujen verhojen takana. Minä huusin apua, ja kun varas kuuli, että huoneustossa oli enemmän väkeä, repäsi hän itselleen kaulakoristeeni ja syöksyi ikkunalle. Ennen kuin ystäväni ehtivät pidättää hänet, oli hän hävinnyt."
Krag meni akkunan luo ja katsoi ulos.
Hän ymmärsi heti, miten pako oli tapahtunut. Akkunan ulkopuolella, joka oli ahdasta pihaa kohti, oli pieni rautaparveke ja alapuolella 3:nen kerroksen kohdalla oli samanlainen, samaten toisen kerroksen ja siitä maahan ei ollut korkeata hyppäystä. Paossa ei ollut mitään vaikeuksia.
Krag tarkasti akkunalaudan hyvin huolellisesti ja näki selviä jälkiä valkeassa maalissa. Hän meni takaisin huoneen läpi, sysäsi verhot syrjään ja tarkasti lattian.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö varas olisi ollut sisällä. MuttaKragilla oli hyvä halu sanoa kreivinnalle:
"Rakas kreivinna, tehän olette itse laskenut hänet sisään."
Tähän asti oli koko tutkimus huvittanut Asbjörn Kragia kuten jokin leikki. Hän oli nimittäin aivan selvillä siitä, että hänet oli onnistuttu saamaan mukaan täydelliseen narripeliin. Ei ainoastaan siinä merkityksessä, että asianomaiset pettivät häntä, vaan vielä enemmän siksi, että he keskenään pettivät toisiaan. Kragilla oli tosiaankin hyvä halu sanoa: "Hyvät herrat, kunnioitettava kreivinna, minä en voi olla tekemisissä asian kanssa, missä minua yritetään pitää narrina." Mutta hän oli yht'äkkiä saanut personaallista mielenkiintoa, saadakseen tietää, mitä kätkeytyi noiden salaperäisten henkilöiden esiintymiseen. Siksi päätti hän jatkaa peliä.
"Sallitteko", kysyi Krag, kääntyen kreivinnaan ja oikeastaan vain muodon vuoksi ottaen esiin muistikirjan ja kynän, "sallitteko, että merkitsen muistiin, minkänäköinen tuo julkea rosvo oli?"
"Luonnollisesti", sanoi madame ja hänen kasvonsa saivat miettivän ilmeen, "koetan kertoa niin tarkkaan kuin suinkin."
Vaitiolo. Krag hymyili.
"Onko niin vaikeata", sanoi Krag, "selvittää miehen ulkonäkö?"
Venakko vilkaisi häneen nopeasti:
"Mitä tarkoitatte? Ettekö halua saada mahdollisimman tarkat tuntomerkit?"
"Kiitos, kyllä."
Krag näytti erinomaisen vakavalta. Itsekseen mietti hän: "Nyt hän jo on keksinyt yhden:" Ja aivan oikein — venakko alkoi:
"Pitkä ja hoikka, tumma sekä hyvin hieno. Sileäksi ajellut kasvot. Kaiketikin kolmen- ja neljänkymmenen vuoden välillä. Puhui norjaa, oli norjalainen."
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Krag, "puhutteliko hän teitä?"
"Kyllä, hän kuiskasi muutamia uhkaavia sanoja minulle, käskien minun olla hiljaa, muuten hän tappaa. Hänellä oli revolveri kädessä. Sen jälkeen repäsi hän koristeen kaulastani…"
"Madame siis ymmärtää myöskin norjankieltä?" kysyi Krag.
"Jonkun verran", sanoi kreivinna hymyillen, "kuulustelkaa vain minua, niin saatte huomata. Mieheni käänsi useita norjalaisia teoksia venäjäksi."
"Olette siis leski?"
"Olen", vastasi hän, synkän varjon liidellessä yli kasvojen, "mieheni kaatui Itä-Preussissa vuosi takaperin. Hän otti osaa Tannenberg'in taisteluun."
Krag ymmärsi heti, kiitos kehittyneen vaistonsa, että kreivinna nyt puhui totta. Äänessä oli jotain vakavaa ja surullista.
"Kreivi ja kirjainkääntäjä?" mutisi Krag kysyvästi
Kreivinna kävi äkkiä jälleen vilkkaaksi. Hänellä oli oma, melkein ärsyttävä tapansa katsoa Kragiin.
"Älkää missään tapauksessa menettäkö käsitystänne venäläisen arvonimen takia", vastasi kreivinna. "Voin kertoa teille, että Kaukasiassa miehellä ei tarvitse olla kuin viisi eläintä ja huono laidunmaa, niin kutsuu hän itseään heti ruhtinaaksi. Mutta me kuulumme tosiaankin erääseen sivuhaaraan, kuuluisasta venäläisestä Orloff-suvusta. Vaan miehelläni ei ollut kyllin varoja pitää yllä suvun loistoa. Hän oli reserviupseeri ja eli hyvin pienillä koroilla. Sen sijaan, että olisi tehnyt velkoja, katsoi hän edullisemmaksi tehdä työtä. Hänellä oli suuria kirjallisia taipumuksia. Mutta miksi kysytte kaikkea tätä?"
"Siksi", vastasi Krag, "että mieltäni aina kiinnittävät asiakkaitteni personaalliset olosuhteet."
"Jatkammeko jälleen tuntomerkkejä", kysyi kreivinna "minä luulin, että poliisilla aina on kiire."
"Olette tosiaankin oikeassa", vastasi Krag tarttuessaan silminnähtävällä mielenkiinnolla jälleen muistikirjaansa, "siis, hänellä oli punainen tukka, eikö totta?" Kesti tosiaankin silmänräpäyksen, ennen kuin kreivinna huomasi vastaansanoa. Ja tämän pienen hetken oli Kragin katse suurimmalla tarkkuudella kiinnitetty häneen. Tyytyväinen, melkeinpä hyväntahtoinen hymy leikki hänen suupielissään. Äkkiä säpsähti kreivinna ja hän ei voinut estää hienon punan kohoamasta kasvoilleen. Mutta hän hilIitti itsensä pian. Kaksi herroista eivät lainkaan olleet huomanneet hänen liikutustaan.
"En ymmärrä, mihin pyritte", sanoi hän, "minähän nimenomaan huomautin teille, että mies oli pitkä ja tumma."
Krag näytteli hämilläänolevaa aivan mainiosti.
"Pyydän hyvin paljon anteeksi", sanoi hän, "se oli tosiaankin anteeksiantamaton hajamielisyys puoleltani. Ajattelin kokonaan toista henkilöä. Ajattelin sitä punatukkaista rautatievaunussa."
"Kuka on teille kertonut hänestä?"
"Nämä molemmat herrat. Mutta muuten aivan sattumalta."
"Se oli vain turhanpäiväisyys", sanoi kreivinna Orloff, "mies tirkisteli minua hävyttömästi koko ajan. Jos en olisi matkan johdosta ollut niin väsynyt, en kai olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota."
"Ymmärrän", sanoi Krag, "se oli joku, joka halusi seikkailua saavuttuaan Kristianiaan. Yksinäinen nainen joka matkustaa, saattaa helposti joutua tuontapaisten julkeitten veijarien yrityksille alttiiksi, eikö totta, hyvät herrat?"
Mr Anderson myönsi heti, mutta herra Inderdale vetääntyi päättävästi taaksepäin.
"Minulla ei ole kokemuksia sellaisten ihmisten joukossa", sanoi kreivinna, "enkä halua saadakaan."
Samassa nosti Krag kätensä ylös. Hän kuunteli.
"Minusta tuntuu varmasti kuin kuulisin jotakin ulkoa, eteisen ovelta", sanoi hän, "hiipiviä askeleita…"
Molemmat herrat säikähtyivät silmiinpistävästi. Mr Anderson hyökkäsi heti ulos ja hänen kintereillään mr Inderdale. Krag jäi näin ollen hetkiseksi kahdenkesken venakon kanssa ja se oli hänellä tarkoituksenakin.
Hän kumartui kreivinnaa kohti ja sanoi kuiskaten, mutta päättävästi:
"Minun täytyy ehdottomasti saada puhua kanssanne huomenna, ilman näiden herrojen läsnäoloa. Tulen tänne täsmälleen kello kaksi. Oletteko silloin täällä?"
Hetkisen mietittyään kysyi kreivinna:
"Oletteko ystäväni?"
"Olen", vastasi Krag, "olen teidän ystävänne enemmän kuin näiden herrojen. Se on siis sovittu?"
"Emmekö mieluummin voisi tavata jossain hotellissa tai kahvilassa?"
"Ei, mieluimmin täällä, sillä minulla on jotain vakavaa kanssanne puhuttavana."
"Silloin se riippuu siitä jos saan molemmat herrat täältä pois siksi."
Amerikalaiset tulivat sisälle jälleen.
"Ei siellä mitään ollut", sanoi mr Anderson.
Krag ei osottautunut olevan vähääkään hämillään tai hämmästynyt.
"On joka tapauksessa parasta olla varovainen, koska näyttää siltä, että teitä seurataan. Nyt olen kuitenkin saanut täysin tyydyttävät tuntomerkit ryöstäjästä. Häntä ei, toivon, ole vaikeata löytää. Se on varmaankin joku niistä epäilyttävistä olioista, joita poliisin silmälläpidon alaisina on koko joukko tällaisena aikana. Kenties jo huomenna voin antaa herroille selityksen. Mutta minun on vähäsen vaikeata järjestää aikaani, minulla on muitakin asioita järjestettävänä. Sopiiko herroille, että tapaamme huomenna kymmenen minuuttia yli kahden toisemme Continentalissa?"
Molemmat amerikalaiset katsoivat kysyvästi toisiinsa. Sen jälkeen nyökkäsivät he. Kyllä, se sopii mainiosti.
Krag jätti seurueen, kehoitettuaan heitä jatkamaan keskeytynyttä illallistaan.
Tultuaan kadulle, missä auto edelleenkin odotti, pani hän jälleen merkille merimiespukuisen herran.
Auto odotti aivan katulyhdyn alla ja vieras asettui aivan lähelle lyhdynvaloa, voidakseen paremmin nähdä Asbjörn Kragin kasvot.
"Etsittekö minua?" kysyi Krag.
Puhuteltu puristi päätään.
"Etsittekö minua?" kysyi Krag jälleen, tällä kertaa saksaksi.
"En", vastasi toinen.
"Mitä sitte tirkistelette?"
"Se ei kuulu teille."
Krag etsi jotakin taskuistaan.
"Etsittekö mahdollisesti", kysyi hän, "mr Andersonia tai mr Inderdalea, tai kenties kreivinna Orloffia?"
"Se ei kuulu teille", sanoi toinen jälleen.
Krag näytti poliisimerkkinsä.
"Eikö?" kysyi hän.
"Se ei sittenkään kuulu teille", sanoi mies yhä enemmän luotaantyöntävänä.
"Hyvästi", sanoi Krag.
"Hyvästi, herrani."
Krag astui autoon ja ajaessaan alaspäin ajatteli hän: "Tuo on neljäs joka yrittää vetää minua nenästä tänään. Huomenna on minun vuoroni."
Vähää vailla kello kahta nähtiin Krag väentungoksessa Karl Johanilla. Seurassaan oli hänellä yksi etsivän-osaston nuorempia virkamiehiä. Krag puhui ja toinen kuunteli tarkkaavaisena, nyökäten silloin tällöin, ikäänkuin merkiksi, että oli ymmärtänyt.
"Uudistan siis", sanoi Krag, "että tarkoituksella olen järjestänyt tapaamisen noiden molempien herrojen kanssa, estääkseni heidät olemasta jossain muussa paikassa. Niin ollen täytyy teidän saada heidät pysymään ainakin tunnin ajan Continentalin yksityishuoneessa. On samantekevää mitä syitä keksitte. Sanokaa, että minä tulen ja että heidän välttämättömästi täytyy odottaa. Ei se niin vaikeaksi teille käy, rakas ystävä, keksiä jokin asia pitääksenne keskustelua yllä odotuksen aikana. Puhukaa sodasta."
"Mutta herrojen luonteet", kysyi etsivä, "antakaa jonkinlainen viittaus niistä."
"Molemmat ovat täydellisiä lurjuksia", sanoi Krag, "muita yksityiskohtaisempia tietoja heidän luonteestaan en osaa antaa. Eikä se ole välttämätöntäkään. Toinen on pahempi kuin toinen. Hän, joka todennäköisesti on suurempi lurjus on nimeltään Inderdale, on uskonnollinen ja johtaja eräässä norjalais-amerikalaisessa vapaa-uskolaisseurakunnassa, nimeltään 'Enkeliensiivet' tai jotakin siihen suuntaan. Kokonaisuuteen nähden ällöttävä mies. Hänen kanssaan voitte puhua mailman pahuudesta ja kevytmielisyydestä ja toisen kanssa hauskoista varietétytöistä ja sen semmoisista. He ovat hyvät ystävät, eroamattomat, kaatakaa niihin wiskyä."
Molemmat etsivät olivat nyt saapuneet Yliopistokadun kulmaan, kun Asbjörn Krag pienellä liikkeellä huomautti, että jokin erikoinen oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Toinen vilkasi hänen katseensa suuntaan.
"Näettekö tuon miehen tuolla, sinisessä puvussa ja lyhyellä takilla?" kysyi Krag.
"Näen; hän joka seisoo ja katselee kirjakaupan ikkunassa."
"Aivan oikein. Kello on vielä muutamaa minuuttia vajaa kahdesta ja pelkään, että minun täytyy antaa teille vielä yksi tehtävä. Mitä ajattelette tuosta miehestä?"
Etsivä katseli tutkien miestä.
"En voi nähdä hänen kasvojaan", sanoi hän, "mutta puvusta päättäen on hän merimies — meriupseeri tai kauppalaivuri. Hän seisoo ja katselee ulkolaisia kirjoja; kenties on hän ulkomaalainen."
"On, hän on ulkomaalainen", sanoi Krag, "haluaisin kernaasti saada tietää hänen hommistaan. Koettakaa ottaa selvää missä hän asuu. Mutta tämän asian takia ette saa jättää molempia amerikalaisia. Luulisin, että tapaatte jonkun tovereistanne tähän aikaan Karl Johanilla. Pyytäkää hänen seuraamaan merimiestä."
"Eversen tuli äsken juuri vastaan", sanoi etsivä, "hän sivuuttaa meidät kyllä pian jälleen, sillä hän kävelee täällä aina edestakaisin kävelyaikana, pyydän hänen seuraamaan tuntematonta."
"Tehkää niin; minä tulen hotelliin kolmen ajoissa. Ilmoittakaa ovenvartialle."
Etsivät erosivat. Krag otti auton ja ajoi Drammensvejen 230 tapaamaan venakkoa. Hänen toverinsa järjesti tyydyttävästi uuden tehtävänsä koskeva tuntematonta ja tasan kymmenen minuuttia yli kahden astui hän sisään Continentalin yksityishuoneeseen, missä molemmat norjalais-amerikalaiset jo istuivat ja odottivat. He olivat toivoneet saavansa nähdä Kragin ja hämmästyivät kun toinen astui sisään. Etsivä sanoi nimensä, Holmsen, ja selitti, että täytyi odottaa Asbjörn Kragia.
Alussa näyttivät molemmat amerikalaiset happamilta, mutta Holmsenin ystävällisyys sai heidät pian paremmalle tuulelle. Pöydälle tuli kylmää totia joka äkkiä juotiin, vaikkakin mr Inderdale, tosin ilman suurempaa pontta, kiinnitti huomiota siihen, että hän ei kärsinyt väkijuomien nauttimista missään muodossa, jos niin tehtiin piti sen tapahtua "omassa seurassa." Ja sitä jatkettiin "omassa seurassa."
Oltiinhan yksityisessä huoneessa.
Koska Holmsenilla ei ollut aavistustakaan mistä syystä molemmat herrat olivat hakeneet Asbjörn Kragia, ei hän saattanut ruveta puhumaan varastetusta kaulakoristeesta. Tämän ymmärsivät herrat heti, eivätkä hekään puhuneet mitään. Sen sijaan jouduttiin puhumaan sellaisista aineista, kuin lisäytyvästä jumalattomuudesta, joka jumalattomuus teki välttämättömiksi sellaiset yritykset kuin "Enkeliensiivet." Edelleen kertoi Holmsen viimeisistä tapahtumista "yhdistyneitten savupiipunpuhdistajien yhdistyksen" naamiohuveista, joihin iloihin poliisin yöllä oli pakko sekaantua. Nämä paljastukset antoivat mr Inderdalelle jälleen tilaisuuden puhua hirveästä jumalattomuudesta, minkä jälkeen hän pyysi tietoa milloin hän, ei aivan kaukaisessa tulevaisuudessa, olisi tilaisuudessa olemaan läsnä tuollaisessa juhlassa, voidakseen antaa lehdelleen "Enkelinsiivet", Wisconsinissa, silminnäkijän kuvauksen synninlammikoista vanhassa maassa. Tällaisissa sivistyneissä ja rakentavissa keskusteluissa kului aika, kello tuli lähemmä puolta neljää ja molemmat amerikalaiset herrat alkoivat käydä kärsimättömiksi. Silloin tuli muuan palvelija ilmoittamaan, että Holmsenia haluttiin puhelimeen.
Holmsen meni puhelinhuoneeseen eteisessä.
Soittaja oli Krag ja hänen äänensä ei ollut enää niinkään leikkisä.
"Tahdotteko sanoa molemmille herroille", sanoi hän, "että minä en voi tulla."
"Mitä minä niille sitte teen?" kysyi Holmsen.
"Sanokaa, että minä erään sangen tärkeän asian takia, joka vaatii henkilökohtaista läsnäoloani, olen estetty muutamaan tuntiin tulemasta. Voimme sopia uudesta tapaamisesta esimerkiksi kello kuusi. Antaa niiden tulla konttoriini."
"Tarkoitatteko todellakin, että minun pitäisi vetää niitä ympäri koko ajan. Nuo loistokappaleet teeskentelevistä norjalais-amerikalaisista inhoittavat minua."
"Saatte tehdä miten haluatte", sanoi Krag, "joko annatte niiden mennä tai olette yhdessä, mutta missään tapauksessa ette saa laskea niitä silmistänne. Vastaatte siitä, että millä hetkellä tahansa voin saada ne käsiini."
"Mutta jos herrat haluavat lähteä kaupungista?" kysyi Holmsen.
"Sitä ei saa sallia millään ehdolla", vastasi Krag.
Ja hiljaa lisäsi hän:
"Oletteko asestettu, Holmsen?"
"Olen", vastasi toinen.
"Silloin ymmärrätte kyllä?"
"Kyllä ymmärrän. Pidän tarkkaa vaaria."
Holmsen, joka Kragin äänestä ymmärsi, että jotakin vakavaa oli tekeillä, kysyi edelleen:
"Mitä esteitä olette saanut?"
"Jotakin hyvin ikävää", vastasi Krag. "On tapahtunut murha."
"Milloin?" kysyi Holmsen.
"Kello kahden ja kolmen välillä."
"Tulin tänne hotelliin täsmälleen kymmenen minuuttia yli kaksi ja silloin istuivat amerikalaiset täällä."
"Ja molemmat ovat koko ajan olleet siellä?"
"Ovat, yhdessä minun kanssani."
"Hyvä, jos seuraatte heitä, niin pankaa tarkkaan mieleenne, mitä hepuhuvat ja mitä tekevät, mutta älkää puhuko tapahtumasta mitään.Molemmat herrat asuvat kalustetussa huoneustossa Drammensvejen 230,Olisi hyvä jos voisitte estää heidän menemästä sinne."
"Miksikä?"
"Siksi, että murha on tapahtunut siellä", vastasi Krag.
"Hyvä, teen parhaani."
Holmsen meni jälleen norjalais-amerikalaisten luo ja selitti heille syyn Kragin poissaoloon, mikä suuressa määrin tuntui harmittavan herroja.
Mr Inderdale nousi suuttuneena ylös ja napitti takkinsa.
"Minä en ymmärrä tuollaisia omituisia lykkäyksiä ja väittelyitä", sanoi hän, "luulin, ettei se olisi ollut lainkaan vaikeata täällä Kristianiassa saada kiinni varaslurjus."
"Kysymys on siis varkaudesta?" kysyi Holmsen. "Herroilta on varastettu."
"Ei meiltä", vastasi mr Anderson, "mutta eräältä rouvalta, hyvin hienolta rouvalta."
"Hyvin siveä rouva", mutisi mr Inderdale, siveellisesti päätään pudistaen, "kallisarvoinen koriste on varastettu häneltä."
"Ja Krag on saanut kaikki mahdolliset tiedot?"
"Kaikki!"
"Silloin minä ymmärrän kaikki", sanoi Holmsen, "herrat eivät vain tunne Asbjörn Krag'in menettelytapoja. Kun hän tällä tavoin sopii tapaamisesta tunti tunnin jälkeen merkitsee se vain, että hän on jäljillä. Hän haluaa nähdä teidät, hyvät herrat, kello kuusi konttorissaan. Se ei tahdo sanoa mitään muuta kuin että Asbjörn Krag siihen mennessä on saanut tutkimuksensa valmiiksi ja aikoo esittää teidät varkaalle ja jättää koristeen takaisin tuolle ylhäiselle ja siveälle rouvalle."
Molemmat amerikalaiset katsoivat ällistyneinä toisiinsa.
"Koristeen, hm", mutisi Inderdale ajatuksissaan.
"Niin", sanoi Holmsen, joka varsin hyvin huomasi amerikalaisen salaperäisen hämmennyksen, "koristeen, joka on varastettu."
Mr Inderdale palasi todellisuuteen, "luonnollisesti", huudahti hän "luonnollisesti. Uskotteko tosiaankin niin?"
"Olen vakuutettu siitä, hyvät herrat", vastasi Holmsen. "Herrat saattavat tyyneesti odottaa. Sitä paitsi on nyt päivällisen aika. Jos vain mahtuu yhteen tai toiseen ruokasaliin, gulassit kuin ottavat kaiken tilan, niin täällä Kristianiassa saa koko hyvää ruokaa. Mihinkään parempaan emme ennen kuutta voi ryhtyä."
"Minä tarjoon", sanoi mr Anderson käsiään hieroen, "Europassa syödään ja juodaan hyvin."
Mr Inderdale nosti varottaen kätensä.
"Pöytä jossain syrjässä", sanoi hän, "kunnioittakaa minun moraalista vakaumustani."
Herrat lähtivät.
… Sillä aikaa, kun tämä keskustelu tapahtui Continentalissa, oliAsbjörn Krag saanut kokea suuren hämmästyksen.
Kun hän kello kaksi saapui kalustettuun huoneustoon Drammensvejen 230, tapasi hän venakon yksin kotona, kuten oli odottanutkin. Hän otti Kragin vastaan kuten kaikki venäläiset ottavat vieraansa vastaan, välttämättömillä paperosseilla.
"Älkäämme hukatko aikaa", sanoi Krag heti, "olkaa avomielinen minulle.Miksikä olette pettänyt molempia amerikalaisia?"
"Jos minä nyt kieltäydyn olemasta avomielinen?" kysyi venakko.
"Silloin ei mitään muuta", sanoi Krag nauraen, "kuin että minä yritän vakavasti löytää varkaan."
Venakko ei edes yrittänytkään peittää hermostuneisuuttaan ja suuttumustaan.
"Sen jälkeen kuin eilen minut jätitte", sanoi hän, "olen kovasti miettinyt teidän omituista käyttäytymistänne. Olen kiintynyt siihen mitä sanoitte, että lupasitte olla ystäväni. Pysyttekö siinä?"
"Täydellisesti", sanoi Asbjörn Krag, "minut ovat kylläkin palkanneet nuo kaksi amerikalaista herraa, mutta kun olen tullut vakuutetuksi, että kaikki kolme koetatte valehdella minulle, olen valinnut olla ystävä eniten miellyttävän kanssa. Ja olen valinnut teidät. Mutta teen sen vain ja ainoastaan siksi, että tahdon saada selvän valheesta ja totuuden esille."
Venakko kuunteli tarkkaavaisena jokaista sanaa kuin Asbjörn Krag lausui ja kun hän oli huomaavinaan eräänlaisen sydämellisyyden etsivän äänessä, tyyntyi hän jonkun verran.
"Annan teille tiedon, joka kenties ei teitä niinkään paljoa hämmästytä", sanoi hän, "Mitään kaulakoristetta ei ole varastettu."
"Olette oikeassa, rouvani", vastasi Krag, "tämä tieto ei hämmästytä minua lainkaan. Saatte luvan myöntää vielä erään asian, ennenkuin pääsemme kunnollisen keskustelun alkuun."
"Ja se on?" kysyi hän uteliaana.
"Ei löydy myöskään mitään varasta", vastasi Krag.
Venakko käänsi katseensa pois, kuten olisi hävennyt sitä komediaa, jota oli näytellyt.
"Olette oikeassa", vastasi hän, "myönnän sen kernaasti, sillä te ymmärrätte sen joka tapauksessa. Ei ole mitään varasta. Kaikki on minun keksintöäni; se on kenties ollut huono juoni, mutta minulla oli määrätty tarkoitus sillä ja minun täytyi toimia nopeasti."
"Antakaa minun kuulla tarkoitus", pyysi Krag.
"Silloin täytyy minun antaa teidän tietää", sanoi hän, "asioiden todellinen laita ei mitenkään voi kiinnittää poliisin mieltä. Kysymyksessä ei ole mikään rikollinen juttu."
"Onko se mahdollisesti rakkausjuttu?" kysyi Krag hymyillen.
"Ei; ei sekään. Mutta poliisilla ei ole oikeutta sekaantua siihen."
"Unohdatte", sanoi Krag, "että on tehty ilmoitus. Ulkomaalaiset, jotka näyttelevät sellaisia komedioja, saattavat helposti saada kanteen väärästä ilmoituksesta."
"Minä en ole ilmoittanut asiata", sanoi madame, "ne ovat herratAnderson ja Inderdale."
"Mutta nuo herrat ovat menetelleet hyvässä uskossa niin, eikä voida siis rangaista."
"He eivät lainkaan ole toimineet hyvässä uskossa", huudahti hän melkein sydämistyneenä. "Nuo herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että mitään koristetta ei ole varastettu."
Kragin täytyi nauraa.
"Se oli hämmästyttävä tieto", sanoi hän. "Se tuli tosiaankin yllätyksenä. Minä luulin, että se olitte te, rouvani, joka syystä tai toisesta yrititte pettää noita kahta, nyt huomaan teidät kaikki samalla tasolla. Sepä oli hämmästyttävää. Ja nyt minun täytyy myöntää, että minä en näe selityksen vilahdustakaan siihen, miksi on pyydetty minun apuani."
"Kaikesta huolimatta olen se minä, joka olen koettanut pettää toisia", vastasi hän, "ja mikäli saatan ymmärtää, olen siinä myöskin onnistunut. Kerron teille kaikki siksi, että minä en halua poliisin sekaantuvan asiaan ja siksi, että tiedän poliisin vapaaehtoisesti vetääntyvän takaisin, saadessaan tietää asioiden kulusta. Molemmat herrat, Anderson ja Inderdale, ovat pari päivää sitte saapuneet tänne Englannin kautta Amerikasta ja minä olen tullut Venäjältä. Olimme sopineet keskenämme, että tapaamme täällä kuten on tapa ollut ennenkin. Nuo molemmat herrat ovat vuokranneet tämän huoneuston eräitä määrättyjä salaisia kokouksia varten."
"Niin pitkälle, olen minäkin ajatellut, oli kaikki totta", sanoi Krag "mutta valheet alkavat varmasti Lilleströmmenistä."
"Aivan oikein", vastasi venakko, "nuo herrat saivat sen omituisen mielenjuohtuman, että matkustaa minua vastaan Lilleströmmeniin. Se tuli odottamatta."
"Nyt olemme tulleet siihen pitkään, punatukkaiseen mieheen rautatievaunussa", sanoi Krag.
"Niin", vastasi venakko, "hänen nimensä on Müller. Hän ei ole maamiehiäni, mutta tunnen hänet. Minulla on liikeasioita hänen kanssaan. Olimme matkustaneet yhdessä hänen kanssaan Tukholmasta ja kun juna pysähtyi Lilleströmmenillä, meni hän ostamaan hedelmiä. Sillä aikaa nousivat amerikkalaiset junaan. Tiedätte itse, herra etsivä, mitenkä minä amerikkalaisilta salasin, että minulla oli mitään tekemistä Müllerin kanssa."
"Tiedän", vastasi Krag, "sen teitte tosi-naisellisella tavalla, olitte olevinanne kiusaantunut punatukkaisen herran tirkistelystä ja pyysitte amerikalaisten suojelusta. Se oli hyvin tehty ja nopeasti ajateltu. Mutta ystävänne oli selvästi myöskin sukkela käänteissään, sillä hän käsitti asian heti. Saisinko nyt tietää mikä asema herra Müllerillä on tässä omituisessa jutussa?"
"Sehän selviää siitä, mitä olen teille puhunut", sanoi venakko. "Minun ei kai tarvinne lähemmin selittää niitä salaperäisyyksiä, jotka verhoutuvat maailmansodan kulissien taakse. Ostetaan ja myydään loppumattomiin ja se ei ole ainoastaan ruokatavarat ja ampumatarpeet, jotka ovat kauppatavarana."
"Urkintaa", mutisi Krag, "se oli sitä kuin ajattelinkin."
"Miksi käytätte niin hirveätä sanaa", huudahti venakko kiivaasti "sitäkin löytyy eri lajeja, kuten kaikkea muutakin. Monta ihmistä, joita viitataan ja sanotaan urkkijoiksi, tekevät velvollisuutensa yhtä hyvin kuin nekin, jotka ovat taksoitusluetteloissa."
"Mutta te olette venäläinen, rouvaseni", väitti Krag.
"Minä en ole venäläinen sukujani", vastasi hän päätään pudistaen, "olen ollut naimisissa venäläisen upseerin kanssa, hän on kaatunut, meillä ei ollut lapsia, minulla ei ole mitään sukulaisia Venäjällä, minä olen yksin ja…"
"Niin", sanoi Krag, "jatkakaa."
"Minä toin tullessani", jatkoi hän hetken miettimisen perästä, "eräitä kirjallisia tietoja, jotka minun oli onnistunut salaa tuoda ja jotka olivat suuresta arvosta."
"Ja jotka herrat Anderson ja Inderdale olisivat vastaanottaneet ja myyneet, esim. Saksaan, ja joista teidän piti saada suuremman summan."
"Joka jo osittain on vastaankin otettu, niin, se on aivan oikein", lisäsi hän, "niin ovat asiani tällä hetkellä."
"Mutta sitte tulitte yhteyteen herra Müllerin kanssa ja sovitte, ettähänsaisi paperit, siksi, että hän tarjosi enemmän kuin nuo kaksi amerikalaista."
"Niin, tai muista syistä", sanoi hän.
"Pelastaaksenne arvonne noiden kahden amerikalaisen silmissä, sovitte keskenänne, että hän varastaisi paperit teiltä."
Venakko nyökkäsi.
"Nyt ymmärrätte kaiken", sanoi hän. "Se oli Müller, joka tunkeutui huoneustoon eilen illalla, sillä aikaa, kun minä samppanjalasin ääressä tein amerikalaisten kanssa kaupan. Olimme juuri tulleet sopimukseen ja minä olin tyyneesti mennyt sisimpään huoneeseen noutamaan 'kauppatavaraa', papereita nimittäin; Müller, joka sillä aikaa oli hiipinyt eteisen läpi huoneeseen 'yllätti' minut; hän repäsi paperit käsistäni ja niin pian kun näin, että hän oli ehtinyt akkunalaudalle, aloin huutaa apua. Molemmat amerikalaiset hyökkäsivät esiin. Mutta Müller oli tutkinut kaikki edeltäpäin ja tiesi, että hän helposti saattoi päästä alas pitkin rautaparvekkeita. Niin kaikki tapahtuikin. Amerikalaiset joutuivat raivoihinsa. Jos herrat eivät olisi olleet Amerikasta, jossa tuollaista sattuu useinkin, olen varma, että he olisivat alkaneet epäillä minua. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet. Sen sijaan päättivät he saada varkaan kiinni ja kääntyivät teidän puoleenne, herra etsivä. Mutta he eivät tahtoneet sanoa mitä oli varastettu, siksi mainittiin vain kaulakoristeesta, jonka minä annoin Müllerin käteen ja jonka tämä oli pannut parvekkeelle. He kai luulivat, että jos he teidän avullanne pääsevät varkaan jäljille, ei ole mikään vaikeus saada häneltä papereita pois. Nyt olen kertonut teille kaiken ja teidän kai täytynee myöntää, että poliisi tuskin voi tähän sekaantua. Mitä aiotte nyt tehdä?"
Krag katsoi kelloaan.
"Kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän, "tapaan minä molemmat amerikalaiset eräässä hotellissa, alhaalla kaupungissa."
Venakko nousi ylös.
"Menen takaisin hotelliini", sanoi hän, "jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, seuraan teidän mukananne alas kaupunkiin. Olen väsynyt ja haluan vähän levätä ennenkuin…"
"Ennenkuin?" kysyi Krag.
"Ennenkuin matkustan", sanoi hän ja katsoi tutkivasti etsivää."Ajattelen matkustaa tieheni illalla. Onko teillä mitään sitä vastaan?"
"Ei missään tapauksessa", sanoi Krag, "varsinkin jos otatte molemmat amerikalaiset ja herra Müllerin mukaanne. Me emme ole lainkaan iloissamme, saadessamme sen tapaista väkeä joukkoomme."
Venakko napitti vaitiollen hansikkaansa. Hän ymmärsi, että Krag ajatteli karkotusta.
"Eikö täällä huoneustossa ole mitään teille kuuluvaa?" kysyi Krag, kun he olivat astumassa eteiseen.
"Ei mitään" sanoi hän ja löi oven lukkoon.
Krag painoi hissinappulaa ja tämä tuli hitaasti ylös, samalla kun huriseva ääni ilmoitti sen olevan kulussa.
Huokaus kuului koneistosta ja hissi pysähtyi heidän eteensä.
Krag aukasi oven.
Sisällä istui, veltosti hissikorin seinään nojaten, kuollut mies. Hänellä oli verta paidanrintamuksessa, takinkauluksessa ja hansikkaissa.
Venakko päästi kirkunan.
Krag katsoi kuollutta ja ymmärsi, että se oli urkkija Müller.