"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"
"Sankarityön — pyh!"
"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on kerran koittava aika… Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta kuin sinä voit edes aavistaa."
Emma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä vakavammaksi.
"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin, niin saisit nähdä — kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut minulle, mutta — en tahdo näyttää paremmalta kuin olen — tuota tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen — minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari, jalo, suuri ihminen."
"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"
"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan valtansa alle. Miten ihmeellistä! — yksi ainoa pieni, punaisten, kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko elämälleni."
"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"
"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja silmät kosteina, hehkuvina, "jospa — hän — lausuisi — tuon sanan!"
Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits menkäämme kotiin, isä odottaa!"
Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan, että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen vaipan peittoon.
Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä. Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja puuroa, silittää lakanoita ja paitoja — se ei todellakaan ollut hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki kiusallisille aloille.
Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! — se ei tahtonut enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää, leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!
Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona, muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia — hän muisti hänet vielä viime näkemältä.
Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.
"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä, esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."
"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni, että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa, ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."
"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."
"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"
"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."
"Ei kiitoksia, poikaseni!"
"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa…"
"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!"
"Anna tulla vähän!" tarttui Jörgen Siversen puheesen.
Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on seassa…"
"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä Rörbyssä, poikani!"
Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi kirjan taskuunsa takaisin.
"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea", arveli joku joukosta.
Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin. Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen. Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä, että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta, koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta, teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä, yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa, auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten kanssa…"
Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"
"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin rahtuakaan!"
"Oo-hoh, sepä hullusti!"
"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla — vai miten vanha sinä olet? — luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä — höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"
"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on."
"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.
"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"
Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta hillitsi kumminkin itsensä.
Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua, kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa. Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi heidän vanhaan riitakysymykseensä.
"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."
"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi sitä koulussaan — pamppuohjelman asemasta."
Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa muuttuivat liidun värisiksi.
"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"
"Ei… en minä mitään sellaista tarkoittanut… hm! Arvelen vaan, että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."
Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.
"Hm!… Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on tulevaisuutta."
"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"
Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on…?"
"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"
"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin… hm…!" Hän tahtoi laskea kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.
Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä pois.
Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa. Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen, muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka, sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin… No, siinähän jo junakin oli!
Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari: "mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi. Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään käypi Lyshöjin laitoksessa."
Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.
"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"
Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon. Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi heti, keneltä kukat olivat.
Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan. Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi. Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.
"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!" huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.
Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon, koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:
"Kukkia kauneita täynnä on maa —ne talvi armoton jäätää;vain hetken ne henkiä laaksossa saa —elon nuoren jo kuolema päättää.
Muistonpa kukkia konsanaan ei yletä talven valta, niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan voi kohota hangenkin alta."
Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä. Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut, yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa. Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi kamariinsa.
Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä… voi, mitä on minun tehtävä!"
"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään voinut… Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"
"Minä litistin sormeni… Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet aavistaa…"
"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen magneettinen voima… Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"
"Ei, hän on kirkossa."
Siis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.
"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.
"Päätäni kivistää vähän."
Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"
"Erinomainen joulukakku, Emma!" kuului arkituvasta.
"Todellako!"
"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"
"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja, huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.
"Täällä sohvassa on tilaa… Oi, miksi ei?"
"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä."
Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli mennyt.
"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi… Ei, älä mene, armahin serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit jouluaamuna… oi, vastaa!"
Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits… Voi, päästä minut! Voi… Frits!"
Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.
Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti — mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti — se oli Knuut.
Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi kumminkin täydellisesti itsensä.
"Hyvää päivää! Hm… onko koulumestari kotona?"
"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.
"Jahah!"
Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä: "se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.
Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo. Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat, komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia ja aloekasveja.
Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin, jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta. Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään, kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.
Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa, vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä, valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni, lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.
Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen, astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa, huudahti!
"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",
"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle. "Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät asiat näytä olevan oikealla tolalla."
"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."
"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä käymään siellä."
"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuririisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!Paina toki puuta, Knuut!"
Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.
Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin, tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina. Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena — ei kukaan hänen kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen. Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin. Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi, että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan, ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat, etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat kaikki toverit kotipuoleensa — hänellä ei ollut kotia. Johtajan esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin. Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin — "työnjohtajani", oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa. Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa. No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää. Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan — sen voi hän sanoa kehumatta itseään — kuin yhdelläkään heistä? Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä — ja hän sai kernaasti pitää hänet.
Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen. Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.
"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai vasemmistolainen?"
"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi lukea vasemmistolaiseksi."
"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."
"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa sanotaan."
"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger esimerkiksi — hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi hänkin — vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on väännetty mahtavien käsistä."
"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"
"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa — ja kokous jäi sikseen."
Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin. Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.
"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.
"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin kummallisen kärtyiseksi."
"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?"
"Kyllä hän käy toisinaan."
"Silloin Emma on tietysti mielissään?"
"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu olevan hyvillänsä asiasta."
Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.
Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti, että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.
Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla. Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin ja lämpimin sydämmin!"
Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa. Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet joukon pikku esineitä.
Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn. Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä, jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta, kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä, mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön, ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä. Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta — sokerista ja munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista — tai merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon kyläläisille yhtä ja toista.
Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä vaikeaan valistustyöhön.
"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen täydellisesti vakuutettu, että se on… on… on… toimenpide, josta meillä on syytä ylpeillä".
"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa, onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."
Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan. Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä, ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä, läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer—kil—listä — sehän on minun vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä, juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja kansallinen kokous… Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset kaipaavat… kaipaavat… te ymmärrätte minua… kaipaavat vapautta, ilmaa, elämää!" — hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi, jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen ja… ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee 'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina ollut minun mielilauseeni."
Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle, mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän epäselvä.
Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.
Siitä kokouksesta pari sanaa!
Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä", arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa. Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."
"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan — hm!… tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa. Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. — Lopuksi hän esitti eläköön-huudon kuninkaalle.
Eräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa maltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen vapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset laitokset. "Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!" Yleisö muuttui levottomaksi. "Silläpä pojalla on maksaa!" kirosi Sören Hugger. "Hän on puolihullu", mumisi Frans Larsen. Lystrup oli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin kirjoitteli hän muistikirjaansa.
"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?" kysyi puheenjohtaja, eräs nuori talollinen naapuripitäjästä.
"Saanko minä?" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti kohosi näkyviin.
Lihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan täytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen kiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa käsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen, oikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten suoraapäätä tuleen.
"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme saaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden saarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä touhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä rakkaan vapauden henkivartiastoon — vapauden, tuon ihmeolennon, joka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä' tarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa."
Valtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan. Mieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että lautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota viime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi sormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.
Lystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki taas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi niitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt julkisen elämän alalla.
"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat purjehtivat?" jatkoi hän. "He viskaavat ensin kaikki laitokset ja asetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin purjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat kunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden."
Yksi ainoa kimakka, innokas "hyvä" kajahti joukon keskeltä kohti puhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman näköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ku… kuka se oli?"
"Niin, se juuri heillä on mielessä", jatkoi Lystrup. "Te ette voi aavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te mukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin miellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika… Muistakaamme esimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat meille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä… häh?"
"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?" huusiKnuut.
"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin! Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en, vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä, te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi? Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja jumalankieltäjille… 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!' Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää tällaisia suurvaltiollisia kokouksia — höh, eipä hulluinta!"
Hän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.
"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita osaavat."
Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää", arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.
Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt, kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.
"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" — Lystrup tirkisti kattoon, ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan päällensä — "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa…"
"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."
"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen. Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta. Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita, niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä, mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa, eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran kun kuulemme humua taistelutanterilta."
"Hy—y—vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut! eläkö—ön!"
"Siinä sait, koulumestari!" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään. "Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!" ärähti Jörgen Siversen ja iski silmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.
"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi tyhjennettävää", alkoi hän. "Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet hänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli 'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka — tietysti! Olen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud O—les—son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!"
Yleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli hehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa saattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.
"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä vapauden hoilotus", jatkoi Lystrup. "Meidän on oltava oikein kiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat keskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka haaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan uutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en luule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja puukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää heitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!"
Sillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän poistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. "Rautaa hän on, vanhaa rautaa, tuo Lystrup!"
Oven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari muuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta. Äkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.
"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun osoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver—rat—toman puheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita kansanvaltaisuuden puoltajia!"
Lystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa, kosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi häiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.
"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta tiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme, minne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein purjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen." Ja Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin näyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.
"Niin!" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. "Emmehän voi niin varmaan tietää, mut—ta…"
"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että tämä kansanvaltaisuuden touhakka eh—dot—to—masti päättyy hajaannuksella ja vallankumouksella, eh—dot—to—masti. Ketä kuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja ja oppimattomia koulumest… hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)… sosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia. Muodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on oikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki me olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki vapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta hallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan maassamme!"
"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä näin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä."
"Juuri niin! Me saisimme… saisimme… sosialistisen hallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit ja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja määräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut on lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet" — hän hiljensi ääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen näköisenä — "olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä hävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?"
"Ei, en minä ole siitä kuullut."
"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut räätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on lehti taskussani."
"Mitä te sitten teitte hänelle?"
Besser levitti käsiään. "Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän avitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee hän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö kahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' — Kuulkaa, mitä tuo hävytön uskaltaa:
"Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan."
"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä—vy—töntä? Mutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen lehteen… Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:
"Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.' Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana kohdella äänettömällä halveksumisella."
Besser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa luihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä halveksumistansa. "Mi—mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla nykimään. Suom.], poikaseni!"
"Jaa—ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte vaan toistanut, mitä hän… No, kukapa sitä sellaista oikein ymmärtää."
"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun näkyviini."
Asiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu ajan vaikeihin kysymyksiin. "Me saamme kestää kovia otteluja, kovia otteluja", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia piirittävää pientä ryhmää. "Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran Ranskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan — näen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen — sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas, sellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla — hän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo seinä."
"Oo—hoh!"
"Nii—in, ihan varmaan."
"Mitä hän sanoi?"
"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään — hän ei suoraan sanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen Siversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä, mitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan. Minun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin hänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät, hat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se ei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein varma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten tämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän puristi minun kättäni ja itki."
"Oo—hoh!"
"Ihan varmaan."
"Sanon vielä kerran", jatkoi Besser, "ja se on minun täydellinen ja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta hallitusmuodosta!… Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat täpösen täynnä väkeä!" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan tanskalaiseen kädenlyöntiin. "Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa politikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta… Tulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista jamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista kuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!"
Hän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin lihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.
Näytti siltä, kuin "puukenkäläiset" olisivat olleet enemmän alttiita sähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan aikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri puolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä. Vanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä ei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena moniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen eteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla ja alkoivat innokkaasti "väitellä". Missä tavattiinkin toisensa, pohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu kokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui arvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä oli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat jotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan, sillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta punaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla sellaisella!
Oka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut oikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka kerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen valkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa oli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!
Knuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston johtajalta. Tämä kirjoitti:
'Rakas Knuut Olsen!
Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani, niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava, mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä, rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'
Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"
Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa. Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi ja sai häiriötä aikaan.
Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken. Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle, joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille voimistelutemppuja ja miekkailua.
Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle. Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet, osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.
"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."
Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:
"Se nuoruusinto, mi voimaa juo maljasta hengen kuohuvasta, mi kohti uskoa katseen luo ja versoo valossa toivon maasta, mi kaikki uhraten käden suo totuuden, rakkauden palveluun, puolesta puhtauden taisteluun, — se mielein täyttävi kokonansa.
Syytäköön pimeys pilkkojaan ja paljastelkohon hampaitansa, näytelköön nautinto armauttaan, mua houkutelkohon innoissansa, tarjotkoon mammona kultiaan, painakoon väsymys jalkojain, mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.
Maan alla peikot ne raivotkoon kuullessa laulua nuorten puolla; mä itse sukua valon oon, sen eestä taistellen tahdon kuolla, Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo, aatteeni siiville voimaa suo ja nosta henkeni pilvein luo, mua auta matkalla määrään suureen!"
Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista. Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan. Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat värisseet pelkästä ihastuksesta.
"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei tässä maailmassa!"
"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut! Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."
Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa — edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti — kunniaa!" huusi Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.
"Älä hupsi taas, Kristen!… Mutta — voi minun päiviäni — uusi nuttusihan sinulla on, mies…!"
"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.
Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti. Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti ääntänsä ja lauloi:
"mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"
Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi, kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta. Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä. Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä väreili ilmassa hänen ympärillään.
Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta. Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."
"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan hiekotetulta käytävältä.
Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä lehtimajan penkille.
"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.
"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas…? Minä tulen tänne niin haltioissani, ja sinä…!"
"Päätäni kivistää."
"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä iltana."
"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä."
"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa… En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan…"
"Lorua!… Mutta kuule Frits, etkö sittenkin… Sinä tiedät, että isä pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia sinulle niin paljon rahaa."
Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä, että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman tyhmäin rahojen apua?"
Emma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan seinään.
Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."
Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.
Lystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet arkituvassa.
"… Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu — ja se on totta!"
"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."
"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?"
"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa ja se on eukon mieleen se!"
"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä."
"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.