"… No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan huolimatta kunnon poika — tunnen hänet pienestä pahasta — ja jos hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä…"
"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle."
"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu… mutta ei sekään saattaisi olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian mukaan, isäseni. Mutta… no, siinä tulevat lapset… Hm, hm! Siis te luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"
* * * * *
Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle ampumakentälle.
"… Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin mars!…juoskaa! — Käännös oikeaan!… rivi suoraksi! Ääh, älä pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus… no niin! Suoraan eteen! — Kivääri… sinä pidät liian huolimattomasti pyssyäsi, Per… no, sillä lailla! Kivääri… olalle!"
Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää, mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua, astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut. Eläköön lippumme, eläköön!"
Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen liivien peittämissä rinnoissaan.
"Kiväärit alas! Hajotkaa!"
Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun. — Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.
Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty. "Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!" "Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"
Klaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! "Heleijaa!"
Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.
"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi…! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.
"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin", lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.
Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot, pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja sitten jaettiin palkinnot.
"… Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"
"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."
"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä ja hetaleita… Ei, annas olla… sehän on helkkarissa sama kapine, mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle! Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas kappale…"
"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.
"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."
Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm! onhan se… onhan se aika soma!"
Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut, järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":
"Hiessä otsin ja lämpimin mielin kentällä tuolla me taisteltiin, kauvaksi paukkina kaikuna vieri kun maalihin kuulia laiteltiin; muudan jos hairahti pilvihin, toinen ruohoa repäisi maasta, sai toki merkkejä lautakin lyijystä viuhuavasta.
Sodimme kunnian, palkinnon eestä, tyttöjen kiitos ja hurraa soi, ken sai nimensä lehtehen meistä, kenelle taitonsa hopeaa toi. Mutta jos muuta ei määränä ois, veljyet, enää leikillä tällä, helposti päivät ne lukea vois, mit' oisi jäljellä sillä.
Turha on pelko; soi pohjalla siellä ääniä voiman ja vakuuden. Onnen me voitamme takaisin vielä työtä tehden ja rukoellen. Poikien, tyttöjen kyynelvuo, närkästys sortajan kiusantöistä, toivo, mi uupua vielä ei suo — kas, nepä sai ampujat meistä!
Isien henki on innostajamme, mieluista meistä on ponnistaa; jyske ja paukkina pyssyjemme rohkeutta rintahan kasvattaa. Kerran, kallehin syntymämaa, sulle sun poikasi seppeleen antaa, onni ja urhous min kaunistaa ja mi vapauden tuoksua kantaa."
Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta; mutta sitä ei kukaan kuullut.
Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat, hurraa, hurr…!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle takilleen. Ja — auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.
"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden takkisi moisissa hullutuksissa… Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä, senkin hupsu…"
"Lähtee se pesussa, äiti."
"Senkin juoppolalli…" Taas innokkaita suunliikkeitä ja nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle surullista kotiintuloa.
Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen: "no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha, ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."
"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän… Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! — Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä, vai mitä Klaus? Hih hei!"
"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"
Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin Besser itse — tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne luonanne!"
"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana vähän leikitellä."
Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä. Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser — rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser — pyysi häntä ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan "limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.
Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset lattialle.
"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani, koska olet siitä niin usein maininnut… Oi, minä kaipaan niin kovin rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua…"
"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan…"
"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, ettäSiversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."
"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"
Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa. Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti. "Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein. "Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä minua että tyttöä nenästä."
Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma — mahdollisesti Fritskin — tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.
Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän "ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa, ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa. Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset, joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti, oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.
Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.
"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saadasuunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähänKnuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"
Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista, joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi, mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin. Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta Emma huudahti hätäisenä: "… ai, minä unohdin…!" ja hyökkäsi takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli Knuut keventyneenä.
Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.
Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon, missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen sinulle puhunut… tuo tummapartainen… Eikö hän sinustakin ole hirveän tuhman näköinen?"
"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli asettanut lornetin silmillensä.
"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle hänestä!"
"Ei sanaakaan…? Mitä se merkitsee?"
"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"
"Ahaa! sinä pelkäät, että…"
"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!… Hei, Faustin valssia siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä antaisit noista sävelistä!… Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"
"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa nahkakenkiä."
"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus… Katso, siinä tulee talon isäntä — huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä, joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"
"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun tulee muistaa…"
"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja käänsi hänelle selkänsä.
Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi helpommin päinsä.
Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat, jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka istui puolipimeässä vastapäätä häntä.
"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."
Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat riitaveikot tulisessa kahakassa.
"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat."
"Niin minustakin."
"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."
Knuut oli vaiti.
"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi Rörbyhyn?"
"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."
"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme jonakin sunnuntaina iltapäivällä — voi armias, miten sinä ja sinun tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"
Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan tanssimaan, Frits!"
Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä, sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama välähti läpi hänen ruumiinsa.
"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."
"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?"
"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan, mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."
"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää! Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin. Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri minkään arvoiset enää."
Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin,Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana… Mutta tyhjentäkäälasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä… ja te toiset myös!Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."
"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi — vai mitä, Knuut?"
Knuut oli samaa mieltä.
"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin toinen pitää elämännestettä nenämme alla — hih heijaa! Milloin on alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin kedolla ja leikitään sotamiehisillä — höh!"
"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset kannattavat ympäri koko maan."
"Seis!… 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon, kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin vähästä."
"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan, me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä, että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine jalkoinenne vanhassa hapatuksessa — siinä koko juttu!"
Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä. Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.
Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan PerGrejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani.""Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänytkeskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.
Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa "humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen. Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen valtaan.
"Tääll' on punssia tarjottu meille; suurta surua sy—öm—messäin kannan; mutta punssille laulakaam—me, niin kau—van kuin nuo—ria oomme ja reippahina aina pysykääm!"
lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa, kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan, että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut oli kai nähnyt väärin — ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa, jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!
"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen, "tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"
"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
"Hm — taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.
Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh, tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.
Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.
Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.
"… Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan — ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."
"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja kuunteli.
"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä — jos hänellä niitä on — kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa — käsittänetkö tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."
"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla semmoista ääntä kansan riveistä!"
"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se, miksi hänet kerran luotiin."
"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone — ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä itselleen tieteistä ja taiteista, me — ainakin moni meistä — nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan, pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen — ja siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme, että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."
Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut, hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.
Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko ympäristönsä.
"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinenEllenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea…Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!… Kristen, nouda joutuin vettä!"
"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt… on tämä nyt asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma… Päästäkää minut puutarhaan!"
Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut. Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!" ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.
Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto, muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!" — Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät. Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä enää!" — Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. — "Niin", sanoi hän, "isä ei sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki: Frits, Lystrup — koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu — mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin käsin päätänsä.
Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa, tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.
Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin, että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:
"No, vanha herra Drivertsen… hee… hee, Siversen, piti minun sanoa… miten on pään laita?"
Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ärähti:
"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"
Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!… Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"
Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin povitaskusta hänen kohotessaan.
"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on."
"Eihän se va—an särkynyt?"
"Ei, eheä se on aivan."
"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!"
"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole varmaan koskaan nähnyt?"
"Missäpä minä olisin…"
Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle, jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:
"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko viisautemme."
"Oo—hoh! Miten niin?"
"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."
Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa niskaansa ja aikoi poistua.
"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta", sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.
"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille ja jatkoi:
"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan kenellekään."
"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe, sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka sanalle:
"Kuulkaa — minä — sanon — teille, Frits herra, että te olette oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"
Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin vauhkolla hevosella.
"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun omassa huoneessani — minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia valheita, niin minä" — ja Jörgen päästi karkean kirouksen — "opetan sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:
"Mi… mitä nyt?"
Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan hämmästynyt ja änkytti:
"Pilaa… pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun…"
"… Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja huuliparroillaan."
"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on tapahtunut?"
"… Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."
Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille, mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla — kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.
"Minä olen valmis… minä… en toki tahdo… he!"
Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin, että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman verran lattiaan.
Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa. Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.
"… Emma, etkö kuule?"
"Mitä… mitä sinä?"
"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun… En käsitä, mikä sinulla on,Emma. Sinä olet kuin…"
"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.
Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"
"No miten?"
"Sinä pidät taas Knuutista — siinä koko juttu."
Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?… Hyi, miten olet ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"
"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"
Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä! Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen! Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."
Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät. Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli lopettanut.
"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä…Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitääFritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"
"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."
"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni, ja sitten tuli Knuut… Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen sitävastoin… Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä en pitänyt Fritsistä… en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! — joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."
"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."
"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä! Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa. Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' — tunnethan sinä sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä, vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten eräänä päivänä… oi, Ellen!"
"Mitä sitten?"
"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan, kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi… Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen hän on."
Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain, kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon muuta lisäksi.
"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on rakastaa… Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi hänestä niinkuin minä!"
Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.
"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.
"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän… ja sitäpaitsi… Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!… Hyvä Jumala, mitä minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka… Oi, Ellen, minä olen niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua, mutta minä en voi vapautua niistä!"
"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki…!"
Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä, puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.
Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet, kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi hänelle ja sanoi:
"Te pudotitte kirjanne."
"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.
Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.
He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.
Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili, että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."
Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana — parturina.
Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona, joka väliin kävi häntä tervehtimässä.
Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan virkistävästi häneen.
Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut, että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän molempain täytyi laskeutua vaunuista ja… ei, hän ei voisi astua loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko Rörbyn metsän.
Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!" huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään." "Ettekö tahtoisi… aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."
Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja. "Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön, syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.
He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi, kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:
"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin tehneet niin."
"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin."
"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."
"Voittehan tekin."
"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista,Emma."
Hän sanoi Emma!
Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi puheikkaan."
Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."
Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:
"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä asioista."
Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä ruotia irralleen lehtilavasta.
"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."
Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.
"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."
Emma oli yhä vaiti.
"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna, kun minä astuin teidän tupaanne… Ette tarvitse kääntää päätänne, sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen kurkkuaan.
Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" painoi Emma päänsä helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois, rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.
Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja sydämmestään katuu sitä.
Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan, mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:
"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala, tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko! Nythän on kaikki hyvin taas… Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että kävisi näin!"
Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä jotakin!"
Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan. Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa. Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden palvelukseen!
Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille. Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista…?" Mutta vähitellen alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.
"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi hän Knuutille. "Muista isääni!"
"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin…"
"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"
"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."
"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta — minä pidän niin paljon isästäni."
Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen. Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana. Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän kokemuksesta.
"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja varovaisesti", mietti Knuut.
Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää, hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.
"'… Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu — 'arkku' on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset) — niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä…' Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy nenällä… Mihinkä se jäikään?… 'kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä. — Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan, kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia eläm…' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.) Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"
"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."
"Siinäpään ovat… Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"
Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti. Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.
"Joko on maailma nurin!"
"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa, "arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille eräs pyyntö."
"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?Emma, anna Knuutille tuoli!"
Molemmat nuoret olivat punaisia.
"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä, että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."
"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"
"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."
"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin lihavaksi ja muhkeaksi — puh! Mies kuin paholainen, joka voi selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi noin vaan kuin itsestään — ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"
"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."
"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne — suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun, johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne — heleijaa! heti täytyy teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."