"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei laulussakaan, josta äsken puhuimme?"
"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti, silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."
"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa — miten minä sanoisin — emme voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja…"
"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä istut siinä ja tuskittelet bassoinesi… Näetkö nyt, ystäväni", huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että te ette tule toimeen ilman meitä."
"Niin, näin muutamissa tapauksissa."
"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin, jos vaan tahdotte — höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."
Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan." Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.
Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään: "mui—nai—suus ja vai—non työt." Näin: la, la—la, la—la, la—la! Koittakaas nyt: "mui—nai—suus…" Ei kelpaa, uudelleen! "Mui—nai—suus ja vai—non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"
Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:
"Siltä sen basson pitää kuulua,"
Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin räjähtävän kranaatin sirpaleet.
Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven, valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.
"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan jaKnuuttiin.
"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka hänen sydämmensä oudosti pamppaili.
"Kih—lois—sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja pani kätensä puuskaan.
"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."
"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä' — höh!"
"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."
"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää, miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään nenästä, eikö niin? Mutta saat — pitää — päässäsi, ystäväni —" hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä — "että vanhus ei anna ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat… Emma, mene tupaan siitä!"
Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "… Kauniisti tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta — kauniisti tehty, Emma?" — "Isä, sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin — saat — nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"
Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain kulmakarvain alapuolelta.
Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella, kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi siihen tavalla tai toisella sekoittunut.
Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta. Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha, uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä; nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään! Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.
Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan. Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa — miten varmaa olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön etunenässä!
"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein, sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä päästä siitä siihen."
"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi päämäärästämme."
"Niin — pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."
Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt siltä kuin pelkäisin?"
"En tahdo juuri sitä sanoa…"
"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä karata kotoaan."
"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu vielä kerran."
"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on muuttunut minulle."
Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.
"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma osanottavaisesti.
"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.
"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko saattamaan sinut maantielle?"
"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset silmänsä häneen.
Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä, hyvä, tunnin päästä… portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa pienokaisen kanssa.
Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"
"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä metsässä ja lausuin hyvää yötä."
He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta."Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"
Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä.
Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa. Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä tahdottiin sulkea tietä.
Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa, että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla, pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja, kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki, mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille, mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni. Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä — sulku oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas lapsi, oli — varmaankin poikain houkutuksesta — koettanut vanhan sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta, virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko kasvoi.
Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua. Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät tuloaan metsäiseen salokylään.
Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin, kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä, että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen. Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä, suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on, ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja hyvää. — Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne, joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.
Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset. Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän — kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut onnetonta pitäjän kassaa — huudahti arvelematta: "kas niin, vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!" Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä, joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät tännekin metsien keskelle.
Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:
"Ja päivyt se voittoisna kohoaa tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään 'nyt, kinokset, valtanne raukeaa uus maailma allanne aukeaa elo nuori siellä jo siementä kylvää Pois muumiot, elämän vuoro on nyt kevättoukojen aika on ehtinyt!'
Mut hanget ne hehkuvat loistossaan, jääkourin iskevät maaperä-parkaan, selät suorina, uhmaten seisovat vaan, yhä tiukemmin kietovat kahleitaan: 'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!' — Jo viiltävi jääkylmä kankeus, maan multahan sammua on kevät uus.
Kas, silloinpa aurinko paikalle saa sädekimpulla huitovi kinosten selkää, vedet niiltä jo tuskasta kohoaa ja rinnassa huutaa ja huohottaa — ne voimien irtipääsöä pelkää. Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin. No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?
Ja maaperä purkavi lämpöään ja luonto se uhkuvi eloa nuorta, mi äsken ärjyili vimmoissaan, se maata nyt kastavi innoissaan ja apuna murtavi siemenen kuorta. — Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan! Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."
Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä! Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä — hän olisi aina näyttävä — että vanhuksen ja koko hänen laumansa tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä! Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki, raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä jäisi hiventäkään jäljelle.
Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä — tuntui kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.
Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.
"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"
Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä, mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan vanhain metsien välissä.
"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla 'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.' Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen pyhättöön."
"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa, ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät jonninjoutavaa."
"Kukin asia ajallaan, emäntä."
"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se saarnaa päivät pääksytysten."
"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi, eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"
"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme kunnollisia ihmisiä, äiti."
"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."
"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."
"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin ollaan kuolemankielissä."
"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."
"… Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren. "Hän pistäytyi täällä eilen… eilenkö se oli? — niin, eilenhän minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä, niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä. Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa — ajatelkaa! hän oikein pudisti nyrkkiään minun nenäni edessä — mitä te siitä arvelette?" Jörgen raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."
"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten välillä!"
Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."
"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."
"Niin, nähkääs, äiti — saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän sitä kenellekään kerro — äiti on saanut päähänsä, että meidän tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."
"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina. — Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme kristityitä."
"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa, haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" — hän paiskasi veitsen pöytään — "melua ja hajaannusta kaikkialla…"
"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren ja minä…"
"Melua ja hajaannusta — kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen — melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän päivinämme!"
"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa maariankalaan.
"… Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia. Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.' Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand — valtiopäiväin kanuunat, niinkuin tiedätte — kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit! Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä — nyt ei sellaisesta voisi enää tulla kysymystäkään. — Torstaina tulivat Lars Sörensen ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä — höh! Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria, jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita 'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän — miten nimittäisin heitä — 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"
Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästiLystrupin puheesen.
"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun erinomaista naapuriani!"
"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran… — Ryyppy vielä, Lystrup!"
"Olisi kai, mutta ei… no no, riittää, riittää!… ei sellaista touhakkaa eikä niin helisevin lipuin… helisevin soitoin ja liehuvin lipuin… maljanne!… Knuut… ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!… Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' — käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta — on muuttunut valistuksen vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin, miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin. Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut: kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias tuulihattu…"
"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva mies."
"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua ahdistaa… niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän pudisti taas päätänsä.
Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.
"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen pitemmälle."
"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"
"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä. Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä hyvinpäin kääntyisi."
"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä."
"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"
"Millä sitten?"
"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu — hänen maalleen luonnollisesti — joka anastaa lapset minun koulustani — ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy, sitten minä olen nöyryytetty."
"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?"
"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun, jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta, mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."
"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen."
Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan! Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää säätä, sen takaan."
"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.
Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra pastori?"
"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon kuninkaalle."
"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen säestyksellä."
"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei suvaita."
"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia…?"
"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle… no, no, kuulkaahan!"
"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman pesäni kynnykselle."
"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille, että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette, että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun, mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."
"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."
"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti menevään vapauden intoiluunsa."
"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.
"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."
"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni…"
"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"
"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen, mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain taistelupaikka…"
"Elämänystäväin suureksi iloksi."
"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on otettu käytäntöön — ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa… niin se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi — sellaisia ei puutu täältä enempää kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän heräämisestä, mutta…"
"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja…?"
"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin mielelläni — en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille. Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."
"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies jos…"
"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin täytyi taas alkaa alusta.
Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin porsas.
"Herra pastori, herra pas… oi, saanko luvan… puh!"
"Kas, tekö se olettekin, Besser!"
"Anteeksi, että minä… Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on ihmiselle… puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että…?"
Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä…"
"Onko teillä jotain asiaa minulle?"
"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti… Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni alle… he, he?"
"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.
"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi…! Herra pastori ei saa suinkaan… Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."
"Mitä te sanotte!" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin."Jatkakaa!"
Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.
"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on… on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" — hän nyykytti päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin — "ettei kenenkään persoonallisuus minuun vaikuta — se olisi rikos uskontoa ja siveellisyyttä vastaan… Anteeksi, herra pastori, että puhun niin avomielisestä kirkon palvelijalle… hm, kirkon palvelijalle, jota kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin, persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni — durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä…"
"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?"
"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.
"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni."
"Kuulkaa, herra pastori — en ollenkaan tahdo mielistellä teitä, sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."
"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän piti olla asiaa minulle?"
"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."
"Mutta asianne?"
"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa on yksilölle velkaa kaiken mitä… herra pastori tietysti tuntee sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme… oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti! Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista… semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn metsässä, semmoista ystävällistä…"
"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja tunnettu asia."
Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä papin että hänen mielessään.
Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.
"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me henkistä ravintoa… lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä henkisesti, mutta — se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja muut elimet — he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee… he…"
"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser. Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja ja muuta hyvää… No, hyvästi nyt!"
"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia…Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"
Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli hyvällä alulla.
Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.
"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut, aika jättää minut."
Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla? Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä näkyjä…?
Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat silmäripsissä.
Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat, rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa hänelle: "alas, alas!"
"Niin, niin, aika jättää minut."
Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys, muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.
"Hm, se oli silloin!"
Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi, epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys — samea ajanjakso, jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta, mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse. Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat: "siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta. Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.
Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala, joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"
"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.
"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.
"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."
Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa. Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä…! "Säästä kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"
Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa…! Ei, leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!
Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja, keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan lirityksensä kuuluviin.
Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt jälkeäkään — se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon kuului puoli kolmatta miestä — s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi oman arvonsa tunteva pojan tynkä — seisoi kiiltävät torvet käsissään lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu. He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten. Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista, leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn, kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni, pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.
Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule… tule mukaan, Frans! Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."
"En voi, Bodil, menen kotiin."
"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."
"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää tehdä."
Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"
"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."
"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen…"
Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan, jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.
"… Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla. Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."
Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo ollaan, Bodil!"
Samassa palasi Frans.
"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos vaan sinä, lanko… hm!"
"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?"
"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin. Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon taata sinua."
"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos…!" sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.
Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.
Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta. Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä, Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan, jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"
"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"
"Hyvä on!" arveli Lystrup. "Siellä ollaan varppeisillaan!"
Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan mielipiteitänsä koulukysymyksestä.
"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."
Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"
Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup kuunteli. He puhuivat — porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin porsaista kaikki!"
Besser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki iloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti käyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta. Besser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt hänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset hänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. "Tänään se on tapahtuva", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen Siverseniä.
"Herra Lystrup, me alamme", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa alkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien siimeksestä.
Puheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä rauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina koko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin. Mutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla kajoamatta.
Kun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava muutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä, ylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli sopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun Knuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot alkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän tunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. "Saanko puheenvuoroa?" huusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla tyynessä kesäilmassa.
Taistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle ihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat, posket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: "otellaan, otellaan!"
"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä", alkoi Lystrup puhua koko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset liikkeet käsillään. "Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä valistuksesta!… Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään kiihoittunut… Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen oikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten surkuteltava se on…"
"Alas!" huusi joku. "Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!" kuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin kehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea. Yleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.
"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan", jatkoi Lystrup. "Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn inhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan ajanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa' hellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia kamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa kuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan luonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista ja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä täällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin on muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta itse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja ohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä tuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että roskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän tieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää yhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat, isännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat? Mutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista liitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla! Mitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut narripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä ja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään lainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla, joiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää käy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen toisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi päättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä kerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa ja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään maailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden täysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat ympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari 'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee kaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme — se se on sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri nuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia mielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä ilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava muodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja asettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus, Bjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja ruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen ajanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa maissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä…"
"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!" huusi joku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi kuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista naamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen "kaikkia vapauden apostolien oppeja" vastaan. Erityisesti tähtäsi hän sen "noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat panna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka tilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä."
Yleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat toisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana olivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita liikkeitä käsillään. "En voi olla puhumatta, herra pastori!" "Enhän minä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa — olkaa varovainen, kuuletteko!"
Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä hetkeä unohtaa.
"Hm, tahdon… hm… tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta", alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi, jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle, mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."
Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka — huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen — on vievä meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin. Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei…" — hän oli sanoa peikot — "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille. Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme, kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin akanat tuuleen…!"