The Project Gutenberg eBook ofMurrosaikanaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MurrosaikanaAuthor: Zakarias NielsenRelease date: February 9, 2017 [eBook #54139]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURROSAIKANA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MurrosaikanaAuthor: Zakarias NielsenRelease date: February 9, 2017 [eBook #54139]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Murrosaikana
Author: Zakarias Nielsen
Author: Zakarias Nielsen
Release date: February 9, 2017 [eBook #54139]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURROSAIKANA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Suom. Tyyne H.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863—64 Tanskalle onnettomasta sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana hän astua tepasteli kadulla — mutkikkaalla, surkeannäköisellä kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista, että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa, että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä, mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.
Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla — ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella. Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa — "tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon — puotettiin niin hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa, sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli ja sydämmestä se lähti — siinä määrin tietysti kuin olosuhteet milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa, mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista — miten naurettavaa! Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon nousua kylälle.
Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin antautuminen tärisytti koko Eurooppaa — Rörbyssä ei edes ainoa lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin; mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian. Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä, politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" — Rörby kätkeysi metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia, joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin, uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä. Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät, piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.
Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? — Pappi oli vanha, kihtitautinen, ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa, lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta — kylän vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa, jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.
Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama, pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja turhantarkoista koulumestareista, — jospa maailma olisi tuntenut Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin" joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.
Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä. Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa kulkee eräs maailman mahtavia! — Lystrup ei vihannut leikkiä eikä iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati, ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.
Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä. Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika, jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.
Se aika koittikin — luonnollisesti se koitti, olihan enteitä jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä, monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja parannettava — pois vanha roska!
"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.
"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno ulkomaalainen."
"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"
"Hän… hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä franseessia että…"
"Franseessia! — Mitä joutavia!… Niin, tarinamme keskeytyi vähän, Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista. "Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut. Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot niskaasi."
"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle, sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."
"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta, kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa, inhimillinen aikamme!… Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi. Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule, tyttöseni!"
Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea kohti.
"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!… Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap—pap—pap). Sorrettua ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap—pap—pap). Vuoden 1879 tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap—pap—pap pap pap) maahamme joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.
"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".
"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin, se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen talossansa!"
"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."
"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä. Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."
"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän pitäjässämme vielä kuulu valituksia."
"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?" kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.
"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"
"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"
"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"
Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse, kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka upeana tumma tukka aaltoili niskassa?
Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka. Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun, joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine, kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden toimiin.
Joku koputti ovelle.
"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma…!"
Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä. Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.
"Kiitos! Mutta minä… hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja kiittää lainasta."
Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet punainen, Knuut!"
"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen,Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."
He puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja tuulesta.
"Mitä pidät kirjasta, Knuut?" kysyi Lystrup sitten.
"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin toimiinsa."
Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa rygeniläisiä vastaan.
"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän todellisesta historiasta."
Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia."Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin."Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä onkulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."
"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos…Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"
"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä."
"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan."
"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon."
Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.
"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani? Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"
Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pilaa hänen kansanopistoon menostansa.
Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä, mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja… mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet selkannut?… No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."
Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan, vai mitä? Minä myös koetan päästä."
"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä…?"
"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"
Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.
"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen totisena Knuuttiin.
"Ei, se oli lakikirja."
"Jahah!"
Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa ilme muuttui omituisen katkeraksi.
"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.
"Miksi sinä niin sanot, Emma?"
"Mitä!… sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni lukea ääneen."
Knuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.
"Vai kansanopistoon on aikomus!" sanoi Emma hetken päästä.
"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", tokasi Knuut pistävästi.
"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi — ministeriksi tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä on ääretön puute ministereistä."
"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.
Äkisti muisti tyttö tanssiuutisen. "Tuletko mukaan tanssiharjoituksiin?"
"En, mitä minä siellä tekisin,"
"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme."
"Sinä arvattavasti menet."
"Tietysti!"
"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan vasten silmiä!
Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se oli…" mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi kesken.
"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri. Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua joutumasta kansanopistoraivoon!"
Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä, pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen huuliensa välistä.
"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.
"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"
Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!
"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi, kuka kujeili.
Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä, rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.
Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila, joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan, eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli, ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän — luonnollisesti — kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!
Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa, jos häntä haluttaa!
Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!" oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli meneteltävä.
"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki — katsos, minä asetan aina varpaat sisäänpäin — näin… Ja sitten minä pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä… Isä kulta, minä tarvitsen välttämättä opastusta!"
"Opastusta — häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"
"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa: 'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on saanut kasvatuksen!'"
Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä, joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman ryppyisille huulille.
Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän sävähti hehkuvan punaiseksi.
"Hys! hys! hän voi kuulla!"
Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma! Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr—r—r! hän puri piipunluuta niin, että ratisi.
Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen, tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija — eli, niinkuin hän mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija — Charles Julius Besser.
"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!… Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"
Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden, puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen. Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa, kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.
"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni… Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.
"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser" on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi Elleniä kylkeen.
"… Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte nähdä, neitiseni!"
Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana, tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä. Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys, arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän päivinämme on tehnyt.
Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä — ainakin pinta-osilta. Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva, hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.
"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut tanssinopettajaa."
"Ei, me olemme vähän jäljellä muista."
"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta…"
"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno."
"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette vaadi… että ette tee… toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne suhteen. Mutta — piti minun sanoa — me tulemme perästä tästä puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen, että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa… Te ymmärrätte minua!"
Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.
"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen, antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.
Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret — huolien viisi tieteen ja taiteen määräyksistä — hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti, huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho, että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo, ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta. Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!" Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat, surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää, ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus. "Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö — vavahtelevin huulin.
Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra Sundström — oppijakso oli päättynyt.
"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään intelligenssiä!"
Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita. Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa hänen kättänsä ja lausua:
"Kiitos tanssista, Emma!"
"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin. "Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa, ennenkuin…"
"Ennenkuin mitä?"
"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan… hm! Joko olet kohta lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"
Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta, miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei toinen saattanutkin sanoa jotain!
"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.
"On, kylmä on… hm!"
Uusi äänettömyys.
"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä "hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello yksitoista illalla.
Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua. Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa — ja muuan pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?… Minusta tuntui kuin olisit raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.
"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!" riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja." Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena arvostaan ja onnestaan.
Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi päätänsä kylmään kiveen ja itki.
Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla, kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.
Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi rajuilma ollut tulossa — Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa. Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä kaukaista sankarilaulun hyminää.
"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista, harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti vanhaa rintaansa.
Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä lantakuormia — siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.
Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana, "Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa. Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia, joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien, villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon, joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta, kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi. Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti, missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta. Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.
Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja tunne-ilmauksissa — alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana. Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja. Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä, kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin — hän ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi. Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!
Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!
Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi myös koululla.
Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa, joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä vartaloaan — ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä. Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista, mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa, mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.
Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.
"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat, kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin. Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn — höh!"
Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.
"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka… jotka osottautuvat siihen toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."
Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli, miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä tapahtuneen muutoksen.
"Häh! oletko sinäkin tullut ka… ka… kansalliseksi, Knuut?"
Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.
"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."
"Vai niin! Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme eteläosasta."
"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin — kansalliseksi."
"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.
"Mikä hän on miehiään?"
"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös, sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."
"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää ivallisesti kallellaan.
"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista… sellaista laulun ja rakk… Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä, Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."
Virnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.
Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja olivat iloisia."
"Sepä oli hirveää!"
Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin sietämättömämmäksi kuin ennen.
Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä kokonaisen kuukauden.
"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."
"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa…"
"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?"
"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen — katsos: tässä Weysen romansseja — oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! — ja tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä kappaleita."
Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!
"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika… Klaus — vai mikä soma nimi hänellä olikaan — se, jonka kanssa me olimme Jörgen Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.
Emma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.
"Knuutko? Hän on sotamiehenä", vastasi Lystrup.
"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä tietysti."
"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."
"Ah, lasket leikkiä, setä!"
"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee… Luulet kenties, että kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"
"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset täällä…" Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen esimerkiksi… Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko, kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"
"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits."
"Mitä hän teki?" kysyi Lystrup.
"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin, vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa…?' Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta. 'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan täydellisesti!"
Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä vanhalle miehelle."
"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.
"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin", sanoi Emma.
"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä päätänsä."
"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä! Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin taidatpa saada kelpo selkäsaunan."
Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.
"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen… hyi, mitä se oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun. Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen silmilleen.
"Se oli hyvin… hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen nenällänsä.
Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä nauruansa. "Minä olin hyvin häijy — mutta kiusaus oli suuri. Voi, Frits, sinä et saa… tsi hi ha ha!… Voi, voi, sinä sait maitoa kauluksellesikin. Tule, niin minä…" Ja uudelleen kajahti ilma tytön heleästä naurusta.
Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui ämmää aika lailla.
"… Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä… iso, ammottava haava jalassa!"
"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti jalkansa viikatteesen eilis-iltana."
Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne tuolla lammikossa! Olisiko sinulla… ei, maltahan, onhan minulla nenäliinani."
Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua. "Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen teitä kesyttämään."
Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan mieheen.
Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli tehnyt hänelle heinäpellolla.
Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan. Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa, kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa. Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa. Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.
Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.
"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"
"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'.Mehän kävelemme päivät läpeensä."
"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli kontrolleeraava…"
"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon vieraskielisiä sanoja, että minä aivan…"
"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen. Mutta — en tiedä — sivistynyt puhekieli… No, suo anteeksi hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista, jotka — no, miten sen taas sanoisin — jotka resulteeraavat sinun liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen… tarkoitan, että sinun aatemaailmasi ei koskaan oik…"
"Mitä sinä löpiset, Frits!"
"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu tekemisiin ihmisten kanssa — niinkuin esimerkiksi Ellen neidin ja herra Siversenin — ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle kauneudelle… Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun — niin, aivan leikittä — kelpaisi olosuhteisiin, missä…"
"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?"
"En minä juuri sitä tarkoittanut — mutta missä aivankuin itsestään oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."
"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto ja 'eleganssi'."
"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan, kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen väestön keskuudessa ja kasvaa — suoraan sanoen — palojen ja pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on vankina tässä proosallisessa ympäristössä."
Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään. Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne, missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.
"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."
"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein aina hyviä ja kelvollisia."
"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"
"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa. Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta, uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään elonmerkkiä — paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä. Esimerkiksi tuo Klaus — vai mikä hänen nimensä taas oli — rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento… Suo anteeksi, serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen tunteen…"
"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen olla sinä, mikä hän on."
Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen, että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta, lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:
"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" — Frits itse oli useita vuosia nuorempi — "niin kiitetään."
Emma kumartui: "mikä soma kivi!"
"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa — ah!… Ja hän on kuitenkin kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän — äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? — kuvittele, että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen… Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?… Mikä runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! — mitäs arvelet siitä?"
"Mitäpä se niin hirveää olisi."
"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan kosketuskohtia ajan sivistykseen."
Emma katsoi ilmaan.
He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo, minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.
Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin", niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni, sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä ja epäröivänä…! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään. Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:
"Ja ritari syöksyvi innoissaan kuin leijona taistelun tuoksinaan."
"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"
"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni — vähintään neljä kyynärää!"
"Pelkuri!"
"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.
"Ja impyet miekkahan sankarinnyt kietovi seppeleen kaunihin,"
lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa — kepin — häntä kohti.
Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden värien… Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.