Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille tarjoilupöydän ääreen.
"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää jatkoa vaan!"
Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia. Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias.
"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän oli arvokkain osa."
"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä."
"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin."
"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika ja erinomainen laulaja."
Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka oli paleltua?"
"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!"
"Oliko hänen nimensä Holm?"
"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."
Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.
Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, jottei aivan kokoon lyyhistyisi.
He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"
"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."
Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.
* * * * *
Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, muodostaen päilyviä valkoharjanteita.
Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.
Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat ylioppilaslakit päässään.
Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. Miten suloista päästä perille!"
"Niinpä todella!"
"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."
"Oletko niin väsynyt, raukka?"
"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."
"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"
"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä,Hertta, olisi niin itsepäinen."
"Mutta enhän minä sinua pakota."
"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."
He nauroivat kumpikin.
"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa."
"Ja minä uhraudun! — Tietysti! — Mutta katso, nyt tulemme jo perille.Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" —
Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen vihannoivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan, kuljetti, kantoi, — hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla, joka sai kaikki mielet syttymään.
"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan haltioissaan.
"En vielä, mutta eihän tuota tiedä."
"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä viittasivat tulemaan.
"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet hakevat sinua!"
Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui. Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt!"
Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö.
"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille viereensä istumaan.
Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket."
"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä pieni mies haukotteli aika lailla."
"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten olisi hauskaa? Kerropa minulle!"
"Olla hevosilla."
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Nyt kesken juhlaa?"
"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!"
"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan tilaisuus olisi sopivampi."
He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa: "Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon kauniin lakin."
"Omaksiko?"
"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.
"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."
"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.
"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.
Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa tuollaisen kauniin valkoisen lakin.
"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.
"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" Taas katsoi hän rukoilevasti.
Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.
Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle päin, jossa aurinko mailleen painui.
"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla tämmöistä?"
Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.
"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."
"Putosiko se tielle?"
"Putosi."
"Miksi et nostanut ylös?"
"Minä olin niin väsynyt."
Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.
"Täti tule, setä kutsuu sinua!"
Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.
"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.
"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.
"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen päässä, "aina puhdas."
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.
"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä hiljaa hyväillen valkosametille.
Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen tulevaan, "mennään pois!"
Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta vasten.
"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"
"Sattui."
"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan äitiä!"
Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.
"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.
"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."
Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä hänet. Oli jo puolen yön aika.
"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä on."
He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.
Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin synkistyttämä maa. —
Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja luki.
"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas — kolmannen kerran elämässäni. Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.
"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä muistin, että oli se aika, ja minä join — join — join.
"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin.
"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku tyttönä. —
"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen. Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni kuohunut katkeruutta.
"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat.
"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi.
"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." — — —
Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin.
Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin. Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin, kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti, kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta yksilön kärsimyksistä kuka välitti?
Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät — tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi sitä puolelta miltä hyvänsä!
Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän" kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli hän toisin. — Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä. Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen hartioiltaan heitti?
Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa. Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle. Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän ei hetkeäkään uskonut.
Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä, jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt saat lähteä opiskelemaan."
Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta mitä?
Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin. Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat kuukaudet. — Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan, heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika — ainakin hänelle suotu aika — muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä, kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä. Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa, että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo.
Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat sanat hänen sydämeensä.
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle, löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin kotiaskareita.
Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa.
Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa.
Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen, eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä.
Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi. Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä? Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta", [tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi?
Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään surun katkeruutta?
Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku, joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan.
Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi. Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin, miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa?
"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi sanat hiljaa, kuulumattomasti.
Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan.
Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa auttaisi — ei ainakaan kärsimysten hetkinä.
Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni — kävi suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään —, mutta kovettui samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä poistumaan.
Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä!
Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle asettamassa.
"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua. Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta, huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta.
Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö."
"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos naimisiin aiot."
Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä taistelutta."
"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän ottelussa, niin sitä siinä on."
"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä."
"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa sukkia kulutetuksi."
Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja aikoi asettua parsimaan.
"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä vuosi."
"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa."Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan.
Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa, painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään, mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä, ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti koko kasan hänen helmaansa.
"Kiitoksia avustasi!"
Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!"
"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen kuorma kevennetyksi.
"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet."
"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!"
Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille, toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua.
Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä!
Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.
"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."
"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"
"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan — siinä kun ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta — tarttui hän piiskaan. Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. — Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."
Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.
"Joko nyt loru loppui."
"Jo."
"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."
Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.
"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuinPollen?"
Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli. Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli äänessä.
"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on palkan maksu, muistakaa se."
Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut.
"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena. "Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua hyväluontoisemmatkin?"
Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan.
Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä.
"Isä!"
Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä kiellät."
"Kiellän mitä?"
Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden täydellinen vastakohta.
"Kiellät eläinrääkkäyksen."
"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."
Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. "Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"
Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.
Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli tulikasteensa saanut.
Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.
Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!
Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman luontokappaleen kärsimykset? — Taas pääsi patruunalta hiljainen kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.
Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi käydä sahalla.
Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti vihaksi!
Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai kun saikin vihansa Pollelle purkaa.
Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se, että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena päätään rintaa vasten.
Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli.
Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi. Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti päätään.
"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?"
"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä.
"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa. Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa."
"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!"
"Jos tulee. Mitäpä minä voin."
"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa sahalle."
Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.
Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi Pollea katsomaan.
Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle — huoahti hetkisen — kiskoi taas — silloin vierähti tiinu.
Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän tallin edustalle.
Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se tunsi tulijan.
Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet selässä.
Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle ystävälleen. Mitä tehdä?
Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi hiljaisen horinan.
"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.
Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo maistuivat, vähitellen leipäkin.
Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois.
* * * * *
Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo oli molemminpuolinen.
Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren herran kierrellessä maita ja mantuja?
Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen puolesta, Pollen hyväksi.
Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista. Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan. Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin.
Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä syystä, että nuori herra oli saapuvilla.
Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta.
Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan. Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä, jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä.
Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä.Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oliJaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näkihedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.
Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.
Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin — toimeentulon ollessa ahtaimmillaan — tuli kosija taloon. Hän oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei häneltä paljon voinut vaatia.
Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.
Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan muu välittänyt, kuin hän ja Leena.
Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".
Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. — Mutta hän oli poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.
Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.
Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.
Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.
Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt voittoon, sen hän tunsi.
Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa, ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento, ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin, sinun, poikani, pitää ne voittaa." — Nämä tämmöiset sanat kannustivat viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään Pollen silkinpehmeätä turpaa.
* * * * *
Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös. Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten kysymyksiä voinnistaan.
"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena.
"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui ruokasaliin.
"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin."
He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski.
Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vastenLeenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa.
"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?"
"Talliin tietysti."
"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."
"Miks'ei."
"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."
"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan tulevaisuutensa työhön. —
Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."
"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.
"Ei, ei."
"No, mitä nyt, Leena?"
"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", — hän änkytti — "se vanha Polle."
"Mitä?"
"On myyty."
Jalo seisoi kuin salaman satuttamana.
"Myyty, ja kenelle?"
"Naapuripitäjän kievarille."
Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta, kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty. Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja vaikeroi kuin lapsi.
Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi.
Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville.
Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan. Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat taskussa. Miksi hän enää vihastuisi?
Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan.
Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.
Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää huolenpitoa vanhoilla päivillään.
Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen muodossa.
Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi sanomaa Pollesta.
Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies enää, kenelle möi.
Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.
Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata katkerampi.
Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut sovittamatta?
Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.
"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen."Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."
Isäntä nousi hänkin katsomaan.
"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi."
Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:"Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa.Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää."
"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut.
Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten.
Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo. Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa väisty, ei kärsimyksissä kukistu?
Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan, eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja säälimättömyydellä.
Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä.
Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön.
Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla oli kiire.
Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?
Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"
Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia haavoja.
Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.
"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut,Helena?"
"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä lasiin ja tarjosi.
"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein tarjota."
"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää tahdo."
"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."
"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."
"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."
"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota.Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."
"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, puoleksi suuttuneen näköinen.
"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin kellertävästä kuoresta.
Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. Miksi ei hänelle voisi kertoa? — — Ja joka tapauksessa, olipa kuulija kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:
"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon kasvatuksesta ylläpiti häntä. —
"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.
"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. —
"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen toteuttamisesta ei mitään tullut.
"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme. Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan.