Tunstallin Moat House
Dick kyselee
Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä. Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.
Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi pudistelivat päätään.
Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä, erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.
Väenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. "Musta nuoli" se kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä niinkään paljon huolestuttanut. "Olot muuttuvat pian", oli kansan tapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät pelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir Danielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja väkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin julmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu — johon suurin osa heistä ei ottanut osaakaan — kokonaan muuttanut sir Danielin aseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko valtionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään linnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.
Yön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja pelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului Seldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa taisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa hoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti siinä henkensä.
Rohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuullaSeldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille — ja itki.Hämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, muttaeivät rohjenneet mitään kysyä.
"Oi, nuori herra Shelton", sanoi Hatch viimein, "enkö minä sitä sanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli minulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien seurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:
"Sydän teillä oli mustempi syttä,siksi kantaa mustia nuolia kyttä."
"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja JohnCarter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia."
Dick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja valitusta.
"Tuolla sisälläkö hän makaa?" hän kysyi.
"Niin, portinvartijan kammiossa", Hatch vastasi, "emme voineet viedä häntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta sielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia, mutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy pitkä rippi."
Dick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi kuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.
"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?" hän kysyi.
"Oi, nuori herra Shelton", sai kuoleva kuiskatuksi, "taivaan tähden, hankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on viimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on omallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen."
Silloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.
"Miehet", hän sanoi, "kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden koettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti satulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet käsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies — lordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa pyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan hyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten. Hän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin laulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu jotakin. Tarvitsen kirjeenviejän — toimi on vaikea ja vaarallinen, en sitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta kysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja varovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi Wensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?"
Yksi miehistä nousi heti. "Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette", hän sanoi.
"Ei, ei, jousimies Dicky", ritari vastasi. "Sinä olet kyllä viekas mutta et nopea, et kelpaa."
"Jos niin on, sir Daniel", sanoi toinen mies, "niin tässä olen minä."
"Pyhimykset varjelkoot", ritari sanoi, "sinä olet kyllä nopea mutta et viekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä kumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan teistä sovi."
Silloin Hatch tarjoutui. "Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet, sinä olet oikea käteni", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir Daniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.
"Nyt", hän sanoi, "riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo minulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista paholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa ympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun täytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot päästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa."
"Osaan uida", Throgmorton vastasi. "Olkaa huoleti, kyllä minä perille pääsen."
"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti", sirDaniel vastasi ja palasi halliin.
"Sir Daniel on viisas", sanoi Hatch hiljaa Dickille. "Joku toinen olisi nykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu suoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on vaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan, pyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä täällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut. Näettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?"
Kuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui mietteisiin.
"Bennet", hän sanoi, "kuinka oli isäni kuoleman laita?"
"Älkää kysykö!" sanoi Hatch. "Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä mitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua niinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten mukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta — niin, ja Carterilta, jos tahdotte, mutta ei minulta."
Ja Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.
"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?" ajatteli nuorukainen. "Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter — oliko hän ehkä syyllinen?"
Hän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä haavoittunut sotilas makasi.
"Oletteko tuonut papin?" kysyi tämä kiivaasti.
"En vielä", Dick vastasi. "Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun kanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?"
Miehen kasvot muuttuivat heti.
"En tiedä", hän vastasi lyhyesti.
"Sinä tiedät kyllä", vastasi Dick, "älä koeta minua pettää."
"En tiedä", Carter vastasi.
"Siis saat kuolla ripitönnä", sanoi Dick. "Täällä minä olen ja tänne jään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet aio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?"
"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick", sanoi kuoleva. "Ette voi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä se teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette sieluni kadotukseen — mutta itse ette sillä mitään voita. Se on viimeinen sanani." Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.
Dick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.
"Carter", hän sanoi, "älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että olit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella isäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut monesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka olenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä Carter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein katuaksesi."
Haavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.
"Hyvä", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, "minä menen hakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka suuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee lähtöä."
Tätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen valituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla ihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.
"Ja kuitenkin", Dick ajatteli, "mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos hän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti enemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan todistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen rikoksen tehneet."
Raskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun sir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen "Musta nuoli" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli julistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä vastaan, joka oli hänen kasvattajansa.
"Jumala suokoon että hän olisi syytön", hän sanoi itsekseen.
Kuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi synkännäköisenä.
"Teitä odotetaan hartaasti", sanoi Dick papille.
"Olenkin menossa, hyvä Richard", pappi vastasi. "Carter-parka! Hän on mennyttä miestä."
"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa", Dick vastasi.
"Oletko nähnyt häntä?" pappi kysyi säpsähtäen.
"Olen, tulen juuri hänen luotaan", vastasi Dick.
"Mitä hän sanoi — mitä hän sanoi?" pappi änkytti.
"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos rientäisitte", nuorukainen vastasi.
"Menen viipymättä", sanoi pappi. "Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja meidän täytyy kaikkien kuolla."
"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua kohti kuolemaa", Dick vastasi.
Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.
"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki, jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan! Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."
"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteliettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisäänMoat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.
Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla, joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.
Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti ladyBrackleyn luo.
"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."
Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.
"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.
"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette milloinkaan, se on varma."
"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen", vastasi nuorukainen. "Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin nuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää huolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan merkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä."
Hänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet Hatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa vihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.
"Dick-ystävä", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken, "oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin asioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat House. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te olette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen. Kun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja punnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä perinpohjaisesti."
"Hatch", sanoi Dick, "tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta."
"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta", Bennet vastasi. "Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä noutamaan."
Samassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.
Kaksi valaa
Sir Daniel käveli vihaisennäköisenä edestakaisin hallissa takkatulen edessä. Sir Oliver istui arkana huoneen perässä lukien matalalla äänellä rukouskirjaansa.
"Olette kutsunut minut, sir Daniel", sanoi Dick.
"Olen todellakin kutsunut sinut", ritari vastasi. "Mitä minä kuulen? Olenko ollut sinulle niin tyly holhooja, että sinulla on syytä ensi tilaisuudessa ruveta epäilemään minusta pahaa? Vai aiotko minut pettää, nähdessäsi onnenkin minua pettävän? Pyhän messun kautta, semmoinen ei isäsi ollut. Hän piti uskollisesti ystäviensä puolta myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta sinä, Dick, näytät olevan hyvänpäivän-ystävä ja koetat nyt päästä uskollisuuden velvollisuudestasi."
"Erehdytte, sir Daniel", Dick vastasi vakavasti. "Olen sekä kiitollinen että uskollinen, kun minun pitää niin olla. Ja ennen kuin jatkan, kiitän sekä teitä että sir Oliveria. Teillä on oikeus vaatia kiitollisuutta minulta, ja katala raukka olisin, jos sen unohtaisin."
"Hyvä on", sir Daniel sanoi, "mutta", hän lisäsi tuimistuneena, "kiitollisuus ja uskollisuus ovat sanoja, Dick Shelton. Minä vaadin tekoja. Tällä hädän hetkellä, kun nimeni on häväisty, omaisuuteni menetetty, kun metsät ympärillämme vilisevät sissejä, jotka janoavat häviötäni, tällä hetkellä vaaditaan tekoja eikä sanoja. Mitä sinä puolestasi teet? Sinä koetat salaisilla kuiskimisilla myrkyttää sen vähälukuisen joukon mieltä, joka minulla nyt enää on jäljellä. Jumala minua varjelkoon semmoisesta kiitollisuudesta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Puhu! Minä vastaan."
"Sir Daniel", Dick vastasi. "Isäni sortui minun ollessani lapsi. Korviini on tullut, että vilppi ja rikos olivat syynä hänen kuolemaansa. Korviini on tullut sellainenkin huhu — tahdon olla suora — että te olette ollut joissakin tekemisissä isäni kuoleman kanssa. Ja totta puhuakseni, mieleni ei voi rauhoittua enkä voi teitä tarmokkaasti auttaa ennen kuin saan vastauksen epäilyksiini."
Sir Daniel istuutui. Hän nojasi leukansa käteen ja katseli tutkivastiDickiä.
"Ja sinä luulet, että minä haluaisin olla sen nuorukaisen holhoojana, jonka isän olen murhannut?" hän sanoi.
"Antakaa minulle anteeksi", Dick vastasi, "jos puhun taitamattomasti, mutta tiedätte varsin hyvin, että holhoojan toimi on edullinen. Ettekö näinä holhousvuosina ole korjannut tulojani ja käskenyt miehiäni? Eiköhän teidän hallussanne vielä ole oikeus olla minun naittajanikin, josta on voittoa siitäkin, en tiedä kuinka paljon? Pyydän vielä anteeksi, mutta tahdon olla suora: jos olette ollut kyllin halpamielinen murhataksenne suojeluksenne alaisen miehen, niin voisitte kyllä tehdä vähemmän halvan teon."
"Kun minä olin sinun iässäsi", ritari vastasi totisena, "ei minun mieleni ollut noin taipuvainen epäluuloihin. Ja sir Oliver, pappi", hän lisäsi, "kuinka saattaisi hän olla vikapää semmoiseen tekoon?"
"Sir Daniel", sanoi Dick, "minne isäntä käskee, sinne koira menee.Tiettyä on, että tämä pappi ei ole muuta kuin teidän välikappaleenne.Puhun suoraa kieltä mitään peittelemättä. Ja pyydän suoraa vastausta.Mutta vastausta en saa! Te vain yhä kysytte. Jollette anna suoraavastausta, lisäätte siten vain epäluulojani."
"Tahdon antaa sinulle suoran vastauksen, nuori herra Richard", sanoi ritari vihoissaan. "Tule minun luokseni, kun olet omavaltainen mies, enkä minä enää ole sinun holhoojasi, ja minä tahdon vastata niin kuin sinä ansaitset, korvapuustilla. Siihen saakka sinulla on kaksi tietä valittavana: joko peruutat loukkaavat sanasi, pidät suusi kiinni ja taistelet sen miehen puolesta, joka on elättänyt ja suojellut sinua lapsuudestasi alkaen; tahi — ovi on auki, metsät ovat täynnä vihollisiani — mene!"
Se uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä seurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla huomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.
"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa teitä", sanoi Dick. "Vakuuttakaa minulle olevanne syytön."
"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?" kysyi ritari.
"Hyväksyn", Dick vastasi.
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "sieluni ikuisen autuuden kautta, niinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä neuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan."
Hän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan heistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan kauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.
"Sir Daniel", huudahti Dick, "voitteko jalomielisesti antaa minulle anteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee. Sanani ja käteni siitä."
"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä panettelua ja parjausta", ritari vastasi.
"Olin sitä enemmän moitittava", sanoi Dick, "koska parjaajat eivät suorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria — — —"
Tätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä puheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen luhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat huulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat häneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään kasvonsa.
Parilla askelella sir Daniel hyökkäsi hänen luokseen ja ravisti häntä kovasti olkapäistä. Dickin epäluulo heräsi uudestaan.
"Sir Oliverinkin tulee vannoa, häntähän tarkoitettiin", Dick sanoi.
"Hänen pitää vannoa", sanoi ritari.
Pappiraukka heilutteli käsiänsä saamatta sanaakaan suustaan.
"Pyhän messun kautta! Teidän pitää vannoa", ritari huudahti ihan mielettömänä vimmasta. "Mitä? Pitääkö minun epäillä teitä? Vannokaa, sanon minä, vannokaa."
Mutta pappi ei vieläkään saanut sanaakaan lausutuksi. Pelko ja kauhistus kuristi hänen kurkkuansa.
Samassa kuului kilinää, ja salin korkeasta värillisestä ikkunasta lensi musta nuoli. Se iski keskelle pöytää ja jäi siihen värisemään.
Ääneen huudahtaen pappi lankesi pyörtyneenä lattialle. Ritari ja Dick hyökkäsivät pihalle ja sieltä lähimpiä kiertoportaita ylös linnan rintavarustukseen. Vartiosoturit olivat kaikki varuillaan, päivä valaisi vihreitä niittyjä, joilla siellä täällä kasvoi jokin yksinäinen puu, ja näköalaa rajoittivat metsän kummut.
"Mistä tuo nuoli tuli?" ritari kysyi.
"Tuosta pensaikosta, sir Daniel", vastasi yksi sotureista.
Vähän mietittyänsä ritari sanoi Dickiin kääntyen: "Jätän sinut tänne miehiä valvomaan. Mitä pappiin tulee, hänen pitää puhdistautua, muuten minäkin rupean häntä epäilemään."
Dick vastasi väkinäisesti, ja ritari loi häneen terävän silmäyksen. Tultuansa alas halliin hän otti ensiksi tuon mustan nuolen tutkittavakseen. Hän ei ollut näitä nuolia ennen nähnyt, ja tämän musta väri häntä hiukan kammotti. Nuoleen oli jotakin kirjoitettu, yksi ainoa sana: "Haudattu."
"Vai niin", arveli ritari, "he tietävät siis, että olen kotiutunut. Haudattu! Niin, mutta ei ole heissä koiraa, joka kykenisi kaivamaan minut pois tästä haudastani."
Tällä aikaa oli pappi hiukan tointunut. "Oi, sir Daniel", huokasi hän päästyään vaivoin seisaalle, "te olette vannonut kauhean valan — olette kadotettu ajassa ja iankaikkisuudessa."
"Olen", ritari vastasi, "olen vannonut valan, te! hölmö; ja te itse saatte vannoa vielä kovemman valan. Teidän tulee vannoa Holywoodin pyhän ristin kautta. Muistakaa sitä ja valmistakaa sanat. Teidän tulee tänä iltana vannoa."
"Valistakoon taivas teidän mieltänne!" vastasi pappi. "Taivuttakoon taivas sydämenne pois tästä vääryydestä!"
"Kuulkaa, hyvä isä", sir Daniel sanoi, "jos rupeatte hurskaaksi, en puhu sen enempää — se puuska tulee jotenkin myöhään, siinä kaikki. Mutta jos tahdotte olla viisas, niin kuulkaa minua. Tämä nuorukainen rupeaa minua ärsyttämään kuin ampiainen. Hän on minulle tarpeellinen, sillä hänen naittamisensa tuottaa minulle sievät rahat. Mutta jos hän jatkaa tätä menoa, niin hän saa seurata isäänsä, sen sanon suoraan. Minä siirrän nyt hänet kappelinpäälliseen kammioon. Jos lujalla valalla ja vakaalla muodolla vannotte olevanne syytön, on hyvä. Säästän silloin pojan toistaiseksi. Mutta jos änkytätte tai kalpenette tai jollain tavoin vannoessanne arkailette, niin hän ei usko teitä, ja siinä tapauksessa hän saa kuolla, sen lupaan pyhän messun kautta. Ajatelkaa asiaa!"
"Kappelinpäälliseen kammioon!" läähätti pappi.
"Niin juuri", vastasi ritari. "Siis, jos tahdotte pelastaa hänet, niin pelastakaa. Jollette, niin tehkää miten tahdotte, mutta jättäkää minut rauhaan. Jos olisin ollut äkkipikainen, olisin jo miekallani lävistänyt teidät sietämättömän pelkuruutenne ja hölmömäisyytenne takia. Oletteko valinnut? Sanokaa pian!"
"Olen valinnut", sanoi pappi. "Taivas antakoon minulle anteeksi. Pelastaakseni nuorukaisen hengen tahdon vannoa, tahdon pahaa hyvän vuoksi."
"No niin, se on oikein!" sir Daniel sanoi. "Toimittakaa siis hänet nopeasti tänne. Te saatte olla kahden kesken, mutta tahdon kuitenkin pitää teitä silmällä. Minä jään tänne paneelikäytävään."
Ritari nosti kudottua seinäverhoa, vetäytyi sen taakse ja laski sen sitten taas alas. Kuultiin lukon aukeavan ja sitten kuluneiden porrasten narinaa.
Jäätyänsä yksikseen pappi loi pelokkaan silmäyksen ylös verhottuun seinään ja teki kauhun ja tuskan vallassa ristinmerkin.
"Niin se on on, jos hänet tuodaan kappelikammioon", mumisi pappi, "minun täytyy pelastaa hänet, vaikkapa autuuteni uhalla."
Tullessaan halliin muutaman minuutin kuluttua Dick näki papin seisovan pöydän ääressä varmana mutta kalpeana.
"Richard Shelton", hän sanoi, "sinä olet vaatinut minulta valaa. Tahdon tehdä niin kuin vaadit. Holywoodin pyhän ristin kautta, en ole isääsi murhannut."
"Sir Oliver, lukiessamme yhdessä John Kostajan kirjoitusta", sanoi Dick, "olin vakuuttunut syyttömyydestänne, mutta suvaitkaa minun tehdä kaksi kysymystä. Te ette murhannut isääni, hyvä. Mutta ettekö millään tavoin ollut murhaan avullinen?"
"En millään lailla", pappi vastasi, mutta samalla hän rupesi kummallisesti vääntelemään suutaan ja silmiään, ikään kuin varoittaaksensa Dickiä, uskaltamatta mitään sanoa.
Dick katseli häntä ihmeissään, sitten hän kääntyi ja katsoi ympärilleen joka taholle. "Mitä tarkoitatte?" hän kysyi papilta.
"Minäkö, en mitään", vastasi pappi nopeasti hilliten kasvonsa. "Minä vain tunnen tuskia, minä olen kipeä. Anna anteeksi, Dick, minun täytyy nyt poistua. Holywoodin pyhän ristin kautta, olen yhtä syytön väkivaltaan kuin petokseenkin. Tyydy siihen ja tyynny, hyvä ystävä. Jumalan haltuun!"
Ja pappi poistui kiireesti.
Yksiksensä jääneenä Dick seisoi tähystellen ympäri huonetta. Hänen kasvoistaan kuvastui kummastus ja epäluulo, joka yhä yltyi, saaden hänet pelkäämään pahinta. Hän nosti päätään ja säpsähti. Korkealla seinässä oli seinäverhoon kudottuna hurjan metsästäjän kuva. Se oli musta, sillä se esitti neekeriä, mutta takassa palava roihu valaisi huonetta, ja Dick huomasi selvästi, että neekeri räpäytti silmäänsä ja että silmäluomi oli valkea.
Dick tuijotti tuohon merkilliseen silmään. Roihun levittämässä valossa se kiilsi kuin jalokivi — se oli kirkas, se oli elävä. Samassa silmä ummistui — ja hävisi.
Ei ollut enää epäilemistä, tuo silmä ilmoitti selvästi, että sir Daniel oli seinäverhon takana piillen seisonut kuuntelemassa papin valantekoa. Hän muisteli myös Hatchin varoitusta ja älysi nyt sen tarkoituksen ja tärkeyden. Hän oli keskustelussa papin kanssa uudestaan ilmaissut epäluulojaan sir Danielin kuullen, hän oli siis mennyttä miestä, ellei jokin ihme tapahtuisi. "Ja Matcham-raukka", hän tuskitteli, "mihin käärmeenpesään olen hänet vienyt?"
Dickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat kirjansa kappelinpäälliseen kammioon.
"Sehän on kauan ollut asumaton", Dick sanoi. "Minkälainen huone se on?"
"Kyllä huone on hyvä", vastasi palvelija, "mutta sanotaan että siinä kummittelee", hän lisäsi alentaen ääntään.
"Kummittelee", toisti Dick kauhistuen, "ja kuka sitten?"
Palvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: "Pyhän Johanneksen sakristaani.[10] Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän oli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän edellisenä iltana oli juonut kamalasti."
Synkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.
Kappelinpäällinen kammio
Päivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet havainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua laskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas sen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella. Hiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen nähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja häviävän korkeaan ruohikkoon.
Sir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei mitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin otsa selkeni. "Bennet", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, "tuo John Kostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me viimein teemme hänestäkin lopun."
Iltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin työhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja hommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia, mutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta Tunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.
Illalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava, matala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä huolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon päin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen. Seinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja tummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli paneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi, ja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä syystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli tilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa? Johtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin? Hänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.
Hänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli kappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli. Epäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä oli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän kuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja siinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli. Varmaankin huoneessa oli salaovi.
Mieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani aseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain konnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.
Jalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan lausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.
Ihan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen; koputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: "Dick, Dick, minä se olen."
Dick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä oli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa paljastettu tikari.
"Sulje kiireesti ovi", hän kuiskasi, "talo on täynnä vakoilijoita.Kuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana."
"Tyynny, tyynny", Dick sanoi, "ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme tällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa ylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta, poikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?"
"Ei siitä väliä", Matcham vastasi, "olemme nyt yhdessä. Mutta Dick, ovatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?"
"Ei, en minä tiedä mitään", Dick vastasi, "mitä he siis huomenna aikovat panna toimeen?"
"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen varmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen minulle ilmoittivatkin."
"Vai niin", Dick sanoi, "niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin."
Hän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.
Nyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.
"En voi löytää muuta sisäänpääsyä", hän sanoi, "kuin tämän näkyvän, mutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun luoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun kanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä olen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme löytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä paetakseni sinun kanssasi."
"John", sanoi Dick, "pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento koko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John." Ja hän puristi äänetönnä ystävänsä kättä. "Kerron sinulle jotakin", sanoi Dick. "On muuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen huoneeseen. On siis kuitenkin toivoa."
"Hys", kuiskasi Matcham.
Molemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui taas.
"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa", Matcham kuiskasi.
"Ei", vastasi Dick, "tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli. Minun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän saa kovan pähkinän purrakseen." Ja hän kiristeli hampaitansa vihoissaan.
"Sammuttakaamme lamput", sanoi Matcham, "kenties hän tulee näkyviin."
He sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin pehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas pari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä hiljaisuus.
Hetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui valonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi, laskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti laskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se näyttäytyisi aukosta.
Mutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului huutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain nimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas hiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne kulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.
Nämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä, ovia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut liikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto: "Joanna!"
"Jonna?" toisti Dick, "kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä milloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?"
Matcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle pimeään nurkkaan, jossa he istuivat.
"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän", sanoi Dick. "Oletko sinä tuota Joannaa nähnyt?"
"En", Matcham vastasi, "en ole häntä nähnyt."
"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?" Dick jatkoi.
Kuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni yhäti huutaen: "Joanna, Joanna!"
"Kuulitko hänestä puhuttavan?" Dick toisti.
"Kuulin", sanoi Matcham. "Äänesi vapisee. Mikä sinun on?" Dick kysyi. "Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi unohtamaan meidät."
"Dick", huudahti Matcham, "minä olen hukassa, me olemme molemmat hukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin ovat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat löytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick — hyvä Dick, päästä minut pois!"
Hän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. "Oi taivas!" huudahti hän. "Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei tahtonut mennä minun kanssani naimisiin."
Nuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken aikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.
"Joanna", hän sanoi, "sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen pelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä — ja vihollisia, sillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua pojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen kuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja uskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin sinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua."
Tyttö ei vastannut mitään.
"Puhu", Dick jatkoi, "sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano että rakastat minua."
"Oi, Dick!" puhkesi tyttö puhumaan, "olisinko muutoin tullut tänne?"
"Kas niin", jatkoi Dick, "kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta, menemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta sanopas, mitenkä löysit kammioni."
"Kysyin rouva Hatchilta", tyttö vastasi.
"Emännöitsijä Hatch on luotettava", sanoi Dick, "hän ei petä sinua.Meillä on vielä aikaa."
Samassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.
"Hoi!" huusi ääni. "Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!"
Dick ei liikkunut eikä vastannut.
"Nyt on kaikki lopussa", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin kaulaan.
Mies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel itse. Silloin melu äkkiä hiljeni.
"Dick", ritari huusi, "älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi pahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis ovi, poika."
Dick pysyi äänetönnä.
"Ovi sisään", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin ja käsin "muokkaamaan" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli luja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin sattuma sekaantui asiain menoon.
Kovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja eteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus. Kuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir Daniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja hyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.
"Nyt olemme pelastetut", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan jykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick ponnisteli, sänky ei liikahtanut.
"Auta minua, John", hän sanoi. "Käypäs kaikella voimalla kiinni, henkesi on kysymyksessä." Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin saivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.
"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi", arveli tyttö, "nyt he kaikki tulevat laskuoven kautta."
"En luule", Dick vastasi, "tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista salaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys! Hälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys."
Niin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli pimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty sisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää ja aseitten kalsketta.
"Hän palaa pian", Dick sanoi, "tällä kertaa laskuovelle!"
Hän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen nurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick otti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja väänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan aukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään pyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.
Kohtalotoverit astuivat nopeasti alas. "Ota sinä lamppu ja käy edellä, minä tulen heti, suljen vain laskuoven", Dick sanoi.
Salakäytävä
Se käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja lyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan — arvattavasti sama ovi, jonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui hämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.
Tästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick valitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä vakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi kappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir Oliverin kohotetuin käsin.
Käytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä kapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin puheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän suuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin ja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat ruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat arvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.
"Tästä ei ole apua", Dick sanoi, "kääntykäämme takaisin."
"Ei", sanoi Joanna, "kenties käytävä ulottuu pitemmälle." Ja hän astui edelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet mahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa juomassa.
Palattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat toista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä oli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se kävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi liikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja kauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. "Olemme arvattavasti vankitornissa", Dick huomautti.
"Eikä poispääsystä merkkiäkään", lisäsi toinen. "Niinpä niin. Mutta sittenkin täytyy tästä olla ulospääsy", Dick vastasi.
He saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin portaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen kivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat yhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.
"Joku pitää toisella puolen vastaan", Joanna arveli.
"Sitä en luule", sanoi Dick. "Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat, liikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin kallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas Jack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme hetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan joko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin nyt miltei vankeina."
"Dick", sanoi tyttö, "onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi, sillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut tähän onnettomaan tilaan."
"Lorua!" Dick vastasi. "Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on määrätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt minulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir Danielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun osaani."
"Olen orpo kuten sinäkin", Joanna sanoi. "Ja pahaksi onneksi sekä itselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham oli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut naittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena ollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta naittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi kuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten tuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut todellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin huostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun piti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi Foxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli sulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni. Jollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä joutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua, Dick — rakas Dick."
Tyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään rakkaudenosoitukseen samalla tapaa.
"No niin", tyttö jatkoi. "Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta puutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen vaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet eivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin itse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin. Mutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin."
"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä", Dick huudahti.
"En suinkaan", Joanna vastasi, "mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin, Dick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui sinun puoleesi tahtomattanikin — ja nyt, Dick, jos suinkin on mahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova kohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin sydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen."
"Niin minäkin", Dick sanoi, "minä joka en ennen ole rahtuakaan välittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo silloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt mistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja nyt, kun sanoit olevasi tyttö, John — minä sanon sinua yhä Johniksi — nyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St", hän keskeytti, "joku tulee."
Raskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli hänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua. Mutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs, käytävän keskelle, ja palasi sitten.
Heti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä. Hän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi vielä selvemmin.
"Seis, Bennet!" huudahti Dick. "Askel vielä, ja olette kuollut mies."
"Vai täällä te olette", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, "en voi teitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun edemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen ruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani! Mutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden tahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? — Ja onko meidän nuori neitimme täällä teidän kanssanne?"
"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet", Dick sanoi. "Minkä tähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni murhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta oman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen elänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?"
"Nuori herra Dick, nuori herra Dick", sanoi Bennet, "mitä minä teille sanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä milloinkaan olen nähnyt."
"Olkoon", Dick vastasi, "huomaan että te olette juonien perillä ja että tuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel minut pois, jos voi."
Hatch mietti.
"Kuulkaa", hän sanoi sitten, "minä palaan nyt sir Danielin luo, kertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä tiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette pakene ennen kuin minä palaan."
"Ellen", Dick toisti. "Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin tietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea liikuttaa rahtuakaan."
"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte", Bennet vastasi. "Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!"
Niin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.
Dick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta. Laskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä siihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi ylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.
He pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat oven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon, joka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden pakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu valaisi lekottavalla valollaan pihamaata.
Dick vaihtaa puoluetta
Dick sammutti lampun, jotta se ei herättäisi huomiota. Ruskeassa kammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko vyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna seisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt tulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.
"Dick", hän sanoi, "onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla yrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick."
Tämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta jäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen vallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni. "Kuka siellä?"
"Surma syököön!" Dick huudahti, "nyt olemme hukassa — nopeasti alas, tartu köyteen."
"En voi", tyttö sanoi peräytyen.
"Jollet sinä voi, en minäkään voi", sanoi Dick "Kuinka minä voisin päästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida."
"Dick", huohotti Joanna, "en voi, voimani ovat lopussa."
"Pyhimysten kautta", Dick huudahti, "silloin olemme hukassa."
Samassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen, mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin työntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi ikkunalle.
Tämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja hengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei Dick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös ikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen ja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut välttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta iskivät muuriin ja saivat naarmuja.
Tuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan vallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen kätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään veteen.
Noustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka avulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai kiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.
Rintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet vedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick huomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja kaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he eivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään veteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui hetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick oli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja pian soihtu sitten sammuikin.
Soihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät pajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät nuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta edemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei kuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja toinen haavoitti häntä lievästi päähän.
Tietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan eteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska kasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt jo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä soihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.
Dick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä. Hän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää Joanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä siitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin menetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan. Sir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän osoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla oli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin koettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.
"No niin", Dick ajatteli, "ennen sitä kykenen kai rankaisemaan kavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä minä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä vapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu."
Tällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.
Kappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta väsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus masensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa matkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui maahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.
Vasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea tuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat johonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui maassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä ajatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki. Esine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea hoiperteli sen ääreen.
Hän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton, sir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen kuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin paperi, joka arvattavasti oli jäänyt "Mustan nuolen" miehiltä huomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi Wensleydalelle.
"Ahaa", Dick arveli, "jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka on saattava sir Danielille häväistystä — ehkäpä kuolemankin."
Hän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen puolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.
Hänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen käyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa verenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän saapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.
Tuima ääni huusi: "Seis!"
"Seis", toisti Dick, "olenpa vähällä kaatua", ja samassa hän kaatuikin pitkälleen maahan.
Kaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä miekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.
"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton", sanoi nuorempi miehistä.
"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle", Lawless vastasi. "Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä naarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta."
"Ja olkapäässä", toinen lisäsi, "on reikä, joka sekin kyllä on vienyt voimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa sitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä säästä."
"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni", Lawless sanoi.
Kun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan ympäri, tämä lisäsi:
"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan yksinkin viedä hänet perille."
Greensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless astui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.
Aurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki Tunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta, mutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina jousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin kuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset etuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.
"Kuka siellä", kuului päällikön ääni.
"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä hyvin kuin oman kätesi", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.
"Tunnussana, Lawless", vastasi päällikkö.
"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää", Lawless vastasi. "Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo sotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani metsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa on: hiiteen koko sotakomento."
"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha pilkkakirves."
"Mutta jos olen sen unohtanut?"
"Jos sinä olet sen unohtanut — varmastikaan et ole, sen tiedän — niin totta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi", toinen vastasi.
"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa", Lawless sanoi, "niin tässä on tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan nyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo."
"Saat mennä, Lawless", vartija sanoi.
"Ja missä John oleskelee?" kysyi entinen harmaamunkki.
"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen syntynyt", mies vastasi.
Ja niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan, hän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen jousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin vuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten kasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta pitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen kertaan.
Heti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti jäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen näköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen haavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet herätettiin tajuntaan.
"Rakas nuori ystävä", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, "olette ystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden rakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein lopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki muuttuu kyllä vielä hyväksi."
Myöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja ruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen kuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä syystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin käytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset päivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin häntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen päivän tapaukset.
"Hyvä on", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa, "katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick Shelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja saattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa isänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle — näenhän minä että olette kunnollinen — niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle viekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen ilkitöistään."
"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?" Dick kysyi.
"En suinkaan, mieletöntähän se olisi", Ellis vastasi. "Hänen linnansa on siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja kaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin mahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir Danielille."
"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta", nuorukainen sanoi.
"Johnin?" toisti Ellis, "ahaa — ymmärrän, tytön puolesta. No niin, lupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin, niin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on käsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot häviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja idästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi, luullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme, Dick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme kaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme."
Kahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että sir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen etunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta kohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei yksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna kelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten pelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.
Viimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen ritarin luo kirje kädessään.
Ritarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului näin:
Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle,Daniel Brackley-ritarille, tämä:
Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.
Rich. Shelton.