Richard Kyttyräselkä
Torventoitotus
Jo aikaisin seuraavana aamuna, ennen päivänkoittoa Dick nousi kurjalta vuoteeltaan ja vaihtoi munkinkaapunsa enemmän säätynsä mukaisiin vaatteisiin ja lähti nyt rauhallisempana ja paremmalla onnella matkaan.
Dickin aikomuksena oli koettaa päästä Lawlessin metsäluolaan, johon hän oli piilottanut lordi Foxhamin paperit. Koska hän oli varhain lähtenyt matkalle, hän luuli ehtivänsä sinne kyllin ajoissa ennättääkseen vielä kohtaamaan Gloucesterin nuoren herttuan sovitussa yhtymäpaikassa.
Oli kylmä aamu. Ilma oli tyyni ja kuiva, kuu oli jo laskenut, tähdet vain vielä tuikkivat kirkkaina. Lumen heijastus teki ilman valoisaksi ja vaikutti virkistävästi mieleen.
Dick oli kulkenut suurimman osan Shorebyn ja metsän välistä aukeata ja saapunut kummun juurelle noin parinsadan metrin päähän paikasta, missä Pyhän Briden risti seisoi, kun hän äkkiä kuuli torventoitotuksen, joka rikkoi aamun hiljaisuuden niin kimeästi ja läpitunkevasti, ettei Dick milloinkaan ollut sen vertaista kuullut. Toitotus uudistui pari kertaa, sitten kuului aseitten kalsketta.
Dick heristi korviaan, paljasti miekkansa ja juoksi reippaasti mäkeä ylös. Pian hän pääsi ristin luo ja joutui hämmästyksekseen keskelle tulista taistelun tuoksinaa. Seitsemän tai kahdeksan miestä oli toisella puolen, toisella ainoastaan yksi. Mutta niin nopealiikkeinen ja taitava oli tämä ainoa ja niin hurjasti hän kävi vastustajiensa kimppuun, että jo ennen kuin Dick ehti sekaantua leikkiin, hän oli kaatanut maahan yhden, pahasti haavoittanut kahta ja torjunut muut luotaan.
Näytti kuitenkin ihmeeltä, että hän ollenkaan kykeni vastustamaan niin monta vihollista, ja pieninkin sattuma, jalan luiskahdus tai käden hairahdus saattoi hänelle maksaa hengen.
"Kestäkää vielä hetkinen, sir", huusi hänelle Dick, "täältä tulee apua", ja unohtaen olevansa yksin ja että hänen huutonsa oli jotensakin turha, hän kiljaisi: "Mustan nuolen puolesta! Mustan nuolen puolesta!" ja hyökkäsi häikäilemättä ahdistajien selkään.
Nämä olivat kuitenkin urheita miehiä, jotka eivät pelästyneet yllätyksestä, vaan kääntyivät nopeasti uutta vastustajaansa kohti tavattoman raivokkaasti. Neljä yhtä vastaan he kävivät hänen kimppuunsa. Miekat salamoivat kirkkaassa tähtivalossa ja säkenet sinkoilivat. Nyt yksi vastustajista kaatui, Dick tuskin tiesi mistä syystä; sitten isku sattui hänen omaan päähänsä, ja vaikka teräskypärä hytyrän alla suojeli häntä, painoi isku hänet kuitenkin toiselle polvelle ja hänen päätänsä pyörrytti.
Sillä aikaa oli mies, jonka avuksi Dick oli rientänyt, vetäytynyt taapäin ja toitahutti nyt torveensa tällä kertaa vielä räikeämmin ja pitempään kuin ennen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ahdistajat kääntyivät uudestaan häntä vastaan Dickin onneksi. Mutta mies puolustautui taaskin urheasti, käyttäen miekkaa ja tikaria, kättä ja jalkaa yhtä väsymättä. Hän hyökkäsi ja peräytyi, teki hyppäyksiä ja lankesi polvilleen erinomaisen taitavasti ja nopeasti.
Korvia särkevät torventoitotukset eivät kuitenkaan olleet turhaan kajahtaneet. Metsästä kuului lumen vaimentamaa kavioiden kapsetta, ja onneksi sekä vieraalle miehelle että Dickille syöksyi kummaltakin puolen tietä parvi kiireestä kantapäähän aseistettuja ratsumiehiä. Jokaisen ratsastajan takana istui hevosenselässä vielä jousimies, joten apuväki oli kahdenkertainen.
Tämmöisen ylivoiman yllättäminä ahdistajilla ei ollut muuta neuvoa kuin äänettöminä antautua.
"Vangitkaa nuo lurjukset!" huusi uljas torventoitottaja, ja kun käskyä oli noudatettu, hän lähestyi Dickiä ja katseli häntä terävästi silmiin.
Dick kohtasi tyynesti hänen tutkivan katseensa. Vasta nyt hän huomasi että soturi, joka äsken oli osoittanut niin suurta voimaa, taitoa ja päättäväisyyttä, oli vielä nuorukainen, häntä itseään tuskin vanhempi.[13] Sen lisäksi hän oli hiukan epämuotoinen, toinen olkapää oli näet toista korkeampi. Kasvot olivat äskeisestä ponnistuksesta huolimatta kalpeat, rumat ja tuskanilmeiset. Ainoastaan kirkkaat, terävät ja rohkeat silmät ilmoittivat sisäistä tarmoa.
"Sir", sanoi nuorukainen, "tulitte sopivaan aikaan avukseni, ette hetkeäkään liian aikaisin."
"Mylord", vastasi Dick, joka hämärästi tunsi olevansa ylhäisen henkilön seurassa, "olette itse niin satumaisen taitava miekankäyttäjä, että olisitte kyllä suoriutunut ominkin voimin. Joka tapauksessa oli minulle onni, ettei väkenne kauemmin viipynyt."
"Mistä minut tunsitte?" vieras kysyi.
"En tälläkään hetkellä tiedä kenen kanssa puhun", Dick vastasi.
"Onko se mahdollista?" kysyi toinen, "ja siitä huolimatta panitte henkenne alttiiksi tässä epätasaisessa taistelussa."
"Näin yhden miehen ottelevan monta vastaan", Dick vastasi, "ja häpeällisesti olisin käyttäytynyt, ellen olisi rientänyt hänen avukseen."
Omituinen pilkallinen hymy ilmestyi nuoren ylimyksen huulille hänen vastatessaan:
"Puhutte varsin jalosti, mutta päästäksemme itse asiaan — oletteko lancasterilainen vai yorkilainen?"
"En tahdo salata, jalo lordi", Dick vastasi, "että olen Yorkin suvun puolella."
"Pyhän messun kautta!" vastasi vieras jälleen. "Se on teille onneksi."
Näin sanoen hän kääntyi yhden seuralaisensa puoleen ja lausui samalla pilkallisella ja julmalla äänellä kuin ennen:
"Pitäkää huoli siitä, että nuo urheat herrat saavat matkapassin.Nostakaa heidät ilmaan."
Elossa ei enää ollut kuin viisi hyökkääjää. Jousimiehet tarttuivat heihin, heidät vietiin metsänreunaan, ja parin minuutin perästä hirsinuora oli tehnyt heistä lopun.
"Ja nyt", huudahti epämuotoinen johtaja, "takaisin vartiopaikkoihinne ja olkaa vasta nopeammat."
"Armollinen herrani ja herttua", sanoi yksi hänen miehistään, "rukoilen teitä, älkää jääkö tänne yksin. Pidättäkää ainakin kourallinen keihäsmiehiä luonanne."
"Mies", sanoi herttua, "minä en ole moittinut teitä vitkallisuudestanne, älkää tekään nyt ruvetko minun aikeitani valvomaan. Luotan käteeni ja käsivarteeni, joskin olen viallinen. Te olitte varsin hitaat tulemaan, kun torvi äsken kutsui, nyt liian rohkeasti annatte minulle neuvoja. Mutta niin on aina: viimeisinä keihäällä, ensimmäisinä kielellä. Tehkää päinvastoin!"
Ja melkoisen kopealla kädenliikkeellä hän viittasi heitä poistumaan.
Jalkamiehet nousivat taas ratsumiesten taakse hevosten selkään, ja koko joukko kahlasi lumessa pois, häviten metsään eri tahoille.
Päivä oli nyt jo tulossa ja tähdet vaalenivat vaalenemistaan. Harmaassa päivänvalossa molemmat nuorukaiset katselivat toisiansa.
"Te olette nähnyt kostoni", herttua sanoi, "joka samoin kuin säiläni on sekä terävä että nopea. Mutta en millään muotoa soisi teidän luulevan minua kiittämättömäksi. Tulitte minun avukseni hyvällä miekalla ja vielä paremmalla rohkeudella — jollette pelkää epämuotoisuuttani, sallikaa minun syleillä teitä!"
Näin sanoen nuori päällikkö ojensi käsivartensa syleilyyn.
Sydämessään Dick tunsi sekä kauhua että inhoa sitä miestä kohtaan, jonka hengen hän oli pelastanut. Mutta kehoitus lausuttiin sellaisella tavalla, että olisi ollut kovin epäkohteliasta, jopa tylyäkin estellä tai epäröidä. Hän heittäytyi siis toisen avoimeen syliin.
"Ja nyt, mylord", hän lausui vapauduttuaan syleilystä, "arvaanko oikein? Oletteko Gloucesterin herttua?"
"Olen Richard, Gloucesterin herttua", kuului vastaus. "Entä te — mikä on teidän nimenne?"
Dick sanoi nimensä ja näytti lordi Foxhamin sinettisormuksen, jonka herttua heti tunsi.
"Te olette tullut ennen sovittua aikaa, mutta niin olen minäkin tehnyt", herttua sanoi. "Olin täällä kaksi tuntia ennen päivännousua. Mutta tämä on minun ensimmäinen sotaleikkini; tällä retkellä, herra Shelton, olen voittava tahi menettävä kunniani. Tuolla Shorebyssa majailevat viholliseni kahden vanhan, taitavan päällikön, Risinghamin ja Brackleyn johdolla. He ovat kaiketi vahvasti varustetut, mutta kahdelta taholta estetyt peräytymästä, merensataman ja virran saartamina. Luulenpa, Shelton, että voisimme tuottaa heille tuntuvan tappion, jos voisimme hiipiä vihollisen kimppuun odottamatta ja nopeasti."
"Niin minäkin arvelen", Dick vastasi innostuen.
"Onko teillä lordi Foxhamin muistiinpanot mukananne?" herttua kysyi.
Dick ilmoitti, mistä syystä hänellä ei nyt ollut muistiinpanoja, mutta sanoi rohkenevansa itsekin antaa tarkkoja tietoja vihollisista.
"Omasta puolestani arvelen, että jos on riittävästi väkeä, olisi parasta nyt heti hyökätä vihollisen kimppuun", hän sanoi. "Sillä, nähkääs, päivän koittaessa yövartiot poistetaan, päivällä ei ole vartioimista laisinkaan — ainoastaan kulkuvartiot kiertävät laitakaupungilla. Nyt juuri, kun yövartio on lakannut ja muu sotaväki istuu aamiaisensa ääressä — olisi sopiva aika hajoittaa heidät."
"Paljonko luulette heitä olevan?" herttua kysyi.
"Ei täyttä kahtatuhatta", Dick vastasi.
"Minulla on 700 miestä metsässä takanamme", herttua sanoi, "700 tuleeKettleystä, he saapuvat pian. Kauempana on vielä 400 miestä, jaHolywoodissa puolen päivänmatkan päässä täältä on lordi Foxhamin väkeä500 miestä. Odotammeko heitä vai ryhdymmekö heti hyökkäykseen?"
"Herttua", Dick vastasi, "hirttäessänne nuo viisi roistoa ratkaisitte itse asian. Mitä väkeä he lienevätkin olleet, heitä kaivataan kuitenkin näinä levottomina aikoina, heitä ruvetaan etsimään ja seutua penkomaan. Sen tähden on minun nöyrä ajatukseni se, että jos aiotte turvautua yllätykseen, teidän ei tule hukata hetkeäkään."
"Niin minäkin arvelen", Kyttyräselkä sanoi. "Tunnin kuluessa saatatte ansaita ritarikannukset. Reipas mies menköön Holywoodiin lordi Foxhamin sinettisormus mukanaan, toinen mies tielle jouduttamaan minun nuhjuksiani! Niin, Shelton, pyhän ristin kautta tapahtukoon niin!"
Sitten hän taas toitahutti torveaan.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Tuokiossa ristin ympärillä oleva aukio oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä. Herttua lähetti miehen toisensa jälkeen jouduttamaan niitä 700 miestä, jotka olivat taempana metsässä, ja jo neljännestunnin kuluttua hän saattoi asettua joukkojensa etunenään kulkeakseen mäkeä alas Shorebyta kohti.
Hänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen. Hän aikoi valloittaa sen osan kaupunkia, joka oli oikealla puolen valtatietä, ja linnoittua ahtaihin kujiin siksi kunnes lisäväkeä saapuisi.
Jos lordi Risingham päättäisi peräytyä, herttua ajaisi häntä takaa, joten lordi joutuisi kahden tulen väliin, koska lisäväki tullessaan kohtaisi hänet. Jos taas lordi päättäisi jäädä kaupunkiin, hän joutuisi satimeen, jossa herttuan ylivoima hänet nujertaisi.
Ei ollut siis herttualla muuta pelkoa kuin että hänen ensimmäiset 700 miestään voitettaisiin ja hajoitettaisiin. Tämän välttämiseksi oli tarpeellista, että yllätys oli nopea ja täydellinen. Senpä tähden piti nytkin jalkamiesten istua hevosenselässä ratsumiesten takana, ja Dickille tapahtui se kunnia, että hän sai istua herttuan takana.
Niin kauan kuin he olivat metsän peittäminä, kuljettiin hitaammin. Kun oli päästy metsän reunaan, pysähdyttiin lepäämään ja tarkastamaan asemaa.
Aurinko oli nyt noussut ja valaisi kylmänkirkkaalla keltaisella valollaan Shorebyn punaisia rakennuksia, joitten lumivalkoisilta katoilta aamusavut nousivat kohti taivasta.
Herttua kääntyi Dickin puoleen.
"Tuossa kaupunkipahasessa", hän sanoi, "jossa ihmiset nyt kaikessa rauhassa keittävät aamiaistaan, joko te voitatte tänään kannuksenne ja minulle alkaa uusi elämä, täynnä valtaa ja kunniaa — taikka me molemmat kaadumme ja meidät haudataan unohduksen yöhön. Olemme kaksi Richardia. Siis rohkeutta, Shelton. Meidän tulee voittaa, ja niinkuin meidän miekkamme tänään kalskuu miesten kypäriä vasten, niin pitää meidän nimemmekin kerran kaikua ihmisten korvissa."
Dick hämmästyi kuullessaan herttuan kunnianhimoista ja tulista puhetta. Tyynesti ja järkevästi hän vastasi, että hän omasta puolestaan tahtoi tehdä velvollisuutensa ja toivoi muittenkin tekevän samoin. Silloin olisi hänen luullakseen voitto varma.
Hevoset olivat nyt tarpeeksi levähtäneet, herttua nosti miekkansa, kannusti ratsunsa juoksemaan, ja koko joukko kiiti täyttä laukkaa yli lumipeitteisen lakeuden, joka heidät erotti kaupungista.
Shorebyn tappelu
Välimatka oli vain noin viisisataa askelta. Mutta tuskin he olivat tulleet metsän suojasta esiin, kun he huomasivat väkijoukkojen meluten ja huutaen tulvivan lumisilla niityillä kaupunkiin kummaltakin puolen. Ja itse kaupungissa nousi rymy ja liike, eivätkä hyökkääjät ehtineet suorittaa puolta matkaa ennen kuin torninkellot jo rupesivat soimaan.
Nuori päällikkö puri hammasta. Hätäkellojen nyt jo soidessa hän pelkäsi tapaavansa viholliset valmistautuneina. Jollei hänen onnistuisi saada jalansijaa kaupungissa, sortuisi ja hajaantuisi hänen pieni joukkonsa piankin.
Kaupungissa eivät lancasterilaiset kuitenkaan olleet niinkään hyvässä tilassa. Oli niinkuin Dick oli sanonut. Yövartijat olivat jo riisuneet aseensa ja muu väki loikoi kaupungin eri osissa majoissaan levollisena kuin rauhan vallitessa, ihan varustautumattomana ja mitään hyökkäystä odottamatta. Koko kaupungissa oli tuskin viittäkymmentä miestä täysissä tamineissa, tuskin viittäkymmentä ratsua satuloituna. Mutta nämäkään eivät osanneet noudattaa minkäänlaista järjestystä, vaan ensi säikähdyksessään riensivät mikä minnekin, kun johtoa ei näkynyt.
Siten tapahtui, että kun Gloucesterin herttua saapui kaupungin laitimmaisten talojen luo, ei kadunsuussa ollut vastassa kuin pivollinen keihäsmiehiä, jotka hän hajoitti kuin myrsky ruumenet.
Heidän edettyänsä kaupungissa noin sata askelta Dick kosketti herttuaa käsivarteen. Ymmärtäen seuralaisensa tarkoituksen herttua pidätti hevosensa, nosti torven suulleen, toitotti sovitun kimeän kajahduksen ja ohjasi hevosensa pääkadulta oikealle. Kuin yksi mies koko hänen joukkonsa noudatti annettua käskyä ratsastamalla kujia myöten oikealle. Ainoastaan parikymmentä ratsumiestä pysähtyi kadun suuhun. Jalkamiehet hypähtivät heti maahan heidän takaansa, osa heistä jännitti varsijousensa ja toinen osa hyökkäsi läheisiin taloihin ja otti ne haltuunsa.
Ne harvat lancasterilaiset, jotka olivat aseissa, hämmästyivät nähdessään vihollisen niin äkkiä muuttavan suuntaa ja pelästyivät huomatessaan vartijoiksi jääneen jälkijoukon. Hetkisen neuvoteltuansa he peräytyivät kaupungin sisäosiin hakemaan lisävoimia.
Se kaupunginosa, jonka herttua Dickin neuvosta oli ottanut haltuunsa, käsitti viisi kapeata kujaa ja kurjia hökkeleitä, jotka kohosivat matalalla mäellä.
Tässä köyhäin kaupunginosassa ei majaillut yhtäkään lancasterilaista herraa, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, ei edes sotaväkeä. Vakinaiset asukkaat taas pakenivat heti kuin yhteisestä päätöksestä, jättäen asuntonsa kylmille niin pian kuin herttuan väki ilmestyi. Ei siis ollut vastarintaa.
Melkein keskellä kaupunginosaa oli jotenkin pahamaineinen olutkapakka. Koska nuo viisi kujaa tämän kohdalla yhtyivät, päätti herttua sijoittaa päämajansa tähän oluttupaan. Dickin hän määräsi vartioimaan yhtä noista viidestä kadusta.
"Menkää", hän sanoi, "ansaitsemaan kannukset itsellenne. Hankkikaa minulle kunniaa, toinen Richard toiselle Richardille. Sanon teille: jos minä nousen, niin tekin nousette samoilla tikapuilla. Menkää", hän lisäsi puristaen lujasti Dick Sheltonin kättä.
Mutta niin pian kuin Dick oli mennyt, hän sanoi vähäpätöisennäköiselle jousimiehelle, joka seisoi aivan hänen vieressään:
"Lähde, Dutton, ja heti", hän lisäsi. "Seuraa tuota nuorukaista. Jos huomaat hänet uskolliseksi, vastaat hänen turvallisuudestaan henki hengestä. Onneton olet, jos palaat ilman häntä! Mutta jos huomaat hänet petolliseksi tai jos vain epäiletkin, häntä — pistä hänet kuoliaaksi takaa."
Sillä aikaa Dick kiirehti hänelle uskottuun paikkaan, jonka tärkeyden hän kyllä älysi. Se oli näet ahdas ja pimeä kuja, jonka yli kummaltakin puolen rakennukset osaksi ulottuivat, mutta koska se päättyi kaupungin toriin, oli luultavaa että tappelun ratkaisu oli tapahtuva tässä kohden.
Tori oli täynnä sikin sokin pakenevia kaupunkilaisia, mutta vihollisen sotaväestä ei vielä näkynyt merkkiäkään. Dick arveli siis ehtivänsä hyvin ryhtyä puolustustoimenpiteisiin.
Kadun kaksi viimeistä taloa oli jätetty tyhjiksi, niiden ovet olivat selkiselällään. Dick pani sotamiehet kantamaan ulos huonekalut ja rakentamaan niistä katusulun. Sata miestä oli annettu hänen käytettäväkseen. Heistä hän asetti suurimman osan näihin taloihin, joiden ikkunoista he saattoivat ampua. Loput hän otti mukaansa katusulun puolustusväeksi.
Kaupungissa vallitsi hurja hälinä ja melu. Kellot soivat, torvet kajahtelivat, ratsujoukkoja kiiti sinne tänne; naiset huusivat, päällikköjen käskyt raikuivat — oli korvia tukahduttava melske. Vähitellen hälinä rupesi asettumaan, ja pian nähtiin torilla ratsu- ja jalkamiehiä, jotka rupesivat järjestymään taistelurintamaan.
Suuri osa näistä oli pukeutunut tummanpunaiseen ja siniseen, ja Dick tunsi sir Daniel Brackleyn, joka hevosenselässä järjesti väkeänsä.
Seurasi hetkisen hiljaisuutta, ja sitten soi neljä torvea miltei yhtaikaa. Niiden ääneen vastasi viides torvi torilta, ja samassa rupesivat rivit liikkumaan eteenpäin. Nuolisade tapasi varustuksen ja talon, jotka herttuan väki oli ottanut haltuunsa.
Taistelu oli alkanut yhteisestä merkistä noiden viiden kadun suulla. Dick älysi, ettei hän voinut puolustaa asemaansa, jollei hän saattanut täydellisesti luottaa omaan satamiehiseen joukkoonsa.
Seitsemän nuolikuuroa seurasi toinen toistaan. Äkkiä Dick huomasi, että joku takaa kosketti hänen käsivarttansa, ja kääntyessään katsomaan hän näki nuorukaisen, joka ojensi hänelle kiiltävillä metallilevyillä varustetun nahkakölterin.
"Herttua lähettää tämän teille", nuorukainen sanoi. "Hän huomasi teidän lähteneen taisteluun ilman rautapaitaa, sir Richard."
Dickin sydäntä sykähdytti tämä herttuan huolenpito. Hän hypähti maahan hevosenselästä ja nuolien sadellessa hänen ympärilleen hän pukeutui nopeasti rautapaitaansa. Surukseen hän samassa huomasi nuolen sattuneen nuorukaiseen, joka kuolettavasti haavoittuneena kaatui maahan.
Sillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että Dick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset olisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon kohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä liikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.
Sitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät heiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä rikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä edestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja vihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin torvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on helpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat saaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta matalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.
Jalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa ratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan syöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu. Ensimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat ratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja ratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.
Mutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään ratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet hevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen, jonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi jäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt satelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.
Sillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli rientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse varajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne hurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä takaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick miehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin joutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa hajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä näkyvissä.
Nyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan eläköönhuudon.
Herttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan sulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä paloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja sortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen hymyyn.
"Richard Shelton", hän sanoi, "olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!"
Tällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän jalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä herttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin ritariksi.
"Ja nyt, sir Richard", herttua jatkoi, "jos näette lordi Risinghamin, toimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää viimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki", hän lisäsi korottaen äänensä, "jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä voitto kääntyy mielestäni tappioksi."
"Herttua", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, "te panette tarpeettomasti kalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?"
"Catesby", herttua vastasi, "tässä paikassa riehuu tappelu eikä muualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön vuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee — jos te olisitte muodoton kyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne halvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta ratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir Richard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa. Mutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei ole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa."
Hän astui aivan lähelle nuorta Sheltonia katsoen häntä terävästi silmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä niin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick kammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus herttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea ja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä oli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä hillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.
Shorebyn tappelu (Jatkoa)
Kun herttua oli lähtenyt, Dick rupesi katsomaan ympärilleen. Nuolisade oli vähennyt. Vihollinen oli kaikkialla peräytymäisillään. Suurin osa torista oli tyhjä. Lumi oli hyytyneen veren punaama, kuolleitten miesten ja hevosten peittämä, ja sulitetut nuolet seisoivat kuin sianharjakset lumessa.
Dickin omasta väestä oli kuolema korjannut kauhean sadon. Sadasta miehestä, jotka hänellä tappelun alussa oli ollut, oli jäljellä tuskin seitsemääkymmentä, jotka kelpasivat aseitaan käyttämään.
Päivä kului kulumistaan. Ensimmäistä lisäjoukkoa odotettiin joka hetki, ja lancasterilaiset, jotka heidän hurja mutta onnistumaton hyökkäyksensä jo oli masentanut, olivat liian heikossa tilassa voidakseen kestää uutta vihollista.
Kello oli kymmenen aamupuolella. Dick kääntyi vieressään seisovan hintelän jousimiehen puoleen, joka paraikaa sitoi haavoittunutta käsivarttaan. "Reippaasti taisteltu", hän sanoi, "totta tosiaan, eivät he toistamiseen meitä ahdista."
"Sir", pieni jousimies sanoi, "olette tapellut urhoollisesti Yorkin puolesta ja vielä paremmin omasta puolestanne. Ei vielä milloinkaan ole kukaan niin nopeasti päässyt herttuan suosioon. Käsittämätöntä on, että hän uskoi näin tärkeän aseman miehelle, jota hän ei tuntenut. Mutta olkaa varuillanne, sir Richard! Jos joudutte tappiolle — niin, jos väistytte jalankin verran — on mestaajan kirves tahi köysi rangaistuksenne. Tahdon rehellisesti tunnustaa, että minä seison tässä iskeäkseni teihin takaa, jos teette jotain epäiltävää."
"Tekö?" Dick huudahti kauhistuneena. "Ja takaa?"
"Ihan niin", jousimies vastasi, "ja koska tällainen tehtävä ei minua miellytä, ilmaisen sen teille. Henkenne uhalla teidän tulee puolustaa tätä asemaa. Niin, Kyttyräselkämme on taitava miekankäyttäjä ja hyvä soturi, mutta olipa hän kylmällä tai kuumalla päällä, niin hän vaatii että kaikissa kohdin hänen käskyjään tarkoin noudatetaan. Se, joka laiminlyö tai estelee, on kuoleman oma."
"Pyhimysten nimessä", Dick huudahti, "semmoinenko hän on? Ja tahtovatko sotilaat semmoista päällikköä seurata?"
"Tahtovatko?" toisti mies. "Tahtovat, ja tahtovat mielellään, sillä jos hän onkin ankara ja nopea rangaistessaan, hän on yhtä aulis palkitessaan. Ja jollei hän muitten verta ja hikeä säästä, ei hän omastaankaan ole kitsas, aina ensimmäisenä taistelussa, viimeisenä levossa. Pitkälle hän vielä pääsee, pitkälle, tämä Gloucesterin Richard Kyttyräselkä."
Dick rupesi huomaamaan että se suosio, jonka hän niin pikaisesti oli saavuttanut, toi mukanansa vaaraakin. Hän loi tutkivan ja huolestuneen katseen torille. Asiat olivat siellä entisellään.
"Tämä hiljaisuus ei minua miellytä", hän selitti. "Varmaankin he valmistavat jotain yllätystä?"
Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Jousimiehet rupesivat taas järjestymään ja hitaasti lähenemään Dickin varustusta kadun suussa. Nuolia sateli taas, mutta hyökkäyksessä oli jotain epäröivää. He eivät lähenneet reippaasti, vaan näyttivät ikään kuin odottavan jotain merkkiä.
Levotonna Dick katseli ympärilleen, aavistaen salaista vaaraa. Ja aivan oikein. Puolitiessä katua oli talo, jonka sekä ovesta että ikkunoista äkkiä alkoi tulvia "Punaisen ruusun" jousimiehiä. Sikäli kuin miehet pääsivät kadulle, he asettuivat järjestettyihin riveihin ja rupesivat lennättämään nuoliaan kohti Dickiä ja hänen miehiänsä.
Torilla sijaitsevat joukot uudistivat samalla kahta vertaa innokkaammin hyökkäyksensä, lähenivät lähenemistään Dickin varustusta, yhäti ahkerasti ampuen.
Dick kutsui avuksi kaikki miehensä taloista, joihin heidät tappelun alussa oli sijoitettu, ja muodosti vastarintaman kummallekin taholle, kehoittaen ja kiihottaen väkeään sekä sanoilla että liikkeillä. Nuolia sateli kummaltakin puolen.
Talo toisensa jälkeen avattiin nyt pitkin katua ja ovista ja ikkunoista tulvi lancasterilaisia niin että niitä oli Dickin takana yhtä monta kuin hänen edessäänkin. Hänelle rupesi selviämään, ettei hän kauan enää voinut asemaansa puolustaa. Ja mikä pahempi, joskin hän voisi sitä puolustaa, se ei olisi miksikään hyödyksi, sillä koko yorkilaisten joukko näytti olevan auttamattomasti häviön partaalla.
Silloin Dick päätti tehdä uhkarohkean kokeen. Hän teki hurjan hyökkäyksen takanansa olevia joukkoja vastaan, niin hurjan, että lancasterilaiset jousimiehet horjuivat ja peräytyivät niihin rakennuksiin, joista he voitonvarmoina olivat tulleet.
Mutta torilla sijaitsevat viholliset olivat sillä aikaa käyneet katusulun kimppuun, se kun oli jäänyt puolustusta vaille. Dick kääntyi nopeasti näitä vastaan, ja hänen pieni urhea joukkonsa ajoi hyökkääjät takaisin. Mutta silloin taas takana olevat kolmannen kerran tulvivat ulos taloista, niin että Dickin oli pakko uudestaan kääntyä heitä vastaan.
Tällä tavoin hänen joukkonsa täytyi yhtä mittaa puolustautua vuorotellen takaa ja edestä hyökkääviä vihollisia vastaan, eikä se aikaa myöten olisi jaksanut pitää paikkaansa.
Äkkiä Dick kuuli kovaa torventoitotusta kaupungin ulkoreunoilta. Moniääninen, voitonriemuinen sotahuuto kajahti voimakkaana. Silloin etupuolella olevat viholliset rupesivat nopeasti vetäytymään pois kujan suusta torille. "Pakoon!" huudettiin. Torvet törähtelivät yhtä mittaa, toiset kehoittivat hyökkäämään, toiset taas uudestaan järjestymään. Siitä Dick saattoi varmasti päättää, että oli taisteltu ja että lancasterilaiset ainakin tällä haavaa olivat joutuneet tappiolle ja nyt pakenivat kauhistuneina.
Ja sitten seurasi Shorebyn murhenäytelmän viimeinen kohtaus. Dickin edessä olevat jousimiehet tekivät äkkiä kokokäännöksen ja juoksivat täyttä laukkaa kuin piestyt koirat, ja samalla torin yli kiiti myrskynä ratsuväki, toinen joukko edellä, toinen ajaen sitä takaa.
Keskellä tulisinta mellakkaa Dick näki hurjan Kyttyräselän. Tässä tappelussa tämä jo näytti sitä huimaa urheutta ja taitoa, millä hän raivasi itselleen tien sotatanteren yli ja mikä vuosia myöhemmin, jolloin hänen nimensä jo oli rikosten tahraama, Bosworthin taistelutanterella[14] melkein yksin ratkaisi taistelun ja Englannin valtaistuimen kohtalon. Väsymättä hän ratsasti eteenpäin kannustaen voimakasta sotaratsuaan ja polkien maahan kaiken mikä oli hänen tiellään. Verisellä miekallaan hän raivasi itselleen tietä siihen paikkaan, minne lordi Risingham oli koonnut ympärilleen urheimmat ritarinsa. He kohtasivat toisensa: kookas, voimakas ja kuuluisa soturi ja tuo kivulloinen kyttyräselkäinen nuorukainen.
Richard Shelton näki heidät. Ei silmänräpäystäkään hän epäillyt, miten tämä kohtaus oli päättyvä. Rivit sulkeutuivat heidän ympärillään niin ettei hän voinut nähdä kumpaakaan taistelevaa, mutta kun ne hetken kuluttua avautuivat, lordi Risingham oli kadonnut näkyvistä ja kaikkien etunenässä huimimmassa kahakassa näkyi Richard Kyttyräselkä taas kannustavan vankkaa hevostaan ja heiluttavan veristä miekkaansa.
Taistelu oli kuitenkin pian lopussa. Gloucesterin herttua Richard oli voittanut ensimmäisen suuren ja tärkeän voittonsa.
Shoreby ryöstetään
Ei ainoatakaan vihollista ollut enää näkyvissä. Dick alkoi synkkänä laskea, montako hänen urheista miehistään oli vielä jäljellä. Itse hän oli lopen väsynyt, kankea ja arka jäseniltään, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää ryhtyä uusiin ponnistuksiin.
Mutta vielä ei ollut aika levähtää. Shoreby oli valloitettu äkkirynnäköllä. Ja huolimatta siitä, että se oli linnoittamaton kaupunki ja ettei asukkaita millään tavoin voitu syyttää vastustamisesta, olivat raa'at soturit yhtä raakoja taistelun päätyttyä, ja nyt alkoi sodan julmin osa. Gloucesterin Richard ei ollut niitä päälliköitä, jotka suojelevat asukkaita hurjilta sotamiehiltä, ja vaikka hän olisikin tahtonut heitä suojella, on tuskin luultavaa että hän olisi voinut.
Oli siis varsin ymmärrettävää, että Dick kävi levottomaksi Joannan kohtalosta ja päätti nyt heti koettaa päästä siitä selville. Hän siis valitsi miehistään neljä luotettavinta ja pyrki niitten kanssa sir Danielin talolle.
Tultuansa torin poikki vastakkaisille kaduille hän näki kaikkialla kuolemaa ja hävitystä. Kadut olivat täynnä ruumiita ja pois heitettyjä aseita, siellä täällä oli taloissa vielä asukkaita, jotka koettivat puolustautua sisään tunkevia ryöstäjiä vastaan heittämällä ikkunoista huonekaluja heidän päällensä.
Päästyään pääkadulle, jonka varrella sir Danielin talo sijaitsi, Dick huomasi heti kauhuksensa, että se oli jo valloitettu. Avonaisesta ovesta tulvi sotamiehiä sisään, toiset taas tulivat ulos, vieden mukanansa mitä suinkin jaksoivat kantaa.
Mielettömänä kauhusta Dick hyökkäsi sisään ja nousi yläkerrokseen. Huoneet olivat tyhjät asukkaista, ainoastaan ryöstäviä sotamiehiä juoksenteli ulos ja sisään.
Dick tarttui ohi kulkevan jousimiehen takkiin. "Olitko täällä taloa valloitettaessa?" hän kysyi.
"Päästä irti", sanoi juopunut jousimies, "taikka lyön."
"Maltahan", Dick sanoi. "Pysähdy ja vastaa minulle, muutoin syntyy toinen leikki." Mutta juopunut soturi löi häntä vain olkapäähän. Silloin Dickin kärsivällisyys loppui ja hän puristi vastahakoista miestä vasten rautapukuista rintaansa kuin pientä lasta.
"Armoa", soturi vaikeroi, "jos olisin tietänyt teidän olevan näin kiivas, en olisi niin varomattomasti teitä loukannut. Kyllä olin täällä."
"Tunnetko sir Danielin?" Dick kysyi.
"Tunnen hyvin", vastasi mies.
"Oliko hän talossa?"
"Oli, sir, mutta juuri tullessamme suuresta portista hän ratsasti puutarhan kautta pois."
"Yksinkö?" Dick huudahti.
"Hänellä oli mukanansa parikymmentä keihäsmiestä", mies sanoi.
"Keihäsmiestä! Eikö naisia?" kysyi Dick.
"Totta tosiaan, en minä naisia nähnyt", jousimies vastasi. "Mutta jos sen tahdotte tietää, ei täällä naisia ollutkaan."
"Kiitoksia", Dick sanoi, ja kun hän kopeloituaan vyölaukustaan huomasi, ettei hänellä ollut mukanaan rahaa, hän sanoi miehelle: "Kysele minua huomenna, Richard Shel — sir Richard Sheltonia, niin saat runsaan palkkion."
Sitten hän riensi luostarin kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Tänne oli paennut suuri joukko kaupungin asukkaita, miehiä, naisia ja lapsia. Kirkko oli niin täyteen ahtautunut, että ihmiset painoivat toisiaan kuin sillit tynnyrissä. Alttarilla rukoilivat papit täydessä kirkollisessa juhlapuvussa Jumalan armoa. Kun Dick astui kirkkoon, kajahti äänekäs messu kirkon korkeissa holveissa.
Dick tunkeutui kansanjoukon läpi päästäkseen ovelle, josta noustiin torniin. Pitkä pappismies astui häntä vastaan.
"Mihin pyrit, poikani?" hän kysyi ankarasti.
"Isä", Dick vastasi, "älkää minua pidätelkö, liikun Gloucesterin herttuan asioissa."
"Gloucesterin herttuan?" toisti pappi. "Onko siis taistelu päättynyt niin surullisesti?"
"Taistelu on päättynyt, isä", Dick vastasi. "Lancasterilaisten joukko on murskattu, lordi Risingham — Jumala suokoon hänelle rauhan! — makaa taistelukentällä. Ja nyt teidän luvallanne toimitan asiani." Ja samassa hän, hiljaa työntäen kauhistuneen papin tieltään, avasi oven ja ryntäsi tornin avonaiselle tasakatolle. Sieltä hänellä oli lavea näköala yli kaupungin ja sen ympäristön, kenttien, metsien ja meren.
Kaduilta tunki hänen korviinsa sekava moniääninen hälinä. Satamassa ei ollut ainoatakaan laivaa, ei edes venettä. Mutta kauempana merellä oli kokonainen laivasto valkeita purjeita, jotka turmion pesästä veivät pakolaisia kohti tuntemattomia kohtaloita.
Kentällä kaupungin ja metsän välillä liikkui ratsastajajoukkoja, toiset pyrkivät metsän suojaan, toiset taas, yorkilaiset, koettivat heitä estää ajamalla takaisin kaupunkiin. Valkealla lumella makasi kaatuneita miehiä ja hevosia.
Rannalla huomasi vielä tappelun jälkimaininkia. Ne jalkasoturit, jotka eivät olleet laivoihin ja veneisiin mahtuneet, tekivät täällä vielä vastarintaa ampuen kapakkain ikkunoista ja ovista yorkilaisia jalkamiehiä. Pari taloa oli sytytetty palamaan, ja mustat savupatsaat nousivat kylmässä auringonvalossa ja ajautuivat tuulen mukana yli meren.
Aivan metsän reunassa Holywoodin taholla ratsasti pakolaisjoukko, joka erityisesti herätti Dickin huomiota. Se oli jotenkin lukuisa, — niin pitkälle kuin silmä kantoi ei missään näkynyt niin suurta lancasterilaisjoukkoa. Hevosten kaviot jättivät lumeen tumman ja leveän jonon mustia jälkiä, niin että Dick saattoi askel askelelta seurata heidän tietänsä ja erottaa mistä kohden kaupunkia he olivat lähteneet.
Dickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän reunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella sitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin, jotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.
"Tummanpunaista ja sinistä", Dick huudahti. "Saatan vannoa sen olevan tummanpunaista ja sinistä!"
Tuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt välttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä juopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa niin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei nähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä tyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta. Tämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa yrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.
"Sir Richard Shelton", sanoi herttua, "olen huomannut teidät täysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta — toisesta, jota pidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä milloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos minulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin suoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne."
"Ilomielin, hyvä lordi", Dick sanoi. "Muuan henkilö, jota kohtaan minulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan neidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä keihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa kiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön."
"Kuka hän on?" kysyi herttua.
"Sir Daniel Brackley", Dick vastasi.
"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!" herttua huudahti. "Ei tässä ole puhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos teette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä keihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin teille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa."
Juuri herttuan puhuessa olivat "Valkoisen ruusun" miehet valloittaneet yhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri taholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli herttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit näkyviin.
Niitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja Risinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen laivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.
Nuori herttua katseli heitä pari minuuttia ankarasti.
"Hyvä", hän sanoi sitten, "hirttäkää heidät!" Ja sitten hän aikoi ratsastaa eteenpäin katselemaan, miten ottelu toisaalla menestyi.
"Hyvä lordi", kiirehti Dick sanomaan. "Olen teidän suosiollanne valinnut palkintoni. Suokaa minulle tämän vanhan laivurin henki ja vapaus."
Gloucester kääntyi Dickin puoleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Sir Richard", hän sanoi, "en käy sotaa riikinkukonsulilla, vaan teräsnuolilla. Ne, jotka ovat vihollisiani, surmaan armotta. Sillä huomatkaa, tässä rikki revityssä Englannin valtakunnassa ei ole yhtäkään miestä joukossani, jolla ei olisi veljeä taikka ystävää vastapuolueessa. Jos rupean toiselle tai toiselle osoittamaan suosiota, saattaisin yhtä hyvin pistää miekkani tuppeen."
"Saattaahan olla niinkin, lordi, mutta siitä huolimatta pyydän suosionne uhallakin saada olla niin uhkarohkea, että vetoan teidän armonne lupaukseen", Dick vastasi.
Gloucesterin Richard punastui kovasti. "Pankaa mieleenne", hän sanoi terävästi, "en rakasta armoa enkä armonpyytäjiä. Te olette tänä päivänä alkanut kohota nopeasti kunniaan ja maineeseen. Jos vetoatte sanaani, olen velvollinen siinä pysymään, mutta taivaan kunnian kautta, siihen suosioni sammuu."
"Tappio on minun", Dick sanoi.
"Antakaa hänelle hänen laivurinsa", sanoi herttua, ja pyöräyttäen hevosensa hän käänsi nuorelle Sheltonille selkänsä.
Dick ei ollut iloissaan eikä suruissaan. Hän oli nähnyt liian paljon herttuan luonnetta pitääksensä tämän ystävyyttä sanottavassa arvossa. Hänen voittamansa suosion synty ja kasvu oli ollut liian nopeata, löyhää ja pintapuolista, synnyttääkseen luottamusta. Yhtä seikkaa vain hän pelkäsi, sitä että kostonhaluinen päällikkö ei antaisikaan keihäsmiehiään. Mutta siinä kohden hän ei oikein arvostellut Gloucesterin herttuan kunniantuntoa ja ennen kaikkea hänen päättäväisyyttänsä. Jos hän kerran oli katsonut Dickin oikeaksi mieheksi ajamaan sir Danielia takaa, niin hän ei ollut niitä miehiä, joka olisi muuttanut päätöstään. Sen hän piankin näytti huutaessaan Catesbya kiirehtimään, koska ritari odotti.
Sillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan ihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.
"Arblaster", sanoi Dick, "olen pahoillani siitä, että menetitte laivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne."
Vanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan avaamatta.
"Reipastukaa!" Dick jatkoi. "Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on laivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi, sillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut loistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani kalliisti, älkää noin jörritelkö."
"Jos minulla olisi ollut laivani", sanoi viimein Arblaster, "olisin ollut turvassa kaukana täältä merellä — minä ja laivamieheni Tom. Mutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä Tomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi. 'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa, henkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä, Tom-raukka."
Dickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin käteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.
"Älkää!" hän sanoi, "olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni, tyytykää siihen."
Sanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa horjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira, jota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti käsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty teko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.
Mutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli koonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän tarjosi Dickille hevosensa.
"Tänä aamuna", hän sanoi, "olin melkein kateellinen teille voittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard, hyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen — kiirehtikää pois täältä."
"Suokaa minun kysyä", Dick vastasi, "mistä johtui tuo nopea suosio?"
"Teidän nimestänne", Catesby vastasi. "Semmoinen on hänellä taikausko.Jos minun nimeni olisi Richard, olisin huomenna kreivi."
"Hyvä sir, kiitän teitä", Dick vastasi. "Ja koska minun onneni täällä on mennyttä, sanon teille hyvästi. En ole erikoisesti suruissani tämän onnen kukistumisesta, joskin valta ja rikkaus saattavat houkutella. Sananen korvaanne — tämä teidän herttuanne on kauhea nuorukainen."
Catesby hymyili. "On", hän sanoi, "sen, joka tahtoo ratsastaaKyttyräselkä Dickin kanssa, täytyy istua lujasti satulassa. Niin,Jumala varjelkoon meitä pahasta. Kiirehtikää!"
Dick asettui ratsumiestensä etunenään ja lähti matkalle.
Varovasti ja verkalleen Dick ratsasti läpi kaupungin. Katuja peittivät kuolleet ja haavoittuneet, joiden vaivat kovassa talvipakkasessa kipeästi vihloivat Dickin mieltä. Talosta taloon liikkui räyhääviä, kiljuvia sotureita ryöstöpuuhissaan. Kaikki tämä kurjuus koski Dickin sydämeen, sitä syvemmin, kun äskeinen tapaus vielä painoi hänen omaatuntoaan.
Viimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi lumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli nähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin ratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä oli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.
Noin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan joukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä likellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin silmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä tuntuivat tavattoman tutuilta.
Hän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin putosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat olkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.
"Oh, jalopeuranajaja!" sanoi heikko ääni. "Tyttönne on edempänä.Ratsastakaa — ratsastakaa nopeasti!"
Ja sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.
Yksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin onnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän satulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.
"Mistä syystä otitte minut?" sanoi tyttö. "Te vain siten viivästytte."
"Oi neiti Risingham", Dick vastasi, "Shoreby on täynnä verta, juopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa."
"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän puoluelaisistanne", hän huudahti. "Laskekaa minut maahan."
"Neiti", Dick vastasi, "ette tiedä mitä sanotte. Olette haavoittunut —"
"En ole", hän sanoi. "Ainoastaan hevoseni ammuttiin."
"Saman tekevä", Dick sanoi. "Olette täällä keskellä lumikinoksia, vihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien teidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin maksaa osan velastani."
Tyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi:"Setäni?"
"Lordi Risingham?" Dick sanoi. "Mielelläni kertoisin teille hyviä uutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran tappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta."
Yö metsässä. Alicia Risingham
Saattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen. Mutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko kulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen matkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen aamua.
Dickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin jälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä tien hänen linnaansa.
Kumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän pelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään.
"Mitä arvelette?" hän kysyi eräältä mieheltään, "seuraammeko sirDanielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?"
"Sir Richard", mies vastasi, "minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan kuin he pysyvät yhdessä."
"Epäilemättä olette oikeassa", Dick vastasi. "Mutta asian kiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan valmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja ravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät. Mitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan vaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme äitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta omasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte minua seurata."
Melkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne hän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.
Sir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että takaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin valtatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen jälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän lumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut joukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.
Dick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet jakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.
Epätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena kehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien välitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri hyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.
"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin", sanoi Dick. "Menkäämme kaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall, auringon asemasta päättäen."
He poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi nyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin tällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt heidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet tuikkivat.
Ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun valossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.
Vartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio loimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin mitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.
Dick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi Risinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä muista, selkä puun nojassa.
Kun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja kieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.
"Armollinen neiti", Dick sanoi, "rukoilen teitä, älkää rangaisko minua niin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin kuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä tarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle alttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa ja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää ainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän vuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne."
"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut sukulaiseni", tyttö vastasi.
"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole häneen koskenut kädelläni."
"Vannokaa, että hän vielä elää."
"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että hän on kuollut."
"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän — joka on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne — eläisi vielä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi — taivas tietää, että se on hartain toivoni — hän kiittäisi minua eikä moittisi."
"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir Daniel kostaa kyllä puolestani."
Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.
"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka puolustitte minua — joka olette Joannan ystävä!"
"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika — luuta ja lihaa vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain aikaansaada meteliä — siinä kaikki."
"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin, se sotii luonnon järjestystä vastaan."
"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."
"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen kypsä. Olen jo anastanut laivan — siinä luulossa, sen vannon — että voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin — ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon sukulaisenne sielun puolesta."
Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.
Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen mutta ei epäystävällinen ilme.
Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena koko maan piirissä."
"Voi sinä poikaparka — sinä suuri, kiltti poika!" huudahti AliciaRisingham.
Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti. Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.
"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi, tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"
"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."
"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä? Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti, syön minäkin kuin susi."
Näin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki hänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen mielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli koko joukon edellä ruokatoveristaan.
"Jalopeuranajaja", Alicia sanoi, "te ette erityisesti ihaile pojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?"
Kuu oli noussut, ja vielä viivyttiin ainoastaan siksi, että väsyneet hevoset saisivat levätä. Kuun valossa näki Dick, joka nyt oli kylläinen mutta yhä vielä katuvainen, että tyttö katseli häntä hiukan veikistellen.
"Mitä, neiti", hän sanoi kummastuneena tytön muuttuneesta käytöksestä.
"Kas niin", jatkoi Alicia, "älkää kiistäkö. Joanna on kertonut sen minulle, mutta katsokaa minua, Jalopeuranajaja, katsokaa minua — olenko minä kauhistuttava — mitä?"
Hän katseli nuorukaiseen hilpeästi.
"Te olette jotenkin pieni, tietysti", Dick alkoi.
Tässä tyttö taaskin keskeytti hänet purskahtaen iloiseen raikuvaan nauruun, joka yhä lisäsi Dickin hämmästystä ja neuvottomuutta. "Jotenkin pieni!" hän huudahti. "Kuulkaapas nyt, olkaa yhtä rehellinen kuin olette rohkea, minä olen mielestänne kääpiö tai ainakin jotain sinnepäin, mutta siitä huolimatta sanokaa — enkö kuitenkin ole mukiin menevä?"
"Kyllä, neiti, te olette erinomaisen kaunis", vastasi onneton ritari koettaen turhaan näyttää luontevalta.
"Ja kuka mies tahansa naisi minut ilomielin, eikö niin?" tyttö jatkoi.
"Niin varmasti, neiti, ilomielin", Dick vastasi.
"Sanokaa minua Aliciaksi", sanoi tyttö.
"Alicia", sanoi Dick.
"Kuulkaahan nyt, jalopeuranajaja", tyttö jatkoi. "Koska te olette surmannut sukulaiseni ja siten saattanut minut turvattomaksi maailmassa, vaatii kunnianne teitä antamaan minulle kaiken mahdollisen hyvityksen, eikö niin?"
"Niin, se on myönnettävä", Dick vastasi. "Vaikka omantuntoni mukaan tosin olen vain osaksi syypää urhean ritarin kuolemaan."
"Joko te nyt tahdotte peräytyä?" Alicia huudahti.
"En, neiti, en suinkaan. Olenhan jo sanonut teille, että olen valmis teidän käskystänne menemään luostariin", Richard vakuutti.
"Siis, kunnianne kautta, te olette minun?" jatkoi tyttö yhä.
"Kunniani kautta, neiti, luulenpa — — —", alkoi nuorukainen.
"Kas niin!" tyttö keskeytti, "te teette aivan liiaksi verukkeita! Kunnianne kautta, ettekö ole minun, kunnes olette sovittanut onnettomuuden, minkä minulle olette tuottanut?"
"Olen, kunniani kautta", Dick vakuutti.
"Kuulkaa siis", jatkoi tyttö. "Te olisitte jotenkin nurinkurinen munkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni mukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää vastustelko!" hän huusi, "se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän itsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt minulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä Joannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän toimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä otatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä on?"
"Neiti", sanoi Dick, "minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta en ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta kuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään naisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin peittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy miesrukan esiintyä vielä rohkeammin."
"Dick!" sanoi Alicia Risingham, "te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja suudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on Joannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja sanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette suinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin tuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin valtaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja rehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa jostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne."