Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan, missä pieni laiva odotti veljeksiä.
Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan pakolaisia pois.
Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.
Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.
Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki murtamaan sen auki.
Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus — sen vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan — itsepintaisesti kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen vaatteitansa.
Hän käännähti ja näki Rosan edessään.
— Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.
— Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne…
— Avaisit oven, eikö niin?
— Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.
— Mutta silloin he tappavat minut.
— Niin tekevät, jos löytävät teidät.
— Kuinka eivät he minua löytäisi?
— Eivät löydä, jos piiloudutte.
— Minne sitten?
— Salatyrmään.
— Entä sinä, lapseni?
— Minä tulen mukaanne. Me lukitsemme oven jälkeemme, ja kun he ovat lähteneet vankilasta, tulemme jälleen esiin.
— Olet toden totta oikeassa, huudahti Gryphus. — On ihmeellistä, lisäsi hän, — kuinka paljon järkeä tuohon pieneen päähän mahtuu.
Kansan suureksi riemuksi näytti ovi alkavan antaa myötä, ja Rosa lausui avaten pienen laskuoven:
— Joutukaa, joutukaa, isä!
— Mutta entä vankimme? lausui Gryphus.
— Jumala on pitävä heistä huolta, isä, vastasi tyttö. — Teistä huolehdin minä.
Gryphus seurasi tytärtään ja laskuovi sulkeutui heidän jälkeensä samassa hetkessä kuin ulko-ovi murtui avaten tien kansanjoukolle.
Piilopaikkaa, johon Rosa oli vienyt isänsä ja johon meidän täytyy jättää heidät hetkiseksi, nimitettiin salatyrmäksi, ja se soi täysin varman turvapaikan, sillä sen olemassaolosta tiesivät vain muutamat hallitusmiehet, jotka väliin antoivat sulkea sinne jonkun kuuluisan vangin, jonka takia voi pelätä levottomuuksia syntyvän.
Kansanjoukko syöksähti vankilaan huutaen:
— Surma pettureille! Kornelius de Witt hirteen! Hirteen!
Kasvot ison hatun varjostamina, nojaten yhä upseerin käsivarteen, pyyhkien yhä lakkaamatta kasvojaan ja huuliaan nenäliinallaan, seisoi ennen esittämämme nuori mies liikkumatonna ja muista erillään suljetun kauppakojun katoksen turvissa Buitenhofin torin kulmassa, katsellen raivostuneen kansanjoukon esittämää näytelmää, joka näytti lähestyvän ratkaisuaan.
— Luulen todellakin, sanoi hän upseerille, — että olette oikeassa ja että herrain edusmiesten allekirjoittamaa määräystä itse asiassa voi katsoa herra Korneliuksen kuolemantuomioksi. Kuuletteko tuota huutoa? Nähtävästi ei kansalla ole hyvää mielessä!
— En todellakaan ole ikinä kuullut moista kirkunaa, sanoi upseeri.
— Näyttää siltä kuin he olisivat löytäneet vangin huoneen. Eikös tuo akkuna juuri kuulune herra Korneliuksen tyrmään.
Eräs mies ryhtyikin juuri kaikin voimin pudistamaan akkunan rautaristikkoa tyrmässä, josta Kornelius oli lähtenyt tuskin kymmenen minuuttia sitten.
— Oivallista, oivallista, huusi hän, — hän ei ole enää täällä!
— Mitä, eikö hän ole siellä enää! kysyivät kadulta viimeksi saapuneet, jotka eivät enää olleet mahtuneet sisään vankilaan.
— Ei, ei, vastasi mies raivoissaan, — hän ei ole enää täällä, hän on varmaan pelastunut.
— Mitä tuo mies sanoo? kysyi hänen ylhäisyytensä kalveten.
— Hän kertoo uutisen, joka olisi varsin hyvä, jos se vain olisi tosi.
— Niin kyllä, sehän olisi erittäin hyvä uutinen, jos se vain olisi tosi, sanoi nuori mies. — Kovaksi onneksi se sentään ei voi olla tosi.
— Mutta katsokaa…, sanoi upseeri.
Nyt näkyi akkunassa toisiakin raivostuneita olentoja, jotka kasvot vihasta vääntyneinä huusivat:
— Pelastunut! Paennut! He ovat päästäneet hänet pakoon!
Ja kadulla oleva kansa toisti kammottavin kirouksin:
— Pelastuneet, karanneet! Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä, ajakaamme heitä takaa!
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, — näyttää siltä että herraKornelius de Witt täyttä totta on pelastunut.
— Kenties vankilasta, vastasi toinen, — mutta ei kaupungista. Saatte nähdä, van Deken, että tuo mies parka löytää lukittuna portin, jonka luulee olevan auki.
— Onko siis annettu määräys kaupunginporttien sulkemisesta?
— Ei suinkaan, ken olisi antanut sellaisen määräyksen?
— Mihin seikkaan perustuu sitten lausumanne oletus?
— Onneton sattuma voi saada paljon aikaan, vastasi hänen ylhäisyytensä välinpitämättömästi, — ja suurimmatkin ihmiset ovat väliin joutuneet sattuman uhreiksi.
Upseeri tunsi nuo sanat kuullessaan kylmän väreet ruumiissaan, sillä hän käsitti että tuho oli jossakin muodossa saavuttava vangin.
Tänä hetkenä kansanjoukon karjunta kohosi ilmoille ukkosen jyrinän kaltaisena, sillä nyt sille oli selvennyt että Kornelius de Witt ei enää ollut vankilassa.
Sillä välin olivat Kornelius ja Jan, ajettuaan ensin lammikon reunaa pitkin, kääntyneet valtatielle, joka vei Tol-Hekille, ja he olivat kehottaneet kuskia hillitsemään hevosiaan, ettei niiden nopea juoksu herättäisi epäluuloja.
Mutta saavuttuaan keskelle tietä ja nähdessään kaukaa portin sekä tuntiessaan jättävänsä taakseen vankilan ja kuoleman, palatakseen elämään ja vapauteen, kuski unohti kaiken varovaisuuden ja antoi hevosten laukata täyttä vauhtia.
Äkkiä hän pysähdytti ne.
— Mitä nyt? kysyi Jan, pistäen päänsä ulos vaununakkunasta.
— Voi, hyvät herrat…, sopersi kuski.
Kauhu tukahdutti kunnon miehen äänen.
— Mitä on tapahtunut? tiedusteli Jan.
— Portti on lukittu.
— Kuinka, onko portti lukittu? Eihän ole tapana lukita portteja keskellä päivää.
— Katsokaa itse!
Jan de Witt kumartui ulos vaunuista ja näki että portti todella oli lukittu.
— Aja edelleen, sanoi Jan, — minulla on armahduskirje mukanani, portinvartija avaa meille.
Vaunut vierivät edelleen, mutta voi huomata kuskin menettäneen kaiken uskalluksensa.
Janin kumartuessa ulos vaunuista oli hänet nähnyt muuan oluenpanija, joka oli jäänyt tovereistaan jäljelle ja nyt kiireesti sulki ovensa rientääksensä toisten jälkeen Buitenhofille.
Hän huudahti hämmästyksestä ja läksi juoksemaan kahden miehen jälkeen, jotka myöskin juosten ensivät eteenpäin.
Sadan askeleen päässä hän saavutti heidät ja sanoi heille jotakin. Kaikki kolme pysähtyivät katsomaan eteneviä vaunuja, mutta olivat yhä vielä epävarmoja siitä, ketä ne kuljettivat mukanaan.
Sillä välin olivat vaunut saapuneet Tol-Hekille.
— Avatkaa! huusi kuski.
— Avatako pitäisi, sanoi portinvartija astuen asuntonsa kynnykselle, — vai avata, ja millä?
— Avaimella, tuhat tulimaista! huusi kuski.
— Niin kyllä, mutta entä kun ei ole avainta?
— Kuinka! Eikö teillä ole portin avainta? kysyi kuski.
— Ei.
— Minne sen sitten olette pannut?
— Se on minulta otettu pois.
— Ken sen on ottanut?
— Muuan, joka varmaankin tahtoi ettei kukaan pääsisi kaupungista pois.
— Ystäväni, lausui Jan de Witt pistäen päänsä ulos vaunujen akkunasta ja pannen pelastuksen saavuttamiseksi kaikki alttiiksi, — ystäväni, avaa meille! Minä olen Jan de Witt ja olen viemässä veljeäni Korneliusta maanpakoon.
— Oi herra de Witt, olen epätoivoissani, sanoi portinvartija kiiruhtaen vaunujen luo, — mutta vakuutan kunniasanallani että avain on otettu minulta pois.
— Milloinka?
— Tänä aamuna.
— Kuka sen otti?
— Eräs kahdenkymmenen vaiheilla oleva kalpea ja laiha mies.
— Ja miksi annoitte sen hänelle?
— Hänellä oli mukanaan allekirjoituksilla ja sineteillä varustettu määräys.
— Keneltä?
— Kaupungintalon herroilta.
— On ilmeistä, sanoi Kornelius tyynesti, — että meillä on perikato edessämme.
— Tiedätkö, onko kaikilla porteilla menetelty samoin?
— Sitä en tiedä.
— Lähtekäämme täältä, sanoi Jan kuskille. — Jumala tahtoo että ihminen tekee kaiken voitavansa henkensä pelastamiseksi. Aja toiselle portille!
Kuskin kääntäessä vaunut lausui Jan portinvartijalle:
— Kiitän sinua hyvästä tahdostasi, ystäväni. Halu auttaa on teon arvoinen! Sinä olisit tahtonut pelastaa meidät, ja Jumalan silmissä se on yhtä kuin jos se olisi sinulle onnistunutkin.
— Katsokaa, sanoi portinvartija, — näettekö noita tuolla?
— Aja täyttä laukkaa tuon ryhmän ohi, huusi Jan kuskille, — ja käännä vasemmalla olevalle kadulle. Se on meille ainoa pelastumisen mahdollisuus.
Ryhmän, josta Jan puhui, olivat alkuaan muodostaneet nuo kolme ennen mainitsemaamme henkilöä, mutta Janin keskustellessa portinvartijan kanssa oli heihin liittynyt seitsemän tai kahdeksan henkilöä lisäksi.
Uusilla tulokkailla oli ilmeisesti vihamielisiä aikeita vaunuja kohtaan.
Nähdessään hevosten lähenevän täyttä laukkaa, he asettuivat keskelle tietä heilutellen käsivarsiaan keppi kädessä ja huutaen: — Seis! seis!
Kuski puolestaan kumartui heitä kohden ja lyödä sivallutti heitä piiskallaan.
Ajopelit ja ihmiset törmäsivät yhteen.
Veljekset eivät vaunujen sisästä voineet nähdä mitään. Mutta he tunsivat hevosten kavahtavan pystyyn ja sitten tuikean sysäyksen. Vaunut pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta kulkivat sitten pyöreän ja pehmeän esineen ylitse, joka tuntui olevan maahan suistunut ihmisruumis, ja sadatusten sinkoillessa jatkui kulku edelleen.
— Pelkään että olemme saaneet onnettomuutta aikaan, sanoi Kornelius.
— Täyttä laukkaa, täyttä laukkaa eteenpäin! huusi Jan.
Mutta käskystä huolimatta kuski äkkiä pysähdytti hevoset.
— Mitä nyt? kysyi Jan.
— Katsokaa! sanoi kuski,
Jan katsoi ulos.
Toisessa päässä katua, jota pitkin kulkua oli jatkaminen, näkyi Buitenhofin edustalla ollut kansanjoukko, ja se lähestyi kiljuen ja rajumyrskyn nopeudella.
— Pysäytä ja pelasta henkesi, sanoi Jan kuskille. — Meidän on turhaa jatkaa matkaamme, olemme hukassa.
— Tuolla, tuolla ne ovat! huusi puolisen tuhatta ääntä.
— Tuolla ovat petturit, murhaajat! vastasivat vaunuja vastaan tuleville ne, jotka juoksivat niiden jälkeen, kantaen sylissään tuon toverinsa kuollutta ruumista, joka oli koettanut pysähdyttää hevoset ja joutunut niiden jalkoihin.
Hänen ruumiinsa ylitse olivat veljekset tunteneet vaunujen kulkevan.
Kuski pysähdytti, mutta huolimatta herransa hartaista pyynnöistä hän ei tahtonut pelastautua.
Hetkeä myöhemmin olivat vaunut suljetut niiden väliin, jotka tulivat vastaan, ja niiden, jotka kiiruhtivat jälkeen. Kuin liikkuva saari liukuivat ne eteenpäin ylinnä ihmisvirrassa. Mutta äkkiä saari pysähtyi. Muuan johtajista oli nuijalla iskenyt toiseen hevosista, joka nyt veti viimeisiä hengenvetojaan.
Tänä hetkenä aukenivat erään akkunan luukut hiukan, ja siinä nähtiin nuori, kalpea mies, jonka synkkä katse oli kiintynyt alkaneeseen näytelmään.
Hänen takanaan näkyi upseeri, melkein yhtä kalpeana kuin hänkin.
— Oi Jumalani, Jumalani, teidän ylhäisyytenne, mitä nyt seuraakaan? mumisi upseeri.
— Varmasti jotain kammottavaa, vastasi toinen.
— Oi näettekö, he vetävät hallinnonjohtajan ulos vaunuista, he pieksävät häntä, raatelevat häntä!
— Nuo ihmiset näyttävät todellakin olevan raivoisan vihan vallassa, sanoi nuori mies entiseen välinpitämättömään tapaansa.
— Ja nyt he vetävät Korneliuksen vaunuista, — Korneliuksen, joka jo ennestään on ruhjottu ja kidutettu raajarikoksi. Oi katsokaa, katsokaa!
— Olet oikeassa, se on todellakin Kornelius.
Upseeri päästi hiljaisen huudahduksen, kääntäen kasvonsa pois.
Ennenkuin Kornelius de Witt oli ehtinyt vaununastuimelta alas, oli hän saanut rautakangella iskun, joka halkaisi hänen päänsä.
Hän kohottautui vielä pystyyn, mutta vaipui sitten maahan.
Silloin ottivat murhaajat hänet kiinni jaloista ja laahasivat hänet läpi ihmisjoukon, johon hän jätti jälkeensä verisen vaon, mikä sulkeutui heti hänen jälkeensä, ilokiljunnan raikuessa.
Nuori mies kävi yhä kalpeammaksi — mitä tuskin olisi luullut mahdolliseksi —, ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat hetkiseksi.
Upseeri huomasi tuon ensimäisen säälin ilmeen kylmäluontoisessa toverissaan, ja pyrkien käyttämään hyväkseen hänen mielensä heltymistä hän sanoi:
— Tulkaa, tulkaa, teidän ylhäisyytenne, he surmaavat varmasti myöskin hallinnonjohtajan!
Mutta nuori mies oli jo avannut silmänsä ja lausui:
— Tuo kansa on todella heltymätöntä. On vaarallista pettää sitä.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, — eikö olisi mahdollista pelastaa tuo mies raukka, joka on ollut teidän ylhäisyytenne kasvattaja? Jos on olemassa jokin keino, niin sanokaa se, vaikka se maksaisikin henkeni…
Vilhelm Oranialainen — sillä esittämämme nuori mies oli hän — rypisti synkästi otsaansa, hillitsi silmiensä kiihkeän hehkun ja vastasi:
— Översti van Deken, tehkää hyvin ja menkää kaiken varalta komentamaan joukkoni aseisiin.
— Mutta jätänkö sitten teidän ylhäisyytenne yksin, tänne murhamiesten keskelle?
— Elkää huolehtiko minusta enempi kuin minä itse sitä teen, lausui prinssi tuikeasti. — Lähtekää!
Upseeri läksi matkaan nopeudella, joka todisti vähemmin hänen tottelevaisuudestaan, kuin ilostaan saada poistua näkemästä toisenkin veljen kaameata murhaa.
Hän oli tuskin sulkenut jälkeensä huoneen oven, kun Jan, joka ponnistaen voimansa äärimmilleen oli saavuttanut portaat talossa, joka sijaitsi melkein vastapäätä sitä, mihin hänen entinen oppilaansa oli piiloutunut, horjahtaen joka suunnalta saamistaan iskuista, huudahti:
— Veljeni, missä on veljeni?
Eräs julmureista heitti nyrkiniskulla hänen hattunsa maahan.
Toinen näytti hänelle veriset kätensä. Hän tuli teurastamasta Korneliusta eikä tahtonut hukata tilaisuutta päästä käsiksi toiseenkin veljeen, sillaikaa kuin kuolleen ruumis kuljetettiin hirsipuuhun.
Jan päästi sydäntäsärkevän valituksen, painaen käden silmilleen.
— Vai et tahdo katsoa, sanoi muuan kansalliskaartilainen. — Hyvä, minä kaivan silmät ulos päästäsi!
Ja hän iski häntä keihäällä kasvoihin, niin että veri pulpahti virtana esiin.
— Veljeni! huusi Jan, koettaen sokaisevasta veritulvasta huolimatta katsoa kuinka Korneliuksen oli käynyt.
— Mene hänen luoksensa! huusi toinen murhaaja, laskien musketin kohden hänen ohimoaan ja liikuttaen liipaisinta.
Mutta ase ei lauennut.
Silloin murhaaja käänsi sen, ja tarttuen molemmin käsin sen piippuun, hän iski Jan de Wittiä sen perällä.
Jan de Witt horjahti ja vaipui hänen jalkojensa juureen. Mutta ponnistaen voimansa äärimmilleen hän kohottautui ja huusi vielä kerran: — Veljeni! — äänellä, jossa ilmeni niin tuikea tuska, että näytelmää katseleva nuori mies sulki akkunaluukun.
Mutta paljon ei enää ollutkaan jäljellä nähtävää, sillä kolmas murhamies laukaisi häntä vastaan pistoolinsa ja hänen aivonsa tyrskähtivät esiin.
Nyt vaipui Jan de Witt maahan ei enää noustaksensa.
Nyt jokainen noista katalista kuoleman rohkaisemana halusi vielä ampua tuota hengetöntä ruumista. Jokainen halusi iskeä häntä keihäällä, miekalla tai puukolla, jokainen halusi vuodattaa pisaran verta lisää, raastaa palan lisää pukimista.
Kun molemmat veljekset sitten olivat tyystin murhatut, raadellut, paljaiksi ryöstetyt, kansa laahasi heidät alastomina ja verta vuotavina tilapäiselle hirsipuulle, mihin heidät ripustettiin jaloista.
Sitten tulivat kaikkein katalimmat, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet iskeä elävään lihaan, ja paloittelivat ruumiit ja menivät kaupittelemaan pitkin kaupunkia pieniä paloja Jan ja Kornelius de Wittin ruumista, kymmenestä äyristä palan.
Emme tiedä sanoa, näkikö nuori mies akkunaluukun raosta tuon kammottavan näytelmän loppuun saakka, mutta samana hetkenä, jolloin molemmat marttyyrit ripustettiin hirsipuuhun, hän kulki läpi ihmisjoukon, joka oli liiaksi innostunut hauskasta tehtävästään tarkatakseen häntä, ja hän saapui pian Tol-Hekille, joka yhä vielä oli suljettuna.
— Kas, siinähän te tulette, herra, huusi portinvartija, — tuotteko minulle avaimeni takaisin?
— Kyllä, ystäväni, tässä se on, vastasi nuori mies.
— Oi mikä suuri onnettomuus, ettette tuonut sitä minulle vain puoltakaan tuntia aikaisemmin, sanoi portinvartija huoaten.
— Miksikä niin? kysyi toinen.
— Että olisin voinut avata herroille de Witt. Kun portti oli suljettu, täytyi heidän kääntyä takaisin ja he joutuivat vainoojiensa käsiin.
— Portti, portti! huusi muuan henkilö, joka näytti olevan kovasti kiiruissaan.
Prinssi käännähti ja tunsi överstin.
— Tekö se olette, översti, lausui hän. — Ette siis vielä ole lähtenytHaagista. Te panette käskyni hitaasti täytäntöön.
— Herra, vastasi översti, — tämä on kolmas portti, jolle saavun, tavattuani jo kaksi muuta lukittuna.
— Vai niin! Tämä kunnon mies avaa meille kyllä tämän. Avaa, ystäväni, sanoi prinssi portinvartijalle, joka oli hämmästyksestä jähmettynyt, kuullessaan van Dekenin puhuttelevan nimityksellä »teidän ylhäisyytenne» nuorta miestä, jonka kanssa hän itse oli keskustellut niin tuttavallisesti.
Korjatakseen erehdyksensä hän riensi nopeasti avaamaan Tol-Hekin, joka naristen kääntyi saranoillaan.
— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne käyttää minun hevostani? kysyi översti Vilhelmiltä.
— Kiitoksia, mutta täällä täytyy olla jossakin ratsu minua odottamassa, vastasi Vilhelm.
Ja hän otti taskustaan hopeapillin ja puhalsi tuohon koneeseen, jolla tähän aikaan tavattiin kutsua palvelijoita, kimakkaan ja pitkään, ja sen kutsusta saapui tallirenki ratsain, kuljettaen toista ratsua ohjista.
Vilhelm hypähti hevosen selkään jalustinta käyttämättä, ja painaen molemmat kannukset hevosen kylkiin hän karahdutti Leideniin vievälle tielle.
Sen saavutettuaan hän kääntyi katsomaan taaksensa.
Översti seurasi häntä hevosen pituuden päässä.
Prinssi antoi hänelle merkin tulla hänen rinnallensa.
— Tiedättekö, kysyi hän pysähtymättä, — että nuo konnat tappoivat Jan de Wittin kuten Korneliuksenkin.
— Oi herra, vastasi översti surumielisesti, — minusta olisi teidän tähtenne parempi, jos nuo molemmat vielä olisivat elossa, jotka teidät erottivat maaherran toimesta.
— Olisi todella parempi, jos se, mikä on tapahtunut, olisi tapahtumatta. Mutta tehty on tehty, ja me emme ole siihen syypäät. Kannustakaamme ratsujamme, översti, niin että saavumme Alpheniin ennen tiedonantoa, jonka säädyt varmaankin lähettävät minulle leiriin.
Översti kumarsi, päästi prinssin edellensä ja ratsasti eteenpäin samalla etäisyydellä hänestä kuin äsken, ennenkuin prinssi oli häntä puhutellut.
— Tahtoisinpa todellakin, mumisi Vilhelm Oranialainen ilkeästi, rypistäen kulmansa ja pusertaen huulensa yhteen, — tahtoisin nähdä, miltä Ludvig Auringon kasvot näyttävät, hänen kuullessaan millä tavoin kansa on kohdellut hänen ystäviään de Witt veljeksiä! Oi Aurinko, Aurinko, et tunne Vilhelm Vaiteliasta, — varo säteitäsi!
Ja hän ensi eteenpäin oivalla ratsullaan, tuo nuori prinssi, suuren kuninkaan verivihollinen, uusi maaherra, jonka aseman, edellisenä päivänä vielä niin horjuvan, Haagin asukkaat olivat lujittaneet uhraamalla Jan ja Kornelius de Wittin, ylväitä prinssejä hekin mieleltään Jumalan ja jälkimaailman silmissä.
Sillä välin kuin Haagin asukkaat silpoivat palasiksi Janin ja Korneliuksen ruumiit, ja Vilhelm Oranialainen, hankittuaan itselleen vakuutuksen että hänen molemmat vastustajansa olivat varmasti kuolleet, ratsasti kohden Leideniä, seurassaan översti van Deken, jonka sääli hänestä tuntui siinä määrin liioitellulta, ettei hän enää halunnut osottaa hänelle samaa luottamusta kuin tähän saakka, kiiruhti uskollinen palvelija Craeke, hyvällä ratsulla hänkin, puiden reunustamia teitä eteenpäin, kunnes oli ehtinyt kaupungin ja sen viereisten kylien ohi, aavistamattakaan mitä kammottavia asioita oli tapahtunut hänen lähdettyään matkaan.
Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla, jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla, jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat päivänpaisteessa.
Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.
Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä. Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten, että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.
Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle tarkemmin kuvaaminen.
Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui kuolevainen, joka oli onnellinen.
Tämä onnellinen kuolevainen, tämärara avis, harvinainen lintu, kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa, sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin kaupungissa.
Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna 1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta floriinia olivat — kiiruhtakaamme se sanomaan — vain Kornelius van Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.
Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun, lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:
— Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, — nuo uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja vie onnettomuuteen.
Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista ja hyvin paljon isästään.
Kornelius jäi siis yksin tuohon isoon taloon.
Turhaan tarjoeli hänen kumminsa Kornelius hänelle toimia yhteiskunnan palveluksessa, turhaan koetti hän herättää hänessä kunnianhimoa, kun Kornelius hänelle mieliksi oli mennyt Ruyterin palvelukseen »Seitsemän maakuntaa» nimiseen sotalaivaan, joka johti sadankolmenkymmenenyhdeksän aluksen suuruista laivastoa, minkä avulla kuuluisa amiraali pyrki yksin vaikuttamaan liittoutuneiden Ranskan ja Englannin kohtaloon. Sivuutettuaan luotsi Léger'n ohjaamana musketin kantovälin etäisyydessä »Prinssi» nimisen sotalaivan, jossa Englannin kuninkaan veli, Yorkin herttua, oli, ja nähtyään suojelijansa Ruyterin valloittavan mainitun laivan niin äkillisellä ja taitavalla hyökkäyksellä että Yorkin herttua töin tuskin ehti siitä paeta laivaan »Pyhä Mikael», joka pian hollantilaisten kanuunain ruhjomana vetäytyi syrjään, — nähtyään toisen laivan neljänsadan laivamiehen kera liekkien vallassa uppoavan laineisiin, — huomattuaan ettei tuo taistelu, jossa kaksikymmentä laivaa oli tuhottu, kolmetuhatta soturia surmattu, viisituhatta haavoitettu, ollut mitään ratkaissut, kun kumpikin taistelevista katsoi voittaneensa, joten ainoa tulos oli se, että ottelujen luetteloon voitiin entisten lisäksi merkitä nimi Southwold-Bay, — laskettuaan kuinka paljon aikaa menee hukkaan korvien ja silmien tukkimiseen, kun pyrkii ajattelemaan toisten pommittaessa toisiaan kanuunankuulilla. Kornelius lausui hyvästit Ruyterille, Puttenin rautavoudille ja sotamaineelle, syleili hartaan kunnioituksen vallassa hallinnonjohtajan polvia ja palasi kahdeksankolmatta vuoden vanhana taloonsa Dordrechtiin, nauttimaan levosta ja verrattomasta terveydestään sekä neljänsadantuhannen floriinin pääomastaan ja kymmenentuhannen floriinin vuosituloistaan, — joskin vakuutettuna siitä, että jokainen ihminen on saanut taivaalta aivan liiaksi antimia, voidakseen olla onnellinen, ja kylläksi, voidakseen olla onneton.
Ollaksensa siis onnellinen omaan tapaansa, Kornelius ryhtyi tutkimaan kasveja ja hyönteisiä, poimi ja luokitteli saarten koko kasvikunnan, pyydysti kaikki maakunnan hyönteiset ja kirjoitti niistä selostuksen, jonka kuvitti omin käsin, ja tietämättä nyt enää mihin käyttäisi aikaansa ja liiatenkin rahaansa, joka lisääntyi pelottavassa määrässä, hän lopuksi valitsi maansa ja aikakautensa harrasteluista erään, joka oli kaikkein hienoimpia ja kaikkein runsaskuluisimpia.
Hän omisti harrastuksensa tulpaaneille.
Kuten tunnettua, flaamilaiset ja portugalilaiset tähän aikaan, kilvan kehittäen tuota kasvinviljelyksen haaraa, olivat lopuksi tehneet pyhän olennon tuosta Itämaiden kukkasesta, kohottaen sen arvoon sellaiseen, jommoista ei mikään luonnontutkija olisi uskaltanut vaatia ihmissukukunnalle, pelosta että herättäisi Jumalan kateuden ja vihan.
Pian ei Dordrechtista Monsiin saakka puhuttu muusta kuin herra van Baerlen tulpaaneista, ja hänen kasvitaulujaan, kellareitaan, kuivatushuoneitaan käytiin katselemassa kuten muinoin kuuluisat roomalaiset matkailijat kävivät katsomassa Aleksandrian kokoelmia ja kirjastoja.
Aluksi van Baerle käytti vuotuiset tulonsa saadaksensa kokoelmansa kuntoon, sitten hän uhrasi uudet floriininsa sen täydentämiseksi. Hukkaan eivät hänen ponnistuksensa suinkaan menneet: hän sai kasvatetuksi viisi eri lajia, joista nimitti yhden äitinsä mukaan, toisen isänsä ja kolmannen kumminsa Korneliuksen mukaan. Toisten nimiä emme muista, mutta asianharrastajat voivat varmaankin löytää ne senaikuisista luetteloista.
Alussa vuotta 1672 tuli Kornelius de Witt Dordrechtiin, aikoen viettää kolmisen kuukautta perheensä vanhassa sukukartanossa, sillä kuten jo on mainittu, oli Kornelius syntynyt Dordrechtissa ja de Wittin suku polveutui sieltä.
Näihin aikoihin alkoi Kornelius de Witt, kuten Vilhelm Oranialainen sanoo, nauttia mitä täydellisintä epäsuosiota kansansa puolelta. Hänen synnyinkaupunkinsa Dordrechtin kunnon asukkaat eivät sentään vielä pitäneet häntä hirsipuuhun kuuluvana konnana, ja joskaan hänen ylen jyrkät tasavaltalaismielipiteensä eivät heitä liioin miellyttäneet, olivat he kumminkin ylpeät hänen merkityksestään ja avuistaan ja halusivat valmistaa hänelle juhlallisen vastaanoton hänen tullessaan kaupunkiin.
Kiitettyään heitä Kornelius meni katsomaan sukukartanoaan ja määräsi mitä siellä oli laadittava kuntoon siksi kuin hänen puolisonsa saapuisi sinne lapsineen.
Sitten läksi hän tervehtimään kummipoikaansa, joka luultavasti oli ainoa Dordrechtin asukkaista, joka ei tiennyt että Kornelius de Witt oli saapunut synnyinkaupunkiinsa.
Samassa määrin kuin Kornelius de Witt valtiollisella toiminnallaan oli kylvänyt vihaa, samassa määrin oli Kornelius van Baerle saavuttanut suosiota pysyttelemällä erillään valtiollisista asioista, omistaen kaiken harrastuksensa tulpaaneille.
Palvelijoittensa ja työväkensä suosiossa oli van Baerle myöskin, eikä hän voinut edes olettaakaan että maailmassa olisi ihmisiä, jotka soivat pahaa toisille ihmisille.
Ja kumminkin oli Kornelius van Baerlellä — tunnustakaamme se ihmiskunnan häpeäksi — tietämättään vihollinen, julmempi, kiihkeämpi, heltymättömämpi kuin tähän saakka ainoakaan noista vihamielisistä oranialaisista, jotka uhkasivat ihailtavaa veljesliittoa, joka tahratonna elämässä jatkui haudan toisella puolen.
Kornelius oli tulpaanien viljelykseen uhrannut vuotuiset tulonsa ja isänsä floriinit. Dordrechtissa asui rinnakkain hänen kanssaan muuan Isak Boxtel niminen porvari, joka siitä saakka kuin oli pystynyt itsenäiseen toimintaan oli harrastanut tuota samaa asiaa, ja jonka saattoi haltioihinsa jo pelkkä »tulban'in» mainitseminen, — mikä sana tulpaanin oppineimman tuntijan mukaan kuuluu olevan tämän luomisen mestariteoksen aikaisin, singhaleesien kielessä käytetty nimitys.
Boxtel ei ollut rikas kuten van Baerle. Oli siis ollut tarpeen paljon huolta ja kärsivällisyyttä, ennenkuin hän talossaan Dordrechtissa oli saanut laadituksi viljelemiseen soveltuvan puutarhan. Hän oli muokkaillut maata sääntöjen mukaisesti ja toimittanut lavoillensa juuri niin paljon aurinkoa ja varjoa, kuin puutarhurien lakikirja sääsi.
Isak tiesi sanoa kasvilavojensa lämpömäärän asteen kahdeskymmenesosissa. Hän tunsi tuulen voiman ja vaimensi sen keinotekoisesti kukkain varsille suotuisaksi. Hänen puutarhansa tuotteet alkoivat voittaa suosiota. Ne olivat kauniita, jopa harvinaisiakin. Monet tulpaaninviljelyksen harrastajat olivat käyneet katsomassa hänen tulpaanitarhaansa. Hän oli myöskin lähettänyt Linnén ja Tournefortin maailmaan uuden tulokkaan, jolle oli antanut nimen itsensä mukaan. Se oli raivannut itselleen tien Ranskaan, Espanjaan ja Portugaliin saakka, ja kuningas don Alfonso VI, joka Lissabonista karkotettuna oli asettunut Terceiran saareen, missä huvitteli, ei tosin kuten Suuri Condé neilikkoja kastelemalla, vaan viljelemällä tulpaaneja, oli lausunut: »Ei käy moittiminen!» nähdessään mainitun tulpaanilajin.
Kun nyt harjoitetut tutkimukset äkkiä olivat saaneet Kornelius van Baerlen rupeamaan tulpaaninviljelijäksi, muovaeli hän dordrechtiläistä taloansa, joka, kuten mainittu, oli Boxtelin talon vieressä, rakennuttaen osan siitä kerrosta korkeammaksi. Mutta tämä lisäke saattoi Boxtelin talon menettämään noin puoli astetta lämpöä, tuottaen sijaan puoli astetta kylmää, jota paitsi se katkaisi tuulivirran ja pani sekaisin kaikki Boxtelin laskelmat.
Aluksi luuli Boxtel todella, ettei muuta haittaa ollut kysymyksessä. Hän piti van Baerleä maalarina, narrina, joka pyrkii kankaalle muodostelemaan irvikuvia luonnon ihmeistä. Maalari rakennutti atelieerinsä kerrosta korkeammaksi saadaksensa suotuisamman valaistuksen, — siihen oli hänellä kieltämättä oikeus. Herra van Baerle oli maalaaja, kuten hän itse tulpaaninviljelijä. Hän tarvitsi aurinkoa taulujansa varten, hän anasti sitä puoli astetta herra Boxtelin tulpaaneilta.
Van Baerlellä oli laki puolellaan. Sillä hyvä.
Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava puolipäivän aurinko.
Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi rakentanut hänelle päivänvarjostimen.
Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.
Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja, kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!
Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.
Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta. Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen kuuluvat tarvekalut.
Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla, muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!
Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä, ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja hän suistui tikapuilta alas maahan.
Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton säilytyshuone, — avara, valoisa ja ilmava, — jota vastoin Boxtelin oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita kasvattejansa.
Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa takana kilpailija, — ja kenties voittoisa kilpailija —, ei mikään vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!
Kuten nähdään, ei Boxtel ollut niin älykäs kuin Poros, joka AleksanteriSuuren voittamana lohduttautui juuri voittajansa kuuluisuudella.
Miten kävisikään, jos van Baerle kasvattaisi uuden tulpaanilajin ja antaisi sille nimen Kornelius de Wittin mukaan ja sitten toisen, jonka ristisi Jan de Wittin kaimattareksi. Ei sitä kestäisi raivoon tukehtumatta!
Täten Boxtel, katse kateuden teroittamana, ennusteli itselleen asioita, joiden tapahtuman piti.
Noiden havaintojen jälkeinen yö oli hänelle perin tuskallinen.
Nyt ei siis Boxtelia enää vaivannut pelkkä epäluulo, vaan suorastaan pelko. Sen tarmon ja mielenylevyyden, minkä lempituuman palveleminen muutoin suo, riisti Boxtelilta kiduttava harmi naapurin takia.
Kuten oli odotettavissa, onnistui van Baerlen, omistettuaan runsaat luonnonlahjansa uudelle tehtävälleen, kasvattaa mitä ihanimpia tulpaaneja.
Paremmin kuin kenenkään Haarlemissa tai Leidenissä, joissa kaupungeissa sentään on tarjona sopivin maanlaatu ja suotuisin ilmasto, onnistui Korneliuksen muunnella tulpaanien värejä, muotoja ja lajeja.
Hän oli tuon älykkään ja harrasmielisen suunnan edustajia, jonka lempilauseena jo seitsemännellä vuosisadalla oli ollut: »Ken halveksii kukkia, loukkaa Jumalaa!» — mistä lauselmasta eräs opetuslapsi vuonna 1653 edelleen kehitti seuraavat tulpaaninviljelijäin kannattamat johtopäätökset:
»Mitä kauniimpi kukka on, sen enemmän loukkaa Jumalaa sitä halveksiessaan.»
»Tulpaani on kaunein kaikista kukista. Ken tulpaania halveksii, se loukkaa Jumalaa äärettömästi.»
Näiden lauselmien avulla olisivat siis nuo neljä- tai viisituhatta tulpaaninviljelijää, jotka elelivät Hollannissa, Ranskassa ja Portugalissa, — Ceylonia, Intiaa ja Kiinaa mainitsemattakaan —, pahalla tahdolla voineet julistaa pannaan kaiken maailman ja sadatmiljoonat tulpaanista välittämättömät ihmiset harhaoppisina ja epäuskoisina kuolemaan tuomituiksi.
Jos siitä olisi ollut kysymys, olisi Boxtelkin, vaikka oli van Baerlen verivihollinen, empimättä häntä kannattanut.
Van Baerle saavutti siis paljon menestystä ja tuli kuuluisaksi, jota vastoin Boxtelin nimi katosi ainaiseksi Hollannin huomattavimpien tulpaaninviljelijäin luettelosta, ja Dordrechtin tulpaaninviljelyksen edustajaksi tuli Kornelius van Baerle, tuo vaatimaton ja leppeä oppinut.
Täten voi ymppäys väliin saada vaatimattomasta varresta mitä ihanimmat oksat ylenemään, ja orjantappurapensaan nelilehtinen väritön teriö voi kehittyä tuoksuavaksi jättiläisruusuksi. Niinpä johtaa myöskin moni kuninkaallinen suku syntyperänsä halonhakkaajan hökkelistä tai kalastajan mökki pahaisesta.
Van Baerle, jonka mielessä liikkui vain kylväminen, istuttaminen, sadon korjaaminen, ei Euroopan tulpaaninviljelijöiden ihailemana aavistanutkaan että hänellä oli rinnallaan onneton, jonka hän oli karkottanut häneltä anastamaltaan valtaistuimelta. Hän jatkoi kokeilujaan rientäen voitosta voittoon, ja kahden vuoden jälkeen peitti hänen kasvilavojaan niin lukuisat ihmetuotteet, ettei kukaan paitsi Jumala ole luonut sellaista runsautta, — Shakespearea ja Rubensia kenties lukuunottamatta.
Niinpä tarvitsi nyt vain, jos tahtoi saada kuvan kadotetusta, jonka Dante oli unohtanut esittämättä, luoda katseen Boxteliin. Sillä välin kuin van Baerle kitki, lannoitti, kasteli sarkojansa, kun hän polvistuneena niiden ruohoreunustalle tutki kukkivain tulpaanien joka suonta, punniten mitä muunnoksia, mitä väriyhdistelmiä hänen olisi pyrkiminen kehittämään, Boxtel piiloutuneena muurin viereen istuttamansa viikunapuun taakse, jota käytti varjostimena, seurasi tuijottavin silmin ja suu vaahdossa jokaista hänen askeltaan, jokaista liikettään, ja luullessaan hänen olevan iloinen, huomatessaan hymyilyn hänen huulillaan, onnen välkkeen hänen silmissään, hän puhkesi sellaisiin kirouksiin, raivokkaisiin uhkauksiin, että on käsittämätöntä kuinka kukat turmeltumatta ja kuihtumatta voivat kestää hänen kateutensa ja vihansa puuskat.
Kun tauti on syöpynyt sydämeen, edistyy se nopeasti, ja pian ei Boxtel enää tyytynyt näkemään ainoastaan van Baerleä. Hänen täytyi saada nähdä myöskin hänen kukkansa, sillä ollen todellinen taiteilija hän himoitsi nähdä kilpailijansa mestariteoksen.
Hän osti kaukoputken, jonka avulla voi yhtä hyvin kuin omistaja itse seurata kukan jokaista kehitysastetta, siitä hetkestä saakka, jolloin se ensimäisenä vuonna kohottaa maasta esiin vaalean taimensa, aina siihen saakka, jolloin se viisivuotiskauden päätettyään kehittää ylvään ja siron kukkavarren, josta sen väri jo häämöttää esiin ja josta kukkalehdet kehittyvät, saattaen ilmi koko sen salatun ihanuuden.
Oi! Kuinka usein olikaan tuo onneton kadehtija tikapuilleen kiivenneenä nähnyt van Baerlen lavoilla tulpaaneja, joiden ihanuus hänet häikäisi, joiden täydellisyys hänet tukehdutti.
Ihailun jälkeen, jota ei voinut vastustaa, hän tunsi kiihkeää kateutta, ja se tauti täyttää rinnan runtelevilla käärmeillä ja tuottaa tulista tuskaa.
Kuinka usein olikaan Boxtel tuskiensa vallassa, joita ei käy sanoin kuvaaminen, tuntenut halua hypätä yön pimeydessä alas puutarhaan, tuhota taimet, purra sipulit palasiksi ja käydä omistajan kimppuun, jos hän uskaltaisi puolustaa tulpaanejansa.
Mutta tulpaanin tappaminen on todellisen tulpaaninviljelijän silmissä kammottava rikos. Sen rinnalla menee ihmisen murhaaminen vielä mukiin.
Mutta van Baerlen edistyessä päivä päivältä taidossaan, jossa häntä näytti ohjaavan syntyperäinen vaisto, joutui Boxtel lopuksi niin mielettömän raivon valtaan, että jo mietti heittämällä kiviä ja keppejä tuhota naapurinsa tulpaanilavat.
Vaan ottaessaan huomioon että van Baerle ilkityön havaittuaan tekisi siitä ilmoituksen, että silloin todettaisiin että katu oli kaukana ja että kiviä ja keppejä ei putoa taivaasta seitsemännellätoista vuosisadalla kuten amalekiläisten aikoina, ja että rikoksentekijä niin muodoin joutuisi kiinni, vaikka olisikin toiminut yön pimeydessä, ja että häntä paitsi lain rangaistus myös kohtaisi koko Euroopan tulpaaninviljelijäin halveksuminen, päätti Boxtel turvautua petokseen ja valita keinon, joka ei saattaisi häntä ilmi.
Hän haki sitä kauan, mutta lopuksi hän sen sentään löysi.
Eräänä iltana hän sitoi kaksi kissaa kymmenen jalan pituisella käärelangalla toisesta takakäpälästä toisiinsa ja heitti ne muurin ylitse keskelle päälavaa, tuota ruhtinaallista, kuninkaallista lavaa, jossa yleni sekä Kornelius de Wittin kaimatar että maidonvalkoinen ja purppuranpunainen brabanttilainen tulpaani ja lukuisa joukko muita, — liinankarvaisia ja punaisia, ihonvärisiä, vaaleapilkkuisia ja tummia.
Pudottuaan muurilta alas, kauhistuneet eläimet kiisivät eri suuntiin pitkin lavaa, kunnes yhdistävä lanka ne pidätti. Huomattuaan etteivät voineet paeta kauemmaksi, ne juoksivat sinne tänne kauheasti naukuen ja niittäen langallaan poikki kukat, joiden keskellä mellastelivat.
Neljännestunnin kestäneen kiihkeän ottelun jälkeen niiden vihdoinkin onnistui saada lanka poikki ja ne katosivat tiehensä.
Viikunapuunsa takaa ei Boxtel yön pimeydessä nähnyt mitään, mutta kissojen raivokkaat huudot saattoivat hänet aavistamaan kaikki, ja ilo täytti nyt hänen sydämensä, missä katkeruus oli vallinnut.
Boxtel oli niin innokas näkemään ilkityönsä tulokset, että jäi paikoilleen aamuun saakka, tarkastaakseen omin silmin, mihin tilaan kissojen ottelu oli saattanut naapurin kukkasarat.
Aamusumu jähmetytti hänen jäsenensä, mutta hän ei tuntenut kylmää, — koston toivo lämmitti hänen mieltänsä.
Kilpailijan suru oli suova hänelle hyvityksen kärsityistä tuskista.
Auringon noustessa aukeni valkoisen talon ovi. Van Baerle tuli sieltä esiin ja lähestyi sarkojansa, hymyilevänä kuten ainakin se, joka on viettänyt yönsä vuoteessa ja nähnyt siinä kauniita unia.
Äkkiä hän huomasi vakoja tuossa maa-alassa, joka edellisenä päivänä oli ollut peiliä tasaisempi. Hän huomasi että tulpaanein säännölliset rivit olivat joutuneet epäjärjestykseen, kuten keihäät taistelussa, kun pommi on pudonnut niiden keskelle.
Kalveten hän riensi niiden luo.
Boxtel vapisi ilosta. Viisitoista tai kaksikymmentä tulpaania oli siinä haavoitettuna, toiset nuokuksissa, toiset aivan poikki ja jo kuihtuneina. Haavoista vuosi nestettä, kallisarvoista nestettä, jonka van Baerle olisi ollut valmis ostamaan takaisin omalla verellään.
Mutta mikä ihme! Oi van Baerlen iloa! Oi Boxtelin sanomatonta mielenkarvautta! Ei ainoakaan niistä neljästä tulpaanista, joita murhayritys etupäässä oli tarkoittanut, ollut vahingoittunut. Ylväinä kohottivat ne päänsä ilmoille tovereittensa ruumiiden keskeltä. Siinä oli van Baerlelle kylläksi lohtua, se saattoi vihollisen halkeamaan harmista ja epätoivoissaan repimään tukkaansa. Tuo kammottava rikos, jonka hän nyt näki omin silmin, oli ollut hyödytön!
Van Baerle pahoitteli onnettomuutta, joka oli häntä kohdannut, vaan jonka Jumala armossaan sentään oli lieventänyt pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, — mutta sen syytä hän ei voinut arvata. Hän tutki kumminkin asiaa ja sai tietää että koko yön oli kuulunut kauheata naukumista. Sitä paitsi näki hän taistelukentällä kissain kynsien jättämät jäljet ja karvatukkoja, joille puolueettomat kastehelmet olivat laskeutuneet kimmeltämään, kuten niiden vieressä olevain taittuneiden kukkien lehdille. Estääkseen onnettomuutta uudistumasta, määräsi van Baerle että eräs puutarhapoika vastedes nukkuisi öisin puutarhassa katoksen suojassa lähellä lavoja.
Boxtel kuuli tuon määräyksen. Hän näki kuinka katos pystytettiin samana päivänä, ja onnellisena siitä etteivät epäluulot olleet kohdistuneet häneen, mutta harmistuneempana kuin koskaan onnelliselle kukkainviljelijälle, hän jäi odottamaan uutta kostontilaisuutta.
Näihin aikoihin Haarlemin tulpaaninviljelijäin yhdistys määräsi palkinnon maksettavaksi sille, jonka onnistuisi kehittää suuri täysin musta tulpaani, — mitä tehtävää tosin pidettiin mahdottomana suorittaa, kun ei tunnettu mitään sen tapaistakaan lajia luonnontilassa kasvavana.
Näin ollen ihmiset tuumiskelivat että olisi yhtä hyvin voitu määrätä kahden miljoonan floriinin palkinto, kuin sadantuhannen, kun kerran mahdoton asia oli kysymyksessä.
Mutta siitä huolimatta tulpaaninviljelijät joutuivat kiihkeään jännitykseen.
Muutamat asianharrastajat ryhtyivät toimeen, mutta pitäen päämääränsä saavuttamista mahdottomana. Mutta niin voimakas on kasvinviljelijäin mielikuvitus, että he yrityksen toivottomuudesta huolimatta eivät enää ajatelleet mitään muuta kuin tuota suurta mustaa tulpaania, joka oli tarumainen kuin Horatiuksen musta joutsen tai ranskalaisten satujen valkoinen rastas.
Van Baerle kuului niihin, jotka ryhtyivät tuota aatetta toteuttamaan,Boxtel niihin, jotka olisivat halunneet voittaa luvatun palkinnon.
Heti kun van Baerlen älykkäissä ja kekseliäissä aivoissa oli herännyt tuuma ryhtyä tuohon yritykseen, oli hän alkanut kylvämiset ja kokeilut, kehittääkseen viljelemänsä tulpaanit punaisesta ruskeaan, ruskeasta tummanruskeaan.
Seuraavana vuonna oli hän jo kasvattanut erään mustahkon lajin, ja Boxtel näki nuo kukkaset hänen saroillaan, — itse ei hän ollut ehtinyt vaaleanruskeata pitemmälle.
Kenties olisi tärkeätä esittää lukijalle nuo oivat teoriat, jotka osottavat että tulpaani saa värinsä alkuaineilta. Kenties luettaisiin meille ansioksi, jos tässä todistaisimme, ettei mikään ole mahdotonta kasvinviljelijälle, joka taidolla ja kärsivällisyydellä käyttää hyväkseen auringon tulta, veden puhtautta, maan mehua ja ilman hengähdyksiä. Mutta tämän esityksen aineena ei ole tulpaani yleensä, vaan muuan erityinen tulpaani, ja me pysyttelemme tässä asiassa, niin houkuttelevaa kuin olisikin käsitellä tuota toistakin.
Boxtel, joka taasen kerran oli saanut havaita vihollisensa etevämmyyden, menetti täydelleen halun viljellä kukkia, ja puolihulluna hän omisti kaiken aikansa naapurinsa silmälläpidolle.
Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen, nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään, tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.
Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa, tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään neronsa ohjaamana.
Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne, joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.
Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän elämänharrastukset ja toiveet, — kaikki tyyni oli paljastettuna kadehtijan kaukoputkelle!
Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet surmatakseen.
Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä synnyinkaupungissaan.
Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla vuonna 1672.
Yö lähestyi.
Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van Baerlen oven edustalla.
Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi laboratorioonsa.
Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään havaintoja.
Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa. Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.
Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden seuraamina:
— Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen kahden kesken.
Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:
— Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.
Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta, sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!
Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.
Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa. Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa edellä huoneeseen.
Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan suunnattuna.
Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.
Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut kynttilänsä.
Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.
Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi perin tärkeitä asiakirjoja.
Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on niin vaikea kehittää ihanuuteen.
Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat laadultaan valtiollisia.
Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia ja yksin alkemiakin?
Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista valtiollisista asioista.
Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan, tietääksensä saamansa lahjan arvon.
Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua tilaa.
Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea kohden.
Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.
Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä, sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.
Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.
Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.
Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin, missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.
Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut, ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, — mutta sen enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.
Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.
Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli palkitseva.
20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen nimen!
— Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. — Minä voitan satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo satatuhatta floriinia köyhille.
— Tosinhan voisin…
Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.
— Voisin tosin, jatkoi hän sitten, — käyttää nuo satatuhatta floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille, jossa on niin paljon kauniita kukkia.
— Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, — nyt on vain puhe musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!
Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, — mitkä vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.
— Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. — Kuinka ne ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole tahraava luomani kukkasen surupukua!
— Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote?Tulipa nigra Barlaensis.
— Niin,Barlaensis, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka ilmansuuntaan:
»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»
»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »Tulipa nigraBarlaensis». — »Miksikä juuriBarlaensis?»
— »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on tuo van Baerle?» — »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta tulpaanin lajia.»
— Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani, tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.
— Oi noita ihania sipuleja!
— Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, — niin annankin köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä, joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden, tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai Maksimilian.