— Nuo ihastuttavat sipulit!
Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin haaveisiin.
Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.
Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.
— Ken siellä on? kysyi hän.
— Herra, vastasi palvelija, — täällä on lähetti Haagista.
— Lähetti Haagista… Mitä hän sitten haluaa?
— Se on Craeke.
— Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän hetken.
— En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.
Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti kuivatushuoneeseen.
Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen, teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen uuniin.
— Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa sipulejaan. — Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?
— Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, — teidän tulee hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.
Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen katsomatta.
— Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, — luen kyllä paperisi.
Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen hän lausui:
— Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka toisen laita on!
Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa, joka onneksi oli kylmää.
Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.
— Hyvä, lausui hän, — tässä se on!
Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:
— Vahingoittumaton kuten edellinenkin!
Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena, ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa vihasta käyvän hehkuviksi.
— Mitä nyt taas? kysyi hän. — Onko tässä talossa tultu hulluiksi?
— Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana: ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.
— Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen rikkomisen ennustavan onnettomuutta.
— Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.
— Minkätähden pakenisin?
— Herra, talo on täynnä kaartilaisia.
— Mitä ne haluavat?
— Ne hakevat teitä.
— Mitä varten?
— Vangitakseen teidät.
— Vangitakseen minut, — minut?
— Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.
— He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.
— Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen vuorostaan huoneeseen. — Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa, paetkaa!
— Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.
— Hypätkää ulos akkunasta.
— Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.
— Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.
— Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.
— Ei auta, teidän täytyy hypätä!
Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:
— Sitä en ikinä tee!
Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten tapparakeihäitä.
Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.
Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen, vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli yksinomaan verrattomia sipulejaan.
Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.
Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.
— Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin juhlallisen leiman.
— Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti tervehtien tuomariansa, — ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.
— Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit, jotka teillä on hallussanne.
— Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta puhuttelusta.
— Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!
— Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, — etten lainkaan käsitä tarkoitustanne.
— Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. — Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime tammikuussa jätti huostaanne.
Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.
— No niin, no niin! lausui van Spennen. — Näen että muistinne alkaa selvetä, eikö totta?
— Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.
— Vai kiellätte sen?
— Niin teen.
Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.
— Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.
— Juuri tätä, jossa nyt olemme.
Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä hänen papereittensa joukossa.
— Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.
Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:
— Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?
— Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on säilyttää ne huostassani.
— Tohtori Kornelius, lausui tuomari, — säätyjen nimessä käsken teitä avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se sisältää!
Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta laatikkoa.
Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin tarkat tiedonannot.
— Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen tyrmistyvän hämmästyksestä. — Avaan sen sitten itse!
Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.
Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:
— Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.
— Mitä? kysyi Kornelius. — Mitä ne sitten sisältävät?
— Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi tuomari. — Teidän on seuraaminen meitä!
— Kuinka niin? Teitä seuraaminen?
— Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.
Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.
— Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. — Mutta mitä sitten olen tehnyt?
— Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.
— Missä sitten?
— Haagissa.
Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin, ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen vankina täyttä laukkaa Haagiin.
Kuten lukija voi arvata, oli nyt esitetty tapahtuma Isak Boxtelin pirullista työtä.
Kuten muistettaneen, oli hän kaukoputkellaan tarkoin voinut seurata Kornelius de Wittin ja hänen kummipoikansa välistä kohtausta. Tosin ei hän ollut voinut kuulla mitään, mutta hän oli nähnyt kaikki.
Lukija muistanee myöskin, että Boxtel oli arvannut noiden papereiden, jotka rantavouti uskoi kummipojalleen, olevan perin tärkeitä; olihan tämä sulkenut saamansa käärön laatikkoon, missä säilytti kaikkein kallisarvoisimpia sipulejaan.
Kun siis Boxtel, joka seurasi valtiollisia tapahtumia paljon tarkemmin kuin hänen naapurinsa, sai kuulla että Kornelius de Witt oli vangittu syytettynä valtiopetoksesta, hän käsitti että hänen tarvitsi sanoa vain sana, saattaaksensa kummipojan kumminsa kohtalosta osalliseksi.
Mutta niin suurta onnea kuin tuo ajatus tuottikin Boxtelille, pöyristytti se häntä kumminkin samalla, hänen ottaessaan huomioon että ilmiannollaan voi saattaa syytetyn mestauslavalle.
Mutta rikollisilla ajatuksilla on se kammottava ominaisuus, että rikoksiin taipuvaiset mielet niihin vähitellen tottuvat. Sitä paitsi tyynnytteli Boxtel itseään mietiskelemällä tähän tapaan:
Kornelius de Witt on huono kansalainen, koska hänet on vangittu, valtiopetoksesta syytettynä.
Minä sitä vastoin olen kunnon kansalainen, koska en ole mistään syytteessä ja olen vapaa kuin ilman tuulet.
Koska Kornelius de Witt kerran on huono kansalainen, mikä seikka ilmenee siitä, että hän on vangittuna valtiopetoksesta, on hänen rikostoverinsa Kornelius van Baerle yhtä huono kansalainen kuin hänkin.
Koska minä siis olen kunnon kansalainen ja kunnon kansalaisten velvollisuus on antaa ilmi huonot kansalaiset, niin on minun, Isak Boxtelin, velvollisuus antaa ilmi Kornelius van Baerle.
Mutta kenties eivät nuo johtopäätökset, niin vakuuttavia kuin olivatkin, taikka tuo sydäntäkalvava kateus, joka häntä vaivasi, olisi sittenkään saaneet Boxtelia toimimaan, ellei kateuden pahahenki olisi liittolaisekseen saanut omanvoitonpyyntiä.
Boxtel tiesi kyllä, kuinka pitkälle van Baerle oli ehtinyt kokeiluissaan luoda suuren mustan tulpaanin. Niin vaatimaton kuin Kornelius tohtori olikin, ei hän ollut voinut salata lähimmiltä tuttaviltaan että oli melkein varma voittavansa armon vuonna 1673 Haarlemin puutarhayhdistyksen määräämän sadantuhannen floriinin palkinnon.
Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi IsakBoxtelin sydäntä.
Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto. Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa tulpaaneineen.
Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle nimenTulipa nigra Boxtellensis.
Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä tyydytetyksi.
Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän uneksi siitä.
Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus voitti herra Isakin.
Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.
Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.
Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä, jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de Wittin ruumiista viiltämiään paloja.
Mutta — lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen ollut siihen syynä — tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.
Hän tiesi katsomattakin liiankin hyvin, mitä tänään oli tapahtuva tohtori Kornelius paran talossa. Hän ei ollut noussut levolta, kun hänen ainoa palvelijansa, joka kadehti Korneliuksen palvelijoita yhtä kiihkeästi kuin hänen herransa heidän isäntäänsä, tuli huoneeseen, vaan lausui hänelle:
— Tänään en nouse lainkaan vuoteesta, sillä olen sairas.
Yhdeksän ajoissa kuului kadulta melua, joka sai hänet vavahtamaan. Tänä hetkenä hän oli kalpeampi kuin oikea potilas, värisi pahemmin kuin kuumeen kourissa.
Palvelija tuli huoneeseen. Boxtel piiloutui peitteeseen.
— Voi hyvä herra, huudahti palvelija, ei aivan aavistamatta että surkutellessaan van Baerleä saattoi ilosanoman isännälleen, — voi, hyvä herra, ette tiedä, mitä nyt paraikaa tapahtuu!
— Kuinka voisin sen tietää? vastasi Boxtel melkein kuulumattomalla äänellä.
— Ajatelkaapas vain, herra Boxtel, — juuri tänä hetkenä vangitaan naapurimme Kornelius van Baerle, valtiopetoksesta syytettynä.
— Mitä loruatkaan? äännähti Boxtel heikosti, — se ei ole mahdollista.
— Niin kumminkin sanotaan, Jumala paratkoon! Sitä paitsi näin itse tuomari van Spennenin menevän sinne kahden kaartilaisen kanssa.
— No, jos sen itse olet nähnyt, niin täytynee sinun olla oikeassa, lausui Boxtel.
— Joka tapauksessa menen uudelleen asiaa tiedustelemaan, sanoi palvelija, — ja tulen sitten kertomaan teille, mitä olen kuullut.
Boxtel tyytyi myöntävällä liikkeellä rohkaisemaan palvelijansa virkaintoa.
Tämä läksi, mutta palasi neljännestunnin kuluttua.
— Voi herra, se mitä teille kerroin, lausui hän, — on täysin totta.
— Mitä tarkoitat?
— Herra van Baerle on vangittu, hänet kuljetettiin vaunuihin ja vietiin Haagiin.
— Haagiin?
— Niin, ja jos se, mitä puhutaan, on totta, ei hänen siellä ole käyvä hyvin.
— Mitä sitten puhutaan? tiedusteli Boxtel.
— Sanotaan — mutta se ei ole aivan varmaa — että Haagin asukkaat juuri paraikaa ovat hankkeissa surmata herrat Kornelius ja Jan de Wittin.
— Voi! sai Boxtel vaivoin lausutuksi ja sulki silmänsä, varmaankin päästäkseen näkemästä kammottavaa kuvaa, joka hänelle esiintyi.
— Tuhat tulimaista! huudahti palvelija tullessaan ulos huoneesta. — Herra näyttää olevan kovin sairas, kun ei tuollainen uutinen saattanut häntä hypähtämään ylös vuoteestaan!
Itse asiassa olikin Isak Boxtel kovin sairas, niin sairas kuin on ihminen, joka on murhannut toisen ihmisen.
Mutta hänen murhanteollaan oli ollut kahtalainen tarkoitus. Toinen oli nyt saavutettu, ja hänen oli huolehtiminen siitä että saavuttaisi toisenkin.
Yö lähestyi. Boxtel odotti sen tuloa.
Yön saavuttua hän nousi levolta.
Sitten hän kiipesi ylös viikunapuuhunsa.
Hän oli arvannut oikein, ei kukaan ajatellut puutarhan vartioimista.Talossa oli kaikki sikin sokin ja palvelijat päästään sekaisin.
Boxtel kuuli kellon lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä ylimmälle astuimelle ja kuunteli.
Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.
Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, — siellä valvoi van Baerlen muinoinen hoitajatar.
Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.
Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.
Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.
Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.
Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.
Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.
Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.
Hän oli menettää järkensä, sillä nyt hän vihdoinkin havaitsi, että lavaa oli samana päivänä kaiveltu.
Itse asiassa olikin Kornelius, Boxtelin ollessa vuoteessaan, käynyt puutarhassa, ottanut sieltä sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.
Boxtel ei voinut irroittautua tuosta paikasta. Hän oli penkonut maan ylösalaisin kymmenen neliöjalan alalla.
Lopuksi täytyi hänen uskoa onnettomuuteensa.
Mieletönnä vihasta hän palasi tikapuilleen, nousi yli muurin, nosti tikapuut jälkeensä, heitti ne omaan puutarhaansa ja hyppäsi itse niiden jälkeen maahan.
Äkkiä välähti viimeinen toivon säde hänen mieleensä.
Sipulit olivat varmaankin kuivatushuoneessa!
Hänen tarvitsi vain mennä kuivatushuoneeseen, kuten oli mennyt puutarhaan, ja siellä hän oli ne löytävä.
Tämä tehtävä ei ollut vaikeampi kuin edellinenkään.
Kuivatushuoneessa oli avattavat akkunat. Kornelius van Baerle oli aamulla itse avannut ne, eikä kukaan ollut ajatellutkaan niiden sulkemista.
Nyt oli siis vain tarpeen hankkia kyllin pitkät tikapuut, — kahdentoista jalan pituisten asemesta kahdenkymmenen jalan pituiset.
Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi, korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu suunnattoman pitkät tikapuut.
Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet niitä vieneet pois.
Hän riensi tuon talon luo, — tikapuut olivat paikoillaan.
Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon seinää vasten.
Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.
Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja laskeutui huoneeseen.
Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.
Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan. Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.
Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli varas.
Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut palata kotiin tyhjin käsin.
Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, — yksin tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja, mutta ei jälkeäkään täysin mustasta — tai oikeammin sanoen sen sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.
Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:
»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»
— Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin kuivatushuoneessa. — Minne hän on voinut ne kätkeä?
Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää aivonsa.
— Oi minua kurjaa! huudahti hän. — Kolminkertaisesti kadotettu Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!
Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon hän oli syössyt turhaan.
Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.
— No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, — jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan kuin elää, mutta sitten…
Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.
— Sipulit ovat Haagissa, lausui hän sitten. — Siis en minä enää voi elää Dordrechtissä!
Haagiin sipuleitten takia! Haagiin!
Ja välittämättä rikkauksista, jotka olisi voinut anastaa, tuon verrattoman aarteen takia, jota mielensä halasi, poistui Boxtel taas huoneesta akkunan kautta, laskeutui tikapuita alas, vei ne entiselle paikalle ja palasi asuntoonsa kiljuvan pedon kaltaisena.
Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin vankiluetteloon.
Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut. Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.
Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, — veljekset, jotka Vilhelm Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla kaupungin portit.
Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.
Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja päästääkseen isänsäkin sieltä.
Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli käymässä Tol-Hekillä!
Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä olivat avanneet itselleen uoman.
Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.
Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä tuota inhottavaa näytelmää.
Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä korvaavia telkiä.
Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.
Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi hymyillen:
— Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt tyhjänä, sinä saat sen!
Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget, julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:
»Kuolleet yksin eivät palaa.»
Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.
Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.
Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaanKorneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.
Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.
Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle! Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.
Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.
Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:
— Vien teidät sukukammioon!
Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa, Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee sen jo ennestään.
Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti lyhtynsä ja poistui.
Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan kaltaisena laskeusi yli maan.
Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.
Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.
Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.
Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.
Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin kaksi veristä luurankoa.
Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.
Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:
»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konnaKornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, muttaRanskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»
Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu kädessä.
Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi häntä luvattomalla ajalla.
— No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla deWitteillä on paholainen nahkassaan!
— Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet akkunan luo, — mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen lukenut?
— Mistä sitten?
— Tuolta levyltä!
Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.
Gryphus tyrskähti nauruun.
— Kas vain, kas vain! virkahti hän. — Olette siis itse lukenut sen!Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiinOranian prinssin vihollisten kanssa.
— Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.
— Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. — Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion täytäntöönpanoksi.
Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi salpojen kalisten pudota paikoilleen.
Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.
Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle lähettää.
Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.
Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!
Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan, josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.
Mikä tuo tapahtuma oli?
Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.
Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen yläpuolelta.
Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:
— Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!
Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. SilloinGryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.
Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.
Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin vapaa.
Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt häntä kohtaan.
Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.
Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin kanssa.
Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä liikkui.
Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:
— Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!
Punehtuen vastasi Kornelius:
— Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani lähimäistäni.
— Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä ja kristillisyyttä!
Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.
Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.
— Kas vain, lausui hän. — Minä teen parastani toimittaakseni vangille hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni, ja minut jätetään makaamaan lattialle.
— Vaiti, isä, sanoi Rosa. — Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle, joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.
— Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.
— Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.
— Te? ihmetteli Gryphus. — Oletteko sitten lääkäri?
— Se on päätoimeni, sanoi vanki.
— Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?
— Varsin hyvin.
— Ja mitä te tarvitsette sitä varten?
— Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.
— Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, — että vanki lupaa asettaa käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut maasta, olen kuin lyijyä!
Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.
Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:
— Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!
Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja liinakangasta.
Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt hänen hihansa ylemmäksi.
— Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.
— Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin esineisiin. — Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi. Asetan isänne käsivarren sen nojaan.
Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle, siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden ympärille.
Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen tiedottomaksi.
— Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. — Hierokaamme sillä hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.
Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.
— Herra, lausui hän, — palvelus palveluksesta!
— Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.
— Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.
— Mutta, kysyi Kornelius, — mitä voivat he minulle tehdä?
— Näettekö nuo luurangot?
— Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.
— Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina, silvottuina?
— Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.
— Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi Rosa. — Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei vitkastella.
— Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?
— Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä pakenemasta. Siis — pelastakaa henkenne — se on neuvoni!
— Mitä sanottekaan?
— Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian myöhäistä. Te epäröitte?
Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.
— Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.
— Varsin hyvin, mutta…
— Mitä sitten?
— En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.
— Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.
— Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, — mutta minä jään tänne.
— Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä että teidät tuomitaan … tuomitaan kuolemaan, kuolemaan mestauslavalla, — ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de Witteille!
— Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. — Ken täällä puhuu noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?
— Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. — Kuuma veri on luunmurrolle vaarallista.
Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:
— Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.
— Vaiti! lausui Rosa.
— Miksikä niin?
— Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.
— Mitä haittaa siitä olisi?
— Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne, sanoi tyttö.
Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli, kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.
— Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien oikeata käsivarttaan vasemmalla.
— Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.
— Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!
— Mitä ohjeita sitten?
— Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun edelläni. Ja nopsaan!
Rosan katse lausui:
— Siinä sen näette!
Korneliuksen katse vastasi:
— Tapahtukoon Jumalan tahto!
Rosa ei ollut erehtynyt. Tuomarit tulivat seuraavana päivänä Buitenhofiin tutkimaan Kornelius van Baerleä. Mutta kyselyä ei kestänyt kauan. Todettiin että Kornelius van Baerle oli säilyttänyt huostassaan de Witt veljesten Ranskan hallitukselta saamat kirjeet.
Hän ei edes kieltänytkään sitä.
Tuomarit pyrkivät vain selvyyteen siitä, oliko van Baerle saanut nuo kirjeet Kornelius de Wittin välityksellä.
Kun van Baerlen nyt veljesten kuoltua ei tarvinnut salata mitään, hän myönsi ilman muuta että Kornelius de Witt omakätisesti oli antanut nuo kirjelmät hänen talletettavikseen, ja hän kertoi myöskin seikkaperäisesti miten se oh tapahtunut.
Tuo tunnustus todisti ilmeisesti että kummipoika oli kumminsa rikostoveri.
Mutta Kornelius tunnusti vielä muutakin. Hän kertoi avomielisesti toimiskeluistaan, tavoistaan, kotielämästään. Hän kertoi ettei ollenkaan välittänyt valtiollisesta elämästä, vaan harrasti opintoja, tieteitä ja taiteita ja kukkain viljelystä. Vielä hän lisäsi ettei ollut koskenut eikä edes nähnytkään Korneliuksen hänelle jättämiä papereita sen päivän jälkeen, jolloin Kornelius oli ollut Dordrechtissa ja uskonut ne hänen huostaansa.
Hänen viime lausuntoaan vastaan huomautettiin, ettei se voinut olla tosi, koska paperit olivat kaapissa, jossa hänen kätensä ja silmänsä toimiskelivat joka päivä.
Kornelius myönsi kyllä pistäneensä kätensä laatikkoon, mutta ainoastaan tutkiakseen olivatko sipulit kuivia, ja hän oli katsonut sinne vain nähdäkseen alkoivatko ne itää.
Tähän huomautettiin, että oli mahdoton uskoa sellaiseen välinpitämättömyyteen, sillä antaessaan omakätisesti tuollaisia papereita hänen huostaansa ei hänen kumminsa ollut voinut jättää häntä tietämättömäksi niiden merkityksestä.
Tähän vastasi Kornelius, että hänen kumminsa rakasti häntä liiaksi ja oli liian viisas mies ilmaistakseen hänelle noiden paperien sisällön, koska tieto siitä olisi voinut tuottaa tallettajalle levottomuutta.
Siihen vastattiin, että jos herra de Witt olisi menetellyt sillä tavoin, olisi hän varalta pannut kääröön kirjelmän, jossa todistaisi ettei hänen kummipoikansa tiennyt mitään tuosta kirjeenvaihdosta, tai olisi ainakin jouduttuaan syytteeseen kirjoittanut hänelle muutaman sanan, jolla hän voisi todistaa viattomuutensa.
Kornelius lausui tähän että hänen kumminsa ei voinut ajatellakaan minkään vaaran uhkaavan kääröä, sitä kun talletettiin kaapissa, jota van Baerlen talossa pidettiin pyhänä kuin liitonarkkia. Niin muodoin ei hän voinut tietää mitään todisteita olevan tarpeen. Mutta kuullessaan kirjettä mainittavan heräsi hänen mielessään nyt muisto, että juuri ennen hänen vangitsemistaan, hänen ollessaan vaipuneena tarkastamaan erästä kaikkein arvokkaimmista sipuleistaan, herra Jan de Wittin palvelija oli tullut hänen kuivatushuoneeseensa ja antanut hänelle erään paperin. Mutta tuo kaikki oli hänen mielessään kuin unennäkönä vain. Palvelija oli sitten poistunut, mutta Kornelius arveli että paperi ehkä löytyisi, jos sitä haettaisiin tarkasti.
Mitä Craekeen tulee, olisi ollut turhaa häntä hakea, sillä hän oli lähtenyt pois Hollannista.
Paperin löytymistä taas pidettiin niin vähän otaksuttavana, ettei edes viitsitty vaivautua sitä hakemaan, eikä Kornelius sitä liioin vaatinutkaan, koska oli mahdollista, että jos se löytyisikin, se ei sisältäisi mitään tuota kääröä koskevaa.
Tuomarit olivat koettavinaan yllyttää Korneliusta tarmokkaampaan itsepuolustukseen. He kohtelivat häntä tuollaisella hyväntahtoisella kärsivällisyydellä, joka osottaa joko suopeutta syytettyä kohtaan tai voitonvarmuutta, kun vastustaja jo on täysin nujerrettu eikä enää ole tarpeen häntä liioin ahdistella.
Kornelius ei antanut tuon suopeuden pettää itseään. Esittäen lopullisen puolustuksensa marttyyrin ylevyydellä ja syyttömän levollisuudella hän lausui:
— Te kysytte, hyvät herrat, minulta asioita, joihin jo olen vastannut pysyen tarkoin totuudessa. Kas tässä ne tosiseikat, joihin tiedustelunne kohdistuvat: Olen saanut tuon käärön haltuuni sillä tavoin kuin olen teille kertonut. Vakuutan Jumalan edessä, etten tiennyt mitään sen sisällöstä enkä tiedä vieläkään muuta kuin minkä sain kuulla silloin kuin minut vangittiin, nimittäin että se sisälsi markiisi de Louvois'n kirjeitä herra Jan de Wittille. En myöskään tiedä, millä tavoin on tullut ilmi että tuo käärö oli minun hallussani, enkä käsitä kuinka voidaan katsoa rikokseksi sitä, että tallensin sen, mitä kuuluisa onneton kummini uskoi huostaani.
Siinä oli Korneliuksen koko puolustus. Tuomarit menivät neuvottelemaan.
He lausuivat nyt ensiksi ilmi sen mielipiteen, että kaikki valtiollinen erimielisyys on pahaksi, koska se voi johtaa sodankäyntiin, jota ennen kaikkea on kartettava.
Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin oli niin läheisissä suhteissa.
Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat johtopäätökset:
Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä, osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, — ja ilmenivät siis hänessä kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset tuntomerkit sekä jonkunmoinen — tai oikeammin sanoen täydellinen — yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa muistissa.
Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra, Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa, riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki toteutumisen mahdollisuudet.
Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.
Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa poikki.
Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen kuljetettu kammioonsa.
Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.
Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa. Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa, tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.
Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.
Lopetettuaan lukemisensa tiedusteli kirjuri, oliko hänellä vielä mitään sanottavaa.
— Ei, toden totta, vastasi vanki. — Mutta minun täytyy tunnustaa, että kaikista kuolemansyistä vähimmin olisin tiennyt varoa tätä.
Kuultuaan tuon vastauksen kirjuri lausui jäähyväiset tuollaisen hartaan kunnioituksen valtaamana, jommoista hänen tapaisensa virkailijat aina osottavat kuuluisille rikollisille.
Hänen yrittäessään poistua lausui Kornelius:
— Vielä muuan seikka, — suvaitsetteko sanoa, minä päivänä tuo on määrätty tapahtuvaksi?
— Tänään, vastasi kirjuri, hiukan hämillään tuomitun kylmäverisyydestä.
Oven takaa kuului nyyhkytys.
Kornelius koetti katsoa, ken siellä nyyhkytti, mutta Rosa oli sen arvannut ja vetäytynyt nurkkaansa.
— Ja mihinkä aikaan? tiedusteli Kornelius edelleen.
— Puolenpäivän aikaan, herra.
— Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. — Ellen erehdy, löi kello kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää kiirettä.
— Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri, kumartaen maahan saakka, — ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä papin tahdotte.
Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.
Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira alhaalla.
Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.
Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.
— Oi herra, herra! lausui hän.
Muuta ei hän saanut sanotuksi.
— Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, — mitä haluatte minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin vähäinen.
— Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö, kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden taivasta.
— Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. — Kyyneleenne järkyttävät mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte, että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!
Tyttö lankesi polvilleen.
— Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.
— Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.
— Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.
— Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.
— Kiitän teitä! lausui Rosa. — Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko tehdä teille jonkun palveluksen?
— Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen.— Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.
— Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne…
— Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.
— Entä pappi, josta oli puhe?
— Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa. Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia. Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen ajatukseni!
— Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten vallassa.
— Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla nauramatta.
— Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, — nauramatta — tänä hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!
— Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen, niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä, haluaisin tehdä sen sitä surematta.
Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.
Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.
— Niin, Rosa, lausui hän, — olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.
Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.
— Armas ystäväni, lausui hän, — olen pitänyt hyvin paljon kukkasista. Silloin en tietänyt että on olemassa muutakin, jota voi rakastaa. Oi, elkää punehtuko, elkää kääntäkö kasvojanne minusta pois, Rosa, joskin rohkenen puhua teille rakkaudesta. Tämä puheeni on vaaratonta; tuolla alhaalla Buitenhofin torilla on olemassa säilä, joka on rankaiseva rohkeuteni. Siis — minä rakastin kukkia, ja luulen löytäneeni keinon kasvattaa tuon suuren mustan tulpaanin, jota on luultu mahdottomaksi kehittää ja josta Haarlemin puutarhayhdistys, kuten tiedätte, — tai kenties ette sitä tiedäkään —, on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon. Nuo satatuhatta floriinia — joita en suinkaan sure, sen tietää Jumala, — nuo satatuhatta floriinia minulla on tässä paperissa. Ne ovat voitettavissa niillä kolmella sipulilla, jotka se sisältää, ja jotka te voitte ottaa vastaan, sillä lahjoitan ne teille.
— Herra Kornelius!
— Voitte ottaa ne varsin hyvin, Rosa, ette tee vääryyttä kenellekään, lapseni. Olen aivan yksin maailmassa, isäni ja äitini eivät enää elä, ja minulla ei ole koskaan ollut veljiä eikä sisaria. En ole koskaan rakastanut, ja jos joku on rakastanut minua, niin en ole siitä tiennyt. Näettehän kyllä, kuinka yksinäinen ihminen olen, jo siitäkin, ettei tänä hetkenä ole luonani minua auttamassa ja lohduttamassa ketään muita kuin te.
— Mutta herra, satatuhatta floriinia…
— Puhukaamme vakavasti asiasta, rakas lapseni, sanoi Kornelius. — Tuollainen kaunis tyttö ja satatuhatta floriinia myötäjäisiä, — sillä te saatte kyllä nuo satatuhatta floriinia, olen varma, sipuleistani. Saatte siis nuo rahat, rakas Rosa, ja kiitokseksi pyydän vain että lupaatte valita mieheksenne nuoren kelpo miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä yhtä hartaasti kuin minä rakastin kukkiani. Elkää keskeyttäkö minua, Rosa, sillä minulla on enää vain muutama minuutti jäljellä.
Tyttö parka oli tukehtua nyyhkytyksiinsä.
Kornelius otti häntä kädestä.
— Kuunnelkaa minua, jatkoi hän. — Näin teidän on menetteleminen: Te otatte multaa Dordrechtissa olevan taloni puutarhasta. Pyytäkää puutarhuriltani Butruysheimiltä multaa sarasta n:o 6. Te istutatte sitten nuo kolme sipulia syvään laatikkoon ja ne kukkivat ensi toukokuussa. Kun näette kukkimisajan lähestyvän, vartioikaa niitä öisin, ettei tuuli saa niitä vahingoittaa, suojatkaa niitä päivisin auringon paahteelta. Niiden kukka on oleva musta, olen varma siitä. Silloin ilmoitatte asiasta Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle. Hän antaa palkintolautakunnalle toimeksi tutkia kukan väriä, ja teille maksetaan satatuhatta floriinia.
Rosa huokasi tuskallisesti.
— Nyt, jatkoi Kornelius pyyhkäisten silmäripseistään kyyneleen, joka oli pikemmin omistettu tuolle ihmekukalle, jota hän ei saanut nähdä, kuin elämälle, josta hänen oli luopuminen, — nyt ei minulla enää ole muuta toivomusta kuin se, että annatte tuolle tulpaanille nimenRosa Barlaensis, niin että se muistuttaa samalla teidän ja minun nimeäni. Mutta kun te tietysti ette osaa latinaa, niin voisitte helposti unohtaa tuon sanan. Koettakaa siis toimittaa minulle paperia ja kynä, että voin kirjoittaa sen teille.
Itkuun tyrskähtäen ojensi Rosa hänelle nahkakantisen kirjan, jossa oli nimimerkkinä kirjaimet C.W.
— Mikä kirja tämä on? kysyi vanki.
— Oi herra, vastasi Rosa, — se on kummi parkanne raamattu. Se soi hänelle voimaa kestää kidutuksen ja kuulla kalpenematta tuomionsa. Löysin sen tästä huoneesta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen, ja olen säilyttänyt sitä pyhänä muistona. Otin sen nyt mukaani tänne, sillä minusta tuo kirja tuntui omistavan taivaallista voimaa. Teille on Jumala välittömästi suonut tuota samaa voimaa. Kiitos olkoon hänelle! Kirjoittakaa tähän kirjaan se, mitä haluatte kirjoittaa, herra Kornelius, ja vaikka kovaksi onneksi en osaa lukea, on tahtonne tuleva täytetyksi.
Kornelius otti raamatun ja suuteli sitä kunnioittavasti.
— Mutta millä minä kirjoitan? kysyi hän.
— Raamatussa on kynä, sanoi Rosa. — Se oli siinä, ja olen sen säilyttänyt.
Tuon kynän oli Jan de Witt ojentanut veljelleen, Ja se oli jäänyt kirjan sisään.
Kornelius otti kynän ja kirjoitti sen toiselle lehelle — sillä, kuten muistettaneen, oli ensi lehti reväisty pois, — kuoleman läheisyydestä huolimatta yhtä vakavalla kädellä kuin hänen kumminsakin oli kirjoittanut, seuraavat sanat:
»23 p. elokuuta 1672, viatonna tuomittuna kuolemaan mestauslavalla ja ollen valmis jättämään sieluni Jumalan haltuun, luovutan Rosa Gryphukselle ainoan omaisuuden, mikä minulle on jäänyt muun varallisuuteni jouduttua valtion omaksi. Luovutan Rosa Gryphukselle kolme sipulia, joista varman vakuutukseni mukaan ensi toukokuussa on kehkeytyvä suuri musta tulpaani, jommoisesta Haarlemin puutarhayhdistys on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon. Luovutan hänelle ainoana perillisenäni nuo satatuhatta floriinia, asettaen ehdoksi ainoastaan sen, että hänen on valittava puolisokseen noin minun ikäiseni mies, joka häntä rakastaa ja jota hänkin rakastaa, ja että hän antaa uudelle suurelle mustalle tulpaanilajille nimenRosa Barlaensis, siis nimen, joka on muovaeltu hänen ja minun nimestäni yhteisesti. Suokoon Jumala minulle armonsa ja hänelle terveyttä!
Kornelius van Baerle.»
Ojentaen raamatun Rosalle lausui Kornelius:
— Lukekaa, mitä olen kirjoittanut!
— Oi herra, vastasi tyttö, — johan sanoin etten osaa lukea.
Silloin luki Kornelius ääneen tekemänsä testamentin.
Lapsi raukan nyyhkytykset kävivät yhä kiihkeämmiksi.
— Suostutteko ehtoihini? kysyi vanki surumielisesti hymyillen ja suudellen kauniin friisittären vapisevia sormia.
— Oi, en tiedä, herra, sopersi tyttö.
— Ette tiedä, — miksikä niin?
— Siinä on ehto, jota en voi täyttää.