— Mikä sitten? Luulin laatineeni ehdot välipuheemme mukaisiksi.
— Te annatte minulle nuo satatuhatta floriinia myötäjäisiksi?
— Niin kyllä.
— Ja minun pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan?
— Tietysti.
— Sitten en voi ottaa vastaan noita rahoja. En ole koskaan rakastava ketään, enkä mene koskaan naimisiin.
Saatuaan nuo sanat vaivoin lausutuksi Rosa vaipui polvilleen, tuskasta puoleksi tajutonna.
Kauhistuneena nähdessään hänet niin kalpeana ja elotonna yritti Kornelius ottaa hänet syliinsä, mutta silloin kuului porraskäytävästä raskaita askeleita ja muita kammottavia ääniä, joihin yhtyi koiran haukunta.
— Teitä tullaan noutamaan! huudahti Rosa käsiään väännellen. —Jumalani! Jumalani! Eikö teillä ole enää mitään minulle sanottavaa?
Ja hän vaipui polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä, tukehtumaisillaan kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
— Pyydän teitä rakkaudesta minuun huolellisesti säilyttämään noita kolmea sipulia ja hoitamaan niitä antamieni määräysten mukaisesti. Jääkää hyvästi, Rosa!
— Kyllä … voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. — Teen kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se … se on aivan mahdotonta, vannon sen!
Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin aarteen.
Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille, sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.
Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.
Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran käskystä.
Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.
Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.
Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos Kornelius vain olisi lukenut ne.
Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen vankilasta mestauslavalle.
Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen, joka melkein vivahti säälille.
Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät vapaiksi.
Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.
Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta uhria.
Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan täyttämiä katuja pitkin.
Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.
Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius tykkänään omaan itseensä vaipuneena.
Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?
Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.
Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta, istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.
— Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, — ja kaunis unelma on alkava.
Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.
Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita ylös.
Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut ja paistanut heidät kolme päivää sitten.
Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.
Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike. Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka oli tekevä lopun hänen elämästään.
Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut miekkansa.
Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.
Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta värisevällä kaulallaan.
Mutta — oi ihmettä!
Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.
Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.
Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman horjuvana.
Hän avasi silmänsä.
Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä varustetulta pergamenttilevyltä.
Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.
Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi hän käsitti kaikki.
Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä taivaanlaelta.
Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia, jota me nimitämme kaulaksi.
Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.
Mutta Kornelius erehtyi, — käyttääksemme rouva de Sévignén sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän tärkeimmän kohdan.
Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsiKornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.
Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi syyllinen elääkseen vapaana.
Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:
— No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan tulpaanin kolme sipulia.
Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.
Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.
Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.
Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa, ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää kohden.
— Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle, mietiskeli van Baerle, — annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, — mutta pysynhän sentään hengissä.
Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.
— Oi, huudahti hän, — tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!
— Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta vielä alemmaksi.
Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät mestauslavaa.
Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän totteli.
Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.
— Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, — että kiiruhdimme rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme, kuten tämän!
Katselijoiden joukossa, jotka van Baerlen mestaus ali houkutellut Buitenhofin torille ja jotka hiukan pahoittelivat asiain odottamatonta käännettä, oli varmaankin kaikkein pahastunein muuan siistipukuinen porvari, joka oli aamulla käyttänyt jalkojaan ja käsiään niin taitavasti, että hänet erotti mestauslavasta ainoastaan sitä ympäröivä vartiojoukko.
Moni oli osottanut kiihkeätä halua nähdä rikollisen Korneliuksen kavalan veren vuotavan; mutta ei kukaan ollut ilmaissut tuota koleata mielihaluansa sellaisella hillittömällä katkeruudella kuin mainittu porvari.
Kaikkein kiihtyneimmät olivat saapuneet päivänkoitteessa Buitenhofin torille, hankkiakseen itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Mutta vieden voiton näistäkin oli tuo porvari viettänyt yönsä vankilan edustalla, ja sieltä käsin oli hänen onnistunut hyvin sanoin ja iskuin raivata itselleen tietä, niin että oli päässyt ensi riviin.
Ja kun teloittaja toi vangin mestauslavalle, oli tuo porvari, seisten paremmin nähdäkseen ja näkyäkseen kaivon vieressä olevalla rajapyykillä, tehnyt teloittajaa kohden liikkeen, joka merkitsi:
— Te pysytte sanassanne, eikö niin?
Ja tähän liikkeeseen oli teloittaja vastannut toisella, joka merkitsi:
— Voitte olla aivan levollinen.
Ken oli sitten tuo porvari, joka näytti olevan niin tuttava teloittajan kanssa, ja mikä oli noiden liikkeiden tarkoitus?
Asia on varsin helppo ymmärtää. Tuo porvari oli tietysti herra Isak Boxtel, joka Korneliuksen vangitsemisen jälkeen oli tullut Haagiin, pyrkiäkseen saamaan haltuunsa nuo kolme mustan tulpaanin sipulia.
Boxtel oli ensiksi tehnyt yrityksiä toteuttaakseen tuumansa Gryphuksen avulla, mutta tämä oli uskollinen, epäluuloinen ja pureva kuin verikoira. Hän käsitti Boxtelin vihan takaperoisesti, luullen häntä vangin hartaaksi ystäväksi, joka turhanpäiväisillä verukkeilla pyrki hankkimaan vangille tilaisuuden paeta vankilasta.
Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.
Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen, tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.
Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.
Sillä välin oli tuomio langennut, — nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni teloittajan puheille.
Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.
Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:
Rosaa eli rakkautta;
Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.
Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin laskut olleet oikeat.
Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.
Ilman Rosaa olisi Kornelius kuollut tulpaanit sydämellään.
Herra Boxtel meni siis teloittajan puheille, esiintyi tuomitun hyvänä ystävänä ja tarjosi tulevan vainajan omaisuudesta, kulta- ja hopeakoruja lukuunottamatta, jotka jätti teloittajalle, hieman tuhlaten kokonaista sata floriinia.
Mutta mitä merkitsi sata floriinia sille, joka oli melkein varma voivansa tällä hinnalla ostaa Haarlemin puutarhayhdistyksen palkinnon?
Se oli laina, joka tuotti korkoa tuhannen yhdeltä, ja sellaista rahain sijoittamista ei käy moittiminen.
Teloittajan puolestaan ei tarvinnut tehdä juuri mitään voittaakseen nuo sata floriinia. Hänen piti vain toimituksen päätyttyä päästää Boxtel palvelijoineen mestauslavalle, ottamaan huostaansa ystävänsä maalliset jäännökset.
Oli muuten varsin tavallista, että jonkun johtomiehen kärsittyä kuolemanrangaistuksen Buitenhofin torilla, hänen opetuslapsensa menettelivät tähän tapaan.
Tuollaisella intoilijalla kuin Kornelius voi varsin hyvin olla ystävänä toinen intoilija, joka maksoi sata floriinia hänen ruumiistaan.
Niinpä suostuikin teloittaja hänen pyyntöönsä ja asetti vain sen ehdon, että saisi maksun etukäteen.
Boxtelin voi käydä kuten niiden, jotka menevät markkinanäytelmää katsomaan. Hän voi katua kauppojaan ja jälkeenpäin kieltäytyä maksamasta.
Boxtel maksoi etukäteen ja jäi odottamaan tapahtumain kehitystä.
Sanomattakin ymmärtää, että Boxtel oli kiihtynyt, että hän piti silmällä vahteja, kirjureita, teloittajia, van Baerlen jokaista liikettä. Kuinkahan tämä asettaisi kaulansa mestauspölkylle, millä tavoin suistuisi hän maahan, ja eikö hän suistuessaan murskaisi allensa noita kallisarvoisia sipuleita? Oliko hän edes pannut ne kultarasiaan, kulta kun olisi kovinta kaikista metalleista?
Emme edes pyrikään kuvaamaan vaikutusta, jonka tähän ylevään sieluun teki mestaustoimituksen keskeytys. Miksi tuhlasi mestaaja tuolla tavoin aikaansa, välkyttelemällä miekkaansa Korneliuksen pään päällä, sen sijaan että olisi sillä katkaissut hänen kaulansa? Mutta kun hän sitten näki kirjurin tarttuvan tuomitun käteen ja kohottavan hänet pystyyn sekä vetävän taskustaan esiin pergamenttilevyn, — kuuli maaherran armahduskirjeen luettavan julki, — silloin ei Boxtel enää ollut ihminen. Hänen silmissään, huudossaan, liikkeissään kuvastui tiikerin, hyeenan tai käärmeen raivo. Jos hän olisi voinut saavuttaa van Baerlen, olisi hän käynyt hänen kimppuunsa ja surmannut hänet.
Nyt jäisi siis Kornelius henkiin ja menisi Loewesteiniin. Hän veisi sipulinsa vankilaansa, ja kenties hän löytäisi siellä puutarhan, jossa saisi mustan tulpaanin kukkaan.
On mielen järkytyksiä, joita kirjailija paran kynä ei pysty kuvaamaan, vaan joihin nähden hänen täytyy turvautua lukijan omaan mielikuvitukseen, tyytyen esittämään vain niihin liittyvät ulkonaiset tapahtumat.
Boxtel vaipui tiedotonna rajapyykiltään muutamien oranialaisten syliin, jotka olivat tyytymättömiä kuten hänkin tapahtumain kulkuun. Mutta luullen herra Isakin huutojen aiheutuvan ilosta, he antoivat hänen maistaa nyrkiniskuja sellaisia, ettei Kanaalin toisella puolellakaan olisi ollut parempia saatavissa.
Mutta mitä merkitsivät nyrkiniskut sen tuskan rinnalla, mikä raateliBoxtelin sydäntä!
Hän yritti lähteä juoksemaan vaunujen jälkeen, jotka veivät pois Korneliuksen sipuleineen. Mutta innoissaan ei hän huomannut muuatta katukiveä, vaan kompastui, kadotti tasapainonsa ja pyöri kymmenen askelta eteenpäin. Kun hänen vihdoin onnistui nousta pystyyn rusikoituna ja tukehtumaisillaan, oli Haagin lokainen roskaväki kulkenut tietänsä hänen selkänsä ylitse.
Vaatteet rikkinäisinä, selkä kirvelevänä ja kädet naarmuilla sai Boxtel nyt mietiskellä kovaa kohtaloansa.
Luulisi hänen jo saaneen kyllänsä ja väsyneen taistelemasta sitä vastaan.
Mutta niin ei kumminkaan ollut.
Jaloilleen päästyään Boxtel raastoi tukkaansa parhaansa mukaan ja heitti töyhdöt uhriksi tuolle hurjalle ja säälimättömälle jumalattarelle, jolla on nimenä Kateus.
Epäilemättä iloitsi jumalatar tuosta antimesta, sillä mytologia kertoo hänellä muutoin olevan päänkoristeena ainoastaan käärmeitä.
Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.
Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia. Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin armahtamana Loewesteinin linnaan.
Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.
Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.
Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.
Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.
Kukka ja nainen, — niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi hukassa!
Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä konsanaan on kokenut.
Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa, havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille harjoille.
— Nämä kyyhkyset, mietiskeli van Baerle, — tulevat Dordrechtista, ja siis voivat ne myöskin palata sinne. Jos joku kiinnittäisi sanasen niiden siipeen, niin hänen voisi onnistua lähettää itsestään tietoja Dordrechtiin, missä häntä surraan.
Vaivuttuaan sitten hetkeksi haaveisiin van Baerle lisäsi:
— Tämä »joku» olen minä!
Ajasta ei ole puutetta, kun on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja on tuomittu elinkautiseen vankeuteen eli siis viettämään kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme tuhatta päivää vankilassa.
Ajatellen kolmea sipuliaan — sillä tuo ajatus sykähteli aina syvinnä hänen mielessään, kuten sydän syvinnä povessa, — van Baerle valmisteli kyyhkysille ansan. Hän houkutteli noita siivekkäitä olentoja kaikilla herkkupaloilla, joita hänen keittiönsä tarjosi, — kahdeksastatoista äyristä päivää kohden, — ja ponnisteltuaan turhaan kuukauden ajan, hän lopuksi sai ansaan naaraskyyhkysen.
Hän käytti nyt kaksi kuukautta pyydystääkseen uroskyyhkysen. Sitten hän sulki ne yhteen, ja alussa vuotta 1673 hän munia saatuaan päästi naaraan vapaaksi, ja tämä läksi, uskoen munat uroskyyhkysen haudottaviksi, ilomielin lentämään kohden Dordrechtia, kirjelippu siiven alla.
Illalla se palasi.
Kirje oli yhä paikoillaan.
Tämä uudistui joka päivä kahden viikon aikana, tuottaen ensiksi vanBaerlelle pettymystä ja saattaen hänet lopuksi epätoivon valtaan.
Kuudentenatoista päivänä kyyhkynen vihdoinkin palasi ilman kirjettä.
Van Baerle oli osottanut kirjeen hoitajattarelleen, vanhalle friisittärelle, rukoillen sitä armeliasta ihmistä, joka sen löytäisi, toimittamaan sen hänelle mahdollisimman varmasti ja nopeasti.
Tässä hoitajattarelle osotetussa kirjeessä oli ollut pieni lippuRosalle.
Jumala, joka henkäyksellään kuljettaa orvokin siemenen ylös kivimuureille ja suo sadetta, joka sen kasvattaa, Jumala huolehti siitä, että van Baerlen hoitajatar sai tämän kirjeen.
Se tapahtui tällä tavoin:
Lähtiessään Dordrechtista Haagiin ja Haagista Gorkumiin, herra Isak Boxtel oli jättänyt oman onnensa nojaan sekä talonsa että palvelijansa, sekä näkötorninsa kaukoputkineen että myöskin kyyhkysensä.
Palkatta jäänyt palvelija käytti ensin vähäiset säästövaransa ja ryhtyi sitten syömään kyyhkysiä.
Tämän johdosta kyyhkyset muuttivat Isak Boxtelin katolta Kornelius vanBaerlen katolle.
Van Baerlen hoitajatar oli hyväsydäminen olento, jonka täytyi saada rakastaa jotakin. Hän otti suojaansa kyyhkyset, jotka olivat turvautuneet hänen vieraanvaraisuuteensa, ja kun Isakin palvelija tuli noutamaan niistä viimeiset kaksitoista tai viisitoista, syödäkseen ne, kuten oli syönyt edelliset kaksitoista tai viisitoista, tarjoutui hän ostamaan ne kuudesta äyristä kappaleen.
Hinta oli puolta suurempi tavallista, ja palvelija suostui ilolla ehdotukseen.
Hoitajatar oli siis kyyhkysten laillinen omistaja.
Nuo kyyhkyset olivat toisten seurassa tehneet retkeilyjä Haagiin, Loewesteiniin, Rotterdamiin, epäilemättä haluten toisenlaisia jyviä, toisenmakuisia hampunsiemeniä.
Sattuma tai pikemmin Jumala, Jumala, jonka johdatuksen me puolestamme haluamme nähdä joka asiassa, Jumala oli sallinut van Baerlen saada juuri yhden näistä kyyhkysistä ansaansa.
Jos ei siis kateellinen Boxtel olisi lähtenyt vihollisensa jälkeen Dordrechtista Haagiin ja sieltä Gorkumiin — tai Loewesteiniin, jos niin halutaan, sillä noita paikkakuntia erottaa ainoastaan Waalin ja Maasin yhtyneet vedet, — olisi van Baerlen kirje joutunut hänen käsiinsä, eikä hoitajattaren, ja vanki parka olisi hukannut turhaan aikansa ja vaivansa, ja niiden moninaisten vaihtelevien tapahtumain sijaan, joita kynämme tulee esittämään, olisi meidän kuvaaminen vain sarjaa synkkiä päiviä, elottomia ja värittömiä kuin musta yö.
Kirje joutui siis van Baerlen hoitajattaren käsiin.
Ja eräänä iltana helmikuun lähestyessä, kun tähdet alkoivat syttyä taivaalla, Kornelius kuuli torninsa porraskäytävästä äänen, joka saattoi hänet vavahtamaan.
Hän laski käden sydämelleen ja jäi kuuntelemaan.
Rosan lempeä, miellyttävä ääni se oli.
Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja sipuleistaan.
Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.
Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut häneen Haagissa.
Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin, Rosan, joka oli päässyt — Kornelius ei tiennyt miten — vankilaan, onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?
Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla, hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:
— Oi herra, herra, tässä olen nyt!
Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.
— Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.
— Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.
— Isänne?
— Niin, hän on tuolla alhaalla pihaportaitten luona saamassa määräyksiä linnanpäälliköltä, mutta hän tulee kohta.
— Määräyksiä linnanpäälliköltä?
— Koetan selittää teille kaikki mahdollisimman lyhyesti. Maaherralla on tunnin matkan päässä Leidenistä maakartano, suuri karjatalo. Tätini, joka on ollut hänen hoitajattarensa, hoitaa siellä koko karjataloutta. Saatuani kirjeenne, jota valitettavasti en osannut lukea, vaan jonka hoitajattarenne luki minulle, kiiruhdin tätini luo ja jäin sinne odottamaan että prinssi tulisi siellä käymään. Kun hän tuli sinne, pyysin häntä sallimaan isäni vaihtaa Haagin vankilan vanginvartijan toimen päällysmiehen toimeen Loewesteinissä. Syytä hän ei aavistanut. Jos hän olisi sen tehnyt, niin ei hän kenties olisi suostunut, mutta nyt hän suostui.
— Joten nyt siis olette täällä.
— Kuten näette.
— Saan siis nähdä teitä joka päivä?
— Niin usein kuin suinkin mahdollista.
— Oi Rosa! Ihana Rosa madonnani! huudahti Kornelius. — Te rakastatte siis minua hiukan?
— Hiukan? lausui tyttö. — Oi, herra Kornelius, olette liian vaatimaton!
Kornelius ojensi intohimoisesti kätensä häntä kohden, mutta ainoastaan heidän sormensa kohtasivat toisensa rautaristikon lomitse.
— Isäni! äännähti tyttö.
Ja Rosa käännähti nopeasti ja kiiruhti isäänsä vastaan, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.
Gryphusta seurasi tuo suunnaton koira, johon tutustuimme Haagissa.
Vanginvartija kuljetti sitä mukanaan, jotta se tarvittaessa tuntisi vangit.
— Katsokaa, isä, sanoi Rosa, — tässä on tuo kuuluisa huone, josta herra Grotius karkasi.
— Niin, niin, tuo lurjus Grotius! Hän oli tuon Barneveld konnan ystäviä, jonka lapsena ollessani näin mestattavan. Vai tästä huoneesta Grotius karkasi. Hyvä, minä vastaan siitä, ettei kukaan toinen siitä enää karkaa.
Ja avaten oven hän alkoi pimeässä keskustella vangin kanssa.
Koira ryhtyi muristen nuuskimaan vangin pohkeita, ikäänkuin kysyäksensä häneltä, kuinka hän rohkeni vielä olla elossa, vaikka oli lähtenyt vankilasta oikeudenkirjurin ja teloittajan seurassa.
Mutta Rosa kutsui koiraa luoksensa, ja se totteli.
— Herra, sanoi Gryphus, kohottaen lyhtynsä korkeammalle, pyrkien heittämään hiukan valoa ympärilleen, — tässä näette vankilanne uuden päällysmiehen. Vankihuoneitten ylin valvonta kuuluu minulle. Minä en ole paha, mutta heltymätön kaikkeen nähden, mitä komentoon kuuluu.
— Mutta minähän tunnen teidät varsin hyvin, rakas herra Gryphus, sanoi vanki, tullen lyhdyn valopiiriin.
— Kas vain, kas, tekö se olettekin, herra van Baerle, lausui Gryphus.— No niin, no niin, näin sitä sentään aina tapaa tuttavia!
— Niin kyllä, sanoi Kornelius, — ja näen suureksi ilokseni, ettei kättänne enää mikään vaivaa, koska voitte sillä pitää lyhtyä.
Kulmiansa rypistellen lausui Gryphus:
— Valtiollisissa asioissa tehdään aina tyhmyyksiä. Hänen ylhäisyytensä on jättänyt teidät henkiin, minä en olisi sitä tehnyt.
— Mutta miksikä niin?
— Siksi että teissä on miestä alkamaan sommitella uudelleen salajuonia. Te oppineet olette liitossa paholaisen kanssa.
— Kuinka, mestari, virkkoi Kornelius nauraen, — oletteko tyytymätön tapaani hoitaa käsivarttanne tai vaatimaani palkkaan?
— Päinvastoin, tuhat tulimaista, päinvastoin! murisi Gryphus. — Temppunne onnistui aivan liian hyvin, — siinä täytyi olla jotakin taikaa. Kuuden viikon perästä voin käyttää kättäni, kuin ei sille olisi koskaan tapahtunut mitään. Buitenhofin lääkäri, joka on varsin taitava ammatissaan, halusi taittaa sen uudelleen, sijoittaaksensa sen sääntöjen mukaisesti paikoilleen, taaten etten voisi käyttää sitä kolmeen kuukauteen.
— Ja te ette suostunut?
— En. Minä sanoin hänelle: »Kun kerran voin tällä käsivarrellani tehdä ristinmerkin,» — Gryphus oli katolilainen, — »kun voin tehdä ristinmerkin, niin ei paholaisesta ole pelkoa.»
— Mutta jos ette kerran pelkää paholaista, herra Gryphus, sanoi vanBaerle, — niin lienee teillä vielä vähemmin syytä pelätä oppineita.
— Oppineet ovat pahimmat kaikista, huudahti Gryphus, ottamatta korviinsa Korneliuksen perustelua.
— Mieluummin vartioisin kymmentä soturia kuin yhtä ainoata oppinutta. Soturit polttavat tupakkaa, juovat, juopuvat ja käyvät lauhkeiksi kuin lampaat saatuaan paloviinaa tai Maasin viiniä. Mutta oppineet! Ei puhettakaan tupakoimisesta, juomisesta, juopumisesta! He pysyvät raittiina, säästävät rahansa, pitävät päänsä selvänä pystyäkseen sommittelemaan salajuonia. Mutta sanon teille nyt jo alusta pitäen, ettei teidän ole käyvä helpoksi ryhtyä salavehkeilyyn. Eihän teillä ole edes loitsukirjaakaan eikä muitakaan kirjoja, ei edes paperia. Herra Grotius pelastui kirjojensa avulla.
— Vakuutan teille, herra Gryphus, vastasi van Baerle, — että jos ehkä mielessäni olisi ollutkin ajatus paeta, niin olen siitä nyt ehdottomasti luopunut.
— Oikein, oikein! sanoi Gryphus. — Pitäkää itse itseänne kurissa, minä kyllä myös avustan teitä siinä toimessa. Mutta kaikesta huolimatta on hänen ylhäisyytensä tehnyt pahan virheen.
— Jättäessään pääni paikoilleen, te tarkoitatte. Kiitoksia, kiitoksia, herra Gryphus!
— Niin kyllä. Saamme nähdä, eivätkö herrat de Witt nyt pysy rauhallisina.
— Puheenne on kammottavaa, sanoi van Baerle kääntyen pois salatakseen inhonsa. — Te unohdatte, että toinen noista onnettomista oli ystäväni, ja toinen … toinen oli minulle läheinen kuin isä.
— Muistan sen kyllä, mutta muistan senkin, että molemmat olivat salavehkeilijöitä. Sitä paitsi puhun myöskin säälistä.
— Todellakin? Selittäkääpä hiukan tuota asiaa, herra Gryphus, — en oikein ymmärrä teitä.
— Nähkääs, jos mestari Harbruck olisi katkaissut kaulanne…
— Niin mitä sitten?
— Te ette kärsisi enää. Nyt sitä vastoin tulee elämänne olemaan varsin raskasta, en tahdo salata sitä teiltä.
— Kiitoksia lupauksestanne!
Ja vangin hymyillessä ivallisesti vanhukselle Rosa vastasi hänelle oven takaa enkelin hymyilyllä.
Gryphus lähestyi akkunaa.
Oli vielä siksi valoisa, että voi erottaa harmaaseen usmaan peittyvän äärettömän ilmapiirin.
— Millainen näköala täältä on? kysyi Gryphus.
— Erinomaisen kaunis, vastasi Kornelius katsoen Rosaan.
— Niin, niin, — aivan liian laaja näköala.
Samassa kaksi kyyhkystä, pelästyneenä nähdessään oudon ihmisen ja varsinkin kuullessaan hänen äänensä, läksi pesästään ja katosi sumuun.
— Mitä tämä merkitsee? tiedusteli Gryphus.
— Ne ovat minun kyyhkysiäni, vastasi Kornelius.
— Teidän kyyhkysiänne, huudahti vartija, — teidän kyyhkysiänne? Onko vangilla sitten mitään omaa?
— No, sanoi Kornelius, — sitten ne ovat Jumalan kyyhkysiä, jotka hän on lainannut minulle.
— Tässä on jo tapahtunut rikos sääntöjä vastaan, vastasi Gryphus. — Vai kyyhkysiä! Minä sanon teille, nuori mies, erään seikan, nimittäin sen, että nuo kyyhkyset jo huomispäivänä kiehuvat minun padassani.
— Mutta ensiksikin teidän täytyisi saada ne kiinni, sanoi van Baerle. — Ette salli minun nimittää niitä kyyhkysikseni, mutta vielä vähemmin ne ovat teidän kyyhkysiänne, sen vakuutan!
— Ei hätäillä, ei hätäillä! mumisi vartija. — Huomenna minä katkaisen niiltä kaulan.
Ja lausuessaan tuon ilkeän uhkauksen Gryphus kumartui ulos tarkastamaan pesän rakennetta, suoden van Baerlelle tilaisuuden rientää ovelle pusertamaan Rosan kättä ja saamaan häneltä lupauksen:
— Kello yhdeksän illalla.
Gryphus, jonka mielessä paloi halu saada seuraavana päivänä täyttää uhkauksensa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ja suljettuaan akkunan hän tarttui tyttärensä käsivarteen, läksi huoneesta, väänsi oven kahteen lukkoon, työnsi salvat ovelle ja läksi ilahduttamaan toista vankia samantapaisilla lupauksilla.
Tuskin oli hän poistunut, kun Kornelius meni ovelle kuunnellakseen askelten etenemistä, ja kun ne lakkasivat kuulumasta, hän juoksi akkunan luo ja tuhosi tykkänään kyyhkysten pesän.
Parempi oli karkottaa ne ainaiseksi luotaan kuin saattaa kuolemanvaaraan kiltit sanansaattajat, joita hänen oli kiittäminen onnesta, että sai nähdä Rosan.
Mutta ei vartijan käynti eikä hänen raa'at uhkauksensa, ei synkkätulevaisuudenkuva hänen valtansa väärinkäytön uhrina ollut voinutKorneliuksen mielestä karkottaa suloisia ajatuksia eikä toivoa, jonkaRosan läsnäolo oli saanut hereille hänen mielessään.
Kärsimättömästi odotti hän, että Loewesteinin tornikello löisi yhdeksän.
Olihan Rosa sanonut: — Tulen kello yhdeksän.
Viimeinen metallisointu väreili vielä ilmassa, kun Kornelius kuuli porraskäytävästä keveitä askeleita ja hameen kahinaa, ja valo lankesi sisään oven ristikkoakkunasta, johon Korneliuksen silmät olivat kiihkeästi kiintyneet.
Luukku oli avattu ulkoapäin.
— Tässä minä olen, sanoi Rosa, vielä aivan hengästyneenä portaita noustuaan, — tässä olen!
— Oi, Rosa kulta!
— Teistä on siis hauskaa tavata minua?
— Kuinka voitte sitä kysyäkään! Mutta sanokaa, kuinka teidän on onnistunut päästä tänne?
— Isäni vaipuu illalla uneen melkein heti illallisen jälkeen, paloviinasta hiukan päihtyneenä. Silloin toimitan minä hänet vuoteeseen. Elkää kertoko tästä kenellekään, sillä tuo uni suo minulle tilaisuuden tulla joka ilta tunnin ajaksi teidän kanssanne juttelemaan.
— Oi, kiitän teitä, Rosa, rakas Rosa!
Ja näin sanoen Kornelius vei kasvonsa niin lähelle ristikkoluukkua, että Rosa vetääntyi kauemmaksi.
— Minä olen tuonut teille takaisin tulpaaninsipulinne.
Korneliuksen sydän sykähti ilosta. Hän ei ollut vielä uskaltanut kysyäRosalta, miten hänelle uskotun kalliin aarteen oikein oli käynyt.
— Te olette siis säilyttänyt ne?
— Tehän uskoitte ne minulle aarteena, joka oli teille hyvin rakas.
— Mutta minähän lahjoitin ne teille, ja nähdäkseni ne siis olivat teidän.
— Ne olisivat olleet minun omani teidän kuoltuanne, ja onneksi te olette elossa. Oi, kuinka minä siunasin hänen ylhäisyyttään! Jos Jumala suo prinssi Vilhelmille kaiken sen onnen, jota olen hänelle toivonut, niin epäilemättä on kuningas Vilhelm oleva sekä kuningaskuntansa että koko maailman onnellisin ihminen. Te olitte elossa, ja pitäen kumminne Korneliuksen raamatun omanani, päätin toimittaa teille sipulinne takaisin, mutta en vain tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Lopuksi päätin mennä maaherralta pyytämään isälleni tämän vankilan päällysmiehen paikkaa. Silloin toi hoitajattarenne minulle teidän kirjeenne. Oi kuinka me itkimme yhdessä! Mutta päätökseni kävi nyt entistä lujemmaksi, ja minä läksin Leideniin. Lopun te tiedätte.
— Kuinka, rakas Rosa, sanoi Kornelius, — te olitte ajatellut tulla minua tapaamaan jo ennenkuin saitte kirjeeni?
— Ja sitä te kysyttekään! sanoi Rosa, jonka sydämessä rakkaus vei voiton kainoudesta. — Sehän oli ainaisena ajatuksenani!
Ja näin sanoessaan Rosa kävi niin kauniiksi, että Kornelius lähensi otsansa ja huulensa toistamiseen ristikkoluukkuun, ilmeisesti aikeessa kiittää tyttöstä.
Rosa peräytyi kuten edelliselläkin kerralla.
— Olen todellakin, lausui hän tuollaiseen keikailevaan tapaan, jommoisella nuoret tytöt kiusaavat ihailijoitaan, — olen todellakin varsin usein pahoitellut sitä, etten osaa lukea, mutta en koskaan siinä määrin kuin saadessani teidän kirjeenne. Pitelin kädessäni tuota kirjettä, joka puhui muille niin paljon ja jota minä tyhmyri en pystynyt ymmärtämään.
— Olette usein pahoitellut ettette osaa lukea, sanoi Kornelius, — ja minkätähden?
— No, sanoi nuori tyttö nauraen, — voidakseni lukea kaikki ne kirjeet, joita minulle kirjoitettiin.
— Te saitte siis paljon kirjeitä, Rosa?
— Sadoittain.
— Mutta kuka teille sitten kirjoitti?
— Kukako kirjoitti? Ensiksikin kaikki ylioppilaat, jotka kulkivat Buitenhofin torin poikki, kaikki upseerit, jotka menivät harjoituskentälle, kaikki kauppapalvelijat ja yksin kauppiaatkin, jotka näkivät minut pienen akkunani ääressä.
— Ja mitä te teitte kaikilla noilla kirjeillä?
— Ennen annoin jonkun ystävättäreni lukea ne ääneen, sanoi Rosa, — ja se tuotti minulle paljon huvia. Mutta viime aikoina on minusta tuntunut turhalta hukata aikaansa tuollaisiin typeryyksiin, ja olen polttanut ne.
— Viime aikoina! huudahti Kornelius ilon ja rakkauden kyyneleet silmissään.
Punehtuen loi Rosa katseensa maahan.
Hän ei siis nähnyt, kuinka Korneliuksen huuli raukat lähestyivät häntä, mutta kohtasivat ainoastaan rautaristikon! Mutta tuosta väliaidasta huolimatta tunsi tyttönen kumminkin huulillaan mitä hellimmän suutelon tulisen henkäyksen.
Tuntiessaan tuon hehkun Rosa kävi yhtä kalpeaksi, ehkä kalpeammaksikin kuin oli ollut Buitenhofissa mestauspäivänä. Hän päästi vaikeroivan huokauksen, sulki kauniit silmänsä ja pakeni sykkivin sydämin, koettaen turhaan kädellään hillitä sen pamppailua.
Kornelius jäi yksin, lohtunaan vain Rosan tukan jättämä suloinen lemu, joka oli sekin joutunut vangiksi rautaristikkojen taakse.
Rosa oli paennut niin nopeasti, että oli unohtanut antaa Korneliukselle mustan tulpaanin sipulit.
Kuten on voitu huomata, ei Kornelius de Wittin kummipojan ollut onnistunut voittaa likimainkaan samassa määrin kunnon Gryphuksen, kuin hänen tyttärensä suosiota.
Loewesteinissä oli kaikkiaan viisi vankia. Päällysmiehen toimi ei siis ollut vaikea täyttää, ja se olikin annettu Gryphukselle etupäässä hänen vanhojen päiviensä turvaamiseksi.
Mutta tuon arvoisan vartijan mielikuvituksissa hänen toimensa merkitys kasvoi määrättömiin. Korneliuksen laski hän ensi luokan pahantekijöihin. Hän oli siis vaarallisin hänen vangeistansa. Hän piti silmällä jokaista hänen tointansa, lähestyi häntä vain kasvot vihaisina ja antoi hänen kaikin tavoin tuntea seuraukset kammottavasta kapinoimisestaan lempeää maaherraa kohtaan.
Hän tuli kolmasti päivässä Korneliuksen huoneeseen, odottaen aina tapaavansa hänet jostakin pahanteosta. Mutta Kornelius ei enää välittänyt kirjeenvaihdostakaan, saatuaan kirjeenvaihtajansa luokseen. Yksin sekin on luultavaa, että jos Korneliukselle olisi suotu vapaus ja annettu lupa mennä minne ikinä halusi, vankila, jossa Rosa ja hänen sipulinsa olivat, olisi ollut hänestä mieluisampi kuin mikään muu olopaikka ilman Rosaa ja sipuleja.
Rosa oli luvannut tulla joka ilta kello yhdeksän juttelemaan rakkaan vangin kanssa, ja kuten olemme nähneet oli hän jo ensi iltana pitänyt lupauksensa.
Seuraavana päivänä tuli hän jälleen, yhtä salaperäisenä ja varovaisena kuin edellisenäkin. Hän oli tehnyt mielessään lupauksen, ettei liiaksi lähentäisi kasvojaan ristikkoluukkuun. Saadakseen heti alulle keskustelun, joka vakavasti kiinnittäisi van Baerlen mielen, hän ojensi hänelle ristikon lävitse sipulit, yhä vielä samaan paperiin käärittyinä.
Mutta Rosan suureksi hämmästykseksi työnsi van Baerle sormenpäillään hänen valkoisen kätensä takaisin.
Kornelius oli tuuminut asiaa.
— Kuulkaa, sanoi hän, — emme saa panna liian paljoa yhdellä kertaa alttiiksi. Huomatkaa, rakas Rosa, että on kysymyksessä mahdottomana pidetyn yrityksen toteuttaminen. Meidän olisi saatava suuri musta tulpaani kukkimaan. Ryhtykäämme siis kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, niin ettei meillä ole mitään kaduttavaa, jos emme onnistuisikaan. Kuulkaa, kuinka olen ajatellut meidän saavuttavan päämäärämme.
Rosa kuunteli mahdollisimman tarkasti, vähemmin siksi, että asia hänestä itsestään olisi ollut niin kovin mielenkiintoinen, kuin sentähden että vanki parka sitä katsoi niin peräti tärkeäksi.
— Tarkatkaa, sanoi Kornelius, — mitä olen ajatellut meidän molempain tehtäväksi tämän tärkeän yrityksen hyväksi.
— Tarkkaan parhaani mukaan, sanoi Rosa.
— Teillä lienee kaiketi tässä linnoituksessa pieni puutarha tai ainakin jonkunmoinen piha tai jokin pengermä.
— Meillä on hyvin kaunis puutarha, sanoi Rosa, — se on Waalin rannalla ja siellä kasvaa paljon kauniita vanhoja puita.
— Voitteko, Rosa kulta, tuoda minulle vähän multaa tuosta puutarhasta, että voisin arvostella millaista se on.
— Tuon huomenna.
— Tuokaa sitä hiukan varjoisalta ja hiukan päivänpaisteiselta paikalta, niin että voin sitä arvostella sekä kuivana että kosteana.
— Teen määräystenne mukaan.
— Kun minä olen valinnut mullan ja määrännyt mitä siihen nähden on tehtävä, niin jaamme sipulit, ja te otatte niistä yhden ja istutatte sen minun määräämänäni päivänä valitsemaani multaan. Se on varmasti kukkiva, jos seuraatte ohjeitani.
— En väisty hetkeksikään sen luota.
— Toisen sipulin te annatte minulle ja minä koetan kasvattaa sen täällä huoneessani, — se on auttava minua kuluttamaan pitkät päivät, jolloin en teitä näe. Tähän nähden minulla on varsin vähäiset toiveet, ja katson tuota kukka raukkaa jo etukäteen itsekkäisyyteni uhriksi. Joskus pilkistää sentään aurinko tänne sisään. Koetan käyttää hyväkseni kaikkea, yksin piippuni suomaa lämpöä ja tuhkaa. Kolmannen sipulin me pidämme tallessa — tai, oikeammin sanoen, te pidätte tallessa — siltä varalta että molemmat toiset yrityksemme epäonnistuisivat. Jos menettelemme tällä tavoin, rakas Rosani, niin on mahdotonta ettemme voittaisi noita sataatuhatta floriinia myötäjäisiä, ja samalla saamme nauttia onnesta nähdä työmme menestyneen.
— Ymmärrän kaikki varsin hyvin, sanoi Rosa. — Huomenna tuon teille multaa ja te valitsette sitä itseänne ja minua varten. Teidän sipulillenne täytyy minun sitä tuoda moneen erään, sillä en voi tuoda sitä kuin hiukan kerrallaan.
— Meillä ei ole kiirettä, rakas Rosa. — Tulpaanejamme ei voi istuttaa ennenkuin noin kuukauden kuluttua. Meillä on siis yllin kyllin aikaa. Mutta hoidattehan te sipulianne aivan minun määräysteni mukaan?
— Sen lupaan.
— Ja kun se on istutettu, kerrotte kaikesta mikä koskee kasvattiamme, sään muutoksista, jäljistä käytävillä ja saroilla. Öisin tarkkaatte, liikuskeleeko puutarhassamme kissoja. Dordrechtissa kerran kaksi noista onnettomista eläimistä tuhosi kaksi kukkasarkaani.
— Tarkkaan parhaani mukaan.
— Kuutamo-öinä… Voitteko te nähdä puutarhaan, rakas lapseni?
— Makuuhuoneeni akkuna on sinnepäin.
— Hyvä. Kuutamo-öinä pidätte silmällä, tuleeko sinne muurin raoista rottia. Rotat ovat pelättäviä nakertajia, ja olen kuullut onnettomain tulpaaninviljelijäin katkeralla mielellä parjaavan Noaa siitä, että hän otti rottaparinkin mukaansa arkkiin.
— Pidän puutarhaa silmällä. Ja jos näen siellä kissoja tai rottia…
— Mietimme sitten mitä on tehtävä. Mutta sitten on vielä olemassa muuan vihollinen, — van Baerle oli vankilassa käynyt epäluuloiseksi —, on vielä muuan vihollinen, vaarallisempi kuin kissat ja rotat!
— Ja mikä eläin se on?
— Ihminen! Moni varastaa floriinin, pannen vapautensa alttiiksi tuon turhanpäiväisen rahamäärän takia, — onhan silloin paljoa enemmän syytä varastaa sadantuhannen floriinin arvoinen tulpaaninsipuli.
— Ei kukaan muu ole pääsevä puutarhaan kuin minä.
— Lupaatte sen?
— Vakuutan sen pyhästi.
— Hyvä! Paljon kiitoksia, Rosa! Teitä minun on kiittäminen kaikesta ilosta, mikä tulee osakseni.
Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.
Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä huolella, oli sipuli.
Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.
Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.
Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin edelliseen.
Mutta kuinka lienee ollutkin, — vangin elämä kävi tästä hetkestä suloiseksi ja sisältörikkaaksi.
Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.
Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia, jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan oivallista.
Suuri ruukku, jonka Kornelius oli taitavasti lohkonut matalammaksi, tarjosi tulpaanille sopivan kasvinpaikan, ja hän täytti sen puoleksi ja sekoitti sitten multaan kuivatettua rantamutaa, ja niin oli sipulille valmistettu mitä oivallisin maanlaatu.
Huhtikuun alussa hän istutti sipulinsa.
Emme voi sanoin kuvata sitä huolta ja taitoa, niitä juonia, joita Kornelius käytti, salataksensa Gryphukselta tuon toimiskelunsa, joka tuotti hänelle niin suurta iloa. Moni puolituntinen tuntui vangitusta filosofistamme mielenliikutuksineen ja vaihtelevine tunteineen kokonaiselta vuosisadalta.
Nyt ei tullut enää sitä päivää, jolloin Rosa ei olisi käynyt juttelemassa Korneliuksen kanssa.
Rosa sai nyt suorittaa täydellisen tulpaaninhoidon oppikurssin, ja tulpaanit olivat siis keskustelun pääaineena. Mutta niin mieltäkiinnittävä kuin tuo aine onkin, niin eihän sentään voi aina puhua yksistään tulpaaneista.
Puhuttiin siis muustakin, ja hämmästyksekseen huomasi tulpaaninviljelijä, kuinka laajan piirin keskustelu voi käsittää.
Mutta Rosa oli ottanut tavaksi pitää kauniit kasvonsa korttelin päässä ristikosta, nähtävästi siksi ettei enää luottanut itseensä, koettuaan kuinka vangin hengähdys voi ristikonkin takaa polttaa nuoren tytön sydäntä.
Muuan seikka huolestutti Korneliusta näihin aikoihin melkein samassa määrin kuin hänen tulpaaninsa, ja hänen ajatuksensa palasivat siihen alinomaan.
Tuo seikka oli Rosan riippuvaisuus isästään.
Oppinut tohtori van Baerle, tuo etevä mies, mieltäkiinnittävä maalaaja, — van Baerle, joka todennäköisesti oli keksivä tuon luomisen ihmeteoksen, joka oli saava nimenRosa Barlaensis, — tämä sama van Baerle oli elämänsä ja onnensa puolesta riippuvainen toisen miehen jokaisesta oikusta. Ja tämä toinen mies oli typerä, alhaissyntyinen olento, vanginvartija, järjettömämpi kuin lukko, joka hänen oli suljettava, kovempi kuin salpa, joka hänen oli työnnettävä oven eteen, — jonkunmoinen »Myrskyn» Calibanin kaltainen hirviö, puolittain ihminen, puolittain eläin.
Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi, paloviinaa huonoksi, — ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, — ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.
— Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius tyttöselle, — kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.
— Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, — käyttäkäämme hyvin tuo aika.
— Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoiKornelius.
— Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. — Opettakaa minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme tulla erotetuiksi.
— Oi, huudahti Kornelius, — silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.
Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.
— Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. — Eikö hänen ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.
Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:
— Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?
Jos Rosa tahtoi saada Korneliuksen unohtamaan kaiken muun, yksin hänet itsensäkin, tarvitsi hänen vain mainita hänen tulpaaninsa.
— Varsin hyvin, vastasi Kornelius. — Kuori tummenee, itäminen on alulla. Sipulin suonet elpyvät ja paisuvat. Viikon perästä, kenties jo ennenkin, voimme jo erottaa idun. Ja kuinka on teidän sipulinne laita, Rosa?
— Minä puolestani, sanoi Rosa, — olen ryhtynyt suurenmoisiin valmistuksiin ohjeittenne mukaisesti.
— Mitä sitten olette tehnyt? kysyi Kornelius, ja hänen silmänsä olivat yhtä hehkuvat, hänen hengityksensä yhtä kiihkeä kuin sinä päivänä, jolloin nuo silmät olivat polttaneet Rosan kasvoja, tuo hengitys hänen sydäntään.
— Valmistukseni ovat suurenmoisia, sanoi Rosa hymyillen, sillä hänen täytyi tutkia mielenkiinnolla tuota vangin rakkautta, joka kohdistui kahteen esineeseen, — häneen ja mustaan tulpaaniin. — Olen muokannut tyhjän saran, jonka lähellä ei ole puita eikä muuria, jossa multa on hiukan hiekansekaista sekä pikemmin kosteata kuin kuivaa, enkä ole jättänyt siihen kivijyvästäkään, vaan menetellyt täysin määräystenne mukaan.
— Oivallista, oivallista.
— Kun nyt maa on valmiina, odotan vain käskyänne. Niin pian kuin tulee kaunis päivä, te käskette minun istuttaa sipulin ja minä istutan sen. Kuten tiedätte, ei minun tarvitse pitää kiirettä ehtiäkseni teidän rinnallenne, minulla kun on käytettävänäni kaikki edut: raitis ilma, päivänpaiste, runsaat maan mehut.
— Oikein, oikein, huudahti Kornelius, taputtaen ilosta käsiänsä. — Te olette oiva oppilas, Rosa, ja te voitatte varmasti nuo satatuhatta floriinia.
— Elkää unohtako, lausui Rosa nauraen, — että oppilaallanne, kuten minua nimitätte, on muutakin opittavaa kuin tulpaaninviljelys.
— Niin kyllä, ja minä pidän yhtä tärkeänä kuin tekin, kaunis Rosaseni, että te opitte lukemaan.
— Milloin me alamme?
— Heti paikalla.
— Ei, huomenna.
— Miksi vasta huomenna?
— Koska aika tänään on kulunut loppuun ja minun täytyy lähteä.
— Joko nyt! Mutta mistä me luemme?
— Minulla on kirja, sanoi Rosa, — kirja, jonka toivon tuottavan meille onnea.
— Siis huomenna?
— Niin.
Seuraavana iltana Rosa palasi Kornelius de Wittin raamattu mukanaan.