Kun Rosa palasi seuraavana iltana, toi hän, kuten sanottu, mukanaanKornelius de Wittin raamatun.
Ja nyt seurasi muuan noita kohtauksia, joita romaaninkirjoittajat kuvaavat niin suurella mielihyvällä, saadessaan siihen tilaisuutta.
Ristikkoluukku, joka välitti rakastavaisten seurustelua, oli siksi korkealla, etteivät nuo molemmat, jotka tähän saakka olivat tyytyneet lukemaan kaiken luettavansa toistensa kasvoilta, voineet yhtä mukavasti lukea Rosan tuomasta kirjasta.
Rosan täytyi siis lukiessaan nojata luukkuun, pää kumarassa ja kirja lampun tasalla, jota hän piti oikeassa kädessään. Mutta Kornelius keksi kiinnittää lampun nenäliinallaan ristikkoon, ja nyt voi Rosa sormellaan seurata kirjaimia ja sanoja, joita Kornelius antoi hänen tavata, kädessään olkinen lukupuikko, jolla hän ristikon aukoista osotti kirjaimia tarkkaavalle oppilaalleen.
Lampun valo kirkasti Rosan raikkaat kasvot, sielukkaat sinisilmät, vaaleat palmikot, jotka pilkistivät esiin kiiltävän kultakypärin alta, jommoista friisittäret käyttivät pääkoristeenaan, kuten jo on mainittu. Hänen ilmaan kohotetut sormensa, joista veri virtasi poispäin, saivat lampun valossa tuon vaalean ruusunhohteen, joka salaperäisenä todistaa ihon alla pulppuilevasta elämästä.
Rosan äly kehittyi nopeasti Korneliuksen elähyttävän vaikutuksen alaisena, ja jos voitettavat vaikeudet milloin tuntuivat ylen suurilta, niin katseet, jotka sulautuivat yhteen, toisiinsa koskevat ripset ja hiukset synnyttivät salamoita, jotka olisivat pystyneet valaisemaan pimeimmänkin järjettömyyden yön.
Ja tultuaan huoneeseensa Rosa kertasi mielessänsä saamansa sisäluvun opetukset sekä niihin liittyvät salaiset rakkaudenharjoitelmat.
Eräänä iltana hän tuli puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.
Puolen tunnin myöhästyminen oli siksi vakava asia, että Kornelius heti ensiksi tiedusteli sen syytä.
— Elkää toruko, sanoi tyttö, — se ei ole minun syyni. Isäni on Loewesteinissä uudistanut tuttavuutensa erään miehen kanssa, joka kävi Haagissa usein hänen puheillaan, haluten nähdä vankilaa. Hän on hyvälaitainen ihminen, kertoelee kernaasti pullon ääressä hauskoja juttuja, on runsaskätinen ja maksaa kernaasti juomingit toistenkin puolesta.
— Ettekö tiedä hänestä mitään muuta? kysyi Kornelius ihmeissään.
— En, vastasi tyttö. — Isäni on jo pari viikkoa ollut vallan ihastunut tuohon tulokkaaseen, joka käy niin ahkerasti hänen luonaan.
— Voi sentään! sanoi Kornelius pudistaen levotonna päätänsä, sillä jokainen uusi tapahtuma tuntui hänestä huonolta enteeltä. — Hän on varmaankin tuollainen vakoilija, jommoisia tavataan lähettää vankiloihin pitämään silmällä sekä vankeja että vartijoita.
— Sitä en luule, sanoi Rosa hymyillen. — Jos tuo kunnon mies pitää jotakin silmällä, niin ei se ainakaan ole isäni.
— Kukas sitten?
— No, esimerkiksi minä!
— Te?
— Miksikä se ei olisi mahdollista, sanoi Rosa nauraen.
— Olette oikeassa, vastasi Kornelius huoaten. — Te ette tule aina tyytymään pelkkiin kosijohin, tuo mies voi tulla puolisoksenne.
— Miksikä ei.
— Ja mihin perustuu tuo iloisa otaksumisenne?
— Pelkoni, te tarkoitatte.
— Kiitän teitä. Siis: mihin perustuu tuo pelkonne?
— Nähkääs…
— Kuuntelen jännityksellä, puhukaa!
— Tuo mies kävi jo Haagissa ollessamme, monta kertaa Buitenhofissa. Muistan nyt, että se tapahtui juuri silloin, kun te olitte siellä. Kun minä läksin kaupungista, läksi hän sieltä myöskin; kun minä saavuin tänne, saapui hän myös. Haagissa hän keksi tekosyyksi, että halusi nähdä teitä.
— Nähdä minua? Minua?
— Se oli ilmeisesti vain tekosyy, sillä nyt, kun hän vieläkin voisi vedota tuttavuuteensa teidän kanssanne, koska te olette jälleen tullut isäni vangiksi, tai isäni pikemminkin teidän vartijaksenne, hän ei enää lainkaan puhu teistä. Kuulin hänen eilen sanovan isälleni, ettei hän tunne teitä.
— Kertokaa edelleen, Rosa, että pääsisin selville siitä, ken tuo mies on ja mitä hän haluaa.
— Te olette varma, herra Kornelius, ettei hän ole kukaan teidän ystävistänne?
— Minulla ei ole ystäviä, Rosa. Hoitajattareni on ainoa, joka minusta välittää, ja hänet te tunnette, ja hän tuntee teidät. Tuo vanhus parka tulisi kyllä itse juonia keksimättä ja sanoisi itkien isällenne tai teille: »Rakas herra, rakas neiti, lapseni on täällä, näette kuinka epätoivoissani minä olen, päästäkää minut edes tunniksi hänen luoksensa, niin minä rukoilen kaiken ikäni Jumalaa teidän puolestanne.» Ei, ei, jatkoi Kornelius, — lukuunottamatta tuota vanhusta minulla ei ole ketään ystävää.
— Siis täytyy minun pysyä alkuperäisessä uskossani, varsinkin kun eilen illalla, muokkaillessani auringonlaskun aikoina sarkaa, johon aion istuttaa sipulinne, näin varjon pujahtavan raollaan olevasta portista puutarhaan haapojen ja seljapensasten taakse. Katsomattakin tiesin, että se oli tuo meidän vieraamme. Hän piiloutui, katseli työskentelyäni, ja minä tulin vakuutetuksi, että hänen vakoilunsa kohdistuu minuun. En voinut koskea haravaani, en mullan hiukkaseen, ilman että hän piti silmällä jokaista liikettäni.
— Olette kyllä oikeassa, hän on teidän ihailijanne, sanoi Kornelius.— Onko hän nuori ja kaunis?
Ja Kornelius katsoi kiinteästi Rosaa, odottaen kärsimätönnä hänen vastaustaan.
— Nuori ja kaunis! huudahti Rosa tyrskähtäen nauruun. — Hän on ruma, köyryselkäinen, likimmittäin viidenkymmenen ikäinen, hän ei uskalla katsoa minua kasvoihin eikä puhua ääneen.
— Ja mikä hänen nimensä on?
— Jakob Gisels.
— En tunne ketään sen nimistä. — Näette siis, ettei hän ole tullut tänne teidän tähtenne. Mutta joskin hän rakastaa teitä, Rosa, mikä on varsin luultavaa, sillä ken voisi nähdä teidät teitä rakastamatta, niin ettehän te kumminkaan rakasta häntä, ettehän?
— En, toden totta!
— Siis minä voin olla levollinen?
— Sen vakuutan!
— Ja nyt kun te alatte osata lukea, Rosa, te lukisitte kaikki mitä teille kirjoittaisin lemmenkateen ja yksinäisyyden tuskista?
— Lukisin kyllä, jos te kirjoittaisitte tarpeeksi isoilla kirjaimilla.
Kun keskustelu Rosasta nyt tuntui kääntyneen hiukan vaaralliselle tolalle, lausui hän:
— Mutta kuinka tulpaaninne voi tänään?
— Oi Rosa, kuvailkaa iloani! Tänä aamuna, kun poistettuani varovasti sitä peittävän mullan katselin sitä päivänpaisteessa, näin idun pään pistävän esiin. Oi Rosa, sydämeni oli pakahtua ilosta! Tuo mitättömän näköinen vaalea itu, tuo hento, mutta kumoamaton elon todiste liikutti minua enemmän kuin maaherran kirjelmä, joka Buitenhofin mestauslavalla lahjoitti minulle henkeni, pidättäen teloittajan miekan.
— Te elätte siis hyvässä toivossa? sanoi Rosa hymyillen.
— Niin elän.
— Ja milloinka minä saan istuttaa sipulini?
— Ensimäisenä suotuisana päivänä, jonka teille määrään. Mutta elkää turvautuko kenenkään apuun, elkää uskoko salaisuuttanne ainoallekaan ihmiselle. Asiantuntija voisi, nähdessään tuon sipulin, heti käsittää sen arvon. Ja ennen kaikkea, ennen kaikkea, säilyttäkää huolellisesti kolmatta sipuliamme!
— Se on vielä samassa paperissa, missä sen minulle annoitte, ja juuri samalla tavoin siihen käärittynä kuin antaessannekin. Säilytän sitä kaapissani pitsieni alla, jotka pitävät sen kuivana, vahingoittamatta sitä painollaan. Mutta hyvästi nyt, vanki raukka!
— Miksikä nyt jo!
— Se on välttämätöntä.
— Tulitte niin myöhään ja lähdette näin varhain!
— Isäni voi käydä kärsimättömäksi, jos en palaa, ja ihailijani voi arvata että hänellä on kilpailija.
Hän jäi levotonna kuuntelemaan.
— Mitä nyt? kysyi van Baerle.
— Minusta kuului jotakin.
— Mitä sitten?
— Ikäänkuin askeleita portailta.
— Gryphus se ei voi olla, hänen askeleensa kyllä kuuluvat jo kaukaa.
— Ei, isäni se ei ollut, siitä olen varma, mutta…
— Mitä tarkoitatte?
— Se olisi voinut olla herra Jakob.
Rosa kiiruhti portaille, ja itse asiassa kuultiin oven sulkeutuvan, ennenkuin hän oli ehtinyt laskeutua kymmentäkään porrasta.
Kornelius oli käynyt kovin levottomaksi, mutta tämä levottomuus oli alkua vain.
Kun kova onni alkaa vainota jotakin, niin on harvinaista, ettei se säälistä varoita uhriansa, kuten tappelikko vastustajaansa, suodakseen tälle tilaisuutta ryhtyä itsepuolustukseen.
Mutta nuo varoitukset, joita välittää ihmisen vaisto tai elottomat esineet — jotka tosin usein osottautuvat vähemmän elottomiksi kuin on luultukaan —, nuo varoitukset jäävät melkein aina huomioon ottamatta. Isku on suhahtanut ilmassa ja kohtaa päätä, jonka tuon suhahduksen kuultuaan olisi tullut pitää varansa.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Gryphus kävi, kuten tavallisesti, kolmasti vangin luona, mutta ei huomannut mitään. Toivossa saada ilmi vangin salaisuudet, vartija aina tuli eri aikoina, mutta kuullessaan hänen lähestyvän laski van Baerle keksimänsä kojeen avulla, joka muistutti niitä, joilla maakartanoissa nostetaan ja lasketaan jyväsäkkejä, ruukkunsa akkunasta tiili- ja kivimuuria pitkin alas. Langat, joihin ruukku oli kiinnitetty, oli keksijämme piilottanut tiilien päällä ja kivien välissä kasvavaan sammaleeseen.
Gryphus ei huomannut mitään.
Tätä menoa kesti viikon päivät.
Mutta eräänä aamuna Kornelius, vaipuneena tarkastamaan sipuliansa, josta jo vihreä taimi versoi esiin, ei lainkaan kuullut Gryphus vanhuksen askeleita, sillä tuona päivänä oli kova tuuli ja torni rasahteli yhtä mittaa. Mutta äkkiä ovi aukeni ja Gryphus tapasi Korneliuksen ruukku polvien välissä.
Nähdessään tuntemattoman ja siis kielletyn esineen vangin käsissäGryphus hyökkäsi sitä kohden kuin haukka saaliinsa kimppuun.
Sattuma taikka tuo onneton taitavuus, jonka pahahenki väliin suo ilkimyksille, saattoi hänet laskemaan suuren, kovan kätensä keskelle ruukkua, missä sipuli oli mullan alla piilossa, — tuon käden, joka oli taittunut ranteen yläpuolelta, ja jonka Kornelius niin taitavasti oli asettanut paikalleen.
— Mitä teillä siinä on? huusi Gryphus. — Sen otan minä teiltä pois.
Ja hän työnsi kätensä multaan.
— Minullako? Ei mitään, ei mitään! huusi Kornelius vavisten.
— Vai niin! Mutta minä otan sen teiltä pois. Saviruukku! Tässä on kysymyksessä jokin rikollinen salaisuus!
— Rakas herra Gryphus! rukoili van Baerle, levottomana kuin peltokana, jolta viljankorjaaja tulee ryöstämään poikaset.
Gryphus kaiveli maata koukkuisilla sormillaan.
— Varokaa, varokaa! äännähti Kornelius kalveten.
— Mitä minun pitää varoa, tuhat tulimaista, mitä? ulvoi vartija.
— Varokaa! Te tapatte sen!
Ja nopealla, melkein epätoivoisella liikkeellä Kornelius tempaisi vanginvartijan käsistä ruukun ja piilotti sen syliinsä kuin kalliin aarteen.
Mutta Gryphus, itsepintaisena kuten vanhukset ainakin ja entistään varmempana siitä että oli saattanut ilmi Oranian prinssiä uhanneen salaliiton, juoksi vankia kohden keppi koholla, mutta nähdessään Korneliuksen järkkymättömän päättäväisesti puolustavan aarrettaan, hän käsitti hänen vähemmin välittävän päästään kuin ruukustaan.
Hän koetti siis väkisin riistää sen häneltä.
— Voi teitä! huudahti raivostunut vartija. — Näette nyt itse, että te kapinoitte!
— Jättäkää minulle tulpaanini! huusi van Baerle.
— Niin, niin, tulpaani, toisti vanhus. — Kyllä tunnetaan vankien temput!
— Mutta minä vannon…
— Antakaa se tänne, toisti Gryphus polkien jalkansa maahan. — Antakaa se, taikka minä kutsun vahdit.
— Kutsukaa ketä tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen hengissä, te ette saa tätä kukka raukkaa.
Poissa suunniltaan Gryphus työnsi sormensa toistamiseen multaan, ja tällä kertaa hän veti sieltä esiin mustan sipulin, ja van Baerlen iloitessa siitä että oli pelastanut ruukun, aavistamatta että vihollisella oli sen sisältö, Gryphus paiskasi pehmittyneen sipulin lattialle, missä se heti murskaantui puuroksi hänen raskaan anturansa alla.
Van Baerle näki murhan ja kosteat jäännökset, käsitti Gryphuksen hurjan ilon ja päästi niin epätoivoisen huudon, että se olisi liikuttanut yksin tuotakin murhanhaluista vanginvartijaa, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli tappanut Pélisson'ilta hänen hämähäkkinsä.
Kuin salama välähti Korneliuksen mieleen ajatus surmata tuo ilkeä ihminen. Veri kohosi hänelle päähän, ja sokeana raivosta hän kohotti ilmaan ruukun raskaine sisältöineen. Silmänräpäys vain, ja hän olisi paiskannut sen kohden Gryphus vanhuksen kaljua päälakea.
Huuto pidätti hänet, huuto täynnä tuskaa ja itkua, huuto, jonka Rosa parka päästi luukun takana, kalpeana, vapisevana, käsivarret taivasta kohden kohotettuina.
Kornelius päästi ruukun käsistään, ja se murskaantui kauhealla räjähdyksellä tuhansiksi sirpaleiksi.
Silloin Gryphus käsitti, missä vaarassa oli ollut, ja puhkesi kammottaviin uhkauksiin.
— Toden totta, lausui Kornelius, — täytyy teidän olla peräti halpamielinen ja raaka ihminen, riistääksenne vanki raukalta hänen ainoan lohdutuksensa, tulpaaninsipulin!
— Hyi isä, lisäsi Rosa, — olette tehnyt rikoksen!
— Vai sinäkö siellä olet, nokkaviisas neitoseni, huusi vanhus kääntyen vihan vimmoissa tytärtään kohden. — Pidä huolta omista asioistasi, ja kiiruhda ennen kaikkea täältä tiehesi!
— Oi surkeutta, surkeutta! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan.
— No mutta eihän ole kysymyksessä muuta kuin tulpaani, sanoi Gryphus hiukan häpeissään. — Voitte saada minulta niin paljon tulpaaneja kuin ikinä haluatte, minulla on niitä kolmesataa aitassani.
— Hiiteen tulpaaneinenne! huudahti Kornelius. — Ne ovat juuri samanarvoiset kuin te itsekin. Antaisin satatuhatta miljoonaa, jos ne omistaisin, tuosta, jonka te murskasitte!
— Siinäpä se! huudahti Gryphus voitonriemuisasti. — Siinä nähdään, ettei itse tulpaani ollut pääasia. Se oli jokin taikasipuli, jonka avulla kenties pyritte yhteyteen maaherran vihollisten kanssa, välittämättä siitä, että hän on armahtanut teitä. Johan sen sanoin, että oli väärin jättää kaulanne katkaisematta!
— Isä, oi isä! huudahti Rosa.
— No niin, sen parempi, sen parempi, huusi Gryphus kiihtyen, — olenhan onneksi sen hävittänyt! Samaten käy joka kerran, jos yritätte uudelleen. Johan sanoin teille, kunnon ystäväni, että tekisin elämänne karvaaksi!
— Kirottua, kirottua! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan, käännellen vapisevilla sormillaan sipulin viimeisiä jäännöksiä, — tuon sipulin, joka oli tuottanut niin paljon iloa, herättänyt niin paljon toiveita.
— Huomenna istutamme toisen, rakas herra Kornelius, lausui hiljaisella äänellä Rosa, joka käsitti tulpaaninviljelijän sanomattoman surun ja pyrki lempeillä sanoillaan tuottamaan hoivaa hänen haavoittuneelle, verta vuotavalle sydämellensä.
Tuskin oli Rosa lausunut nuo lohdutuksen sanat Korneliukselle, kun porraskäytävästä kuultiin jonkun tiedustelevan Gryphukselta mitä oli tekeillä.
— Isä, sanoi Rosa, — ettekö kuule?
— Mitä sitten?
— Herra Jakob kutsuu teitä. Hän on levoton.
— Onpa täällä ollutkin elämöimistä. Olisi luullut vangin aikovan surmata minut! Nuo oppineet, ne ovat oikeana maanvaivana!
Viitaten sitten sormellaan porraskäytävään hän sanoi Rosalle:
— Menkää edellä, neitiseni!
Ja sulkiessaan oven hän lausui:
— Tulen heti, Jakob ystäväni!
Ja Gryphus poistui, vieden mukanaan Rosan ja jättäen yksinäisyyteen ja surunsa valtaan Korneliuksen, joka mumisi:
— Sinä olet surmannut minut, vanha teloittaja! Tästä en voi enää toipua!
Ja vanki parka olisi varmasti sairastunut, ellei kaitselmus surujen vastapainoksi olisi suonut hänelle tuota lohtua, joka oli nimeltään Rosa.
Illan tultua tyttönen palasi.
Hän ilmoitti heti aluksi, ettei hänen isänsä vastedes estäisiKorneliusta viljelemästä kukkia.
— Ja mistä te sen tiedätte? kysyi vanki surumielisesti.
— Hän sanoi sen itse.
— Pettääkseen minut.
— Ei, hän katuu tekoaan.
— Mutta hänen katumuksensa on liian myöhäinen.
— Tuo katumus ei tullut aivan itsestään.
— Mistäs sitten?
— Jospa tietäisitte, kuinka hänen ystävänsä häntä nuhteli!
— Vai niin! Herra Jakob ei siis lähde lainkaan luotanne?
— Hänellä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta lähteä.
Ja Rosa hymyili tavalla, joka karkotti Korneliuksen otsalta tuon pienen mustasukkaisuuden varjon, joka siinä oli näkynyt.
— Mitä nyt sitten oikein on tapahtunut? kysyi vanki.
— Ystävänsä kysymysten johdosta isäni kertoi illallispöydässä tulpaanistanne — tai oikeammin sanoen sipulistanne — ja kerskaili urotyöstä, jonka oli suorittanut murskatessaan sen mäsäksi.
Kornelius päästi huokauksen, joka melkein kuulosti vaikeroimiselta.
— Jospa olisitte tuona hetkenä nähnyt herra Jakobin! jatkoi Rosa. — Luulin että hän sytyttäisi linnan tuleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tulisoihdut, hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja luulin hetken aikaa että hän kuristaisi isäni kuoliaaksi. »Olette murskannut sipulin?» huusi hän. »Oletteko todella tehnyt sen?» — »Olenpa niinkin», vastasi isäni. »Se on katalaa», ulvoi herra Jakob, »se on inhottavaa, te olette tehnyt rikoksen!»
— Isäni katsoi häntä tyrmistyneenä.
— »Oletteko tekin hullu?» kysyi hän ystävältään.
— Oi tuota kelpo Jakobia, mumisi Kornelius, — hän on kunnon mies, ylevämielinen olento!
— Olisi mahdotonta kohdella ketään ihmistä ankarammin kuin hän kohteli isääni, jatkoi Rosa. — Hän oli aivan epätoivon vallassa ja toisti lakkaamatta: »Tuhottu, sipuli on tuhottu! Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuhottu!»
— Mutta sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi: »Mutta eihän se liene ollut ainoa, jonka hän omisti?»
— Kysyikö hän niin? lausui Kornelius käyden tarkkaavaksi.
— »Luuletteko että hänellä on useampiakin?» kysyi isäni. »Hyvä, haemme toisetkin käsiimme!»
— »Te aiotte hakea toisetkin käsiinne!» huusi Jakob, tarttuen isäni kaulukseen, mutta hän päästi sen heti.
— Sitten hän kysyi minulta:
— »Mitä tuo mies parka oikein sanoi?»
— En tiennyt mitä vastata, sillä te olitte kieltänyt minua antamasta kenenkään aavistaa, kuinka tärkeä tuo sipuli teille oli. Onneksi isäni päästi minut pulasta, vastaamalla puolestani:
— »Mitäkö hän sanoi? Hän joutui vihan vimmoihin!»
— Minä keskeytin häntä sanoen:
— »Kuinka hän ei olisi suuttunut, kun te kohtelitte häntä niin tylysti ja säälimättömästi.»
— »Mutta oletteko te hulluja kaikki tyyni?» huudahti isäni vuoroonsa.»Onhan tämä nyt koko onnettomuus, jos tulpaaninsipuli lyödään mäsäksi.Saahan niitä Gorkumin torilta satoja yhdellä floriinilla.»
— »Mutta kenties ei niin arvokkaita kuin tämä», tulin minä kovaksi onneksi vastanneeksi.
— Ja mitä sanoi Jakob tuon kuullessaan?
— Hänen silmänsä välähtivät oudosti.
— Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?
— Kyllä, — hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:
— »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»
— Huomasin tehneeni tyhmyyden.
— »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi. »Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa riistää häneltä tuo huvike.»
— »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»
— Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasinJakobin katseen.
— Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:
— »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»
— »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.
— »Sipuleita on tavallisesti kolme», sanoi Jakob.
— Hän sanoi että minulla on kolme sipulia? huudahti Kornelius.
— Voitte ymmärtää että hänen sanansa pelästyttivät minuakin kuten teitä. Käännähdin heihin päin. He olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet liikettäni.
— »Mutta», sanoi isäni, »voi olla mahdollista että hän on piilottanut sipulinsa jonnekin muuanne kuin vaatteisiinsa.»
— »Keksikää jokin tekosyy, viedäksenne hänet pois hänen huoneestansa», sanoi Jakob, »ja sillä aikaa minä pidän siellä tarkastuksen.»
— Oivallista, oivallista! sanoi Kornelius. — Mutta tuo teidän Jakob herrannehan on ilmeinen konna!
— Samaa minäkin pelkään.
— Kuulkaas, Rosa, … sanoi Kornelius ajatuksiin vaipuneena.
— Mitä sitten?
— Ettekö te äsken kertonut minulle, että sinä päivänä, jolloin te muokkailitte sarkaanne, tuo mies oli seurannut teitä puutarhaan?
— Kerroin kyllä.
— Että hän hiipi kuin haamu seljapensaitten taakse?
— Niin hän teki.
— Ja seurasi jokaista haravanne liikettä?
— Niin kyllä.
— Rosa…, lausui Kornelius kalveten.
— Mitä tarkoitatte?
— Hän ei tullut sinne teidän tähtenne!
— Kenenkäs tähden?
— Hän ei ole teidän ihailijanne.
— Vaan kenen?
— Hän tuli minun tulpaanini tähden, — hän on minun tulpaanini ihailija.
— Se voisi toden totta olla mahdollista, huudahti Rosa.
— Tahdotteko päästä siitä selville?
— Kuinka se voisi tapahtua?
— Oi, se on varsin helppoa.
— Sanokaa, miten.
— Menkää huomenna puutarhaan. Pitäkää huolta siitä että Jakob siitä tietää ja seuraa teitä sinne. Olkaa istuttavinanne sipuli ja lähtekää sitten pois, mutta katsokaa salaa mitä hän tekee.
— Entä sitten?
— Nähtyämme mitä hän tekee, päätämme mitä meidän on tehtävä.
— Oi, sanoi Rosa huoaten, — te rakastatte kovin sipuleitanne!
— Olen todella, sanoi vanki, huoaten hänkin, — ollut aivan kuin lamautunut siitä saakka kuin isänne tuhosi tuon onnettoman sipulin.
— Mutta kuulkaa, sanoi Rosa. — ettekö tahtoisi koettaa vielä erästä keinoa?
— Mitä keinoa?
— Kuinka olisi, jos suostuisitte isäni ehdotukseen?
— Mihin ehdotukseen?
— Hän tarjoutui toimittamaan teille sadoittain tulpaaninsipuleja.
— Niin kyllä.
— Ottakaa niitä pari, kolme, ja kasvattakaa yhdessä näiden kanssa kolmas sipulinne.
— Se voisi kyllä onnistua, sanoi Kornelius kulmat rypyssä, — jos isänne olisi yksin. Mutta tuo toinen, tuo Jakob, joka pitää meitä silmällä…
— Olette oikeassa, — mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne suuren huvin.
Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman ivalliselta.
Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.
— Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä. — Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, — Kornelius huokasi syvään, — mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa musta tulpaanini uinailee!
— Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon surullisesti ja juhlallisesti. — Olkaa aivan levollinen, teidän toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!
— Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, — että teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota, että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa minut, elkää tulko enää luokseni!
Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.
— Minua onnetonta! lausui hän.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.
— Huomaan erään seikan.
— Mitä te huomaatte?
— Minä huomaan, lausui tyttö nyyhkyttäen, — että te rakastatte tulpaaneja siinä määrin, ettei sydämessänne ole tilaa millekään muulle kiintymykselle.
Ja häh kiiruhti pois.
Kornelius vietti hänen mentyään yön, joka oli rauhattomimpia mitä hän konsanaan oli kokenut.
Rosa oli häneen suuttunut, ja tyttönen oli oikeassa. Hän ei tulisi enää Korneliuksen luo, eikä tämä enää saisi kuulla mitään hänestä eikä tulpaaneistaan.
Kuinka selittäisimmekään tuon omituisuuden, joka on havaittavissa todellisissa tulpaaninviljelijöissä, jommoisia on yhä vieläkin maailmassa olemassa?
Tunnustamme sentään sankarimme ja kukkasviljelyksen häpeäksi, että noista molemmista lemmityistään Kornelius pahemmin suri Rosaa, ja kun hän vihdoin nukkui kolmen ajoissa aamulla, uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta, omantunnontuskien kiduttamana, sai suuri musta tulpaani hänen unissansa väistyä vaalean friisittären lempeiden sinisilmien tieltä.
Mutta Rosa parka ei huoneessansa voinut tietää, kenestä tai mistäKornelius uneksi.
Näin ollen Rosa, sen jälkeen mitä oli kuullut, oli paljoa taipuisampi uskomaan hänen uneksivan tulpaanistaan kuin hänestä, ja kumminkin Rosa erehtyi.
Mutta kun ei ollut ketään, joka olisi voinut sanoa Rosalle että hän erehtyi, ja Korneliuksen varomattomat sanat olivat vaikuttaneet kuin myrkky hänen mieleensä, niin Rosa ei nähnyt unta, vaan hän itki.
Ollen suora, ylevämielinen ja syvätunteinen henkilö, Rosa ryhtyi arvostelemaan omaa itseänsä, ei tosin siveellisten ja ulkonaisten ominaisuuksiensa puolesta, vaan yhteiskunnalliseen asemaansa nähden.
Kornelius oli oppinut, hän oli rikas, — tai oli ainakin ollut, ennenkuin hänen omaisuutensa anastettiin valtiolle. Hän kuului tuohon kauppaporvaristoon, joka oli ylpeämpi puotikylteistään kuin syntyperäinen aateli vaakunoistaan. Rosa kelpasi auttamaan Korneliusta aikaansa kuluttamaan, mutta jos oli kysymys vakavista tunteista, niin lahjoitti hän sydämensä paljoa pikemmin tulpaanille, ylpeälle kukkain kuningattarelle, kuin Rosalle, vaatimattomalle vanginvartijan tyttärelle.
Rosa käsitti siis kyllä, että Kornelius antoi tulpaanille etusijan hänen edellään, mutta juuri siksi, että hän sen käsitti, oli hän siitä sen epätoivoisempi.
Niinpä olikin Rosa tehnyt lujan päätöksen tänä kammottavana yönä, jona hän ei ollut saanut unta silmiinsä.
Hän päätti, ettei enää palaisi ristikkoluukulle.
Mutta kun hän tiesi, kuinka kiihkeästi Kornelius kaipasi uutisia tulpaanistaan, mutta ei tahtonut saattaa itseään vaaraan tavata miestä, jonka herättämän säälin tunsi jo ehtineen ohi myötätuntoisuuden asteen ja lähenemistään lähenevän rakkautta, päätti hän, pelastaakseen tuon miehen epätoivosta, jatkaa omin päin luku- ja kirjoitusharjoituksiansa, ja onneksi oli hän jo saavuttanut siksi suuren taidon, ettei enää olisi lainkaan kaivannutkaan opettajaa, ellei tämä opettaja olisi ollut henkilö nimeltään Kornelius.
Rosa ryhtyi siis tarmolla lukemaan Kornelius de Witt raukan raamattua, tuota raamattua, josta ensi ehti oli reväisty pois, ja jonka toiselle lehdelle Kornelius van Baerle oli kirjoittanut testamenttinsa.
— Oi, mumisi hän, lukien uudelleen tuon testamentin, jonka lukeminen aina saattoi kyyneleen, rakkauden helmen, vierähtämään hänen kirkkaista silmistään kalvenneille poskille, — oi, silloin luulin hetkisen, että hän rakasti minua!
Rosa parka arvosteli asioita väärin. Ei konsanaan vanki ollut häntä rakastanut hartaammin kuin juuri nyt, koska hänen ja suuren mustan tulpaanin välisessä taistelussa tulpaani oli joutunut tappiolle, kuten jo hieman hämillämme tunnustimme.
Mutta — toistamme sen — Rosa ei tiennyt suuren mustan tulpaanin tappiosta.
Suoritettuaan lukemisen, joka jo kävi aika hyvin, hän otti kynän ja ryhtyi yhtä kehuttavalla tarmolla harjoittamaan tuota verrattomasti vaikeampaa kirjoitustaitoa.
Kun Rosa sinä päivänä, jolloin Kornelius puhui niin varomattoman avomielisesti, jo kirjoitti melkein luettavasti, niin toivoi hän voivansa viimeistään viikkokauden kuluttua antaa vangille tietoja hänen tulpaanistaan.
Hän ei ollut unohtanut sanaakaan Korneliuksen antamista ohjeista. Eihän Rosa tosin muutoinkaan unohtanut sanaakaan siitä, mitä Kornelius hänelle puhui, jos kohta ohjeiden antaminen ei ollutkaan kysymyksessä.
Kornelius puolestaan heräsi rakastuneempana kuin koskaan ennen. Tulpaani oli tosin eloa uhkuvana ja hohtoisana yhä hänen mielessänsä, mutta ei enää aarteena, jolle hänen oli uhraaminen kaikki, yksin Rosakin, vaan kallisarvoisena kukkana, luonnon ja taiteen ihmetuotteena, jonka Jumala soi hänelle koristeeksi hänen rakastettunsa vyöhön.
Mutta epämääräinen pelko vaivasi häntä koko päivän. Hän oli samassa tilassa kuin ihmiset, jotka ovat kyllin lujaluontoisia unohtaakseen hetkeksi, että suuri vaara uhkaa heitä samana iltana tai huomispäivänä. Voitettuaan ensi levottomuutensa he toimiskelevat tavalliseen tapaansa. Mutta tuon tuostakin unohdettu vaara äkkiä kouristaa heidän sydäntänsä. He vavahtavat, tiedustelevat itseltään syytä, ja unohdettu muistuu mieleen. — Niin, niin, sanovat he huoaten, — sehän se oli!
Se, mikä Korneliusta vaivasi, oli pelko ettei Rosa enää tulisikaan tänä iltana kuten ennen.
Ja sitä mukaa kuin ilta lähestyi, kävi hänen pelkonsa aina selväpiirteisemmäksi, aina kiihkeämmäksi, kunnes se lopuksi tykkänään täytti hänen mielensä, valtasi hänen koko olentonsa.
Sykkivin sydämin tarkkasi hän illan pimenemistä, ja kuta synkemmäksi pimeys tuli, sitä selvemmin muisti hän edellisenä iltana lausumansa sanat, jotka olivat niin kovin pahoittaneet Rosa paran mieltä, ja hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka hän oli voinut kehottaa lohduttajatartaan uhraamaan hänet itsensä tulpaanille, luopumalla häntä näkemästä, jos niin olisi tarpeen, kun sentään Rosan näkeminen oli käynyt hänelle välttämättömäksi elämänehdoksi.
Korneliuksen huoneesta voi kuulla tornikellon lyönnin. Se löi seitsemän — kahdeksan — yhdeksän. Ei konsanaan metallisointu ole värähdyttänyt sydäntä kiihkeämmin kuin tuo, jolla kellon vasara ilmoitti yhdeksännen tunnin loppua.
Sitten seurasi hiljaisuus. Kornelius painoi kätensä sydämelleen, hillitäkseen sen sykintää, ja kuunteli.
Rosan askeleet, hänen hameensa kahina olivat Korneliukselle niin tutut, että hän heti tyttösen ehdittyä portaitten ensi astuimelle tiesi sanoa: — Hän siellä tulee!
Mutta tänä iltana ei porraskäytävästä kuulunut mitään. Kello ilmoitti neljännestunnin taas kuluneen, sitten, kahteen eri äänilajiin kuuluvin sävelin, tunnin ehtineen puoleen, sitten seuraavaan neljännekseen, ja lopuksi saattoi se vakavasti ja juhlallisesti niin vankilan kuin Loewesteinin asukasten tietoon, että kymmenes tunti oli kulunut loppuun.
Siihen aikaan Rosa tavallisesti läksi Korneliuksen luota. Nyt oli kello jo lyönyt, eikä Rosa ollut vielä saapunutkaan.
Siis oli Kornelius aavistanut oikein. Rosa oli suuttunut, pysytteli huoneessaan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.
— Olen täysin ansainnut kohtaloni, sanoi Kornelius. — Hän ei tule, ja niin tehdessään hän on oikeassa. Hänen sijassaan menettelisin varmasti samoin.
Mutta kaikesta huolimatta Kornelius kuunteli, odotti ja toivoi yhä vielä.
Täten hän kuunteli ja odotti puoliyöhön saakka, mutta sitten hän lakkasi odottamasta ja heittäytyi riisuutumatta vuoteelleen.
Yö oli pitkä ja surullinen, — vihdoin koitti päivä. Mutta päivä ei tuonut mitään uutta toivoa vangin mieleen.
Kello kahdeksan aamulla aukeni ovi, mutta Kornelius ei edes kääntänyt päätäänkään. Hän oli kuullut Gryphuksen raskaat askeleet porraskäytävästä, mutta hän tunsi varsin hyvin mielessään, että Gryphus tuli yksin.
Hän ei katsahtanut edes vanginvartijaan päinkään.
Ja kumminkin olisi hän halunnut tiedustella häneltä Rosan vointia. Niin oudolta kuin sellainen kysymys isästä voikin tuntua, yritti hän kumminkin jo tehdä sen. Itsekkäästi toivoi hän, että Rosa olisi sairas.
Ellei mitään erikoista tapahtunut, ei Rosa koskaan tullut päivällä. Siis ei Kornelius voinut lainkaan täyttä totta odottaa häntä ennen iltaa. Mutta hänen äkilliset vavahduksensa, ovelle päin kuunteleva korvansa, nopeat luukkuun suuntautuvat katseensa todistivat sentään hämärästä toivosta, että Rosa poikkeaisi tavallisista tavoistansa.
Gryphuksen tullessa toisen kerran oli Kornelius, unohtaen vanhan vihan, tiedustellut vartijaltaan kuinka tämä voi. Mutta Gryphus oli vastannut yksikantaan kuin spartalainen:
— Voin hyvin.
Kolmannella kerralla Kornelius muutti kysymyksen muodon.
— Ei kukaan ole sairas Loewesteinissä? tiedusteli hän.
— Ei! vastasi Gryphus vielä lyhyempään kuin edellisellä kerralla ja sulki oven hänen nenänsä edessä.
Tottumatonna liioin kuulemaan kohteliaisuuksia vangiltaan, oli Gryphus käsittänyt nuo kysymykset lahjomisen alkuyrityksiksi.
Kornelius oli jälleen yksin. Kello oli seitsemän illalla, ja nyt uudistuivat edelläkuvatut tuskat, kiihkeämpinä vain kuin eilisiltana.
Mutta kuten eilen, kuluivat tunnit tänäänkin tuomatta mukanaan tuota suloista ilmiötä, joka ristikon takaa oli kirkastanut Kornelius raukan tyrmän ja valaissut sen poissaoloajakseenkin.
Van Baerle vietti yön todellisen epätoivon vallassa. Seuraavana päivänä tuntui hänestä Gryphus entistä rumemmalta, raaemmalta ja inhottavammalta: hänen päässään, tai pikemmin sydämessään, oli herännyt toivo, että Gryphus esti Rosaa tulemasta.
Hänessä heräsi hurja halu kuristaa Gryphus kuoliaaksi. Mutta Korneliuksen kuoliaaksi kuristama Gryphus olisi kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan estänyt Rosaa näkemästä Korneliusta enää konsanaan.
Täten pelastui siis vanginvartija mitä suurimmasta vaarasta, vaaraa aavistamattaankaan.
Ilta tuli, ja Korneliuksen epätoivo muuttui surumielisyydeksi. Tuo surumielisyys oli sitä synkempää, kun hänen surunsa ohella täytyi ajatella myöskin tulpaani parkaansa. Huhtikuu oli ehtinyt juuri siihen kohtaan, jota taitavimmat puutarhurit katsovat tulpaanien istuttamiselle soveliaimmaksi. Hän oli sanonut Rosalle: — Minä määrään päivän, jolloin sipuli on istutettava. — Hän olisi tänään määrännyt sen seuraavana iltana tapahtuvaksi. Sää oli oivallinen, ilmaa, joka tosin vielä oli hiukan kosteata, lämmittivät huhtikuun kalpeat, mutta kalpeudestaan huolimatta niin suloiset auringonsäteet. Entä jos Rosa antaisi oikean istuttamisajan mennä ohi, jos tuskaan, jota hän tunsi, kun ei saanut Rosaa nähdä, vielä liittyisi mielenhaikeus siitä, että sipuli turmeltuisi liian myöhäisen istutuksen johdosta, — tai jos se jäisi tykkänään istuttamatta!
Ei ihme, jos Korneliukselle, molemmat huolet sydämessään, ruoka ja juoma lakkasi maittamasta!
Näin kävi hänen neljäntenä päivänä.
Kornelius oli säälittävän näköinen, kun hän mykkänä ja tuskasta ja paastosta kalpeana katsoi ulos ristikkoakkunastaan, pyrkien vaaran uhalla, ettei enää voisi vetää päätään takaisin, katsomaan akkunasta vasemmalla olevaan, rantaan päin aukenevaan pieneen puutarhaan, josta Rosa oli hänelle puhunut, ja jossa hän toivoi huhtikuun vaaleassa päivänpaisteessa näkevänsä nuoren tytön tai tulpaanin, nuo molemmat kadottamansa lemmityt.
Illalla Gryphus sai viedä pois Korneliuksen aamiaisen ja päivällisen; hän oli niihin tuskin koskenutkaan.
Seuraavana päivänä hän ei kajonnut niihin ollenkaan, joten Gryphus sai viedä noita molempia aterioita vartan valmistetut ruuat täysin koskemattomina takaisin.
Sinä päivänä ei Kornelius ollut lainkaan noussut vuoteelta.
— Oivallista, sanoi Gryphus palatessaan viime käynniltään, — varsin oivallista! Luulen että pääsemme pian tuosta oppineesta!
Rosa vavahti.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Jakob.
— Hän ei syö eikä juo enää eikä nouse enää vuoteeltaan, sanoi Gryphus. — Hän lähtee täältä tiehensä arkussa, kuten herra Grotius, mutta se arkku on oleva ruumisarkku.
Rosa kävi kuolonkalpeaksi.
— Oi, sopersi hän, — käsitän kaikki! Hän on levoton tulpaaninsa takia.
Ja mieli ahdistettuna hän nousi, palasi huoneeseensa ja otti kynän ja paperia, viettääksensä yönsä kirjaimia piirtämällä.
Kun Kornelius seuraavana aamuna nousi vuoteeltaan laahautuakseen akkunan luo, huomasi hän paperin, joka oven alatse oli työnnetty sisään.
Hän sieppasi sen käteensä, avasi sen ja luki. Käsialalla, joka oli viikkokauden aikana parantunut siinä määrin, että hän sitä tuskin enää tunsikaan, oli Rosa kirjoittanut hänelle:
»Olkaa levollinen, tulpaaninne voi hyvin.»
Vaikka nuo sanat vapauttivatkin Korneliuksen osasta hänen huoliansa, koski niihin kätkeytyvä iva kumminkin hänen mieleensä. Siis — Rosa ei ollut sairas, hän oli loukkaantunut. Rosaa ei kukaan estänyt tulemasta, hän pysyi vapaaehtoisesti poissa Korneliuksen luota.
Rosalla oli siis kylläksi tahdonlujuutta pysyäkseen poissa hänen luotaan, joka oli kuolla surusta, kun ei saanut häntä nähdä.
Korneliuksella oli paperia ja kynä, jonka Rosa oli hänelle tuonut. Hän käsitti tyttösen odottavan vastausta, mutta että hän tulisi noutamaan sen vasta yöllä. Hän kirjoitti siis samanlaiselle paperilapulle kuin se, jonka oli saanut:
»En ole sairas levottomuudesta tulpaanin takia, vaan mielipahasta, kun en enää saa nähdä teitä.»
Gryphuksen mentyä pois ja illan tultua hän työnsi kirjeen oven alatse ulos ja jäi kuuntelemaan.
Mutta niin kiihkeästi kuin hän tarkkasikin, ei hän kuullut askeleita eikä hameen kahinaa.
Hän kuuli vain äänen, heikon kuin henkäys ja vienon kuin hyväily, ristikon takaa kuiskaavan:
— Huomenna!
Huomenna, — huomenna oli viikko kulunut umpeen. Viikkokauden aikana eivät Kornelius ja Rosa olleet tavanneet toisiansa.
Seuraavana päivänä kuuli Kornelius luukkunsa takaa rapinaa, kuten Rosalla heidän ystävyytensä päivinä oli ollut tapana ilmoittaa tulostansa.
Voi arvata ettei Kornelius ollut kovin kaukana ovesta, jonka luukun takaa oli ilmestyvä tuo viehättävä olento, jota vailla hänen oli täytynyt olla niin kauan.
Rosa, joka odotti häntä lamppu kädessä, teki ehdottomasti hämmästystä ilmaisevan liikkeen, nähdessään vangin niin alakuloisena ja kalpeana.
— Te olette sairas, herra Kornelius? kysyi hän.
— Kyllä, neiti, vastasi Kornelius, — sairas ruumiin ja sielun puolesta.
— Näin ettette enää syönyt, sanoi Rosa. — Isäni sanoi ettette enää edes noussut vuoteelta. Silloin kirjoitin teille, teitä rauhoittaakseni, tuosta aarteesta, joka aiheutti levottomuutenne.
— Ja minä puolestani, sanoi Kornelius, — vastasin teille. Nähdessäni teidät jälleen täällä, rakas Rosa, luulin teidän saaneen kirjeeni.
— Olette oikeassa, olen sen saanutkin.
— Ette voi puolustukseksenne sanoa ettette osaisi lukea. Te luette sujuvasti ja sitä paitsi olette edistynyt suunnattomasti kirjoituksessakin.
— Olette oikeassa. En ole ainoastaan saanut kirjettänne, vaan myöskin lukenut sen. Sentähden tulin katsomaan, olisiko jotain keinoa saada teidät jälleen terveeksi.
— Saada minut terveeksi! huudahti Kornelius. — Sananne herättävät toiveen, että teillä on minulle hyviä uutisia.
Rosa joko ei ymmärtänyt näihin sanoihin liittyvää katsetta tai ei ollut sitä ymmärtävinään. Hän vastasi vakavasti:
— Minulla on vain kerrottavaa teidän tulpaanistanne, jonka takia tiedän teidän olevan niin vakavasti huolissanne.
Rosa lausui nuo sanat niin jäykkään tapaan, että Kornelius vavahti.
Innokas tulpaaninviljelijä ei käsittänyt mitä kaikkea lapsi parka pyrki salaamaan välinpitämättömyydellään, otellen yhä kilpailijattarensa, mustan tulpaanin kanssa.
— Oi, mumisi Kornelius, — siis yhä vielä, yhä vielä! Hyvä Jumala, enkö ole sanonut teille, Rosa, että ajattelin yksin teitä, että te olitte huolieni ainaisena esineenä, että kaipasin yksin teitä, että te poissaolollanne riistitte minulta ilman, lämmön, valon, elämän!
Rosa hymyili alakuloisesti.
— Oi, sanoi hän, — teidän tulpaaninne on ollut suuressa vaarassa.
Kornelius vavahti ehdottomasti, tarttuen siten ansaan, jos Rosan sanat todella olivat ansaksi tarkoitetut.
— Suuressa vaarassa! huudahti hän vavisten. — Hyvä Jumala, missä vaarassa?
Rosa katsoi häneen lempeän säälivästi, tuntien vaativansa tuolta mieheltä mahdottomia ja olevansa pakotettu pitämään hyvänänsä hänen heikkoutensa.
— Te olitte oikeassa, sanoi Rosa, — tuo ihailija, herra Jakob, ei tullut minun tähteni.
— Kenen tähden hän sitten tuli? kysyi Kornelius levotonna.
— Hän tuli tulpaanin tähden.
— Oi! huudahti Kornelius, kalveten enemmän kuullessaan tuon uutisen kuin oli kalvennut, kun Rosa erehtyen oli kaksi viikkoa aikaisemmin kertonut hänelle Jakobin tulleen hänen tähtensä.
Rosa näki hänen kauhistuksensa, ja Kornelius voi hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen ajattelevan sitä, mitä me juuri lausuimme.
— Suokaa anteeksi, Rosa, sanoi hän, — minähän tunnen teidät, — tunnen hyvyytenne ja rehellisen sydämenne. Jumala on antanut teille ajatus-, arvostelu- ja liikkumiskyvyn sekä voimaa puolustautua, mutta vaaranalaiselle tulpaani raukalleni Jumala ei ole antanut mitään tästä kaikesta.
Vastaamatta mitään vangin puolustukseen Rosa jatkoi:
— Teidän käytyänne levottomaksi tuon ihmisen takia, joka oli seurannut minua puutarhaan ja jonka tunsin Jakobiksi, minä kävin vielä levottomammaksi kuin te. Menettelin siis siten kuin olitte käskenyt, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin viimeksi kävin luonanne, ja jolloin te sanoitte…
Kornelius keskeytti hänet.
— Pyydän vielä kerran anteeksi, Rosa, huudahti hän. — Nuo sanani olivat mielettömiä. Olen jo pyytänyt anteeksi ja pyydän vielä kerran! Ettekö sitten aio koskaan enää leppyä!
— Seuraavana päivänä, jatkoi Rosa, — menin minä puutarhaan, muistaen mitä olitte sanonut … muistaen kuinka olitte kehottanut minua salajuonella hankkimaan tietoa siitä, tarkoittiko tuon inhottavan miehen ihailu minua vai tulpaania.
— Olette oikeassa, hän on todella inhottava… Tehän vihaatte myöskin tuota ihmistä?
— Vihaan toden totta, sanoi Rosa, — sillä hän on syypää viime viikolla kestämiini kärsimyksiin!
— Oi, te olette siis myöskin kärsinyt, Rosa? Kiitän teitä noista sanoistanne!
— Tuon onnettoman illan jälkeisenä päivänä, jatkoi Rosa, — menin siis puutarhaan, ja astellessani kohden lavaa, johon aioin istuttaa tulpaanin, katsahdin tuon tuostakin taakseni, nähdäkseni seuraisiko minua joku, kuten edellisellä kerralla.
— Ja kuinka oli? kysyi Kornelius.
— Sama haamu hiipi portista sisään ja muurin vieritse seljapensasten taakse.
— Ettehän ollut häntä näkevinänne? kysyi Kornelius, muistaen vielä tarkoin Rosalle antamansa neuvot.
— Kumarruin lavaa kohden ja kaivoin sitä lapiolla, ikäänkuin olisin istuttanut sipulin.
— Entä hän … hän … mitä hän teki sillä aikaa?
— Näin kuinka hänen silmänsä kiiluivat kuin tiikerin silmät pensaikon takaa.
— Siinä näette! siinä näette! sanoi Kornelius.
— Kun työni oli olevinaan lopussa, läksin pois.
— Mutta ainoastaan puutarhan portin taakse, eikö niin? Niin että voitte portin taikka lukon raosta nähdä mitä hän teki teidän mentyänne?
— Hän odotti hetken, ollakseen varma etten enää palaisi, sitten hän syöksähti kuin susi piilopaikastaan, kulki pitkää kiertotietä lavan luo, ja saavutettuaan päämaalinsa, nimittäin sen lavan, jota äskettäin oli muokkailtu, hän pysähtyi välinpitämättömän näköisenä, katsahti joka suuntaan, silmäili läheisten rakennusten joka akkunaa, tarkasteli maata, taivasta ja ilmaa, ja tultuaan vakuutetuksi että oli aivan yksin, turvassa kaikkein ihmisten katseilta, hän hyökkäsi lavan kimppuun, upotti kätensä pehmeään maahan ja otti sieltä multakimpaleen, jonka paloitteli varovasti, nähdäkseen oliko sipuli sen sisässä. Kolmeen kertaan uudistui tuo temppu ja yhä suuremmalla kiihkeydellä, kunnes hän lopuksi alkoi käsittää joutuneensa jonkun salajuonen uhriksi. Silloin pyrki hän voittamaan tulisen kiihkonsa, otti haravan, tasoitti maan, jättääksensä sen samaan tilaan kuin missä se oli hänen tullessaan, ja häpeissään ja nyrpeissään hän läksi kulkemaan kohden porttia, tavotellen huvikseen kävelevän henkilön välinpitämätöntä kasvoinilmettä.
— Oi tuota katalaa, mumisi Kornelius, pyyhkiellen pois otsaansa pitkin virtaavia hikipisaroita. — Oi tuota katalaa! Vaan johan sen arvasin! Mutta miten on sipulin laita, Rosa? Valitettavasti on jo hiukan myöhäistä istuttaa se.
— Sipuli on ollut jo kuusi päivää maassa.
— Missä sitten? Kuinka niin? huudahti Kornelius. — Hyvä Jumala, kuinka varomatonta! Missä se on? Minkälaisessa maassa? Onko se sopivalla paikalla puutarhassa? Eikö tuo inhottava Jakob voi sitä löytää ja varastaa?
— Ei, ellei hän lyö rikki huoneeni ovea.
— Se on siis teidän huoneessanne, Rosa, sanoi Kornelius hiukan rauhoittuneena. — Mutta millaisessa mullassa, millaisessa astiassa? Estehän liene pannut sitä juurtumaan veteen, kuten Haarlemin ja Dordrechtin kunnon naiset, jotka itsepintaisesti kuvittelevat että vesi voisi korvata mullan, — vesi, jossa on kolmekymmentäkolme osaa happea ja kuusikymmentäkuusi osaa vetyä, jota vastoin… Mutta mitä minä tässä teille juttelenkaan…
— Se kuuluu todellakin hiukan liian oppineelta minun korvissani, vastasi Rosa hymyillen. — Tyydyn siis vastaamaan teille, teitä rauhoittaakseni, että sipulinne ei ole vedessä.
— Vapautatte minut suuresta huolesta.
— Se on oivassa kiviruukussa, joka on juuri samankokoinen kuin se, johon te olitte istuttanut oman sipulinne. Se kasvaa maassa, jonka olen valmistanut sekoittamalla kolmeen neljäsosaan mitä oivallisinta puutarhamultaa neljäsosan tieltä ottamaani maata. Oi, olen kuullut teidän ja tuon Jakob konnan — kuten te häntä nimitätte — niin usein sanovan millaisessa mullassa tulpaanin tulee kasvaa, että tiedän sen yhtä hyvin kuin Haarlemin etevin puutarhuri.
— Ja nyt on vielä jäljellä kysymys päivänpaisteesta. Mitä siitä tiedätte kertoa?
— Nyt se on koko päivän päivänpaisteessa, milloin aurinko vain paistaa. Mutta kun se on noussut maasta esiin ja päivänpaiste on käynyt kuumemmaksi, menettelen minä kuten te teitte, rakas herra Kornelius. Pidän sitä itäänpäin olevalla akkunallani kello kahdeksasta aamulla kello yhteentoista, ja länteenpäin olevalla kello kolmesta iltapäivällä kello viiteen.
— Oikein, oikein! huudahti Kornelius. — Te olette oiva puutarhuri, ihana Rosani. Mutta pelkään että tulpaanini hoito vie kaiken aikanne.
— Se on kyllä totta, sanoi Rosa, — mutta mitäpä sillä on väliä. Teidän tulpaaninne on minun tyttäreni. Omistan sille sen ajan, jonka omistaisin lapselleni, jos olisin äiti. Ainoastaan rupeamalla sen äidiksi, lisäsi hän hymyillen, — voin lakata olemasta sen kilpailijatar.
— Hyvä, rakas Rosa! mumisi Kornelius, luoden nuoreen tyttöön katseen, joka tulkitsi paljoa ilmeisemmin rakastavan miehen kuin tulpaaninviljelijän tunteita ja hiukan lohdutti Rosaa.
Nyt seurasi hetken vaitiolo, kun Kornelius pyrki ristikon takaa tavottamaan Rosan kättä, jonka tämä veti pois.
— Siis kuusi päivää on sipuli jo ollut maassa, jatkoi Kornelius.
— Niin kyllä, herra Kornelius, vastasi tyttö.
— Eikö se vielä ole versonut esiin?
— Ei, mutta luulen taimen tulevan esiin huomenna.
— Huomisiltana saan taas kuulla siitä, kuten teistä itsestännekin, eikö niin, Rosa? Tyttärenne, kuten sitä nimititte, kiinnittää suuressa määrin mieltäni, mutta sen äiti vielä melkoista enemmän.
— Huomennako? sanoi Rosa, luoden salaa katseen Korneliukseen. — En tiedä, voinko tulla huomenna.
— Hyvä Jumala! sanoi Kornelius. — Miksi ette voisi tulla huomenna?
— Minulla on tuhansia tehtäviä.
— Ja minulla aina vain yksi ja sama.
— Niin, rakastaa tulpaanianne.
— Rakastaa teitä, Rosa.
Rosa pudisti päätänsä.
Jälleen seurasi äänettömyys.
— Kaikki vaihtelee luonnossa, sanoi van Baerle katkaisten vaitiolon. — Kevään kukkasia seuraavat toiset kukat, ja mehiläiset, jotka hellästi hyväilivät orvokkeja ja kultalakkoja, lähestyvät taas yhtä rakastavaisina kuusamaa, ruusuja, jasmiineja, päivänkukkia ja kurjenpolvia.
— Mitä te tuolla tarkoitatte? kysyi Rosa.
— Sitä, neiti, että teitä huvitti aluksi kuulla iloistani ja huolistani. Te vaalitte yhteisen nuoruutemme kukkaa. Mutta minun kukkani oli tuomittu kuihtumaan varjossa. Vangin toiveitten ja ilojen kukkatarhalla on vain yksi vuodenaika. Se ei ole noiden ihanain kukkatarhojen vertainen, joissa ilma on raikas ja päivä paistaa. Kun kevätsato on korjattu, entävät mehiläiset sellaiset kuin te, hentovartaloiset, kultasarviset mehiläiset, läpikuultavin siivin ristikkojen välitse pois, paeten kylmää, yksinäisyyttä, alakuloisuutta, hakemaan sulotuoksua ja lämpöä, hakemaan onnea!
Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut silmänsä taivaalle.
Huoaten hän jatkoi:
— Te olette hylännyt minut, neiti Rosa, saadaksenne iloita kaikista vuodenajoista. Olette oikeassa, eikä minulla ole syytä valittaa. Mitä oikeutta minulla olisi vaatia teiltä uskollisuutta?
— Uskollisuutta! huudahti Rosa, salaamatta enää kyyneleitä, jotka vierivät pitkin hänen poskiansa. — Enkö minä sitten ole ollut teille uskollinen?
— Onko tuo uskollisuutta, huudahti Kornelius, — kun hylkäätte minut, jätätte minut tänne kuolemaan?
— Mutta herra Kornelius, lausui Rosa, — enkö tee hyväksenne kaikkea mitä voin tehdä, kun tuottaakseni teille huvia hoitelen tulpaanianne?
— Tuo puheenne on katkeraa, Rosa. Te luette minulle viaksi ainoan sekoittamattoman ilon, joka minulla on ollut tässä maailmassa.
— En lue teille mitään viaksi, herra Kornelius, — ellen kenties sitä syvää surua, jota tunsin, kun minulle Buitenhofissa kerrottiin että teidät oli tuomittu kuolemaan.
— Mutta teitä harmittaa se, että minä pidän kukkasista.
— Ei se, että te niistä pidätte, herra Kornelius, vaan siitä olen suruissani, että te pidätte niistä enemmän kuin minusta.
— Oi rakas, rakas lemmittyni, huudahti Kornelius, — katsokaa, kuinka käteni vapisevat, kuinka otsani on kalpea, — kuunnelkaa, kuunnelkaa kuinka sydämeni sykkii, — ei siksi, että musta tulpaani minulle suopeasti hymyilisi, — ei, vaan siksi, että te hymyilette minulle, teidän otsanne lähestyy minua, — siksi, että minusta tuntuu, vaikka sitä tuskin rohkenen uskoakaan, kuin tavottelisivat pakenevat kätenne minun käsiäni, kuin tuntisin kauniiden kasvojenne lämmön kylmän ristikon takaa. Rosa, rakkaani, tuhotkaa mustan tulpaanin sipuli, hävittäkää idussansa tuo kukka, riistäkää minulta viaton ja ihana unelma, joka on elämääni sulostuttanut, — riistäkää minulta muutkin rikkaampiväriset, komeammat, viehkeämmät kukat, riistäkää ne kaikki tyyni, te kateellinen kukkanen, joka ette suvaitse rinnallanne muita kukkasia, mutta suokaa minulle ilo kuulla äänenne, kuulla askeleenne porraskäytävästä, nähdä liikkeenne, nähdä silmienne säihky synkän ristikkoni takaa, suokaa minulle vakuutus, että rakastatte minua, kuten minä teitä! Rakastakaa minua, Rosa, sillä minä rakastan teitä yli kaiken maailmassa!
— Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen suudeltaviksi.
— Yli kaiken, Rosa.
— Voinko luottaa teihin?
— Kuin Jumalaan.
— Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua kovinkaan paljoa.
— Valitettavasti ei, — mutta se velvoittaa teitä johonkin.
— Mihinkä sitten?
— Pysymään toistaiseksi naimatonna.
Rosa hymyili.
— Oi kuinka itsekäs te olette, sanoi hän. — Teillä on lemmitty, jota jumaloitte. Te ajattelette vain häntä, uneksitte vain hänestä. Kun teidät tuomitaan kuolemaan, omistatte mestauslavalla viimeisen huokauksenne hänelle. Ja kumminkin te vaaditte minua, tyttö parkaa, luopumaan tulevaisuudentoivoistani, kunnianhimostani.
— Mutta mistä lemmitystä te sitten puhutte? kysyi Kornelius, hakien turhaan muistinsa kätköistä naista, jota Rosa olisi voinut tarkoittaa.
— Teidän tummasta kaunottarestanne, hyvä herra, — tuosta solakkavartisesta, hentojalkaisesta, ylväästä kaunottaresta. Puhun kukastanne.
Kornelius hymyili.
— Mutta entä te, kunnon Rosani. Lukuunottamatta ihailijaanne Jakobia, jonka sydän tosin kuuluu toiselle, teillä on liuta kosiskelijoita, jotka teitä imartelevat. Muistatteko, mitä te minulle kerroitte Haagin ylioppilaista, upseereista, kauppapalvelijoista? Eikö Loewesteinissä ole lainkaan kauppapalvelijoita, ei upseereja eikä ylioppilaita?
— On, yllin kyllin.
— Ja ne kirjoittelevat?
— Niin tekevät.
— Ja nyt, kun te osaatte lukea…
Ja Kornelius huokasi ajatellessaan että Rosan oli kiittäminen juuri häntä, vanki parkaa, siitä että osasi lukea rakkaudenkirjeensä.
— Mutta lukiessani nuo kirjeet, sanoi Rosa, — ja pyrkiessäni tutustumaan ihailijoihini, noudatan vain teidän määräyksiänne.
— Kuinka, minun määräyksiäni?
— Niin kyllä. Ettekö muista enää, sanoi Rosa, vuoroonsa huoaisten, — tuota testamenttia, jonka olette kirjoittanut herra Kornelius de Wittin raamattuun? Minä en sitä puolestani unohda, sillä nyt, kun osaan lukea, luen sen uudelleen joka päivä, usein kahdestikin päivässä. Tuossa testamentissa te määräätte, että minun on rakastettava kuudenkolmatta tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Koetan hakea tuollaista nuorta miestä, ja kun päiväni kuluvat tulpaaninne hoitamiseen, täytyy teidän suoda minun käyttää ilta häntä hakeakseni.
— Oi Rosa, tuo testamentti on laadittu sillä edellytyksellä että minä kuolisin, ja, kiitos taivaan, minä elän!
— No hyvä, luovun siis hakemasta tuota kuuden- tai kahdeksankolmatta vuoden ikäistä miestä ja tulen edelleen teitä tervehtimään.
— Oi Rosa, tulkaa, tulkaa!
— Mutta minulla on muuan ehto.
— Suostun siihen etukäteen.
— Ehtoni on, ettei mustaa tulpaania mainita kolmeen päivään.
— Ei koskaan, jos niin tahdotte.
— Ei pidä sentään vaatia mahdottomia, vastasi tyttönen.
Ja ikäänkuin epähuomiossa hän lähensi raikkaan poskensa ristikkoon, ja niin lähelle, että Kornelius voi koskettaa sitä huulillaan.
Rosan huulilta kajahti huudahdus täynnä rakkautta, ja hän kiiruhti pois.