Nyt seurasi suloinen yö ja vielä suloisempi päivä.
Edellisinä päivinä oli vankityrmä tuntunut entistä tukahduttavammalta, synkemmältä, matalammalta. Koko sen paino tuntui raskaana taakkana lepäävän vangin hartioilla. Sen muurit olivat mustat, sen ilma kylmä, päivä oli töin tuskin päässyt pilkistämään sisään ristikkoakkunan tankojen välitse.
Mutta Korneliuksen herätessä seuraavana aamuna leikitteli auringonsäde ristikolla, kyyhkyset ensivät siivet levällä läpi ilman, toisten hellästi kuherrellessa suljetun akkunan yläpuolella.
Kornelius kiiruhti akkunan luo ja aukaisi sen. Hänestä oli kuin olisi elämä, ilo, melkein vapauskin tullut tuon auringonsäteen mukana hänen synkkään huoneeseensa.
Rakkaus oli tullut hänen luoksensa ja kirkastanut kaikki hänen ympärillään, — rakkaus, tuo taivaan kukkanen, hohtoisampi, tuoksuvampi kuin mitkään maalliset kukkaset.
Sen sijaan että Gryphus edellisinä päivinä huoneeseen tullessaan oli tavannut vangin äreänä vuoteessaan, hän nyt oli noussut levolta ja lauleskeli jotakin oopperan säveltä.
Gryphus loi häneen syrjäkatseen.
— No, kuinkas tänään voidaan? tiedusteli Kornelius.
Gryphus silmäili häntä yhä syrjästä.
— Koira ja herra Jakob ja kaunis Rosamme, kuinka ne voivat kaikki tyyni?
Gryphus irvisti hampaitansa.
— Tässä on aamiaisenne, sanoi hän.
— Kiitoksia, ystäväni Kerberos, lausui vanki, — se tulee oikeaan aikaan, minulla on kova nälkä.
— Vai on teidän nälkä? ihmetteli Gryphus.
— Miksikä ei olisi? kysyi van Baerle.
— Salajuonet näyttävät edistyvän hyvin, tuumiskeli Gryphus.
— Mitkä salajuonet? kysyi Kornelius.
— En puhu turhia, mutta pidän varani, oppinut herrani. Olkaa levollinen, pidän kyllä varani.
— Pitäkää vain varanne, ystäväni! sanoi van Baerle. — Olen salajuonineni käytettävänänne!
— Saammepa nähdä, kun tulee päivällisen aika, sanoi Gryphus.
Ja hän läksi huoneesta.
— Päivällisen aika, toisti Kornelius. — Mitä hän tarkoitti? No, odottakaamme! Päivällisen aikaan se käy ilmi.
Korneliuksen kävi helpoksi odottaa päivällisen aikaa. Päivällisajan jälkeen oli vielä seuraava yhdeksän aika illalla.
Puolenpäivän aikaan kuului Gryphuksen askelten lisäksi porraskäytävästä kolmen tai neljän sotamiehen askeleet.
Ovi aukeni, Gryphus tuli sisään ja päästi sinne sotamiehetkin sekä sulki oven heidän jälkeensä.
— No niin, sanoi hän, — nyt ryhdymme hakemaan.
Korneliuksen taskut tarkastettiin, sitten tutkittiin löytyisikö mitään takin ja liivin välistä, liivin ja paidan, paidan ja ihon välistä, — mutta ei löytynyt mitään.
Nyt haettiin lakanoista, patjoista, oljista, mutta ei mitään löytynyt.
Kornelius riemuitsi mielessään, kun ei ollut suostunut istuttamaan kolmatta sipulia. Gryphus olisi varmasti löytänyt sen tällä hakuretkellään, kuinka huolellisesti se olisikin ollut piilotettu, ja sen olisi käynyt kuten ensimäisen sipulin.
Ei konsanaan vanki lienekään iloisemmin kasvoin seurannut huoneessaan pidettyä tarkastusta, kuin nyt Kornelius.
Gryphus läksi tiehensä vieden mukanaan lyijykynän ja kolme tai neljä lehtistä tuota valkoista paperia, jota Rosa oli Korneliukselle antanut. Siinä oli koko voittosaalis.
Kuuden ajoissa Gryphus palasi, tällä kertaa yksin. Kornelius koetti lepyttää häntä, mutta Gryphus murisi, osotti hammasta, joka hänellä oli suunsa kulmauksessa, ja poistui huoneesta takaperin, ikäänkuin peläten Korneliuksen käyvän hänen kimppuunsa.
Kornelius tyrskähti nauruun.
Tämä saattoi Gryphuksen huutamaan hänelle ristikon takaa:
— Hyvä, hyvä! Saammepa nähdä, kumpi meistä nauraa viimeiseksi!
Ainakin tänä iltana toivoi Kornelius voivansa nauraa viimeiseksi, silläKornelius odotti Rosaa.
Rosa tuli yhdeksän aikaan, mutta hän tuli ilman lyhtyä. Hän ei tarvinnut enää valkeata, hän osasi nyt lukea.
Valkea olisi myöskin voinut antaa ilmi Rosan, jota Jakob piti silmällä tarkemmin kuin konsanaan.
Ja lopuksi, — kun Rosa punehtui, näkyi punehtuminen liian selvästi lyhdyn valossa.
Mistä puhelivat Rosa ja Kornelius tänä iltana? Samasta, mistä rakastavaiset puhuvat oven kynnyksellä Ranskassa, parvekeaidan molemmin puolin Espanjassa, ylhäältä terassilta alas maahan Itämailla.
He puhuivat asioista, jotka suovat hetkille siivet, jotka kiihdyttävät ajan vauhtia.
He puhuivat kaikesta muusta, vaan eivät mustasta tulpaanista.
Kello kymmenen aikaan he erosivat kuten tavallisesti.
Kornelius oli onnellinen, niin onnellinen kuin voi olla tulpaaninviljelijä, jolle ei ole puhuttu hänen tulpaanistaan.
Rosa oli hänestä ihana kuin itse rakkaudenjumalatar; hän oli hänestä hyvä, herttainen, viehättävä.
Mutta miksi ei Rosa suvainnut kuulla puhuttavan tulpaaneista?
Siinä suhteessa oli Rosalla paha virhe.
Huokaellen lohdutti Kornelius itseään ajatuksella, ettei täydellistä naista ole olemassakaan.
Hän vietti osan yötä tuota epätäydellisyyttä mietiskellen. Toisin sanoen, hän ajatteli Rosaa niin kauan kuin oli valveilla.
Nukuttuaan hän uneksi hänestä.
Mutta unelmien Rosa oli paljoa täydellisempi kuin todellinen. Ei sillä hyvä, että hän puhui tulpaaneista, vaan hän toi sitä paitsi Korneliukselle komean mustan tulpaanin kiinalaisessa maljakossa.
Kornelius heräsi ilosta väristen ja mumisi: — Rosa, Rosa, rakastan sinua!
Ja kun oli jo valoisa päivä, ei Kornelius katsonut sopivaksi enää nukkua uudelleen.
Hänelle jäi siis koko päiväksi mieleen tuo unessa saatu kuva.
Oi! Jos Rosa olisi puhunut tulpaanista, olisi hän Korneliuksen mielestä ollut täydellisempi kuin maailman etevimmät ja ihanimmat kuningattaret, — Semiramis, Kleopatra, Elisabet, Anna Itävaltalainen!
Mutta Rosa oli kieltänyt, uhalla ettei enää palaisi, mainitsemasta tulpaania kolmeen päivään.
Rakastaja oli tosin siten saanut käytettäväkseen seitsemänkymmentäkaksi tuntia, mutta nämä seitsemänkymmentäkaksi tuntia olivat anastetut tulpaaninviljelijältä.
Tosinhan näistä seitsemästäkymmenestäkahdesta tunnista jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi.
Toiset kolmekymmentäkuusi kyllä myöskin kuluisivat pian: kahdeksantoista odotellessa, kahdeksantoista Rosaa muistellessa.
Rosa tuli tavalliseen aikaan. Kornelius kesti sankarimaisesti rangaistuksensa. Hän olisi ollut oiva pythagoralainen, ja jos hänen olisi sallittu kerran päivässä kysyä kuulumisia tulpaanistaan, olisi hän rauhallisesti tyytynyt veljeskunnan sääntöjen mukaisesti muutoin vaikenemaan viisi vuotta.
Onneksi hänen kaunis vieraansa käsitti varsin hyvin, että jos ontoisaalta vaatelias, täytyy toisaalta olla myöntyväinen. Hän salli siisKorneliuksen vetää hänen sormensa ristikon aukosta sisään, hän salliKorneliuksen suudella hänen hiuksiaan ristikon lomitse.
Lapsi parka! Tuo lemmenleikki oli hänelle paljoa vaarallisempaa kuin tulpaanista puhuminen olisi ollut.
Hän käsitti tämän palatessaan huoneeseensa sykkivin sydämin, posket hehkuvina, huulet kuivina, silmät kosteina.
Kun siis seuraavana iltana ensi sanat, ensi hyväilyt oli vaihdettu, loi Rosa ristikon takaa pimeässä Korneliukseen tuollaisen katseen, jonka tuntee sitä näkemättä, ja hän lausui:
— Olkaa iloissanne! Se on jo kohonnut esiin!
— Mikä? kysyi Kornelius, rohkenematta uskoa Rosan itsestään lyhentävän hänen koetusaikansa.
— Tulpaani, sanoi Rosa.
— Kuinka, huudahti Kornelius, — te sallitte siis?
— Olkoon menneeksi! sanoi Rosa kuten hellä äiti, joka suo lapselleen ilon.
— Oi Rosa! huudahti Kornelius, kurottaen huulensa ulos ristikosta, toivoen kohtaavansa posken, käden, otsan tai jotain muuta.
Hän kohtasi parasta kaikesta, — puoliavoimet huulet.
Rosa päästi huudahduksen.
Kornelius käsitti, että oli parasta nopeasti jatkaa keskustelua. Hän käsitti, että tuo odottamaton kosketus oli kovasti pelästyttänyt Rosaa.
— Kasvaako se suoraan? kysyi hän.
— Suoraan kuin nyplypuikko, vastasi Rosa.
— Onko se jo pitkäkin?
— Ainakin kaksi tuumaa.
— Oi Rosa, hoitakaa sitä hyvin, niin näette, kuinka se kasvaa nopeasti.
— Kuinka voisin hoitaa sitä enää huolellisemmin? sanoi Rosa. — Enhän ajattele muuta kuin sitä.
— Kuinka, Rosa? Varokaa, etten minä vuorostani käy mustasukkaiseksi.
— Tiedättehän että ajatellessani sitä ajattelen teitä. En väisty enää sen luota. Voin nähdä sen vuoteestani. Herätessäni luon siihen ensi katseeni, uneen vaipuessani viimeisen. Päivällä istun työskennellen sen vieressä, sillä siitä saakka kuin se tuli huoneeseeni, en enää ole liioin sieltä poistunut.
— Teette oikein, Rosa, sillähän te olette voittava itsellenne myötäjäiset.
— Niin, ja sitä minun on kiittäminen siitä, että voin mennä naimisiin kuuden- tai kahdeksankolmatta vuotiaan miehen kanssa, jota rakastan.
— Olkaa vaiti, te ilkeä tyttö!
Ja Korneliuksen onnistui tavottaa tytön sormet, mikä aiheutti hetkisen vaitiolon, joskaan ei keskusteluaineen muutosta.
Tämän illan jälkeen oli Kornelius onnellisin ihmisistä. Hän sai pidellä Rosan kättä mielin määrin ja puhella tulpaanistaan niin paljon kuin ikinä halusi.
Tämän jälkeen jokainen uusi päivä merkitsi uutta kehitysastetta tulpaanille ja nuorten lemmelle.
Tulpaanin lehdet kasvoivat kasvamistaan, pian voi erottaa kukan.
Korneliuksen riemu oli suuri hänen saadessaan tuon uutisen, ja kysymykset seurasivat toisiaan nopeudella, joka todisti kuinka tärkeitä ne olivat.
— Se on umpulla? huudahti Kornelius.
— Niin on, vastasi Rosa.
Mielenliikutuksen vallassa nojasi Kornelius horjuen luukkuun.
— Hyvä Jumala! huudahti hän.
Sitten hän kyseli edelleen:
— Onko soikio säännöllinen? Onko se täyteläinen, ovatko lehtien päät täysin vihreät?
— Soikio on melkein tuuman pituinen ja suippenee teräväksi kuin neula, se käy yhä pulleammaksi, pian se on aukeneva.
Seuraavana yönä ei Kornelius nukkunut paljoa. Mikä ylevä hetki olikaan oleva se, jolloin umppu aukeni!
Kaksi päivää myöhemmin Rosa ilmoitti soikion hiukan auenneen.
— Oi Rosa, huudahti Kornelius, — jos soikio on aukeamaisillaan, täytyy voida jo hieman erottaa kukan väriäkin!
Ja vanki vaikeni huohottaen.
— Kyllä, vastasi Rosa. — Voi erottaa toisenvärisen juovan, ohuen kuin hius.
— Ja minkä värinen se on? kysyi Kornelius vavisten.
— Se on hyvin tumma, vastasi Rosa.
— Ruskea?
— Ei, paljoa tummempi.
— Paljoa tummempi, Rosa kulta, oi, kiitoksia! Tumma kuin eebenpuu, tumma kuin…
— Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.
Kornelius päästi hurjan ilohuudon.
Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:
— Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!
— Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.
— Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!
— Mustan tulpaanin jälkeen sentään?
— Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani. Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka aukenee parin, kolmen päivän perästä?
— Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.
— Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen taapäin, — en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan luukkuni läheisyydessä.
Rosa lähensi poskensa ristikkoon, ei enää sattumalta, vaan vapaaehtoisesti. Ahnaasti kiintyivät siihen nuoren miehen huulet.
— Minä taitan sen teille, jos tahdotte, sanoi Rosa.
— Ei, ei! Heti kun se on auennut, on teidän asetettava se varjoon, Rosa, ja samana hetkenä, samana hetkenä tulee teidän lähettää joku ilmoittamaan Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, että suuri musta tulpaani on kukkinut. Haarlem on kaukana, tiedän sen kyllä, mutta rahalla saatte kyllä sanansaattajan hankituksi. Onko teillä rahaa, Rosa?
Rosa hymyili.
— On kyllä, vastasi hän.
— Kylläksi? tiedusteli Kornelius.
— Minulla on kolmesataa floriinia.
— Jos teillä on kolmesataa floriinia, ei teidän tule lähettää sanansaattajaa, vaan te itse, te itse, Rosa, menette Haarlemiin.
— Mutta sillaikaa kukka…
— Kukan te otatte mukaanne, ymmärrättehän ettette saa hetkeksikään erota siitä.
— Mutta jos en eroa siitä, täytyy minun erota teistä, herra Kornelius, sanoi Rosa alakuloisesti.
— Olette oikeassa, herttainen, rakas Rosani. Hyvä Jumala, kuinka pahoja ihmiset ovat! Mitä olen heille tehnyt, kun he ovat riistäneet minulta vapauden! Olette oikeassa, en voi elää ilman teitä. No hyvä, te lähetätte jonkun Haarlemiin. Tuo ihme on toden totta siksi suuri, että puheenjohtaja voi nähdä vaivaa sen tähden. Tulkoon itse noutamaan tulpaanin.
Mutta hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:
— Rosa, Rosa! Jos se ei olisikaan musta!
— No, siitä te saatte tiedon huomis- tai ylihuomisiltana.
— Täytyykö minun odottaa iltaan, ennenkuin saan sen tietää? Menehdyn kärsimättömyyteen! Emmekö voisi sopia jostakin merkistä?
— Minä tiedän paremman keinon.
— Minkä sitten?
— Jos se aukenee yöllä, niin tulen itse sanomaan sen teille. Jos se tapahtuu päivällä, kuljen ovenne ohitse ja toimitan teille kirjelapun, joko oven alatse tai ristikosta, isäni ensimäisen ja toisen käynnin välillä.
— Oivallista, Rosa! Sananen teiltä ilmoittaa minulle tuon uutisen, ja onneni on oleva kaksinkertainen.
— Kello on kymmenen, sanoi Rosa, — minun täytyy lähteä.
— Niin, niin, sanoi Kornelius, — menkää, Rosa, menkää!
Rosa läksi pois puolittain alakuloisena.
Kornelius oli melkein lähettänyt hänet tiehensä.
Tosinhan se tapahtui siksi, että hän menisi vartioimaan mustaa tulpaania.
Korneliuksen yö kului suloisissa, mutta hiukan levottomissa mietteissä.Joka hetki odotti hän kuulevansa Rosan lempeän äänen häntä kutsuvan.Hän heräsi vavahtaen, kiiruhti ovelle, lähensi kasvonsa ristikkoon.Mutta ei luukulla, ei eteisessä ollut ketään.
Epäilemättä oli Rosakin hereillä. Mutta onnellisempana kuin hän valvoi Rosa tulpaania vartioiden, hän sai katsella tuota ylvästä kukkaa, tuota ihmeistä ihmeellisintä, jota ei kukaan vielä tuntenut, jonka kehittämistä kukaan ei pitänyt mahdollisena.
Mitä sanoisivat ihmiset kuullessaan, että musta tulpaani oli olemassa, että sen kehittäjä oli vanki nimeltä van Baerle?
Kuinka kauas Kornelius olisikaan lähettänyt luotaan sen, joka olisi tullut tarjoamaan hänelle vapauden, pyytäen korvaukseksi hänen tulpaaninsa!
Aamu tuli, eikä Kornelius vielä ollut saanut mitään tietoa. Tulpaani ei siis vielä ollut kukkinut.
Päivä kului samaan tapaan kuin edellinen yö.
Yön tullen saapui Rosa iloisena, keveänä mieleltään kuin lintunen.
— Ja mitä kuuluu? kysyi Kornelius.
— Kaikki on hyvin. Kukka puhkeaa epäilemättä tänä yönä.
— Ja se on musta?
— Aivan musta.
— Siinä ei ole muunväristä pilkkuakaan?
— Ei ainoatakaan.
— Mikä taivaan armo! Rosa, olen mietiskellyt kaiken yötä. Ensiksikin ajattelin teitä…
Rosa teki epäilystä ilmaisevan liikkeen.
— Sitten sitä, mitä meidän on tekeminen.
— Ja mitä te ehdotatte?
— Kas tässä tuumani. Heti kun kukka on puhjennut, ja on varmaa, että se on musta, aivan musta, on teidän hankittava varma lähetti.
— Eikö muuta? Olen jo hankkinut lähetin.
— Onko hän luotettava?
— Vastaan hänestä, hän on ihailijoitani.
— Toivottavasti ei sentään Jakob.
— Olkaa levollinen. Hän on Loewesteinin lauttamies, noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen reipas poikanen.
— Voi paholainen sentään!
— Ei hätää, sanoi Rosa nauraen, — hän on liian nuori, tehän määräsitte iän kuudeksi- tai kahdeksaksikolmatta vuodeksi.
— Luulette siis voivanne luottaa tuohon mieheen?
— Kuin itseeni. Hän olisi valmis käskystäni heittäytymään Waaliin taikka Maasiin.
— No hyvä, Rosa. Kymmenen tunnin kuluttua hän voi olla Haarlemissa. Te annatte minulle paperia ja lyijykynän, tai mieluummin mustekynän ja mustetta, ja minä kirjoitan kirjeen. On vieläkin parempi, jos te kirjoitatte, sillä minua, vanki raukkaa, voitaisiin syyttää salavehkeilystä, kuten isällänne on tapana tehdä. Te kirjoitatte siis puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle, ja olen vakuutettu että hän saapuu tänne.
— Mutta jos hän vitkastelee?
— Kenties voi kestää päivän tai kaksi ennenkuin hän tulee. Mutta eihän se ole mahdollista, — sellainen tulpaanien ihailija kuin hän ei voi viivytellä tuntiakaan, ei minuuttia, ei sekuntia lähtiessään matkaan nähdäkseen maailman kahdeksannen ihmeen. Mutta jos kestäisikin, kuten sanottu, päivän tai kaksi, niin on tulpaani sittenkin vielä oleva täydessä loistossaan. Kun puheenjohtaja on nähnyt tulpaanin ja laatinut pöytäkirjan, on kaikki valmiina. Te saatte pöytäkirjasta kaksoiskappaleen ja luovutatte tulpaanin hänelle. Oi Rosa, jospa olisimme voineet itse viedä sen Haarlemiin! En olisi päästänyt sitä käsistäni muuta kuin laskeakseni sen teidän käsiinne. Mutta mitäpä kannattaa sellaisia haaveilla, jatkoi Kornelius huoaten. — Muiden silmät näkevät sen kasvavan ja kuihtuvan, mutta ei minun. Oi Rosa, varokaa ennen kaikkea ettei kukaan saa sitä nähdä, ennenkuin tuo puheenjohtaja on sen nähnyt. Musta tulpaani! Hyvä Jumala, jos joku näkisi sen, niin hän sen varastaisi!…
— Mitä sanottekaan!
— Sanoittehan te itsekin pelkäävänne tässä suhteessa ihailijaanne Jakobia. Floriinikin voi houkutella varkauteen, miksi ei sitten satatuhatta floriinia!
— Minä vartioin sitä, olkaa aivan levollinen.
— Jos se puhkeaa teidän ollessanne täällä!
— Sen se oikuttelija kyllä pystyisi tekemään, sanoi Rosa.
— Jos se olisi auennut, kun nyt palaatte huoneeseenne!
— Niin mitä sitten?
— Kun se on auennut, on teidän hetkeäkään hukkaamatta toimitettava siitä tieto Haarlemiin.
— Ja teille, teille! Ymmärrän, ymmärrän!
Ja Rosa huokasi, mutta ilman katkeruutta, — kuten se, joka alkaa käsittää toisen heikkouden, vaikka ei voikaan siihen täysin tyytyä.
— Palaan tulpaanin luo, herra van Baerle, ja heti kun se on auennut, saatte siitä tiedon. Heti tiedon saatuanne lähtee sanansaattajamme matkaan.
— Rosa, Rosa, en tiedä enää mihin maan tai taivaan ihmeeseen teitä vertaisin!
— Verratkaa minua mustaan tulpaaniin, herra Kornelius. Lukisin sen itselleni suureksi kunniaksi, sen vakuutan. Siis näkemiin, herra Kornelius!
— Oi sanokaa: »Näkemiin, ystäväni!»
— Näkemiin, ystäväni, sanoi Rosa, mieli lohdullisempana.
— Sanokaa: »Rakas ystäväni!»
— Oi ystäväni!
— »Rakas ystäväni», rukoilen teitä, »rakas ystäväni!»
— Rakas, niin kyllä, rakas ystäväni, äännähti Rosa vavisten, ilosta huumaantuneena.
— Siis Rosa, kun kerran olette sanonut »rakas», niin sanokaa myös »onnellinen», — sillä olen ihmisistä onnellisin! Vain yhtä vielä kaipaan, Rosa.
— Mitä sitten?
— Teidän poskeanne, teidän pehmoista, raikasta rusoposkeanne! Oi suokaa minulle vapaaehtoisesti tuo ilo, ettei minun enää tarvitsisi turvata ryöstöön tai sattumaan!
Huoaten päätti vanki rukouksensa, — ja hän kohtasi nuoren tytön huulet, mutta ei sattumalta, kuten Saint-Preux sataa vuotta myöhemmin kohtasi Julian huulet.
Rosa pakeni pois.
Kornelius jäi paikoilleen, sielu huuliin keskitettynä, kasvot painettuna ristikkoon.
Ilo ja onni oli hänet tukehduttaa. Hän aukaisi akkunansa ja katsoi kauan aikaa, sydän riemua tulvillaan, pilvetöntä sinitaivasta, kuun hopeoimaa, kukkuloiden välitse kiemurtelevaa kaksoisvirtaa. Hän täytti keuhkonsa raittiilla, puhtaalla ilmalla, mielensä lempeillä ajatuksilla, sielunsa hartaalla kiitollisuudella ja ihailulla.
— Oi, sinä olet yhä siellä ylhäällä, Jumalani! huudahti hän puoleksi polvistuen, kiihkeä katse tähtiin kohotettuna. — Suo anteeksi että sitä melkein epäilin viime päivinä, kun piilouduit pilviin enkä enää nähnyt sinua, hyvä, iankaikkinen, laupias Jumala! Mutta tänään, tänä iltana, tänä yönä, — oi, näen sinut kaikkialla taivastesi kuvastimessa ja ennen kaikkea oman sydämeni kuvastimessa.
Hän oli parantunut, tuo potilas parka; vanki raukka tunsi itsensä vapaaksi!
Kornelius vietti osan yötä ristikkoakkunansa ääressä, korvat varuillaan, viisi aistia sulaneina yhdeksi tai pikemmin kahdeksi, — hän katseli ja kuunteli.
Hän katseli taivasta, hän kuunteli mitä maan päällä tapahtui.
Luoden tuon tuostakin silmäyksen eteiseen päin hän mietiskeli:
— Tuolla alhaalla on Rosa, — Rosa, joka valvoo kuten minäkin, odottaen hetkestä hetkeen. Tuolla alhaalla katselee Rosa salaperäistä kukkaa, joka elää, joka aukenee aukenemistaan. Kenties hän tällä hetkellä laskee hennot, lämpöiset sormensa tulpaanin varrelle. Koske siihen varovasti, Rosa! Kenties hänen huulensa koskettavat aukenevaa umppua. Suutele sitä hellävaroin, Rosa, huulesi polttavat! Kenties molemmat lemmittyni tänä hetkenä hyväilevät toisiansa, Jumalan katsoessa heihin alas taivaastansa!
Tänä hetkenä syttyi tähti eteläisellä taivaalla, kiisi läpi avaruuden taivaanrannalta Loewesteiniin saakka ja syöksähti alas linnoituksen kohdalla.
Kornelius vavahti.
— Oi, sanoi hän, — Jumala lähettää kukalleni sielun!
Ja ikäänkuin hän olisi arvannut oikein, hän kuuli melkein samana hetkenä eteisestä askeleita, keveitä kuin keijukaisen, ja hameen kahinaa, joka oli kuin siipien suhahtelua, ja tuttu ääni lausui:
— Kornelius, rakas, onnellinen ystäväni, tulkaa, tulkaa pian!
Yhdellä hyppäyksellä kiiruhti Kornelius akkunan luota luukulle. Jälleen kohtasivat häntä Rosan huulet, jotka suudellen kuiskasivat:
— Se on auennut, se on musta, — tässä se on!
— Kuinka, täällä? huudahti Kornelius, irroittaen huulensa tyttösen huulista.
— Niin, niin, täytyy jotain uskaltaa niin suuren ilon takia. Tässä se on, katsokaa!
Toisella kädellään hän kohotti luukulle salalyhdyn, jonka oli sytyttänyt, toisella kädellään hän nosti ihmetulpaanin sen tasalle.
Kornelius päästi huudahduksen ja oli menemäisillään tiedottomaksi.
— Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. — Sinä palkitset viattomuuteni ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!
— Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, — kuten minä sitä juuri olen suudellut!
Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.
Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea — sen varsi oli yli kahdeksantoista tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä, jotka olivat suorat kuin keihäät, — kukka itse oli aivan musta ja hohtoisa kuin gagaatti.
— Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, — Rosa, emme saa hukata hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.
— Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.
— Todella!
— Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.
Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:
»Herra Puheenjohtaja!
Musta tulpaani puhkeaa noin kymmenen minuutin perästä kukkaan. Heti kukan auettua minä lähetän sanansaattajan matkaan, pyytämään teitä tulemaan itse sitä noutamaan Loewesteinin linnoituksesta. Minä olen vanginvartija Gryphuksen tytär, eikä minulla ole juuri enempää vapautta kuin isäni vangeilla. En voi siis itse tuoda teille tuota ihmekukkaa. Sentähden rohkenen pyytää teitä tulemaan sitä noutamaan.
Toivomukseni on, että sille annetaan nimiRosa Barlaensis.
Se on auennut. Se on aivan musta. Tulkaa, herra puheenjohtaja, tulkaa!
Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne.
Rosa Gryphus.»
— Hyvin, hyvin, rakas Rosa! Kirje on vallan mainio. Minä en olisi osannut kirjoittaa sitä näin koruttomasti. Tutkinnossa te annatte kaikki tiedot, mitä teiltä pyydetään. Tulee tunnetuksi, missä oloissa tulpaani on kehitetty, kuinka paljon huolta, vaivaa, pelkoa se on tuottanut. Mutta nyt, Rosa, nyt emme saa hukata hetkeäkään… Lähetti, lähetti!
— Mikä on puheenjohtajan nimi?
— Antakaa tänne, minä kirjoitan osotteen. Oi, hän on kyllä tunnettu henkilö. Hänen nimensä on van Systens, hän on Haarlemin pormestari. Antakaa se, Rosa, antakaa!
Ja vapisevin käsin Kornelius kirjoitti osotteen:
»Pormestari Peter van Systensille, Haarlemin puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle.»
— Ja nyt, menkää, Rosa, menkää, sanoi Kornelius. — Sulkeutukaamme Jumalan suojaan, hänen, joka tähän saakka on meitä niin hellästi varjellut!
Toden totta tarvitsivatkin nuo ihmisparat Jumalan erityistä suojelusta.
Ei konsanaan vielä epätoivo ollut uhannut heitä niin läheltä kuin tänä hetkenä, jolloin he olivat varmat onnestaan.
Emme epäile siinä määrin lukijan järkeä, että otaksuisimme hänen voineen olla tuntematta Jakob herraa entiseksi ystäväksemme — tai oikeammin sanoen viholliseksemme — Isak Boxteliksi.
Lukija on siis arvannut että Boxtel oli seurannut BuitenhofistaLoewesteiniin rakkautensa ja vihansa esineitä, mustaa tulpaania jaKornelius van Baerleä.
Mitä ei kukaan muu kuin tulpaaninviljelijä, jonka sydämen kateus täytti, olisi voinut aavistaakaan, nimittäin sipulien olemassaoloa ja vangin pyrkimyksiä niitä kasvattaa, sen oli kateus saattanut Boxtelin ainakin aavistamaan, ellei havaitsemaankin.
Olemme nähneet, kuinka hänen oli onnistunut, otettuaan nimen Jakob — paremmin kuin Isak nimisenä — voittaa Gryphuksen ystävyys ja ylläpitää hänen kiitollisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan paraalla paloviinalla mitä Texelin ja Antverpenin välillä valmistettiin.
Hänen onnistui myöskin tukahduttaa Gryphuksen epäluulot, niin epäluuloinen kuin tämä olikin. Hän tukahdutti ne luulottelemalla Gryphukselle tavottelevansa avioliittoa Rosan kanssa.
Paitsi isänylpeyttä, lietsoi hän hänen mielessään myöskin vanginvartijan kunnianhimoa. Hän teki sen kuvailemalla mitä synkimmin värein oppinutta vankia, jota Gryphus säilytti salpojensa takana ja joka tämän vale-Jakobin sanain mukaan oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, tuhotakseen hänen ylhäisyytensä Oranian prinssin.
Aluksi oli hän onnistunut yhtä hyvin Rosaan nähden. Tosin hän ei ollut voittanut Rosan myötätuntoa, vaan hän oli tyttösestä aina tuntunut peräti vastenmieliseltä, mutta puhumalla hänelle avioliitosta ja intohimoisesta rakkaudesta poisti hän kaikki hänen epäluulonsa.
Olemme nähneet, kuinka hän varomattomasti seuraamalla Rosaa puutarhaan oli paljastanut hänelle aikeensa, ja kuinka Korneliuksen vaistomainen pelko oli saattanut heidät olemaan varuillaan hänen suhteensa.
Se, mikä ennen kaikkea oli herättänyt vangin levottomuuden, oli Jakobin kiihkeä viha hänen kuullessaan tuhotusta sipulista.
Jakobin raivo oli tuona hetkenä ollut sitä suurempi, kun ei hän voinut varmaan tietää, oliko Korneliuksella lainkaan toista sipulia, jos hän otaksuikin niin olevan.
Silloin hän alkoi vakoilla Rosaa, sekä puutarhassa että sisällä.
Mutta kun hän sisällä seurasi häntä pimeässä ja paljain jaloin, ei häntä nähty, ei kuultu.
Ainoa kerta oli tuo, jolloin Rosa oli ollut näkevinään varjon kiitävän porraskäytävää pitkin.
Mutta silloin oli Boxtel jo kuullut tarpeeksi, vangin omasta suusta oli hän kuullut, että toinen sipuli todella oli olemassa.
Annettuaan Rosan juonen pettää itsensä, kun tämä oli ollut kaivavinaan sipulin maahan, ja arvaten kepposen keksityksi sitä varten että hän joutuisi ansaan, hän kävi entistä varovammaksi ja jatkoi peliään pingottaen älynsä äärimmilleen, päästäkseen selville muitten puuhista, joutumatta itse ilmi.
Hän näki Rosan vievän suuren fajanssiruukun isänsä keittiöstä omaan huoneeseensa.
Hän näki Rosan rannassa pesevän kauniit kätensä puhtaiksi mullasta, jota hän oli alustanut, valmistaakseen sipulille mahdollisimman hyvän maanlaadun.
Lopuksi hän vuokrasi pienen vinttikamarin vastapäätä Rosan akkunaa, siksi kaukaa, ettei sinne voinut nähdä paljain silmin, mutta ei loitompaa kuin että hän kaukoputkellaan voi seurata kaikkea mitä Rosan huoneessa tapahtui, kuten oli Dordrechtissa seurannut kaikkea mitä tapahtui Korneliuksen kuivatushuoneessa.
Tuskin oli hän asunut kolmeakaan päivää vinttikamarissaan, kun jo oli varma asiastaan.
Aamulla auringon noustessa oli ruukku jo akkunalla, ja Mierisin tai Metsun kuvaamien viehkeitten naisten kaltaisena näkyi Rosa akkunan ääressä villin viinin ja kuusaman ensimäisten vihreitten köynnösten keskellä.
Rosa katseli ruukkua tavalla, joka ilmaisi Boxtelille ruukun sisältämän esineen todellisen arvon.
Tuo ruukku sisälsi toisen sipulin, vangin viimeisen toiveen.
Milloin yö uhkasi käydä liian kylmäksi, nosti Rosa ruukun pois akkunalta.
Oli ilmeistä että hän noudatti Korneliuksen määräyksiä, — Kornelius pelkäsi sipulin voivan paleltua.
Kun päivänpaiste kävi kuumemmaksi, oli ruukku poissa akkunalta yhdestätoista aamulla kahteen päivällä.
Tämä oli vieläkin selvempi todiste. Kornelius pelkäsi mullan käyvän liian kuivaksi.
Taimen noustua maasta katosivat kaikki Boxtelin epäilykset. Se ei ollut tuumankaan korkuinen, ennenkuin hän kaukoputkensa avulla oli tullut täysin varmaksi asiastaan.
Korneliuksella oli ollut kaksi sipulia, ja toisen hän oli uskonut Rosan rakkauden ja hoidon huomaan.
Kuten voi käsittää, ei nimittäin nuorten rakkaus ollut jäänytBoxtelilta huomaamatta.
Nyt oli siis keksittävä keino Rosan hoitaman, Korneliuksen lempimän sipulin varastamiseksi.
Mutta se ei ollut helppoa.
Rosa vartioi tulpaaniaan kuin äiti lastaan, — huolellisemmin vielä: kuin hautova kyyhkynen muniaan.
Päivisin ei Rosa poistunut huoneestaan, ja mikä ihmeellisempää, — hän ei poistunut sieltä enää illoinkaan.
Viikon päivät piti Boxtel Rosaa turhaan silmällä. Rosa ei poistunut huoneestansa.
Ne olivat nuo epäsovun päivät, jotka olivat tehneet Korneliuksen niin onnettomaksi, kun ei hän saanut tietoa Rosasta eikä tulpaanistaan.
Kestäisikö Rosan suuttumus ainaisesti? Se olisi tehnyt kukan varastamisen melkoista vaikeammaksi kuin Isak herra oli osannut aavistaakaan.
Puhumme varastamisesta, sillä Isak oli lopuksi päättänyt aivan yksinkertaisesti varastaa tulpaanin. Sehän kasvoi mitä oivallisimmassa piilopaikassa, omistajat salasivat sen olemassaolon, ja niin ollen tultaisiin epäilemättä luottamaan enemmän häneen, tunnettuun tulpaaninviljelijään, kuin puutarhanhoitoon perehtymättömään tyttöön tai valtiopetoksesta tuomittuun vankiin, joka tarkoin vartioituna ei liioin pystyisi tyrmästään käsin puolustamaan oikeuksiansa. Kun tulpaani sitä paitsi olisi hänen hallussaan, ja irtaimen tavaran omistajana tavataan pitää sitä, jonka huostassa tavara on, voittaisi hän epäilemättä luvatun palkinnon, saavuttaisi Korneliuksen asemesta kunniaa ja mainetta, ja tulpaanin nimeksi ei tulisikaanTulipa nigra Barlaensis, vaanTulipa nigra BoxtellensistaiBoxtellea.
Isak herra ei vielä ollut varma kummanko nimen valitsisi, mutta kun molemmat merkitsivät samaa, ei tämä ollut tärkein seikka.
Tärkein seikka oli saada tulpaani varastetuksi.
Mutta Boxtel ei voinut varastaa tulpaania, ellei Rosa poistunut huoneestansa.
Siksipä tunsikin Jakob — eli Isak, kuten vain halutaan, — todellista iloa, huomatessaan iltakuhertelun alkaneen uudelleen.
Hän alkoi käyttää hyväkseen Rosan poissaoloa tutkiakseen hänen oveansa.
Oveen, joka sulkeutui hyvin — lukko kiertyi kahdesti — oli Rosalla yksin avain.
Boxtel tuumi varastaa avaimen, mutta paitsi sitä, ettei olisi ollut helppoa päästä käsiksi Rosan taskuun, olisi hän, huomattuaan avaimen kadonneen, panettanut oveensa uuden lukon eikä olisi poistunut huoneestaan ennenkuin sen tapahduttua, ja niin olisi rikos ollut aivan hyödytön.
Täytyi siis valita toinen keino.
Boxtel kokosi kaikki avaimet mitkä voi löytää, ja Rosan ja Korneliuksen viettäessä onnellisia hetkiä ristikkonsa ääressä, hän koetteli niitä kaikkia.
Kaksi niistä sopi lukkoon, toinen kiertikin sitä kerran, mutta ei toista kertaa.
Tuota avainta ei tarvinnut paljoakaan parannella.
Boxtel siveli sitä hiukan vahalla ja uudisti kokeensa.
Vahaan jäi merkki esineestä, jonka ohi avain ei päässyt kääntymään.
Boxtelin tarvitsi vain viilata avainta tuota merkkiä myöten viilalla, joka olisi ohut kuin veitsenterä.
Työskenneltyään kaksi päivää oli Boxtel saanut avaimen mielensä mukaiseksi.
Rosan ovi aukeni äänettömästi, helposti, ja Boxtel havaitsi olevansa huoneessa yksin tulpaanin kanssa.
Ensi rikos, johon Boxtel oli tehnyt itsensä syypääksi, oli kiipeäminen muurin yli tulpaania maasta kaivamaan. Toiseksi hän oli tunkeunut Korneliuksen kuivatushuoneeseen avoimesta akkunasta. Kolmanneksi hän meni Rosan huoneeseen väärällä avaimella.
Kuten nähdään, saattoi kateus Boxtelin nopeasti edistymään rikosten tiellä.
Boxtel oli siis kahden kesken tulpaanin kanssa.
Tavallinen varas olisi pistänyt kukkaruukun kainaloonsa ja lähtenyt tiehensä. Mutta Boxtel ei ollut tavallinen varas. Hän punnitsi tarkoin kaikki asiat.
Kun hän tarkasti tulpaania salalyhtynsä valossa, tuntui hänestä ettei nyt vielä, sen nykyisellä kehitysasteellaan ollessa, ollut täysin varmoja takeita, että se todella olisi musta, niin selvästi kuin kaikki merkit siihen viittasivatkin.
Jos kukka ei olisikaan musta tai tulpaanissa olisi muuta vikaa, olisi hän turhaan tehnyt itsensä varkauteen vikapääksi.
Varkaus kävisi ilmi, ja sen jälkeen mitä puutarhassa oli tapahtunut, voisivat epäluulot kohdistua häneen; seuraisi tarkastus, ja kuinka hyvin hän ikinä tulpaanin piilottaisikin, oli olemassa mahdollisuus, että se löytyisi.
Jos hän taasen piilottaisi tulpaanin niin hyvin, että olisi mahdoton sitä löytää, voisi se retkillä, jotka silloin kävisivät välttämättömiksi, saada jonkun vamman.
Kun hänellä nyt kerran oli Rosan kamarin avain ja hän voi mennä sinne milloin halusi, oli parasta odottaa kunnes tulpaani kukkisi, ottaa se tuntia ennen tai jälkeen puhkeamisen, kiiruhtaa Haarlemiin ja näyttää se palkintotuomareille, ennenkuin kukaan muu olisi ehtinyt väittää sitä omakseen.
Sitä, joka sen sitten tekisi, syyttäisi Boxtel puolestaan varkaaksi.
Tuuma oli joka suhteessa keksijänsä arvoinen.
Joka ilta, rakastavaisten viettäessä suloisia hetkiä vankihuoneen ristikon ääressä, meni Boxtel nuoren tytön huoneeseen, ei neitseyden pyhättöä saastuttamaan, vaan tarkastamaan mustan tulpaanin kehitystä.
Sinä iltana, johon kertomuksessamme olemme ehtineet, oli hän menetellyt kuten muulloinkin. Mutta, kuten muistettaneen, eivät nuoret tällä kertaa olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan, — sitten oli Kornelius lähettänyt Rosan tulpaania vartioimaan.
Nähdessään Rosan palaavan huoneeseensa jo kymmenen minuutin perästä, arvasi Boxtel että musta tulpaani oli puhjennut kukkaan tai oli heti puhkeava.
Tämä yö oli ratkaiseva kaiken. Siksipä olikin Boxtelilla Gryphuksen luo tullessaan kaksinkertaiset viinavarat mukanaan, — pullo kummassakin taskussa.
Gryphuksen juovuttua olisi Boxtel likimmittäin isäntänä talossa.
Yhdentoista ajoissa oli Gryphus humaltunut tiedottomaksi. Kahden aikaan aamulla näki Boxtel Rosan lähtevän huoneestaan, mutta ilmeisesti hänellä oli kannettavana jokin esine, jota hän käsitteli hyvin varovasti.
Epäilemättä tuo esine oli musta tulpaani, jonka kukka nyt oli auennut.Mutta mitä aikoikaan Rosa nyt tehdä?
Aikoiko hän lähteä heti paikalla viemään sitä Haarlemiin?
Ei ollut ajateltavissa että nuori tyttö uskaltaisi lähteä keskellä yötä yksin sellaiselle matkalle.
Menikö hän ehkä vain näyttämään kukkaa Korneliukselle?
Tämä oli luultavinta.
Boxtel seurasi Rosaa paljain jaloin ja käyden varpaillaan.
Hän näki Rosan lähestyvän ristikkoa, hän kuuli hänen kutsuvanKorneliusta.
Salalyhdyn valossa hän näki auenneen tulpaanin, mustan kuin ympäröivä yö.
Hän kuuli Korneliuksen ja Rosan sopivan sanansaattajan lähettämisestäHaarlemiin, hän näki rakastavaisten suutelevan toisiaan, kuuliKorneliuksen kehottavan Rosaa lähtemään pois.
Rosa sammutti lyhtynsä ja palasi huoneeseensa. Kymmenen minuuttia myöhemmin näki Boxtel hänen jälleen lähtevän huoneestaan ja sulkevan oven huolellisesti kahteen lukkoon.
Miksi sulki hän ovensa niin huolellisesti? Siksi että tämä ovi suojasi mustaa tulpaania.
Boxtel, joka piiloutuneena Rosan huoneen yläpuolella olevaan porrasten käänteeseen näki tämän kaiken, laskeutui kerrosta alemmaksi nähdessään Rosan tekevän samoin.
Kun siis Rosan keveä jalka koski porrasten alimpaan astuimeen, koskiBoxtelin vieläkin keveämpi käsi Rosan huoneen lukkoon.
Tuossa kädessään oli hänellä, kuten voitaneen ymmärtää, väärä avain, joka avasi Rosan oven yhtä helposti kuin oikea.
Täten olimme siis täysin oikeassa sanoessamme luvun alussa rakastavaisten tarvinneen Jumalan erityistä suojelusta.
Rosan lähdettyä oli Kornelius hervotonna jäänyt seisomaan luukun luo, kuin kykenemätönnä kestämään kahdenkertaisen onnensa taakkaa.
Puoli tuntia meni menojaan.
Sinisinä ja raikkaina tunkivat päivän ensi säteet jo ristikkoakkunasta sisään. Silloin kuuli Kornelius äkkiä porraskäytävästä läheneviä askeleita ja huutoja, jotka saivat hänet vavahtamaan.
Seuraavana hetkenä seisoi Rosa kalpeana ja kasvot vääntyneinä hänen edessään.
Kauhistuneena peräytyi Kornelius, kalveten hänkin.
— Kornelius, Kornelius! huohotti Rosa.
— Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi vanki.
— Kornelius! Tulpaani…
— Mitä tarkoitatte?
— Kuinka voin sen sanoa!
— Puhukaa, Rosa, puhukaa!
— Se on ryöstetty, varastettu meiltä!
— Ryöstetty! Varastettu! huusi Kornelius.
— Niin, sanoi Rosa, nojaten oveen pysyäkseen pystyssä. — Niin, se on varastettu!
Mutta jalat eivät häntä enää kantaneet, hän horjahti ja vaipui polvilleen.
— Mutta kuinka se on tapahtunut? kysyi Kornelius. — Kertokaa, selittäkää…
— Syy ei ole minun, ystäväni.
Rosa parka ei enää uskaltanut sanoa: »Rakas ystäväni.»
— Te jätitte sen yksin, vaikeroi Kornelius.
— Silmänräpäykseksi vain, toimittaakseni matkaan lähettimme, jonka asunnolle on tuskin viittäkymmentäkään askelta.
— Ja siksi aikaa te jätitte, onneton lapsi, varoituksistani huolimatta avaimen ovelle.
— Ei, ei, avain oli koko ajan kädessäni, puristin sitä kuin olisin pelännyt kadottavani sen.
— Mutta kuinka se sitten on tapahtunut?
— Tiedänkö sitä itsekään? Annoin kirjeen lähetille, ja hän läksi matkaan. Palatessani oli huoneeni ovi lukossa, ja siellä oli muutoin kaikki paikoillaan, mutta musta tulpaani oli poissa. Joku on hankkinut itselleen avaimen huoneeseeni tai mennyt sinne väärällä avaimella.
Hän vaikeni, kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
Kornelius näytti kuin vanhentuneen, hän kuunteli liikkumatonna, melkein tajutonna, ainoastaan äännellen:
— Varastettu, varastettu, varastettu! Olen hukassa.
— Oi herra Kornelius, armoa, armoa! huusi Rosa. — Tämä vie minut kuolemaan!
Kuullessaan Rosan uhkauksen Kornelius tarttui oven ristikkoon ja ravisti sitä hurjasti.
— Rosa, huusi hän, — joskin se on ryöstetty meiltä, niin emme siltä saa lannistua. Onnettomuus on tosin suuri, mutta kenties keksimme vielä jonkun neuvon. Mehän tunnemme varkaan.
— Kuinka voisin varmasti syyttää ketään?
— Minä puolestani sen kyllä voin. Varas on tuo katala Jakob! Sallimmeko hänen kuljettaa Haarlemiin vaivannäkömme, rakkautemme lapsukaisen? Rosa, häntä täytyy ajaa takaa, hän ei saa päästä käsistämme!
— Mutta kuinka se voi tapahtua, ilman että isäni huomaa meidän toimineen yhdessä? Kuinka voisin minä, taitamaton nainen, jolla on niin peräti vähän vapautta, saada suoritetuksi tehtävän, joka tuskin onnistuisi teille itsellennekään?
— Rosa, Rosa, avatkaa minulle tämä ovi, niin saamme nähdä, eikö se onnistu minulle! Saatte nähdä, enkö minä löydä varasta, enkö saa häntä tunnustamaan rikostaan! Saatte nähdä, enkö saa häntä armoa rukoilemaan!
— Kuinka minä sen voin avata? sanoi Rosa itkuun tyrskähtäen. — Ovatko sitten avaimet minun hallussani? Jos niin olisi, niin olisitte toden totta jo aikoja ollut vapaa.
— Mutta ne ovat teidän isällänne, katalalla isällänne, teloittajalla, joka tappoi tulpaanini ensimäisen sipulin. Oi tuota konnaa, tuota konnaa! Hän on Jakobin rikostoveri.
— Hiljempää, hiljempää, taivaan tähden!
— Jos te ette avaa minulle, Rosa, huusi Kornelius raivosta mieletönnä, — niin minä rikon tuon ristikon ja surmaan kaikki vankilan asukkaat!
— Ystäväni, tyyntykää, rukoilen teitä!
— Minä sanon teille, Rosa, että minä hajoitan koko tämän vankilan kivi kiveltä!
Ja tuo onneton, jonka voimat viha kasvatti kymmenkertaisiksi, jyskytti ovea molemmin käsin, välittämättä siitä että melu saattoi kiertoportaat voimakkaasti kajahtelemaan.
Kauhistunut Rosa koetti turhaan tyynnyttää tuota raivokasta mielenpurkausta.
— Vakuutan että tapan tuon Gryphus konnan, huusi van Baerle. — Vuodatan hänen verensä kuiviin, kuten hän vuodatti mustan tulpaanin veren.
Onneton näytti olevan menettämäisillään järkensä.
— Niin kyllä, niin kyllä, sanoi Rosa vavisten, — mutta tyyntykää! Minä noudan avaimet, minä avaan oven, mutta tyyntykää, ystäväni, tyyntykää!
Hän vaikeni. Ulvahdus, jonka hän kuuli edessään, keskeytti hänen puheensa.
— Isäni! kirkaisi Rosa.
— Gryphus! karjaisi van Baerle. — Tuo konna!
Gryphus vanhus oli melun kestäessä noussut portaita ylös, heidän kuulemattaan hänen askeltaan.
Hän tarttui tarmokkaasti Rosan ranteeseen.
— Vai otat sinä minun avaimeni, sanoi hän vihan tukahduttamalla äänellä. — Oi tuota katalaa, tuota hirviötä! Hirtettävä petturi on tuo Korneliuksesi! Vai olet sinä niin hyvissä väleissä valtiollisten vankien kanssa! Hyvä on.
Epätoivon vallassa löi Rosa käsiänsä yhteen.
— Vai niin, jatkoi Gryphus, jonka kiihkeän raivostunut äänensävy oli käynyt voittoisan ivalliseksi, — siis aikoo viaton tulpaaninviljelijä, lempeä oppinut, lyödä minut kuoliaaksi, juoda vereni! Oivallista! Varsin oivallista! Ja yksissä tuumin tyttäreni kanssa. Hyvä Jumala! Olenko sitten joutunut varasten joukkoon, ryövärien luolaan! Linnanpäällikkö saa aamulla tietää kaikki, ja hän ilmoittaa asiasta heti huomispäivänä hänen ylhäisyydelleen maaherralle. Kyllä täällä laki tunnetaan. Kapinoimisesta vankilassa seuraa 6:nnessa pykälässä määrätty rangaistus. Tästä tulee uusi Buitenhofin juttu, herra oppinut, ja entistä hauskempi. Pureskelkaa vain nyrkkejänne kuin karhu häkissään, ja te, kaunokaiseni, ahmikaa vain silmillänne rakas Korneliuksenne. Minun täytyy tunnustaa teille, karitsani, ettette enää voi saada onnea toimiskella yhdessä. No niin, mene huoneeseesi, luonnoton tytär. Ja te, herra oppinut, näkemiin! Olkaa levollinen, me tapaamme kyllä vielä toisemme!
Mieletönnä kauhusta ja epätoivosta Rosa heitti lentomuiskun ystävälleen. Äkkiä näytti hänen mieleensä tulevan uusi ajatus, ja kiiruhtaen kohden porraskäytävää hän lausui:
— Ei kaikki vielä ole hukassa! Luota minuun, Korneliukseni!
Vihasta karjuen seurasi Gryphus häntä.
Mitä vanki raukkaan tulee, herposivat hänen kätensä vähitellen ristikosta, johon ne kouristuksentapaisella liikkeellä olivat takertuneet, hänen päänsä painui alas, hänen silmänsä pyörivät kuopissaan, ja hän vaipui raskaasti lattialle mumisten:
— Varastettu! Se on varastettu minulta!
Sillä välin oli Boxtel poistunut linnasta oven kautta, jonka Rosa itse oli jättänyt auki, ja musta tulpaani väljään viittaansa piilotettuna heittäytyi hän Gorkumissa odottaville rattaille ja läksi pois seudusta, toimittamatta ystävällensä Gryphukselle sanaa äkillisestä lähdöstänsä, — kuten lukija ehkä arvanneekin.
Ja nähtyämme hänen nyt nousevan rattaillensa seuraamme häntä lukijan luvalla hänen matkansa päämäärään saakka.
Hän ajoi hitaasti, sillä ei ole helppoa kuljettaa mustaa tulpaania kyytirattailla.
Mutta peläten viipyvänsä liian kauan matkalla antoi Boxtel Delftissä laatia kotelon, joka oli sisältä verhottu kauniilla tuoreella sammaleella, ja siihen sijoitti hän tulpaaninsa. Kukalla oli nyt joka puolella pehmeä seinä tukenansa ja ylhäällä riittävästi raitista ilmaa, ja niin voitiin sitä vahingoittamatta jatkaa matkaa täyttä laukkaa.
Seuraavana aamuna saapui Boxtel Haarlemiin, uupuneena, mutta voitonriemuisena, hankki tulpaanilleen uuden ruukun, hävittääksensä kaikki varkauden jäljet, rikkoi fajanssiruukun ja heitti sirpaleet kanavaan, kirjoitti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle saapuneensa Haarlemiin tuomaan täysin mustaa tulpaania, asettui vahingoittumattomine kukkinensa asumaan hienoon majataloon ja jäi odottamaan mitä seuraisi.
Lähtiessään Korneliuksen luota oli Rosa tehnyt päätöksensä.
Hän oli päättänyt joko toimittaa Korneliukselle takaisin Jakobin varastaman tulpaanin tai olla konsanaan palaamatta hänen luoksensa.
Hän oli nähnyt vanki raukan epätoivon, hänen kahdenkertaisen, avuttoman epätoivonsa.
Toisaalta oli hän auttamattomasti erotettu Rosasta, Gryphuksen päästyä selville heidän rakkaudestaan ja kohtaamisistaan.
Toisaalta olivat nyt tuhotut kaikki nuo kunnianhimoiset toiveet, jotka seitsemän vuoden aikana olivat täyttäneet Korneliuksen mielen.
Rosa oli noita naisia, jotka turhanpäiväinen asia voi saattaa suunniltaan, vaan joiden tarmo terästyy todellisen onnettomuuden kohdatessa, niin että he sen kestävät tai keksivät neuvon sen voittamiseksi.
Rosa palasi huoneeseensa, tarkasti sitä vielä kerran nähdäkseen eikö ollut erehtynyt, eikö musta tulpaani ollut jossakin nurkassa, jossa se oli jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän haki turhaan, tulpaani oli yhä edelleen poissa, se oli auttamattomasti varastettu.
Rosa pani tarpeelliset matkakapineet kääröön, otti säästämänsä kolmesataa floriinia — kaiken varallisuutensa —, haki pitsiensä alta esiin kolmannen sipulin, jonka piilotti huolellisesti povellensa, sulki ovensa kahteen lukkoon, että hänen pakonsa pysyisi mahdollisimman kauan salassa, laskeutui portaita alas ja poistui vankilasta samasta portista, mistä Boxtel oli kulkenut tuntia aikaisemmin, meni hevostenvuokraajan tykö ja pyysi saada vuokrata hevosen ja rattaat.
Mutta hevostenvuokraajalla oli vain yhdet rattaat, nimittäin ne, jotkaBoxtel oli vuokrannut edellisenä iltana ja joilla hän nyt ajoi pitkinDelftin tietä.
Puhumme Delftin tiestä, sillä tullakseen Loewesteinistä Haarlemiin täytyi tehdä suunnaton kierros. Linnuntie oli kyllä puolta lyhyempi, mutta linnuntien tapaan eivät maantiet kulje Hollannissa, tuossa jokien, purojen ja virtain, kanavain ja järvien paloittelemassa maassa.
Rosan täytyi siis tyytyä ratsastamaan, ja hänelle vuokrattiin kernaasti hevonen, sillä vuokraaja tunsi hänet vanginvartijan tyttäreksi.
Rosa toivoi saavuttavansa lähettinsä, joka oli hyväntahtoinen kunnon poika, ja jonka hän aikoi ottaa mukaansa oppaaksensa ja suojaksensa.
Tuskin oli Rosa matkannut peninkulmaakaan, kun havaitsi lähettinsä, rivakoin askelin käyskentelemässä viehkeän rantatien matalaa reunaa pitkin.
Rosa kiiruhti kulkuansa ja saavutti hänet.
Tuo kunnon poika ei tiennyt, kuinka tärkeä hänelle uskottu tehtävä oli, mutta oli kumminkin kulkenut sellaista vauhtia, kuin olisi ollut siitä selvillä.
Rosa otti häneltä takaisin tarpeettomaksi käyneen kirjeensä ja selitti hänelle mitä apua häneltä nyt halusi. Lautturi suostui hänen ehdotukseensa ja lupasi kulkea yhtä nopeasti kuin hevonen, jos Rosa sallisi hänen nojata kättänsä sen lanteeseen tai säkään.
Rosa lupasi että hän saisi nojata kättänsä mihin halusi, kun ei vain viivyttäisi häntä.
He olivat olleet jo viisi tuntia matkalla, ennenkuin isä Gryphus tiesi aavistaakaan tyttärensä lähteneen linnasta.
Ollen harvinaisen ilkeä ihminen, vanginvartija iloitsi kauhusta, jonka oli herättänyt tyttärensä mielessä.
Mutta hänen nauttiessaan etukäteen huvista saada kertoa noin hauskan jutun ystävällensä Jakobille, Jakob jo oli matkalla Delftiin, vieläpä kappaleen matkaa kauempanakin kuin Rosa ja lautturi, joilla ei ollut rattaita käytettävinään.
Gryphuksen kuvaillessa Rosaa vapisevana tai äreänä huoneessaan, jatkoiRosa jatkamistaan kulkuansa.
Siten ei siis kukaan muu kuin vanki ollut siinä paikassa, missä Gryphus luuli kunkin olevan.
Siitä saakka kuin Rosa oli ryhtynyt tulpaania hoitamaan, oli hän oleskellut niin vähän isänsä seurassa, että Gryphus nytkin kaipasi häntä vasta päivällisen aikoina, jolloin hän, ruokahalunsa yhä lisääntyessä, alkoi katsoa Rosan nyreyden kestävän liian kauan.
Hän lähetti erään alaisensa vanginvartijan häntä noutamaan. Kun tämä palasi, ilmoittaen häntä turhaan hakeneensa ja huutaneensa, meni Gryphus itse häntä hakemaan.
Hän meni aluksi suoraa päätä hänen ovellensa. Mutta kuinka hän ikinä kolkuttikaan, ei Rosa vastannut.
Nyt noudettiin vankilan lukkoseppä. Tämä aukaisi oven, mutta Gryphus ei löytänyt huoneesta Rosaa, enemmän kuin Rosa oli sieltä löytänyt tulpaania.
Rosa olikin tänä hetkenä juuri saapunut Rotterdamiin.
Näin ollen ei Gryphus löytänyt häntä sen paremmin keittiöstä kuin hänen huoneestaan, ei puutarhasta paremmin kuin keittiöstäkään.
Voi kuvailla vanginvartijan vihaa, kun hän naapureita tutkittuaan sai tietää tyttärensä vuokranneen hevosen ja lähteneen Bradamanten tai Klorindan tavoin seikkailemaan teille tietymättömille.
Gryphus meni nyt raivostuneena van Baerlen luo, parjaili ja uhkaili häntä, pani sekaisin koko hänen viheliäisen huonekalustonsa, sanoi vievänsä hänet pimeään kellarityrmään, uhkasi häntä nälällä ja raipparangaistuksella.
Kornelius ei edes kuunnellut hänen puheitaan, vaan antoi rääkätä, parjata, uhata itseään, pysyen yhtä synkkänä, liikkumatonna, herpaantuneena, — kykenemätönnä tuntemaan mitään, pelkäämään mitään.
Haettuaan Rosaa kaikkialta alkoi Gryphus hakea Jakobia, ja kun ei hän löytänyt häntä sen paremmin kuin tytärtäänkään, rupesi hän epäilemään Jakobin ryöstäneen Rosan.
Viivyttyään kaksi tuntia Rotterdamissa, oli Rosa jatkanut matkaansa. Sitten hän oli yötä Delftissä ja saapui Haarlemiin seuraavana päivänä, neljää tuntia myöhemmin kuin Boxtel.
Rosa antoi heti ohjata itsensä puutarhayhdistyksen puheenjohtajan herra van Systensin luo.
Ja nyt seurasi kohtaus, joka meidän on tarkoin esittäminen, sekä oivana ajankuvana että kertomuksemme värittämiseksi.
Puheenjohtaja laati selostusta yhdistyksen johtokunnalle.
Tämä selostus oli kirjoitettu isolle paperille puheenjohtajan kauneimmalla käsialalla.
Pyytäessään päästä herra van Systensin puheille oli Rosa maininnut vaatimattoman nimensä Rosa Gryphus. Mutta niin sointuisa kuin tuo nimi olikin, lienee se kumminkin ollut puheenjohtajalle vieras, sillä Rosaa ei otettu vastaan. Hollannissa, patojen ja sulkujen maassa, on vaikea väkisin tunkea ihmisten puheille.
Mutta Rosa ei peräytynyt. Hän oli ottanut tehtävän suoritettavaksensa ja tehnyt pyhän lupauksen ettei pelästyisi tiuskaisuja, ei loukkauksia eikä solvauksia.
— Ilmoittakaa herra puheenjohtajalle, sanoi hän, — että pyydän hänen puheillensa mustan tulpaanin takia.
Tehoisana kuin loitsusanat »Sesam, aukene!» Tuhannen yhden yön tarinoissa, avasi tuo lause Rosalle kaikki ovet. Se soi hänelle pääsyn herra van Systensin virkahuoneeseen saakka, mistä isäntä kohteliaasti tuli häntä vastaan.
Tämä oli pieni kiltti mies, jonka pää ja hento ruumis olivat kuin kukankupukka varsineen ja jonka riippuvat käsivarret muistuttivat pitkulaisia lehtiä. Nämä seikat ynnä tavaksi tullut huojuva käynti saattoivat hänet täysin muistuttamaan tuulenhengen keinuttelemaa tulpaania.
— Hyvä neiti, huudahti hän, — te tulette mustan tulpaanin asiamiehenä?
Puutarhayhdistyksen puheenjohtajan mielestä kuuluiTulipa nigramaan mahtaviin. Tulpaanien kuningattarella voi kyllä olla omat lähettiläänsäkin.
— Niin kyllä, vastasi Rosa. — Ainakin tulen puhumaan siitä.
— Se voi hyvin? kysyi van Systens, hymyillen hellän kunnioittavasti.
— Valitettavasti en sitä tiedä, vastasi Rosa.
— Kuinka! Olisiko sille sitten tapahtunut jokin onnettomuus?
— Varsin suuri, — mutta ei oikeastaan sille, vaan minulle.
— Mikä sitten?
— Se on minulta varastettu.
— Onko teiltä varastettu musta tulpaaninne?
— On, herra.
— Tiedättekö kuka sen on varastanut?
— Epäilykseni kohdistuvat kyllä erääseen henkilöön, mutta en uskalla vielä varmasti syyttää häntä.
— Mutta asiasta on helppo päästä selville.
— Kuinka niin?
— Varas ei ole vielä voinut ehtiä kovin kauas.
— Miksi arvelette niin?
— Siksi että olen nähnyt tuon tulpaanin tuskin kaksikaan tuntia sitten.
— Te olette nähnyt mustan tulpaanin? huudahti Rosa syösten häntä kohden.
— Yhtä läheltä kuin nyt teidät.
— Mutta missä?
— Isäntänne luona, luullakseni.
— Minun isäntäni luona?
— Niin kyllä. Ettekö te ole herra Isak Boxtelin palveluksessa?
— Minä?
— Niin kyllä, juuri te.
— Mutta mikä käsitys teillä oikein onkaan minusta?
— Ja mikä käsitys teillä puolestanne on minusta?
— Se, toivottavasti täysin oikea, että te olette kunnianarvoinen herra van Systens, Haarlemin pormestari ja puutarhayhdistyksen puheenjohtaja.
— Ja mitä asiaa teillä siis on minulle?