— Tulin ilmoittamaan teille että minun tulpaanini on varastettu minulta.
— Teidän tulpaaninne on siis sama kuin herra Boxtelin. Te lausuitte asianne väärässä muodossa, lapseni: Tulpaania ei ole varastettu teiltä, vaan herra Boxtelilta.
— Vakuutan, hyvä herra, etten ollenkaan tiedä, kuka herra Boxtel onkaan, ja kuulen tuon nimen nyt ensi kerran.
— Te ette tiedä kuka herra Boxtel on, ja teillä oli myöskin musta tulpaani?
— Onko sitten olemassa toinenkin? kysyi Rosa vavisten.
— On kyllä, herra Boxtelin.
— Millainen se on?
— Musta, tuhat tulimaista.
— Ilman mitään pilkkua?
— Ilman ainoatakaan.
— Ja teillä on tuo tulpaani hallussanne, se on täällä teidän asunnossanne?
— Ei vielä, mutta se tuodaan tänne, sillä palkintolautakunnan täytyy saada nähdä se, ennenkuin palkinnosta päätetään.
— Herra, huudahti Rosa, — Boxtel, tuo Isak Boxtel, joka väittää olevansa mustan tulpaanin omistaja…
— Ja todella onkin.
— Eikö hän ole laihahko mies?
— On.
— Kaljupäinen?
— Niin on.
— Synkkäkatseinen?
— Lienette oikeassa.
— Levoton, köyryselkäinen, vääräsäärinen?
— Toden totta, — teidän esittämänne kuva on täysin herra Boxtelin kaltainen.
— Onko tulpaani sinisen ja valkean kirjavassa fajanssiruukussa, jossa on keltaisia, koppaa esittäviä koristeita?
— Siitä seikasta en ole niin varma, sillä tarkkasin enemmän ihmistä kuin ruukkua.
— Se on minun tulpaanini, minulta varastettu tulpaani. Tuo tulpaani kuuluu minulle! Ilmoitan sen nyt teille, vaatiakseni omaisuuteni takaisin.
— Mitä! huudahti herra van Systens silmäillen Rosaa. — Mitä! Te vaaditte herra Boxtelin tulpaania itsellenne! Tuhat tulimaista! Te olette rohkea naikkonen.
— Herra, sanoi Rosa, hiukan pelästyen tuota puhuttelua, — en vaadi herra Boxtelin tulpaania, vaan haluan saada omani takaisin.
— Omanne?
— Niin, sen, jonka itse olen istuttanut ja kasvattanut.
— No hyvä, herra Boxtel on Valkean Joutsenen majatalossa. Menkää sopimaan asiasta hänen kanssaan. Mitä minuun tulee, niin tuntuu minusta tämä asia yhtä vaikealta ratkaista kuin se, joka jätettiin kuningas Salomo vainajan ratkaistavaksi, ja kun en rohkene luulla omistavani hänen viisauttansa, niin tyydyn vain laatimaan selostukseni, toteamaan että musta tulpaani on olemassa ja määräämään että sen keksijälle on maksettava satatuhatta floriinia. Ja nyt hyvästi, lapseni!
— Oi herra, herra! rukoili Rosa.
— Mutta, lapseni, jatkoi herra van Systens, — koska te olette kaunis, olette nuori, ettekä vielä tykkänään turmeltunut, tahdon antaa teille neuvon: Menetelkää varovasti tähän asiaan nähden, sillä meillä on täällä Haarlemissa tuomioistuin ja vankila, ja me olemme perin arkoja, kun tulpaanien kunnia on kysymyksessä. Menkää, lapseni, menkää! — Herra Isak Boxtel asuu siis Valkoisen Joutsenen majatalossa.
Ja tarttuen jälleen kauniiseen kynäänsä ryhtyi herra van Systens jatkamaan keskeytynyttä työtänsä.
Mieli hämmennyksissä, poissa suunniltaan ilosta ja pelosta, kuultuaan mustan tulpaanin löydetyksi, iäksi Rosa kulkemaan kohden Valkoisen Joutsenen majataloa, seurassaan lautturinsa, roteva friisiläisnuorukainen, joka olisi pystynyt ahmaisemaan kymmenen Boxtelia.
Matkan varrella Rosa esitti laivurille, mistä oli kysymys. Tämä ei suinkaan pelännyt tarpeen vaatiessa käydä käsikähmäsille, mutta Rosa pyysi häntä joka tapauksessa muistamaan varoa tulpaania.
Mutta torille tultua Rosa äkkiä pysähtyi. Äkillinen ajatus pidätti hänet, kuten Homeros kertoo Minervan pidättäneen Akilleksen tarttumalla hänen hiuksiinsa hetkenä, jolloin viha oli saattamaisillaan hänet järjettömyyksiin.
— Hyvä Jumala, mumisi Rosa, — olen tehnyt suunnattoman virheen, olen saattanut perikatoon sekä Korneliuksen että tulpaanin ja itseni!
— Olen antanut varoituksen, olen herättänyt epäluuloja. Olen nainen vain, nuo miehet voivat liittoutua minua vastaan, ja silloin olen hukassa. Mitäpä minusta olisikaan väliä, mutta kuinka käy silloin Korneliuksen ja tulpaanin!
Hän jäi hetkeksi punnitsemaan.
— Jos menen tuon Boxtelin luo enkä tunnekaan häntä, jos hän ei olekaan Jakob, vaan toinen tulpaaninviljelijä, joka myöskin on kasvattanut mustan tulpaanin, tai jos tulpaanini on ryöstänyt jokin toinen kuin se, jota epäilen, tai Jakob on uskonut sen jonkun toisen huostaan, ja minä en tunnekaan miestä, vaan ainoastaan tulpaanin, — kuinka voin silloin todistaa että tulpaani on minun!
— Ja jos tunnenkin Boxtelin vale-Jakobiksi, ken tietää, miten silloin käy? Meidän kiistellessämme ehtii tulpaani kuihtua! Oi, pyhä neitsyt, ohjaa minua! Kohtaloni on kysymyksessä, ja ken tietää vaikka vanki tänä hetkenä jo eroaisi elämästä!
Ja Rosa jäi hartaana odottamaan taivaalta anomaansa ohjausta.
Silloin alkoi torin toisesta päästä kuulua melua. Sinne riensi ihmisiä joka suunnasta, talojen ovet aukenivat. Rosa yksin pysyi välinpitämättömänä tuon humun keskellä.
— Meidän täytyy palata puheenjohtajan luo, mumisi hän.
— Tehkäämme niin, sanoi lautturi.
He palasivat syrjäkatua pitkin herra van Systensin asunnolle, missä isäntä yhä edelleen kirjoitti selostustaan paraalla kynällään ja kauneimmalla käsialallaan.
Rosa oli kaikkialla matkansa varrella kuullut puhuttavan vain mustasta tulpaanista ja sadantuhannen floriinin palkinnosta. Uutinen kierteli jo kaupunkia.
Rosan ei ollut varsin helppo päästä uudelleen herra van Systensin puheille, mutta mustan tulpaanin mainitseminen vaikutti sentään samalla taikavoimalla kuin edelliselläkin kerralla.
Mutta kun herra van Systens tunsi Rosan, jonka hän arveli olevan heikkomielisen olennon, ellei jotain pahempaa, vihastui hän ja yritti lähettää tytön tiehensä.
Mutta pannen kätensä ristiin, lausui Rosa tuollaisella vakuuttavalla äänensävyllä, joka tunkee sydämeen:
— Taivaan tähden, elkää kieltäytykö minua kuulemasta! Jos ette voisikaan minua auttaa, niin kuulkaa edes mitä minulla on sanottavaa, ettei teidän tarvitsisi kerran Jumalan edessä vastata osallisuudesta rikokseen!
Van Systens polki jalkaa kärsimättömyydestä. Toisen kerran jo Rosa keskeytti tuon selostuksen, jonka erinomaisuuteen hän sekä pormestarina että puutarhayhdistyksen puheenjohtajana pani niin erikoista painoa.
— Mutta selostukseni! huudahti hän. — Selostukseni mustasta tulpaanista!
— Herra, lausui Rosa viattomuuden ja rehellisyyden suomalla lujuudella, — selostuksenne mustasta tulpaanista tulee perustumaan rikoksiin tai erehdyksiin, ellette suostu minua kuulemaan. Rukoilen teitä toimittamaan tuon herra Boxtelin, jonka minä väitän olevan herra Jakob, meidän eteemme, ja vannon Jumalan kautta jättäväni hänelle hänen tulpaaninsa, ellen tunne kukkaa enkä omistajaa.
— Sepä oiva vakuutus! lausui van Systens.
— Mitä tarkoitatte?
— Jos te tuntisittekin vaikka molemmat, niin mitä se todistaisi?
— Mutta, lausui Rosa epätoivon vallassa, — tehän olette rehellinen mies, hyvä herra. Ajatelkaapa sitäkin, jos te annatte palkinnon tuolle miehelle kukasta, joka ei lainkaan ole hänen kasvattamansa ja jonka hän sitä paitsi on varastanut!
Kenties Rosan puhe oli tuntunut herra van Systensistä jonkun verran vakuuttavalta, ja ehkä hän aikoi vastata tyttö raukalle hiukan lempeämmin kuin ennen, mutta silloin kuului kadulta kovaa melua, joka tuntui olevan vain jatkoa sille, jota Rosa jo oli kuullut, vaikkei hän ollut sitä tarkannut eikä antanut sen häiritä kiihkeätä rukoustansa.
Kaikuvat huudot vavahduttivat taloa.
Herra van Systens jäi kuuntelemaan noita huutoja, joita Rosa aluksi ei ollut lainkaan tarkannut, ja joista hän ei nytkään välittänyt sen enempää.
— Mitä tämä merkitsee! huudahti pormestari. — Olisiko se mahdollista!Kuulinko todella oikein!
Ja hän syöksähti etuhuoneeseen, jättäen Rosan työhuoneeseen oman onnensa nojaan.
Etuhuoneeseen tultuaan huudahti van Systens hämmästyksestä, nähdessään porraskäytävän ja eteisen täynnä ihmisiä.
Ihmisjoukon saattamana — tai pikemmin seuraamana — nousi nuori mies, jolla oli yllään vaatimaton sinipunainen hopeakoristeinen samettipuku, ylvään tyynesti puhtauttaan hohtavia valkoisia kiviportaita ylös.
Hänen takanaan kulki kaksi upseeria, toinen kuuluva meriväkeen, toinen ratsuväkeen.
Van Systens antoi raivata itselleen tietä hämmästyneiden palvelijoiden välitse, kumarsi ja heittäytyi melkein maahan tulijan edessä, joka oli kaiken tämän melun aiheena.
— Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän, — teidän ylhäisyytenne minun tykönäni! Ikuinen kunnia on tullut halvan taloni osaksi!
— Rakas herra van Systens, sanoi Vilhelm Oranialainen, kasvoillaan leppeä ilme, jonka piti korvata hymyilyä, — ollen oikea hollantilainen minä rakastan vettä, olutta ja kukkia, yksinpä tuota juustoakin, josta ranskalaiset pitävät niin paljon. Kukista miellyttävät minua tietysti eniten tulpaanit. Leidenissä kuulin kerrottavan, että Haarlemin kaupunki omisti mustan tulpaanin, ja päästyäni varmuuteen siitä, että huhu oli tosi, joskin uskomaton, tulin kuulemaan asiasta lisää puutarhayhdistyksen puheenjohtajalta.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, sanoi van Systens ihastuksissaan, — mikä kunnia yhdistyksellemme, jos sen toiminta miellyttää teidän ylhäisyyttänne!
— Onko tuo kukka täällä? kysyi prinssi, joka epäilemättä jo katui liikaa puhettaan.
— Valitettavasti se ei ole täällä, teidän ylhäisyytenne.
— Missä se on?
— Omistajallaan.
— Kuka on sen omistaja?
— Eräs Dordrechtista kotoisin oleva oiva tulpaaninviljelijä.
— Minkä niminen?
— Hänen nimensä on Boxtel.
— Ja asuntonsa?
— Hän asuu Valkoisen Joutsenen majatalossa. Lähetän häntä noutamaan, ja jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee odottaessaan käydä sisään, on hän kiiruhtava tuomaan tulpaaninsa teidän ylhäisyytenne nähtäväksi.
— Hyvä, lähettäkää häntä noutamaan.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta…
— Mitä sitten?
— Muuan vähäpätöinen seikka.
— Ei mikään tässä maailmassa ole vähäpätöistä.
— Tulpaani on aiheuttanut erään ikävän jutun.
— Millaisen?
— On jo yritetty sitä anastamaan. Tosinhan se onkin sadantuhannen floriinin arvoinen.
— Vai jo todella! Mutta sehän on rikos!
— Niin on, teidän ylhäisyytenne.
— Ja onko rikollisuus todistettavissa?
— Ei, teidän ylhäisyytenne. Tuo syyllinen nainen…
— Vai on syyllinen naishenkilö.
— Niin on. Hän väittää tulpaania omakseen. Hän on paraikaa asunnossani, tuossa oikealla olevassa huoneessa.
— Ja mitä te ajattelette asiasta?
— Arvelen että sadantuhannen floriinin palkinto on houkutellut hänet rikokseen.
— Hän väittää siis tulpaania omakseen?
— Niin, teidän ylhäisyytenne.
— Mitä hän mainitsee todisteeksi?
— Olin juuri ryhtynyt häntä kuulustelemaan, kun teidän ylhäisyytenne saapui.
— Kuulkaamme, mitä hänellä on sanottavaa. Minä olen maan ylin tuomari, minä tutkin ja ratkaisen tuon asian.
— Niin on siis kaipaamani kuningas Salomo löydetty, lausui vanSystens, näyttäen kumartaen tietä.
Prinssi yritti astua huoneeseen hänen ohitsensa, mutta peräytyi äkkiä ja lausui:
— Menkää te edeltä ja nimittäkää minua vain herraksi.
He menivät työhuoneeseen.
Rosa seisoi yhä entisellä paikallaan, nojaten akkunaan ja katsoen ulos puutarhaan.
— Vai friisitär! sanoi prinssi nähdessään Rosan kultakypärin ja punaisen hameen.
Rosa käännähti puhetta kuullessaan, mutta havaitsikaan tuskin prinssiä, joka istuutui huoneen pimeimpään nurkkaan.
Kuten voi käsittää, oli hänen huomionsa kiintynyt tuohon tärkeään henkilöön, joka oli van Systens nimeltään, eikä suinkaan vaatimattomaan muukalaiseen, joka tuli huoneeseen talonisännän jälkeen ja varmaankin oli aivan vähäpätöinen olento.
Vaatimaton muukalainen otti kirjan ja kehotti viittauksella vanSystensiä alkamaan kuulustelun.
Muukalaisen viitattua uudelleen, kävi van Systens myöskin istumaan, ja onnellisena ja ylpeänä hänelle suodusta merkityksestä hän lausui:
— Lapseni, te lupaatte mustaa tulpaania koskevaan asiaan nähden täysin pysyä totuudessa?
— Lupaan.
— No hyvä, esittäkää siis asianne tämän herran kuullen. Hän on puutarhayhdistyksen jäseniä.
— Mutta mitä sanoisinkaan enää sen lisäksi, mitä jo olen sanonut?
— Mitä te siis minulta pyydätte?
— Uudistan äskeisen pyyntöni.
— Minkä sitten?
— Että antaisitte herra Boxtelin tulla tänne tulpaaneineen. Ellei se ole minun, sanon sen rehellisesti. Mutta jos tunnen sen omakseni, vaadin sen takaisin, vaikka olisin pakotettu menemään hänen ylhäisyytensä maaherran eteen todisteineni.
— Teillä on siis todisteita, kaunis lapseni?
— Jumala, joka tuntee rehelliset aikeeni, on suova niitä minulle.
Van Systens katsahti prinssiin, joka kuultuaan Rosan ensi sanat näytti pyrkivän selville siitä, missä oli ennen kuullut tämän lempeän äänen.
Toinen upseereista läksi Boxtelia noutamaan.
Van Systens jatkoi kuulustelua.
— Ja mihin perustuu väitteenne, että te olette tulpaanin oikea omistaja? kysyi hän.
— Siihen yksinkertaiseen seikkaan, että minä olen sen istuttanut ja olen hoitanut sitä omassa huoneessani.
— Huoneessanne, — missä tuo huoneenne on?
— Loewesteinissä.
— Te olette Loewesteinistä?
— Olen Loewesteinin linnan vanginvartijan tytär.
Prinssi teki vähäisen liikkeen, joka merkitsi:
— Niin juuri, nyt muistan sen.
Ja ollen yhä edelleen lukevinaan, hän silmäili Rosaa entistä tarkkaavammin.
— Te pidätte kukista? jatkoi van Systens.
— Pidän kyllä.
— Olette oppinut kukkainviljelijä?
Rosa vaikeni hetkisen. Sitten hän sanoi äänensävyllä, jossa soinnahti sydämen syvyydestä tunkeva rukous:
— Hyvät herrat, minä puhun miehille, joihin voin täysin luottaa, eikö niin?
Van Systens ja prinssi nyökkäsivät molemmat vakuuttavasti.
— No hyvä, siis — minä en ole mikään oppinut kukkainviljelijä, olen vain köyhä kansannainen, friisiläinen talonpoikaistyttö, joka kolme kuukautta sitten ei vielä osannut lukea eikä kirjoittaa. Ei, musta tulpaani ei ole minun keksintöni.
— Mutta kenenkäs sitten?
— Erään Loewesteinissä säilytettävän vanki raukan.
— Loewesteinin vangin? kysyi prinssi.
Kuullessaan tuon äänen Rosa vavahti vuorostaan.
— Siis valtiollisen vangin, sillä Loewesteinissä ei ole muita vankeja, lisäsi prinssi.
Sitten hän jatkoi tai oli jatkavinaan lukuansa.
— Niin kyllä, mumisi Rosa vavisten, — hän on valtiollinen vanki.
Van Systens kalpeni, kuullessaan tuollaisen tunnustuksen lausuttavan sellaisen todistajan kuullen.
— Jatkakaa, sanoi Vilhelm tyynesti puutarhayhdistyksen puheenjohtajalle.
— Oi herra, sanoi Rosa, kääntyen hänen puoleensa, jota piti varsinaisena tuomarinansa, — puheeni on sisältävä arveluttavan syytöksen minua itseäni vastaan.
— Niin kyllä, sanoi van Systens, — Loewesteinin vankien tulee viettää päivänsä yksinäisyydessä.
— Voi herra…
— Ja päättäen sanoistanne te olette käyttänyt hyväksenne asemaanne vanginvartijan tyttärenä, viljelläksenne kukkia yhdessä erään vangin kanssa.
— Kyllä, sopersi Rosa poissa suunniltaan. — Minun täytyy tunnustaa että tapasin häntä joka päivä.
— Onneton tyttö! huudahti van Systens.
Huomatessaan Rosan kauhistuksen ja van Systensin kalpeuden, prinssi kohotti päätänsä.
— Tuon asian tutkiminen ei kuulu puutarhayhdistyksen jäsenille, lausui hän lyhyeen, pontevaan tapaansa. — Heidän ei tarvitse välittää muusta kuin mustasta tulpaanista, valtiolliset rikokset eivät koske heihin. Jatkakaa, neiti, jatkakaa!
Van Systens tulkitsi ilmehikkäällä katseella tulpaanein kiitokset puutarhayhdistyksen uudelle jäsenelle.
Muukalaisen sanojen rohkaisemana Rosa nyt kertoi kaikesta, mitä kolmen kuukauden aikana oli tapahtunut, kaikista toimenpiteistään ja kärsimyksistään. Hän kertoi kuinka säälimätön Gryphus oli ollut, kuinka tuikeata tuskaa hän oli tuottanut vangille tuhoamalla ensi sipulin, mitkä varovaisuuskeinot olivat olleet tarpeen toisen sipulin pelastamiseksi, kuinka kärsivällinen vanki oli ollut, kuinka levoton heidän ollessaan erotetut, — kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään, kun ei enää saanut tietoja tulpaanistaan. Hän kuvasi edelleen vangin iloa nähdessään hänet jälleen, heidän molempain epätoivoa, kun kävi ilmi että tulpaani oli varastettu, juuri kukkaan puhjettuaan.
Rosan esityksessä ilmeni niin voimakas totuuden sävy, ettei se voinut olla vaikuttamatta van Systensiin, joskaan prinssissä ei ollut havaittavissa mitään myötätunnon merkkejä.
— Mutta, virkahti hän, — siitähän ei ole vielä kauan, kun te tutustuitte tuohon vankiin.
Rosa silmäili hämmästyneenä muukalaista, joka vetäytyi varjoon, ikäänkuin hänen katsettaan paeten.
— Miksi niin arvelette? kysyi hän.
— Koska vanginvartija Gryphus ja hänen tyttärensä vasta neljä kuukautta sitten muuttivat Loewesteiniin.
— Se on kyllä totta.
— Ellette kenties taivuttanut isäänne tuohon muuttoon, voidaksenne seurata jotain vankia, joka siirrettiin Haagista Loewesteiniin.
— Hyvä herra…, äännähti Rosa punehtuen.
— Jatkakaa, sanoi Vilhelm.
— Tunnustan tunteneeni tuon vangin jo Haagissa.
— Mikä onnellinen vanki! lausui Vilhelm hymyillen.
Upseeri, joka oli lähetetty Boxtelia noutamaan, palasi samassa ja ilmoitti noudettavan saapuneen tulpaaneineen.
Tuskin oli Boxtelin tulosta ilmoitettu, kun hän jo itse saapui van Systensin vierashuoneeseen, mukanaan kaksi miestä, jotka kantoivat arkussa kallisarvoista taakkaa ja asettivat sen pöydälle.
Saatuaan asiasta tiedon prinssi läksi työhuoneesta vierashuoneeseen, ihaili kukkaa vaieten ja palasi yhtä äänetönnä pimeään nurkkaan, minne oli asettanut nojatuolinsa.
Vavisten, kalpeana, tuskan vallassa odotti Rosa kehotusta tulla vuorostansa katsomaan.
Hän kuuli Boxtelin äänen.
— Hän se on! huudahti hän.
Prinssi kutsui häntä viittauksella vierashuoneen puoliavoimelle ovelle katsomaan.
— Se on minun tulpaanini, huudahti Rosa, — se se on, tunnen sen. OiKornelius parkani!
Ja hän suli kyyneliin.
Prinssi nousi paikaltaan ja meni ovelle, mihin jäi hetkeksi seisomaan kirkkaaseen valaistukseen.
Rosan katse kiintyi häneen. Hän kävi entistä varmemmaksi siitä, että oli joskus ennen nähnyt tämän muukalaisen.
— Herra Boxtel, sanoi prinssi, — tulkaapa tänne!
Riemastuneena kiiruhti Boxtel lähemmäksi ja havaitsi seisovansa VilhelmOranialaisen edessä.
— Hänen ylhäisyytensä! huudahti hän peräytyen.
— Hänen ylhäisyytensä! toisti Rosa huumaantuneena.
Kuullessaan Rosan huudahduksen Boxtel käännähti häntä kohden.
Tuo näky saattoi Boxtelin koko ruumiin vavahtamaan, kuin hän olisi koskenut Voltan sähköpatsaaseen.
— Kas, mumisi prinssi itsekseen, — hän on levoton.
Mutta tehtyään voimakkaan tahdonponnistuksen Boxtel jo oli tyyntynyt.
— Herra Boxtel, lausui Vilhelm, — te näytte keksineen keinon kehittää mustia tulpaaneja.
— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Boxtel äänellä, jossa ilmeni hiukan levottomuutta.
Tosinhan tuo levottomuus myöskin voi olla vain Vilhelmin läsnäolon aiheuttamaa mielenliikutusta.
— Mutta, jatkoi prinssi, — tässä näette nuoren tytön, joka väittää samaa itsestään.
Boxtel hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
Vilhelm seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä huomattavalla mielenkiinnolla.
— Siis ette tunne tätä nuorta tyttöä? kysyi prinssi.
— En, teidän ylhäisyytenne.
— Ja te, neiti, ettekö te tunne herra Boxtelia?
— En, en tunne herra Boxtelia, mutta kyllä herra Jakobin.
— Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan että tämä herra, joka täällä nimittää itseään IsakBoxteliksi, Loewesteinissä käytti nimeä Jakob.
— Mitä te tuohon sanotte, herra Boxtel?
— Sanon että tuo tyttö valhettelee, teidän ylhäisyytenne.
— Te kiellätte koskaan olleenne Loewesteinissä?
Boxtel epäröi hetken. Mutta prinssin läpitunkeva katse, joka ankaran tutkivana oli häneen kiintynyt, esti häntä valhettelemasta.
— En voi kieltää olleeni Loewesteinissä, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — mutta kiellän varastaneeni tulpaanin.
— Te olette varastanut sen minulta, ja minun omasta huoneestani! huudahti Rosa, inhon sävy äänessään.
— Sen kiellän.
— Kiellättekö seuranneenne minua puutarhaan sinä päivänä, jolloin minä muokkailin sarkaa, johon aioin istuttaa sipulini? Kiellättekö seuranneenne minua sinne myöskin tuona toisena päivänä, jolloin olin istuttavinani sipulin sinne? Ettekö tuona iltana, lähdettyäni pois, kiiruhtanut lavalle, josta toivoitte löytävänne sipulin? Ettekö kaivanut maata käsillänne, vaikka turhaan, Jumalan kiitos, sillä istuttamistemppu oli vain keksitty teidän aikeittenne ilmisaamiseksi. Kiellättekö tämän kaiken?
Boxtelia ei haluttanut vastata noihin moniin kysymyksiin. Ryhtymättä ollenkaan sanasotaan Rosan kanssa hän lausui kääntyen prinssin puoleen:
— Kaksikymmentä vuotta olen viljellyt tulpaaneja Dordrechtissa, ja olen voittanut jonkun verran mainettakin tällä alalla, — eräs kehittämäni laji on saavuttanut kuuluisan nimen. Olen omistanut sen Portugalin kuninkaalle. Tahdon nyt totuudenmukaisesti esittää puheenaolevan tulpaanin vaiheet. Tämä nuori tyttö tiesi että minun oli onnistunut kasvattaa musta tulpaani, ja yksissä tuumin erään rakastajan kanssa, joka hänellä oli Loewesteinin linnassa, hän päätti saattaa minut turmioon anastamalla tuon sadantuhannen floriinin palkinnon, jonka teidän ylhäisyytenne oikeudentuntoon luottaen toivon voittavani.
— Oi! huudahti Rosa, vihasta poissa suunniltaan.
— Hiljaa! lausui prinssi.
Kääntyen sitten Boxtelin puoleen, hän kysyi:
— Kuka on tuo vanki, jonka sanotte olevan tämän tytön rakastajan?
Rosa oli menettää tajuntansa, sillä prinssin määräyksen mukaan oli tuota vankia vaarallisena rikollisena vartioitava erityisen tarkasti.
Boxtel oli siis peräti mielissään tuosta kysymyksestä.
— Kukako tuo vanki on? toisti hän.
— Niin.
— Tuo vanki, teidän ylhäisyytenne, on mies, jonka pelkkä nimi riittää osottamaan, missä määrin hänen rehellisyyteensä voi luottaa. Hän on tehnyt itsensä syypääksi valtiopetokseen ja oli tuomittu kuolemaan.
— Ja mikä on hänen nimensä?
Rosa kätki epätoivoisella liikkeellä kasvot käsiinsä.
— Hänen nimensä on Kornelius van Baerle, ja hän on tuon konnanKornelius de Wittin kummipoika.
Prinssi vavahti. Hänen kylmässä katseessaan välähti salama, sitten levisi kuolontyyneys hänen liikkumattomille kasvoillensa.
Hän meni Rosan luo ja kehotti häntä sormenliikkeellä poistamaan kädet kasvoiltaan.
Rosa totteli kuten henkilö, joka on magneettisen voiman alaisena.
— Voidaksenne seurata tuota miestä te siis tulitte Leideniin pyytämään minulta isällenne uuden paikan.
Rosa painoi päänsä alas ja vaipui hervotonna kokoon mumisten:
— Niin, teidän ylhäisyytenne.
— Jatkakaa, lausui prinssi Boxtelille.
— Minulla ei ole enää mitään lisättävää, sanoi tämä, — teidän ylhäisyytenne tietää nyt kaikki. Muuan seikka on tosin vielä, jota en tahtonut mainita, ettei tämän nuoren tytön olisi tarvinnut hävetä kiittämättömyyttään. Minä menin Loewesteiniin siksi, että minulla oli siellä asioita toimitettavana. Siellä tutustuin Gryphus vanhukseen. Ihastuin hänen tyttäreensä ja pyysin häntä vaimokseni, ja koska en ole rikas, tulin olleeksi niin varomaton, että ilmaisin hänelle toiveeni voittaa satatuhatta floriinia, ja osottaakseni ettei toivoni ollut perusteeton, näytin hänelle mustan tulpaanini. Kun hänen rakastajansa, kääntääksensä epäluulot pois itsestänsä, oli Dordrechtissa salavehkeilynsä ohella näön vuoksi harjoittanut tulpaaninviljelystä, liittoutuivat nyt nuo molemmat saattaaksensa minut perikatoon.
— Päivää ennen kuin tulpaani puhkesi kukkaan otti tämä nuori tyttö sen asunnostani ja vei omaan huoneeseensa, mistä minun onnistui saada se takaisin samana hetkenä, jolloin hän aikoi lähettää sanansaattajan ilmoittamaan puutarhayhdistyksen jäsenille, että hän oli kasvattanut suuren mustan tulpaanin. Mutta hän ei sittenkään luopunut tuumastansa. Epäilemättä hän on niiden muutamien tuntien kuluessa, jolloin kukka oli hänen huoneessansa, näyttänyt sen joillekin henkilöille, joiden todistukseen aikoo vedota. Mutta onneksi teidän ylhäisyytenne nyt tietää arvostella tätä juonittelijaa ja hänen todistajiaan heidän ansionsa mukaisesti.
— Oi Jumalani, Jumalani, kuinka katalaa! vaikeroi Rosa kyynelten vallassa ja heittäytyi maaherran jalkojen juureen. Pitäen häntä syyllisenä, mutta säälien hänen ääretöntä tuskaansa, lausui tämä:
— Te olette tehnyt pahoin, ja teidän rakastajanne saa rangaistuksen siitä, että on houkutellut teidät rikokseen. Te olette niin nuori ja näytätte niin rehelliseltä, että minun täytyy otaksua että hän on keksinyt tämän ilkityön, ettekä te.
— Teidän ylhäisyytenne, huudahti Rosa, — Kornelius ei ole rikollinen!
Vilhelm teki äkillisen liikkeen.
— Tarkoitatte ettei hän ole kehottanut teitä tuohon rikokseen, eikö niin?
— Minä tarkoitan, teidän ylhäisyytenne, ettei Kornelius ole enempää vikapää siihen rikokseen, josta häntä nyt syytetään, kuin tuohon edelliseenkään.
— Edelliseen, — tiedättekö sitten mikä tuo edellinen rikos oli?Tiedättekö mistä hän oli syytteessä ja tuomittiin? Siitä että oliKornelius de Wittin rikostoverina säilyttänyt hallinnonjohtajan Jan deWittin markiisi Louvois'lta saamat kirjeet.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, hän ei tiennyt säilyttävänsä noita kirjeitä, hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Jos niin olisi ollut, olisi hän sanonut sen minulle. Olisiko tuo sydän, puhdas kuin timantti, salannut minulta mitään? Ei, ei, teidän ylhäisyytenne, toistan sen vihannekin uhalla, Kornelius ei ole enempää syypää toiseen rikokseen kuin toiseenkaan. Oi jospa teidän ylhäisyytenne tuntisi minun Korneliukseni!
— Kyllähän de Wittit tunnetaan! huudahti Boxtel. — Hänen ylhäisyytensä tuntee tuon rikollisen liiankin hyvin, koska on jo kerran vapahtanut hänet kuolemasta.
— Hiljaa! sanoi prinssi. — Kuten jo sanoin, ei puutarhayhdistyksen jäsenten asia ole ryhtyä arvostelemaan valtiollisia asioita.
Rypistäen kulmiansa lausui hän sitten:
— Mutta mitä tulpaaniin tulee, niin olkaa levollinen, herra Boxtel, teille tulee tapahtumaan oikeus.
Boxtel kumarsi, sydän riemua tulvillaan, ja sai vastaanottaa puheenjohtaja van Systensin onnittelut.
— Ja te, nuori tyttö, jatkoi Vilhelm Oranialainen, — olette ollut tekemäisillänne rikoksen. Minä en rankaise teitä siitä, vaan todellinen syyllinen saa maksaa molempain puolesta. Mies, jolla on nimi sellainen kuin hänellä, voi tehdä itsensä syypääksi salavehkeilyyn, vaikkapa valtiopetokseenkin, — mutta varastaa hän ei saa!
— Varastaa, huusi Rosa, — varastaa! Varokaa, teidän ylhäisyytenne! Hän kuolisi, jos saisi kuulla sananne, ne surmaisivat hänet varmemmin kuin teloittajan miekka Buitenhofissa. Jos varkaus on tapahtunut, niin vannon että sen on tehnyt tämä mies!
— Todistakaa se! lausui Boxtel kylmähkösti.
— No hyvä, sen minä teenkin. Jumalan avulla olen sen todistava! lausui friisitär tarmokkaasti.
Kääntyen sitten Boxtelin puoleen kysyi hän:
— Tulpaani oli teidän omanne?
— Niin oli.
— Montako sipulia sillä oli?
Boxtel epäröi hetken, mutta hän käsitti, ettei tyttö olisi tehnyt tuota kysymystä, jos ainoastaan nuo kaksi sipulia, joista oli puhuttu, olisivat olleet olemassa.
— Kolme, vastasi hän.
— Miten noiden sipulien on käynyt? kysyi Rosa.
— Miten niiden on käynyt? Ensimäinen ei itänyt, toisesta kehkeytyi musta tulpaani…
— Entä kolmas?
— Kolmas?
— Niin, kolmas, — missä se on?
— Se on minulla kotonani, sanoi Boxtel hämillään.
— Missä sitten, Loewesteinissäkö vai Dordrechtissa?
— Dordrechtissa, vastasi Boxtel.
— Te valhettelette! huusi Rosa. — Teidän ylhäisyytenne, lisäsi hän, kääntyen prinssin puoleen, — minulta saatte kuulla todellisen kertomuksen noiden sipulien vaiheista. Ensimäisen murskasi isäni rikki vangin huoneessa, ja sen tietää tämä mies varsin hyvin, sillä hän toivoi voivansa anastaa sen, ja nähdessään toiveensa pettyneen hän oli joutua epäsopuun isäni kanssa, joka oli siihen syypää. Toisesta kasvoi minun hoidossani musta tulpaani, ja kolmas, viimeinen, — hän veti sen esiin poveltansa —, kolmas on tässä, samassa paperissa, johon se oli yhdessä toisten kanssa käärittynä sinä hetkenä, jolloin Kornelius van Baerle mestauslavalle lähtiessään uskoi minulle kaikki kolme. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne, katsokaa!
Ja Rosa otti sipulin esiin paperista, johon se oli ollut käärittynä, ja ojensi sen prinssille, joka otti sen käteensä ja tarkasteli sitä.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, eikö tämä tyttö ole voinut varastaa sitä kuten tulpaaninkin, sopersi Boxtel, kauhistuneena nähdessään millä huolellisuudella prinssi tarkasti sipulia ja ennen kaikkea millä mielenkiinnolla Rosa luki jotakin käteensä jääneestä paperista.
Äkkiä nuoren tytön silmät välähtivät, huohottaen hän luki uudelleen tuon salaperäisen paperin, huuto tunki esiin hänen rinnastansa ja hän ojensi paperin prinssille lausuen:
— Lukekaa, teidän ylhäisyytenne, taivaan nimessä, lukekaa!
Vilhelm ojensi kolmannen sipulin herra van Systensille, otti paperin ja luki.
Tuskin oli hän luonut katseen paperiin, kun hän horjahti, hänen kätensä vapisi kuin se olisi ollut pudottamaisillaan paperin, hänen katseensa sai tuikean tuskan ja säälin ilmeen.
Tuo paperi, jonka Rosa oli hänelle ojentanut, oli raamatunlehti, jonkaKornelius de Witt oli lähettänyt Craeken, veljensä palvelijan mukanaDordrechtiin, pyytääkseen Kornelius van Baerleä polttamaanhallinnonjohtajan Louvois'lta saamat kirjeet.
Tuo pyyntö, kuten muistettaneen, oli lausuttu näillä sanoin:
»Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut rakkaassa muistossa!
20. p. elokuuta 1672.
Kornelius de Witt.»
Tuo lehtinen todisti samalla että van Baerle oli syytön ja että hän oli tulpaaninsipulien oikea omistaja.
Rosa ja maaherra loivat katseen toisiinsa.
Rosan katse lausui: — Nyt näette sen itse! — ja maaherran: — Vaikene ja odota!
Maaherran otsaan oli kohonnut kylmä hiki, ja hän pyyhkäisi pois ohimolta poskelle valuvan pisaran. Hän taittoi paperin hitaasti kokoon, ja hänen katseensa todisti hänen ajatuksensa vaipuneen tuohon pohjattomaan, toivottomaan kuiluun, jonka nimenä on katumus ja häpeäntunto.
Kohottaen sitten vaivoin päätänsä hän lausui:
— Menkää, herra Boxtel! Oikeus tulee tapahtumaan, kuten olen luvannut.
Sitten hän kääntyi puheenjohtajan puoleen lausuen:
— Te, rakas herra van Systens. pidätte täällä tämän nuoren tytön ja tulpaanin. Jääkää hyvästi!
Kaikki kumarsivat, ja suosionosotusten raikuessa poistui prinssi, katse maahan luotuna.
Mieli hämmennyksissä palasi Boxtel Valkoisen Joutsenen majataloon. Tuo lehtinen, jonka Vilhelm oli ottanut vastaan Rosan kädestä, lukenut, kääntänyt kokoon ja pannut niin huolellisesti taskuunsa, teki hänet levottomaksi.
Rosa lähestyi tulpaania, suuteli hartaasti sen lehteä ja uskoi itsensäJumalan huomaan mumisten:
— Jumalani, tiesitkö sinä, minkä takia kiltin Korneliukseni piti opettaa minut lukemaan?
Kyllä, Jumala tiesi sen, sillä hän rankaisee ja palkitsee itsekutakin hänen ansioittensa mukaan.
Kertomiemme tapahtumain aikana onneton van Baerle kärsi tyrmässänsä Loewesteinin linnassa kaikkea mitä vain vanki voi kärsiä, kun hänen vartijansa on tehnyt varman päätöksen ruveta hänen teloittajaksensa.
Kun ei Gryphus saanut mitään tietoja Rosasta eikä Jakobista, tuli hän vakuutetuksi, että häntä kohdannut onnettomuus oli paholaisen työtä, ja että tohtori Kornelius van Baerle oli paholaisen maallinen edustaja.
Näin ollen tapahtui, että hän eräänä aamuna — kolmantena Jakobin ja Rosan lähdettyä — tuli Korneliuksen huoneeseen vielä tavallista raivostuneempana.
Kyynärpäät akkunalautaan nojattuina, pää kätten varassa, katse suunnattuna kohden sumuista taivaanrantaa, missä Dordrechtin myllyt pyörittelivät siipiänsä, hengitti Kornelius raitista ilmaa, pidättääkseen kyyneleensä ja estääkseen filosofiaansa haihtumasta kuiviin.
Kyyhkyset olivat yhä vielä olemassa, mutta toivo puuttui, tulevaisuus puuttui.
Rosaa vartioitiin, niin ettei hän päässyt tulemaan. Voisikohan hän edes kirjoittaa, ja jos niin olisikin, voisiko hän toimittaa kirjeensä Korneliukselle?
Ei. Edellisinä päivinä oli Gryphuksen silmissä kuvastunut sellainen raivo ja kiukku, ettei hänen valppautensa varmaankaan hetkeksikään laimennut, ja eikö Rosalla ollut pahempaakin kestettävänä kuin yksinäisyys ja kaipaus? Eikö tuo raaka, vallanhimoinen mies rankaisisi tytärtään kuten isät kreikkalaisissa näytelmissä! Eikö viina, noustuaan tuon juomarin päähän, soisi hänen käsivarrelleen, jonka Kornelius kovaksi onneksi oli niin taitavasti asettanut paikoilleen, kahden kepillä varustetun käden voimia?
Tuo ajatus, että Rosaa kenties rääkättiin, saattoi Korneliuksen pois suunniltaan. Silloin hän tunsi voimattomuutensa, mitättömyytensä. Silloin hän mietiskeli, tekikö Jumala oikein, lähettäessään niin paljon onnettomuutta kahdelle viattomalle olennolle. Ja noina hetkinä hän tunsi luottamuksensa Jumalaan horjuvan. Onnettomuus ei lisää uskoa.
Van Baerle oli myöskin ajatellut kirjoittaa Rosalle. Mutta missä Rosa oli?
Hän oli myös tuuminut kirjoittaa Haagiin, estääkseen Gryphusta ilmiannoillaan tuottamasta hänelle uutta onnettomuutta. Mutta kuinka se olisi voinut tapahtua? Gryphus oli ottanut häneltä pois kynät ja paperin. Mutta vaikkei niin olisikaan ollut, ei Gryphus tietenkään olisi liioin ottanut huolehtiakseen hänen kirjeidensä lähettämisestä.
Kornelius punnitsi uudelleen ja yhä uudelleen mielessään kaikkia noita viheliäisiä juonia, joita vangit tapaavat käyttää.
Hän mietti myöskin pakoa, nyt kun hän ei enää saanut nähdä Rosaa. Mutta kuta enemmän hän sitä mietti, sen mahdottomammalta se hänestä tuntui. Hän oli noita valioluonteita, jotka kammovat kaikkea alhaista ja mieluummin jättävät suotuisan tilaisuuden käyttämättä kuin turvautuvat siveellisesti ala-arvoisiin keinoihin, joiden avulla keskinkertaiset ihmiset edistyvät ja saavuttavat tarkoitusperänsä.
— Kuinka voisi minun onnistua paeta Loewesteinistä, mietti Kornelius, — joskin herra Grotius täältä pakeni. Tuon paon jälkeen on täällä ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Akkunoissa on vahvat ristikot, ovet ovat kahden-, jopa kolmenkertaisia, vahdit kymmenin verroin valppaampia kuin noihin aikoihin.
— Paitsi ristikkoakkunoita, kaksinkertaisia ovia, valppaita vahteja on minulla vieläkin muuan este, — Gryphus, jonka katse on sitäkin tarkempi, koska viha on sitä teroittamassa.
— Sen lisäksi eräs seikka lamauttaa tarmoni, — nimittäin se, etten saa tavata Rosaa. Joskin käyttäisin kymmenen vuotta elämästäni valmistaakseni viilan, millä sahata poikki ristikon tangot, punoakseni köysiä, joilla laskeutuisin akkunasta alas, kiinnittääkseni hartioihini siivet, millä Daidaloksen tavoin lentäisin täältä tieheni, — niin tuo kaikki olisi turhaa, sillä minua vainoaa kova onni. Viila tylsyisi, köysi katkeaisi, siipeni sulaisivat auringossa. Minut saavuttaisi tuskallinen kuolema. Ruumiini otettaisiin maasta jalkapuolena, käsipuolena, rammaksi lyyhistyneenä. Minut asetettaisiin Haagin museoon rinnan Vilhelm Oranialaisen verisen takin ja Stavesenin merilehmän kanssa, ja yrityksestäni ei olisi muuta seurausta kuin että se tuottaisi minulle kunnian päästä Hollannin nähtävyyksien joukkoon.
— Mutta tiedän toisen, paremman keinon päästä täältä. Olen menettänyt kärsivällisyyteni, menetettyäni ilon seurustella Rosan kanssa ja varsinkin menetettyäni tulpaanini. Epäilemättä Gryphus jonakin päivänä tuntuvasti loukkaa turhamaisuuttani, uhkaa rakkauttani tai henkeäni. Siitä saakka kuin jouduin vankeuteen, on minua vaivannut omituinen itsepintainen voimantunne, joka pyrkii purkaantumaan. Tunnen riidan- ja tappelunhalua, käsittämätöntä tarvetta käydä nyrkkisille. Isken siis kiinni tuon vanhan konnan kurkkuun ja kuristan hänet kuoliaaksi!
Noiden viime sanojen jälkeen Kornelius pysähtyi hetkeksi, katse tuijottavana, huulet yhteenpuristettuina.
Hänen mielessään kyti muuan miellyttävä tuuma.
— No niin, jatkoi hän, — kun olen surmannut Gryphuksen, miksi en silloin ottaisi hänen avaimiansa? Laskeudun sitten rauhallisesti portaita alas, ikäänkuin olisin suorittanut mitä ylevimmän teon. Sitten menen hakemaan Rosaa hänen huoneestansa. Kerron hänelle mitä olen tehnyt, ja me hyppäämme yhdessä Waaliin.
— Olen varma, että voin Rosan kanssa uida virran poikki.
— Mutta hyvä Jumala, tuo Gryphushan on Rosan isä! Kuinka kiintynyt Rosa minuun lieneekin, ei hän ikinä tule hyväksymään sitä, että olen surmannut hänen isänsä, niin raaka ja ilkeä kuin hän onkin. Siis seuraa selvityksiä, sananvaihto, ja sen lähetessä loppuaan tulee jokin vanginvartija tai ovenvartija, joka on tavannut Gryphuksen kuoleman kourissa tai kuoliaaksi kuristettuna, ja hän laskee kätensä olalleni. Sitten joudun jälleen Buitenhofin mestauslavalle ja näen jälleen tuon inhottavan miekan välkähtävän, ja tällä kertaa se ei pysähdykään keskellä tietä, vaan niskani saa tutustua siihen. Siis emme ajattele tuota keinoa, Kornelius ystäväni, se on huono keino!
— Mutta mikä minulle sitten tulee neuvoksi, ja kuinka löytäisin jälleen Rosan?
Tuollaisia ajatuksia liikkui Korneliuksen mielessä sinä hetkenä, jolloin lukija tapasi hänet akkunaansa nojaamassa, kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Rosa oli niin äkkiä eronnut isästänsä.
Samassa tuli Gryphus sisään.
Hänellä oli suunnaton keppi kädessään, hänen silmänsä säihkyivät uhkaavasti, hänen huulensa vetääntyivät ilkeään hymyyn, hän horjahteli arveluttavasti, ja koko hänen vaitelias olentonsa todisti pahansuopuutta.
Kornelius, joka pakosta oli käynyt kärsivälliseksi, ja jolle järkikin suositteli tuota samaa kärsivällisyyttä, ei edes käännähtänytkään kuullessaan Gryphuksen tulevan sisään, sillä hän kuuli kyllä, ken tulija oli, ja tiesi liiankin hyvin ettei Rosa saapunut hänen seurassaan.
Ei mikään ole niin vastenmielistä ihmisistä, jotka ovat vihan vimmoissa, kuin välinpitämättömyys niiden puolelta, joihin tuo viha kohdistuu Mikä vahinko, jos voimanponnistus menisikin hukkaan! Mieli hehkuu, veri kuohuu, tunteenpurkaus on välttämätön! Kun kunnon konna on kiihdyttänyt ilkeytensä äärimmilleen, täytyy hänen ainakin saada antaa oiva isku jollekin.
Nähdessään ettei Kornelius liikahtanutkaan, Gryphus koetti tarmokkaalla rykäisyllä herättää hänet ajatuksistaan.
Kornelius hyräili hiljaa itsekseen surullista, mutta viehkeätä»Kukkasten laulua»:
»Me luotuja olemme tulesta maanJa ruskosta päivän ja kasteesta yön.Ja hengähdys ilmojen elon meill' tuo,Meille maaemo runsaita nesteitä suo.»
»Meitä lempien ihminen säälimätönElonlankamme hentosen taittaa.Ja kuihtumus maallinen palkkamme on,Mutta lohtumme kukkeus uus', verraton!»
Laulu, jonka vienon surumielistä sävyä tyyni, lempeä sävel vahvisti, saattoi Gryphuksen pois suunniltaan. Hän iski keppinsä lattiaan huutaen:
— Hyvä herra laulaja, ettekö sitten kuule, että minä olen täällä?
Kornelius käännähti.
— Hyvää huomenta! lausui hän.
Ja hän jatkoi lauluaan:
»Meitä kotomme iäinen kutsuelee,Sinne sielumme riemuiten entää,Sulotuoksuna kohoten tomusta maan,Eloon uuteen, min taivas suo tarhoissaan.»
— Kirottu noita, luulen että teet minusta pilkkaa! huusi Gryphus.
Mennen sitten vankia lähemmäksi hän jatkoi:
— Etkö sitten näe, että minulla on välikappale, jolla voin sinut lannistaa ja pakottaa tunnustamaan rikoksesi?
— Oletteko te hullu, rakas herra Gryphus? kysyi Kornelius kääntyen häneen päin.
Ja nähdessään vartijansa kiihtyneet kasvot, hehkuvat silmät, vaahdossa olevan suun lausui hän:
— Paholainen sentään! Näyttää siltä kuin olisi pahempikin kysymyksessä kuin hulluus! Ollaan raivostuneena, vai mitä?
Gryphus pyöritti keppiään hänen edessään.
Liikahtamatta paikaltaan pani Kornelius käsivartensa ristiin ja lausui:
— Mutta, herra Gryphus, tehän tunnutte uhkailevan minua.
— Niin kyllä, uhkailen sinua! huusi vanginvartija.
— Ja millä sitten?
— Katsopas, mitä minulla on kädessäni!
— Luullakseni se on keppi, sanoi Kornelius tyynesti, — vieläpä varsin iso keppi. Mutta en voi uskoa teidän aikovan uhata minua sillä!
— Miksikä en sillä uhkaisi?
— Siksi että vanginvartijaa, joka lyö vankia, odottaa kahtalainenkin rangaistus. Toinen on mainittu Loewesteinin vankilan ohjesääntöjen IX:ssä pykälässä, joka on näin kuuluva:
»Jos päällysmies, vanginvartija tai ovenvartija satuttaa kätensä vankiin, erotettakoon hän toimestansa.»
— Kätensä! sanoi Gryphus vihan vimmoissa. — Niin kyllä, — mutta minullahan on keppi. Kepistä ei ohjesäännöissä puhuta mitään.
— Toinen rangaistus, jatkoi Kornelius, — ei ole mainittu ohjesäännöissä, vaan sen mainitsee raamattu näillä sanoin:
»Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»
»Joka kepillä toiseen koskee, se kepillä piestään.»
Gryphus, jota Korneliuksen tyyni ja mahtipontinen puhetapa raivostutti yhä enemmän, kohotti keppinsä ilmaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä heittäytyi Kornelius hänen kimppuunsa, riisti kepin hänen käsistänsä ja pisti sen kainaloonsa. Gryphus ulvoi vihasta.
— Kas niin, ystäväni, sanoi Kornelius, — elkää hukatko paikkaanne!
— Voi sinua noitaa, karjui Gryphus. — Mutta tiedän toisen keinon, millä sinut lannistaa!
— Hyvä on.
— Näet että käteni on tyhjä.
— Näen kyllä, ja se ilahduttaa minua.
— Tiedät ettei tavallisesti ole niin, kun aamuisin tulen luoksesi.
— Se on totta. Tavallisesti tuotte minulle huonointa lientä mitä voi kuvailla. Siis ei sen puuttuminen ole minulle mikään rangaistus. Minä syön ainoastaan leipää, ja mitä pahempaa se sinusta on, Gryphus, sen parempaa se on minusta.
— Onko se sinusta sen parempaa?
— On.
—. Ja minkätähden?
— Syy on aivan yksinkertainen.
— Sano se siis!
— Varsin kernaasti. Tiedän että antaessasi minulle huonoa leipää luulet tuottavasi minulle kärsimystä.
— Myönnän kyllä etten ole sitä tuonut tuottaakseni iloa sellaiselle heittiölle kuin sinä.
— No niin! Mutta koska minä olen noita, kuten tiedät, muutan huonon leipäsi erinomaisen maukkaaksi leiväksi, josta pidän enemmän kuin mitä hienoimmista leivoksista, ja siten huvini on kaksinkertainen, kun saan syödä mieleni mukaista ruokaa ja samalla tuottaa sinulle ääretöntä harmia.
Gryphus päästi raivon ulvahduksen.
— Siis tunnustat olevasi noita, sanoi hän.
— Olenpa niinkin, toden totta. En myönnä sitä muille, sillä voisin joutua polttoroviolle kuten Gaufredy tai Urbain Grandier. Mutta miksikä en sitä myöntäisi kahden kesken ollessamme!
— Hyvä, hyvä, sanoi Gryphus. — Mutta jos noita voi muuttaa hapanleivän vehnäleiväksi, niin eikö hän sentään kuole nälkään, jos hänellä ei ole leipää ollenkaan?
— Mitä sanottekaan!
— No hyvä, en tuo sinulle leipää ollenkaan, niin saamme nähdä kuinka sinun on käynyt viikkokauden kuluttua.
Kornelius kalpeni.
— Alamme jo tänään, jatkoi Gryphus. — Koska olet noita, niin voit muuttaa huonekalusi leiväksi. Minä puolestani voitan joka päivä kahdeksantoista äyriä, jotka saan ruuastasi.
— Mutta sehän on murhaamista! tuli Kornelius huudahtaneeksi käsitettävän kauhun vallassa, jonka hänessä herätti tuo hirmuinen kuolintapa.
— Oivallista, jatkoi Gryphus pilaansa, — oivallista! Koska kerran olet noita, niin pysyt kaikesta huolimatta hengissä.
Kornelius pyrki myöskin puhumaan edelliseen huolettomaan tapaansa ja lausui olkapäitään kohauttaen:
— Etkö nähnyt, kuinka minä kutsuin tänne Dordrechtin kyyhkyset?
— Mitä sitten?
— Kyyhkyspaisti on varsin hyvää ruokaa. Jos syö kyyhkysen päivässä, ei minun nähdäkseni pitäisi kuolla nälkään.
— Ja mistä saat tulta?
— Tulta! Tiedäthän että olen liitossa paholaisen kanssa. Luuletko paholaisen jättävän minut ilman tulta, tuota lempiainettaan?
— Vahvimmankin ihmisen on mahdoton elää pelkillä kyyhkysillä. Siitä on lyöty vetoakin, mutta vedonlyöjät ovat luopuneet yrityksestään.
— No hyvä, sanoi Kornelius. — Jos niin on, niin saatuani kylläni kyyhkysistä kutsun luokseni Waalin ja Maasin kalat.
Gryphuksen silmät suurenivat pelästyksestä.
— Pidän varsin paljon kaloista, jatkoi Kornelius, — mutta sinä et tarjoa minulle niitä koskaan. Käytän hyväkseni tuota seikkaa, että aiot jättää minut nälkään kuolemaan, tilatakseni itselleni kaloja.
Viha ja pelko oli viedä Gryphukselta tajunnan. Mutta hän tointui jälleen, ja pistäen kätensä taskuunsa hän lausui:
— No niin, pakotat minut siis käyttämään toista keinoa!
Ja hän otti veitsen taskustaan ja aukaisi sen.
— Veitsi! huudahti Kornelius, asettuen keppi kädessä puolustusasentoon.
Taistelijat viivähtivät hetkisen, Gryphus hyökkäys-, van Baerle puolustusasennossa.
Mutta kun tätä jännittävää tilaa voi jatkua loppumattomiin, ja Kornelius tahtoi tietää syyn vastustajansa vihan uudistumiseen, kysyi hän:
— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte?
— Sen kyllä sanon, vastasi Gryphus. — Tahdon saada takaisin tyttäreniRosan.
— Tyttärenne! huudahti Kornelius.
— Niin, Rosan, jonka olet ryöstänyt minulta taikatempuillasi. Sano, missä hän on!
Ja Gryphuksen asento kävi entistä uhkaavammaksi.
— Eikö Rosa ole Loewesteinissä? huudahti Kornelius.
— Tiedät sen varsin hyvin. Kysyn vielä kerran, tahdotko antaa minulleRosan takaisin!
— Hyvä, sanoi Kornelius, — tuo on juoni minun pettämisekseni.
— Vielä kerran, — tahdotko sanoa, missä tyttäreni on?
— Arvaa, konna, ellet sitä tiedä!
— Odota, odota, murisi Gryphus kalpeana ja vapisevin huulin, mielettömyyden valtaan joutumaisillaan. — Vai et tahdo sanoa! Kyllä suusi vielä auki saadaan!
Hän tuli askeleen lähemmäksi Korneliusta ja näytti hänelle kädessään kimmeltävää asetta.
— Näetkö tämän veitsen? sanoi hän. — Olen tappanut sillä yli viisikymmentä mustaa kukkoa. Nyt tapan sillä heidän isäntänsä, paholaisen, kuten olen tappanut heidätkin, — odota vain, odota!
— Sinä lurjus, sanoi Kornelius, — tahdot siis ehdottomasti murhata minut!
— Avaan sydämesi, nähdäkseni minne olet piilottanut tyttäreni.
Lausuen nuo sanat kuumeentapaisessa mielenhäiriössä Gryphus syöksähti Korneliuksen kimppuun, joka ei ehtinyt muuta kuin heittäytyä pöytänsä taakse, välttääkseen ensi iskua.
Gryphus heilutti veistään purkaen suustaan kammottavia uhkauksia.
Kornelius käsitti että jos Gryphus ei voinutkaan saavuttaa häntä kädellänsä, ei hän kumminkaan ollut turvassa hänen aseeltansa, joka voi lentää läpi ilman hänen rintaansa. Aikaa hukkaamatta hän siis iski kepillä, jota ei ollut päästänyt kädestänsä, voimakkaasti veistä pitelevään nyrkkiin.
Veitsi putosi maahan ja Kornelius pani jalkansa sen päälle.
Kun Gryphus nyt näytti valmistuvan taisteluun, joka varmaankin olisi käynyt perin hurjaksi, hänellä kun oli kostettavana kepiniskun tuottama tuska ja aseettomaksi jäämisen häpeä, teki Kornelius rohkean päätöksen.
Hän ryhtyi sankarimaisen kylmäverisesti pieksämään vartijaansa kepillään, valiten vain tarkoin kohdat, mihin iskut sattuivat.
Pian rukoili Gryphus armoa.
Mutta ennenkuin hän sen teki, hän oli huutanut, — huutanut vahvasti.Nuo huudot kuultiin, ja pian oli linnan koko palveluskunta jalkeilla.Kaksi vartijaa, yksi päällysmies ja kolme, neljä vahtia saapui siisheti, yllättäen Korneliuksen keppi kädessä, veitsi jalan alla.
Nähdessään kaikki nuo miehet todistamassa rikostansa, jonka lieventäviä asianhaaroja — kuten meidän päivinämme sanottaisiin — kukaan ei tuntenut, käsitti Kornelius olevansa auttamattomasti hukassa.
Itse asiassa todistikin kaikki hänen rikollisuuttaan.
Kädenkäänteessä riistettiin Korneliukselta hänen aseensa, vahdit ympäröivät Gryphuksen, nostivat hänet pystyyn, tukivat häntä, ja raivosta ulvoen voi hän nyt laskea pöhöttymät, jotka kohosivat hänen hartioissaan ja selässään, kuin kirjavat kukkulat vuorenharjalla.
Heti laadittiin pöytäkirja tapahtumasta, vangin väkivaltaisesta esiintymisestä vartijaansa kohtaan, ja liian lieväksi ei tuota Gryphuksen mielen mukaan sommiteltua asiakirjaa suinkaan voinut väittää. Kysymyksessä oli ollut edeltäpäin harkittu ja valmistettu murhayritys vanginvartijaa kohtaan sekä ilmeinen kapina.
Pöytäkirjaa laadittaessa vei kaksi vahtia Gryphuksen, jonka lausuntonsa annettuaan ei enää tarvinnut olla tutkinnossa läsnä, kepiniskujen murjomana ja vaikeroivana alas hänen asuntoonsa.
Sillaikaa selittivät vahdit, jotka olivat ottaneet Korneliuksen huostaansa, hänelle lempeästi Loewesteinin tapoja ja menoja, jotka hän muuten tunsi yhtä hyvin kuin hekin, sillä vankilaan tullessa oli ohjesäännöt luettu hänelle, ja muutamat pykälät olivat jääneet tarkoin hänen muistiinsa.
He kertoivat hänelle myöskin, kuinka noita sääntöjä oli sovellettu erääseen vankiin nimeltä Mathias, joka vuonna 1668, siis viittä vuotta aikaisemmin, oli tehnyt itsensä syypääksi kapinalliseen tekoon, mutta paljoa viattomampaan kuin Kornelius.
Hänestä oli liemi ollut liian kuumaa, ja hän oli heittänyt sen ylimmälle päällysmiehelle vasten naamaa, niin että tälle jäi ihopaloja käteen, kun hän pyyhkäisi kasvojaan.
Kahdentoista tunnin kuluttua noudettiin Mathias kopistaan ja vietiin vanginvartijan asuntoon, missä hänet merkittiin Loewesteinistä poistuneeksi.
Nyt vietiin hänet linnan edustalla olevalle kentälle, josta on hyvin kaunis näköala monen peninkulman etäisyyteen. Siellä kahlehdittiin hänen kätensä, hänen silmänsä sidottiin ja hänelle luettiin kolme rukousta.
Sitten kehotettiin häntä polvistumaan, ja Loewesteinin vahdit, luvultaan kaksitoista, ampuivat, kersantin annettua merkin, varsin taitavasti musketinluodin kukin hänen ruumiiseensa, minkä johdosta Mathias kuoli heti paikalla.
Kornelius kuunteli hyvin tarkkaavasti tuota pöyristyttävää kertomusta.
Kertomuksen loputtua hän sanoi:
— Kahdentoista tunnin kuluttua te sanoitte?
— Niin, eikä kahdestoista tunti luullakseni vielä ollut kulunut loppuunkaan, vastasi kertoja.
— Kiitoksia kertomuksestanne, sanoi Kornelius.
Viehkeä hymyily, jonka kertomus oli saanut vahdin huulille, ei ollut vielä ehtinyt haihtua, kun porraskäytävästä kuului kajahtelevia askeleita.
Kannukset kilahtelivat kuluneita astuimia vastaan.
Vahdit väistyivät syrjään, tehden tietä saapuvalle upseerille.
Tämä tuli Korneliuksen huoneeseen, missä kirjuri yhä sommitteli pöytäkirjaansa.
— Tämä on huone n:o 11? tiedusteli upseeri.
— Niin on, kapteeni, vastasi eräs aliupseeri.
— Tämä on siis vangin Kornelius van Baerlen huone?
— Aivan niin, kapteeni.
— Missä vanki on?
— Tässä, herra, vastasi Kornelius, kalveten kaikesta rohkeudestaan huolimatta.
— Te olette herra Kornelius van Baerle? kysyi muukalainen, kääntyen nyt vangin itsensä puoleen.
— Niin, herra.
— Seuratkaa siis minua!
— Mitä! huudahti Kornelius, sydän kuolemantuskan vallassa. — Näinkö nopeaan menetellään Loewesteinin linnassa, ja tuo mieletön puhui kahdestatoista tunnista!
— Mitäs sanoin? kuiskasi historioitsija hänen korvaansa.
— Te valehtelitte!
— Kuinka niin?
— Te puhuitte kahdestatoista tunnista.
— Niin, tosiaankin! Mutta sen sijaan kunnioittaa teitä läsnäolollaan eräs hänen ylhäisyytensä ajutanteista, vieläpä kaikkein uskotuimmista, nimittäin herra van Deken. Tuhat tulimaista! Sellaista kunniaa ei tullut Mathias paran osaksi.
— Lähtekäämme siis, sanoi Kornelius, vetäen keuhkoihinsa mahdollisimman paljon ilmaa. — Lähtekäämme, — ja te saatte nähdä että Kornelius de Wittin kummipoika kasvojaan vääntämättä voi kestää yhtä monta musketinluotia kuin Mathias.
Ylväänä poistui hän huoneesta kirjurin edellä, joka nähdessään työnsä keskeytyvän, rohkeni sanoa upseerille:
— Mutta kapteeni van Deken, minä en ole kirjoittanut pöytäkirjaa vielä loppuun saakka!
— Ei maksa vaivaa kirjoittaakaan! vastasi upseeri.
— Hyvä! sanoi kirjuri, pannen kynänsä ja paperinsa vanhaan tahraiseen salkkuun.
— Kohtalo oli määrännyt, ajatteli Kornelius parka, — ettei minun pitänyt tässä maailmassa jättää nimeäni lapselle, ei kukalle eikä kirjalle, — joista kolmesta seikasta Jumalan sanotaan vaativan ainakin yhden jokaiselta vähänkään kyvykkäältä ihmiseltä sielun ja ruumiin omistusoikeuden palkaksi.
Ja hän seurasi upseeria mieli lujana ja pää pystyssä.
Kornelius laski kentälle vievät astuimet, pahoitellen ettei ollut vahdilta tiedustellut montako niitä oli. Toimeliaan palvelemisintonsa vallassa olisi tämä varmaankin kernaasti sanonut sen.
Ainoa seikka mitä Kornelius pelkäsi tällä retkellään, jonka katsoi olevan auttamattomasti elämänsä viimeisen, oli että hän näkisi Gryphuksen ja että hän ei näkisi Rosaa. Mikä vahingonilo kuvastuisikaan isän kasvoilla! Kuinka murheen murtama olisikaan tytär!
Kuinka ihastuksissaan Gryphus olisikaan tästä rangaistuksesta, oikeutetun teon verisestä kostosta, tuon teon, jonka suorittaminen oli ollut sula velvollisuus!