Kaksiovinen talo.
Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta, ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi. Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin — se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön japrimeronsyrjäytyvän ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä aikoina tarkkailivat.
Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista. Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise. Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili, olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty, Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema, Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren — Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman, häijynilkisen, vaarallisen maailman.
Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus, joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä, jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.
Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.
Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura, eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.
Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät, laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.
Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää, oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta —ja heistä.
Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen, Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku. Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.
Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle, jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä. Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan puutteessa.
Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella. Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.
Poika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.
"Kenen olet?"
Jehan vilkui ympärilleen. Vihdoin hän jupisi kuivin huulin: "Teidän."
"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla on lyhyt muisti."
Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein kuiskasi Jehan: "Paholaisen."
"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä tämä on?"
Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.
"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."
Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"
Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein silmin.
"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on kuin sanoin. Sinä olethänen. Hänen!Tästälähtein muistanet. Mene nyt."
Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä, mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä, sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko. Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta. Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.
Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä, kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi, mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.
Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää, mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.
Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä — siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.
Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön. Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun — muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään, kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan, — tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.
Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty, poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.
Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi hiljaa pois.
Ylempi holviovi.
Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea. Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette tunne minua?"
"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun päästään.
"Tiesittekö, että seurasin teitä?"
"Tulin näyttämään teille tietä."
"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen; "sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".
"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi."Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."
Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita pidätte lasten säikyttämiseksi."
"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset ovat kaupan".
"Kaupan?" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. "Kuka niitä ostaa?"
"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavantuollevarsin väleen."
Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin. "Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua seisaalla kaiken yötä?"
Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche. Istuutukaahan."
"Olemmeko yksin?" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.
"Tottahan toki", vastasi tähdistälukija. "Ymmärrän asiani."
Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa, vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä. Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.
"Oh, lempo!" ärähti nuori mies viimein.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".
"Olen halullinen kuulemaan asianne", vastasi tähdistälukija kohteliaasti.
"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!"
Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua tällähaavaa, hra de Vidoche."
Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin annosta sille."
Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi Beaufortin herttuattarelle, niincui malo?— siinä ei ole mitään pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"
Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi, "ja entä jos olinkin?"
"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi. "Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä, kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.
Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi käheästi. "Mitä tarkoitatte?"
"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa. Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.
Hra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.
"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla", pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule samaa, hra de Vidoche?"
Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli, että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua. Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän olisi nyt köyhä mies."
Hra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.
"Naimisiin mennessään hänoliköyhä mies, luullakseni", pitkitti tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame — nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee tuonut hänelle suuren omaisuuden."
"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle. Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on, että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet. "Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei, kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä! Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"
Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?" virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.
"Ka, kyllä", vastasi aatelismies katkerasti.
"Perigordissa?"
"Niinpä kyllä."
"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki jotain kerskattavaa!"
"Mon Dieu!Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta. Hän harppaili edes takaisin.
"Mikä hänen tyttönimensä oli?" tiedusti tähdistälukija ja kumartui ahjoon päin.
Nuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja katseli häntä epäluuloisesti. "Tyttönimensä?" hän mutisi. "Mitä se kuuluu asiaan?"
"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa", vastasi tähdistälukija kavalasti hymyillen, "niin minulla täytyy olla jotain pohjaa".
"Diane de Martinbault", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän uudessa raivonpurkauksessa sähähti: "Diane! Diable!"
"Hän peri sukutilat isältään?"
"Niin."
"Jolla oli poika? Kuollut nuorena?" jatkoi tähdistälukija tyynesti.
Hra de Vidoche katsoi häneen. "Se on totta", hän sanoi ynseästi. "Mutta minä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa."
Vastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti, sitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua sielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään inhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta. Hän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin ilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies kysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä hän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: "Tuossa paikassa! Kohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon. Mutta — ha! ha!" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä kovemmin ja kimakammin.
Hra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on joutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että tähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon ilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin pimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai mitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi miekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. "Sinä koira!" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun valossa; "tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja sen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko tehdä mitä pyydän, vai etkö?"
"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."
"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"
Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä: sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin, ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."
"Mainitkaa se!" sanoi toinen käskevästi.
"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche. Siinä on vaaraa, nähkääs."
"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!"
Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa, kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku kuuntelee!"
Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet, syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset, tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.
Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja väijyttyään.
"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.
"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua."Millainen ääni se oli, mies?"
"Kumea jyrähdys. Joku liikkui."
Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta tulkaa katsomaan."
Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä, hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"
"Koettakaa", vastasi tähdistälukija lyhyeen.
Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."
Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä, joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan. "Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain — oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna, nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."
"Onko se tuskallista?" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen toisaanne.
Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."
"Se ei tule ilmi?"
"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta", vastasi tähdistälukijahalveksivasti. "Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoliEnglannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.Mutta jos arvelette —"
Hän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat tuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto tunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. "Mitä nyt?" mutisi hra de Vidoche levottomasti.
"Asiatuttava", vastasi tähdistälukija säveästi. "Menen katsomaan. Älkää hievahtako ennen kuin tulen takaisin."
Hra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista ovea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun kerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku portaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras odottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.
* * * * *
Hän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen poika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään ja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja herkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi, muutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon tiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero olisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi keksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.
Sillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla, vaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet säikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä; ainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä yhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle. Hän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea naurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden siitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin hän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi sietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti poika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen juurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra de Vidochen hätäännyksen.
Jehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes rupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi vakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut selvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin mieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän matala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä säikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle enemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että joku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin nimi — se jäi häneltä tietämättä.
* * * * *
Nähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa olevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän käveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen liike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle, joita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki yläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu paeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen enemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.
Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut. Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään! Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään ihmetykseen.
Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.
Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli. Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun ja itserakkauden valju myhäily.
Hra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. "Vaimoni!" hän kuiskasi.
Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän nyökkäsi — kerran, toisen. "Mais oui, madame!" hän sanoi.
"Täällä? — nyt?" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.
"Hän on astrolabikamarissa."
"Mon Dieu!" huudahti aatelismies. "Mon Dieu!" Ja sitte hän vavahti ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"
"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet arvoituksellisessa hymyssään.
"Kelle?"
"Teille."
Aviomies hengähti syvään. "Minulleko?" hän huudahti. "Mahdotonta!"
"Mahdollista", vastasi mustapukuinen tyynesti, "ja totta".
"Mitä siis teette?"
"Annan hänelle sitä", vastasi tähdistälukija. Salaperäinen hymy, joka oli kaiken aikaa väikkynyt hänen kasvoillaan, kävi selkeämmäksi, tiukemmaksi, julmemmaksi. Hänen silmissään kiilui voitonriemu — ja pahuus. "Annan hänelle sitä", hän toisti.
"Mutta — mitä hän sillä tekee?" jupisi hra de Vidoche.
"Nauttii! Teitä hupsua, ettekö ymmärrä?" vastasi mustapukuinen terävästi. "Antakaa minulle takaisin ne jauhekääröt. Minä annan ne hänelle. Hän nauttii ne — itsekseen. Te säästytte — kaikesta!"
Hra de Vidoche horjui. "Taivasten tekijä!" hän huudahti. "Te lienette itse paholainen!"
"Kenties", vastasi mustapukuinen mies, "mutta tänne se jauhe!"
Kiinnytysjauhe.
Sillaikaa madame de Vidoche istui muutaman kyynärän päässä astrolabikamarissa odottaen ja vapisten, uskaltamatta hievahtaa paikalta, mihin tähdistälukija oli hänet asettanut, ja kaivaten hänen paluutansa. Minuutit tuntuivat loppumattomilta, talo haudalta. Häntä kiehtova äänettömyys ja salaperäisyys, synkät verhot, palavat kynttilät, salatieteelliset kuviot herättivät hänessä pelkoa ja ahdistusta. Hän oli arkaluontoinen nainen; mikään muu kuin kaikkein kalvavin nälkä — rakkauden nälkä — ei olisi voinut häätää häntä tähän epätoivoiseen askeleeseen, pakoittaa häntä tänne. Mutta täällä hän oli sen ajamana, ja vaikka kauhu vaalensi hänen poskiansa ja jäsenet huojuivat hänen allaan ja hän ei rohjennut rukoilla — sillä mitä olikaan hän tekemässä? — ei hän katunut tai toivottanut tehtyä tekemättömäksi tai halunnut peräytyä aikeestaan.
Paikka oli hänelle kamala, muttei niin kamala kuin kylmä koti, tylyt sanat, rakkauden pilkkaaminen, verkalleen vahvistuva tieto, että rakkautta ei ollut alkujaankaan olemassa, — ja siitä kaikesta oli hän täällä pelastumassa. Hän oli yksin, vaan ei yksinäisempi kuin oli ollut kuukausimääriä omassa talossaan. Se mies, joka kohteli häntä joka päivä ivasanoin ja herjauksin ja harvoin puhui muistuttamatta hänelle, kuinka valjulta ja värittömältä hän näytti hovin kukkeiden ja sukkelien kaunottarien rinnalla —hänen ystäviensä— oli yhä hänen kaikkensa ja oli ollut hänen epäjumalansa. Jos hän miehensä menettäisi, niin maailma olisi hänelle tosiaan tyhjä. Vain yksi tehtävä oli senvuoksi jäljellä: suurin surminkin, kaikella mitä nainen saattoi tehdä täi uskaltaa, — alistumisella, urheudella, — voittaa takaisin hänen rakkautensa. Hän oli yrittänyt. Jumala tietää, että hän oli yrittänyt! Hän oli polvistunut miehensä eteen, ja tämä oli lyönyt häntä. Hän oli pukeutunut hienosti ja ollut hilpeä ja koettanut laskea leikkiä niinkuin miehen ystävät puhuivat pilojaan: mies oli suominut häntä katkeralla ivailulla. Hän oli rukoillut, ja taivas ei ollut vastannut. Hän oli kääntynyt pois taivaasta — valkeakasvoinen, riutuva nainen, melkein vielä tyttönen — ja hän oli täällä.
Kunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn, ja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi hänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet, ja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja kynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä, laihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa. Hänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen lähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa suojassa.
"Madame", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, "asema on sellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta tästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen hyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä päivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että lumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja salaisuutta sen suhteen."
Kuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan kitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.
Mutta hän ponnistausi ja mutisi: "Se vaikuttaa siis varmasti?"
"Sen takaan!" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta kaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. "Se on samaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan rakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja madame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet seitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää sitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity salaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on madamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen yhdeksännen vuorokauden loppua."
Madame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa punehtuivat hiukan. "Siinäkö kaikki?" hän sopersi heikosti.
"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne", vastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä hymyä, johon huulensa vääntyivät.Dieu!Oliko koskaan kuultu niin karmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin peräti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä hänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran suonta kaiken mentyä ohi!
"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä oli ahdistava kiire päästä pois.
"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti."Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"
"Tarvinnen lisää?" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.
"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen tehon jäävän pysyväiseksi."
Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle kadulle.
"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"
"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän on täällä. Hyvää yötä, monsieur."
Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän kääntyi ja palasi sisälle.
Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi — sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.
Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui. "Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä kolme tuntia keskiyöstä."
"Nythän on Pyhän Tuomaan päivä", vastasi saattolaisnainen.
"Niin onkin", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta verkallisemmin. "Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä sanota uskon apostoliksi, Margot?"
"Sanotaan kyllä, madame."
"Niinpä niin", virkkoi madame miettivästi. "Niinpä niin, meidän tulee uskoa — meidän tulee uskoa." Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen mieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät, käyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin, jalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella kääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä liejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi ollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla hetkellistäkään onnea!
Naiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St. Gervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien askelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä paikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen viima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka ympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat naiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen saattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä käsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin sydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen vaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa ja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon, painautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.
Mutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen läpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun hän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi äkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen jännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen kajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni sopersi arasti: "Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!"
"Saint Siege!" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. "Sehän on totisesti lapsi!"
Madame melkein nauroi huojennuksesta. "Voi, kuinka säikäytitkään meitä!" hän sanoi "Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!"
"En ole", vastasi poika yksinkertaisesti.
Tällä kertaa Margot nauroi. "Kuka sinä sitten olet?" hän kysyi astuen ripeästi esille, "ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy olevan rouvan nimi hyvin selvillä", hän lisäsi terävästi.
"Tahdon puhutella häntä", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan vapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti sen.
"Kas!" sanoi madame de Vidoche suopeasti. "No, puhu pois. Mutta sano minulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä."
"Olen siitä talosta, missä kävitte", vastasi Jehan urheasti. "Näitte minut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella, madame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."
"Kahden kesken!" huudahti madame.
Poika nyökkäsi lujasti. "Jos suvaitsette", hän sanoi.
"Hui — hai!" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. "Hän vain tahtoo kerjätä", hän väitti.
"En tahdo!" huusi poika itkevällä äänellä.
"No, sitte hän haluaa lahjaa!" huomautti kamarineito halveksivasti. "Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä jäätyä hänen sepustaessaan juttunsa."
Mutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän käski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän jäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. "No, mikä on asiasi? Sinun on kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä."
"Hän lähetti minut peräänne — tuomaan sanoman", vastasi Jehan.
Madame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. "Tarkoitatko hraNotredamea?" hän sopersi.
Poika nyökkäsi. "Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan", hän pitkitti pysähdellen ja hytisten. "Hän — hän sanoi, että teidän pitää muuttaa erästä kohtaa, madame."
"Niinkö"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja ylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki. "Mitä uutta, kuulehan?"
Jehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista."Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen", hän änkytti.
"Tummaverinen!" mutisi madame ihmeissään.
"Niin, tumma", jatkoi Jehan ponnistaen. "Ja niin ollen ei teidän sopinut nauttia sitä — taikaa itse."
Madamen silmät välähtivät suuttumuksesta. "Kas!" hän sanoi; "vai niin!Ja siinäkö kaikki?"
"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta" lisäsi poika äkillisen reippaasti ja lujasti.
Madame hätkähti ja henkäisi syvään. "Oletko varma siitä, ettet erehdy?" hän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen oli liian hämärä.
"Ihan varma", vakuutti poika sitkeästi.
"Vai niin", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; "hyvä on. Eikö muuta?"
"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään vastahakoisesti.
Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."
"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.
"Ei muuta", vastasi poika.
Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."
"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.
"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua, heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"
"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla oivallisia uutisia."
Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.
Tästä joulusta oli tulossa toisenlainen.
Madamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä mieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he eivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää sellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät, ja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään ylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on nyt hänen — hänen omansa.
Hän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin. Portinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat pimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon. Kaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja vasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua, mutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille myötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi ylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja eteissuojamaa.
Margot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi heitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja ja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon. Muuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään ja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan ylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos mikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa — ja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.
Poika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä vuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan. Tosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain kahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —
Kuitenkin, siinä kaikki, mitä siitä seikasta voi sanoa. Hän seurasi heitä.
Hän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla. Hänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän hiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa, vaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan puolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea uuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin oli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu parkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla. Tulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen kumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty pitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle juomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia ja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun ihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli tapana nauttiales épices et le vin du coucherennen kuin mentiin makuulle yhdeksältä.
Poika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen pikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä ulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän olisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja puhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista. Hän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan lattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho laahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin, kietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa ympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.
Hän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli eteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan. Vihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.
Jehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen huoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän esiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos, seisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti. Hänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli avojaloin, koska liikkui äänettömästi.
Hän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi ikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen pöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno myhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky. Lamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.
Nähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua hän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon, nosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä, sillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna. Hän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä hän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain arvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja pojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot valkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen; sitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli kumartuneena, laskiessaan sen alas.
Poika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin ovelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan toisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi suutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu ja kätki hänen hohtavat silmänsä.
Klytemnestra.
Hän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli alikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui jälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän hyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat askeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen palvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut väkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi nopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan silmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen päästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan ja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.
Mies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta, Vidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut hattuansa ja viittaansa. "Onko madame ollut ulkona tänä iltana?" hän kysyi äkkiä.
"Ei, monsieur."
"Kamarineito makaa hänen kanssaan?"
"Niin, monsieur."
Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi hoidostaan päättäen sikolääväksi!"
Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan, otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin. "Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma.Nom du diable, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"
Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi. Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään? Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä. Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna tänne, kuuletko!"
Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen isännälle.
"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."
Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle. Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja tätä saattaisi kestää päiväkausia.Dieu!talosta koituisi helvetti! Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella, kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.
Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli. Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen pöydälle.
Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina. Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen. Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat — purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.
Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti — tämän?" hän ähkäisi.
Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.
"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen. "Onko siellä — siellä mitään?"
Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.
"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"
"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa,mon Dieu!Armoa! Armoa!" hän rääkyi.
Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti — niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo, tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.
Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan, puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle, jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla, ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.
Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni, ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen likeisimmän palvelijan käsivartta.
"Hra de Vidoche", vastasi mies.
"Onko hän kuollut?"
Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän kuiskasi. "Niin, monsieur."
"Hän ei siis ole kuollut?"
"En tiedä, monsieur."
"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".
Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan. Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa. Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!