Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi. "Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle merkin.
"Hän on kuollut?" jupisi madame.
"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on myrkytetty."
"Kuollut!" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. "Kuollut!"
"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti."Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."
"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.
"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."
Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota, nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta! Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"
"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"
Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa, jota ei olisi pitänyt siellä olla.
"Sinä sekoitit itse viinin?" sanoi vartion kapteeni terävästi.
Mies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.
"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni."Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."
Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin. Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki — kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he eivät kiduttaisi häntä!
Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.
On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin. Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen edelleen.
"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"
"Hän? Kuka on hän, nainen?" kysyi kapteeni tuikeasti.
"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St. Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä, mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt, mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"
Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä, "onko tämä totta?"
Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus. Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä, mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi — tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan — "onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä — minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet. Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen, ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."
"Mon Dieu!" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen itkuun. "Hän on mielipuoli!"
Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua. Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko, mies? Sanokaa!"
Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.
"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin, rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen käsivarttaan.
"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta. Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.
Kapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta kuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. "Mikä poika?" hän ärähti. "Mitä tarkoitat?"
"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle", vastasi toinen. "Näin hänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen hänen kainalostaan."
Kolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta siellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä vakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät olleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla sellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän vakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame de Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa, ja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain taipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä kamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä hyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä ikäinen se poika oli.
"Noin kahdentoista", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa yli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä mikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut sisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?
"Millaisissa pukimissa hän oli?" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä heilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina tunkeutuneet hänen lähelleen.
"Mustassa sametissa", vastasi kamarineito. "Mutta hänellä ei ollut lakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta tukka ja siniset silmät."
"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka seurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?" tivasi kapteeni. "Varo väitteitäsi, vaimo!"
"Varma olen", vakuutti toinen kuumeellisesti. "Tunsin hänet heti."
"Voitko väittää, että madame ei tuonut häntä taloon sinun kanssasi?"
Kamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä jyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa. Tässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen uskoon joutui kyselijäkin.
Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle? Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!
Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle. "Pardieu!" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta! Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen, paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen, katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle annos nyt ja lopettaa kaikki."
Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät vitkalleen ruumiiksi.
Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, — raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta siitä.
Kainin merkki.
Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.
Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle. Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, — juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti. Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut, vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa, ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.
Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman mitään omantunnon nuhteita.
Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan, yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan, ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi. Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut. Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!
Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen ankeuteensa.
Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.
Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella, rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."
Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua, joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja; likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti; "sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."
Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Morbleu!" hän kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"
Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti. Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli valju, mykkä, tylsä.
"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen hänen kasvoihinsa.
"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on. Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."
"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.
"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni. Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka päivä löydä tryffeleitä."
"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"
"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"
"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."
He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin silmiin.
"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"
Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "Nom de ma mère!" huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"
Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi, miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.
"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja ihmetyksestä.
"Se on minun poikani!"
"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta. Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."
Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.
Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki, ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."
Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.
Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.
"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.
Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen", hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka, en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."
"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."
"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan. "Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä. Aion aterioida — hänestä!"
"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."
"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "Bon appétit!" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.
Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti. Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä, jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.
Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti, jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.
Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä. Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.
Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen, nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa näytösmiehen ullakkokamariin.
Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan. Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"
Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."
"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä. Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö, niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"
"Diable!" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka sitten olettekaan?"
"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"
Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä — uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen, että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa, missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.
Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.
"Apupoikasi?" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. "Mikä siis olet miehiäsi?"
"Nuorahyppijä, isä."
"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia mustia samettivaatteita?"
"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet takaisin, isä."
"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?"
Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä hän esimerkiksi vietti viime yön?"
Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."
"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!"
"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on minun."
"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan riemusta. "Deo laus! Deo laus!" hän lausui niin kaikuvasti, että kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!" — näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."
"Minne?"
"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."
"Te otatte pojan?"
"Suoraa päätä", vastasi pappi.
"Mon Dieu!Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten vimmasta. "Hän on minun!"
"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä, tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt! Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin apuria, jotka —"
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi. Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi. "Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."
"Suokaa anteeksi, isä", vastasi mies, "hän on kuollut".
Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi;"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissähiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."
Oikeuden edessä.
Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä, Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa. Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki. Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin huomatuksi.
Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen, miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä. Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi — vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata — että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi, epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa, lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."
Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies? Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet, niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin nimeä mainittaessa aina välillä.
Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia, toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.
Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen, mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus; tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta. Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat. Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan. Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä, satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää nainen.
Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua, pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut — puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.
Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa, keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä himmenivät, hän painui kokoon.
Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.
Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.
"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche, nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.
"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.
"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten."Tahdon hänet tuotavaksi tänne."
"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"
"Niin."
"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"
"Niin."
"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä. "Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa, vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."
Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta, jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä, tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.
Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.
Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista. Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista. Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi, ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus. "Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"
"En tiedä."
"Olitte nähnyt hänet ennen?"
"En."
"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?"
"Ei."
"Eikä lähtiessännekään?"
"Ei."
"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"
"Hän sanoi niin."
"Ja tahdotteko te väittää meille", muistutti tuomari, "että pelkästään tuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään tunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen ohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että olisitte sen itse nauttinut?"
"Tahdon."
"Epäilemättänne sen olleen muuta kuin mitä olitte pyytänyt?"
"Niin."
"Madame", virkkoi tuomari verkalleen, "se on uskomatonta". Hän vilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He nyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. "Ettekö tekin huomaa sitä?" hän sanoi melkein lempeästi.
"En", vastasi madame lujasti. "Se on totta."
"Kuvatkaa se poika, olkaa hyvä."
"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet", vastasi syytetty, häilyen ensi kertaa. "Hän näytti noin kahdentoista vanhalta."
"Vai niin", sanoi presidentti; "jatkakaa".
"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti."Oli pimeä."
"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen, todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua? Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"
Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä. "Minä rakastin miestäni."
"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin, luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."
Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko minua, niin kysykää Notredamelta."
"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko sitä vieläkin?"
Kuivin huulin mutisi toinen: "Kyllä."
"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "KutsuttakoonSolomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."
Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus — tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä, joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija, syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen oma etunsa?
Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa. Ensimäinen oli kuningas.
Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista vuoden aikana Ranskan valtias.
Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen kuolemaan!
Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"
Kaksi todistajaa.
Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä, kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.
Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.
He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän nojautui omituisesti eteenpäin.
Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.
Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame", hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä, että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on tunnustanut."
Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.
"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"
Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan, huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.
"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton nainen, katsokaa rikoskumppanianne."
Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti, monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin. Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet hirmustuksella.
Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena, paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut. Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.
Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä! Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.
Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.
Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän, että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan, joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen sanovan. "Niin."
"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?" kysyi presidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta syytetty ei tiennyt mitään.
"Puolisen tuntia", vastasi poika lujasti ja rohkeasti,
"Olet varma siitä, että hän pyysi nimenomaan myrkkyä?"
"Varma olen."
"Ja madame?"
"Lemmenjauhetta."
"Kuulit molemmat keskustelut?"
"Molemmat."
"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet meille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena? Että hänen piti nauttia se itse?"
"Niin."
"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että juoma olikin annettava hänen miehelleen?"
"Niin."
"Myönnätkö siis", pitkitti presidentti hitaasti, "että sinä oikeastaan surmasitkin hra de Vidochen?"
Ensi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan hänelle urheutta.
"Myönnän", hän vastasi matalalla äänellä.
"Minkätähden?" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä. Hän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli kerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.
"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja minä pidin sitä oikeana", sopersi poika kauhuisin katsein. "Tahdoin pelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut."
Presidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta taholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen kiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät kyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta hän ei antanut hallita itseään. "Mitä tämä on?" hän huohotti. "Sanooko hän, että mieheni oli — siellä?"
"Kyllä, madame, niin hän kertoo", vastasi presidentti suopeasti.
"Ja että hän tuli ostamaan myrkkyä — minua varten?"
"Niin hän sanoo, madame."
Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia; rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni vain nyyhkimään heikosti.
Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."
Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen aatelislisäke, närkästytti häntä.
Poika myönsi.
"Kuka siis olet?"
Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen."Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".
Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.
Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh! M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"
Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi. "Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"
"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!" vastasi reipas, karhea ääni, ja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan kanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. "Minä olen Perigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne", hän jatkoi. "Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen hänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan puettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut Perigordia."
"J—jo—joku on opettanut sen hänelle", arveli kuningas.
"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa", vastasi presidentti nöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: "Puhu, poika — kuka opetti sen sinulle?"
Mutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän ahdistettuna virkahti: "Baultin linnassa Perigordissa."
"Ei ole mitään semmoista paikkaat" huusi hra de Bresly lujasti.
Isä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli johtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä saattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut liian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.
"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista, hra de Bresly?" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.
"Ei minun tietääkseni. Monetkin voivat ylpeillä kahdesta."
"Rolandin verestä?"
Hra de Bresly kohautti olkapäitänsä. "Se on yhteistä meille kaikille", hän sanoi hymyillen.
Suuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui eteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. "Mikä oli isäsi nimi?" hän kysyi.
Jehan pudisti päätänsä, hervottomasti, surkeasti.
"Missä asuit?"
Sama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: "Ei kelpaa."Presidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.
Mutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. "Osaatko lukea?" hän tiedusti.
"En", vastasi Jehan hiljaa.
"Entä sukusi vaakuna?" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa alkoivat käydä tuimiksi. "Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan otsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?"
Tovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden terävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät tulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. "Or, mount vert!" hän huusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi hitaasti, muuttuneella äänellä: "Se oli puu mäellä."
Voitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. "No", hän sanoi, "se kuuluu —"
Soturi nyökkäsi melkein jurosti. "Se on madame de Vidochen", hän vastasi.
"Ja hänen nimensä oli —"
"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!"
Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu. Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta palautumaan.
Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin. Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet, joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika. Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"
"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.
"Veli,sire", vastasi hra de Bresly.
Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli, katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva. Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"
* * * * *
Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin, joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu, jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti päivässä.