Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa silmilleni heitti:
—Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä—Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää—.
Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas siinä, pidä hyvänäsi!—Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä tarttua hänen käsipuoleensa.
—Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!
—Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.—Se tekee niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se heti sulaa, kun laskee sinne tätä … ja sitten on niin helppo olla.
—Ei se keino auta.—Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo toisen kerran.
—Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.
—On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.
Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin sanovat … lihan heikkoudeksi.»
Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:
—Saattaapa … olla … tottakin.
Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin katsoen, jalallaan tuolin alle.
—No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä, katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.
—Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.
—Miksette kertoisi enää?
—En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.
Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi, kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään ollut hauska muistella entisiä aikoja.
—Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te, sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni kertonut.—Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu, mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.
—Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?
—Olihan niitäkin.—Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle, jonne oli pullonsa pannut.—Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut, kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin, silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti, mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.
—Mutta minne te sitten jouduitte … ette kai maantielle jäänyt?
—En minä juuri maantiellekään jäänyt.—Istuin aikani paikoillani maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot, talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi kuin milloinkaan ennen.—Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan, että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat: »et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä se sen sietää.»—Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia, kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt, mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia, mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»—Vaan minä en paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.
Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja
Suru syöntäni puristi, kaiho kaiveli minua, kun multa arkulle kopahti, kivi kirstun kannen päälle.—
»Mitä sinä nyt siitä itket … et tarvitse enempi perässäsi talutella», sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani, laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti, mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?
—Laulakaa—tietysti!
Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:
Laulaa linnut lystissään, kun kesän kukat loistaa, vaan kun joutuu syksysää, niin laulun into on poissa.
Vaan ei mua laulata—ei niin hyvää säätä,kun ei ole tietä kotia,ei maitse eikä jäätä.
Talvella tiet on ummessa,kesällä rahkasoina,teitten suut ovat tukossaja pieninä vesakoina.
Vaan itkien en etsikään,jos ei tuota löydy,jos vaikka minne meniskään,niin eihän tuostaan köyhdy.
Vaikka minne menisi, vaikka Ameriikkaan asti, tuskin asiat kävisi paljoa paremmasti.
—Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin ikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina läikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan surra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin mielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat, kun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän muidenkin niin—en tiedä.
Mummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa ollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta sekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea. Poikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä ruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme neljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla. Markkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja yhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa, hyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin yksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia, niitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen elettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin opimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin keksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin virsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan siivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti käskettiin pois.
Olin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo pääsin ensi kerran viinan makuun—piipun minä jo mummon eläessä laitoin ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä, vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa, ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi». Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään. Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.—»Tuolta lähteestä … tuolta … liuhalla … putelin kanssa», sopersin minä, vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».—Sille kaikki nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan. Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina huusin: »Hei, pojat!—hei, nyt minä olen niin iloinen—ja niin iloinen, että hei, pojat—ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»—Mutta silloin joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin. Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää ketäkään naurattanut.—»Se on humalassa, sika»—syyttivät minua nyt ne samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.—»Selkäänsä sietäisi, räähkä»—niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini… Vaan sitten alkoi yht'äkkiä kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se—mitä te siinä!»— Liekö se ollut isäntä vai kuka?—Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut, siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin, että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.—Se oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin, mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.
—Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin, sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran lähettämiä.
Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa. Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:
—En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan pysy.—Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt kestää … vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen kerran on peltoon päässyt!… Juurineen se repiä pitää, mutta siihen työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.
—Niin, niin.—Mutta kuinka teidän sitten kävi?
—Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin. Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja minä taas maita mantereita kiertämään.—Se oli siihen aikaan, kun minä en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet nälkääkin nähdä.
Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön. Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin. Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi, että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia… Kun ei vain olisi juotu niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla. Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.— Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti. —Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.—Pian tulin niin kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.
Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin, että mitäpä noista… Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:
Vesillä, vesillä vetten päällä on niin lysti luistaa— arvaella aikojaan ja kultoansa muistaa.
Illalla, illalla, illan suussa kaiho mieltä kaivaa— kaikilla muilla kun kultansa on ja minä olen yksinän' aivan. — — — — — — — — — —
Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä sitä itse ole kenellekään opettanut… Muuan piikatyttö oli rannalta kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.
Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan … minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin, ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin rantoja raikuvan.—
Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät … nyt nuo kuuluvat jo vähäisen tasauneen … ja minä olin aina parassa miessä ja alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä hyvänsä.
Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan. Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan; ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin. Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka suututti … ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.—Eivät ne kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla, ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin tehtykään.—Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki pelkäsivät minua.
Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti ruoskinkin … mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.—Minun laitani on aina ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut, niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.—Vaan mitä niistä nyt kaikista enää!
Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.
—Missähän aika jo mennee?
—Kello on vasta kuusi, sanoin minä.
—Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa, että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että niin suuri muutos saattaisi tapahtua.
Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.
Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin ponttuun laitoja.
—Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.
—Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.
—Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain saattoi rauhattomuutta tehdä.
—Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.
—Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.
—Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti joRisto.
—Ei tehdä rauhattomuutta … kulkekoot rauhassa … ne ovat siivoa väkeä, sanoin minä.
—Ei niitä nyt ilmankaan päästetä … jos ei vihkimävirttä, niin jotain muuta, sanoi taas joku.
—Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat … tai jos et sinä laula, niin minä laulan.
—Ristolla on vanhaa vihaa … eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut … tyttö ei lähtenyt eikä isäkään suostunut.
Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja reuhaamasta…
—Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.
Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla olijat veisasivat:
Ymmärrys sinä meill' lainaa, rakkaus sydämiin paina, lihan heikkoudest' est', kaikesta pahast' meidät pääst'.
Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu. Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.
Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi näkyvistä… Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin minä alas kelan päältä.
Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni … muut tukkilaiset tekivät samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.—Pitkin päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin härät laitumellaan.
Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon. Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.
Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin. Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla. Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin. Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet, jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta pilkkalaulua tehnyt.—
—Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.— Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?
—Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään, joka olisi sitä vastustanut.
—Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?
—Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.
Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan vanha mies, luultavasti puhemies.
—Kuka niillä on puhemiessä?
—Kuka lie … en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan … ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.
—Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt … ja sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.
—Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.
—Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa. Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen: »Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu, että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»— »Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.
—Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle puolelle.
Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.
Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.—»Olkaa hiljaa», varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.—»Pirtissä parhaallaan veisataan».
Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun, lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä… Ei se oikea saarna ollut, eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa varten tehtyjä.
Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.
Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon nurkalla.
Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen värssy siinä oli näin:
Nyt, ristiveljet, veisataan sukumme suuruudesta, ja illan vietoks' lauletaan körttimme laveudesta.
Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:
Me ollaan suku erottu suruttomain joukkioista, lanteill' on luku leikattu: sata ja yksitoista.
Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:
Eiköhän, eukot, passaisi panna pannu li'elle— sittenpä vasta sopisi lähteä tästä tielle!
Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta viimeisen minä muistan:
Vaan pankaa, veljet, paistiksi tuo meidän vanha Vahti— sen nahasta saadaan talveksi hattu ja veisuun mahti.
Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta. Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.—Minä koetin katsella sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.—Sillä vieraalla Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien käänteessä perälasin alla—isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja edessään—sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät säkeniä iskivät.
Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken. Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.
Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa … jos tässä ei muut nyt minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran temppelin häväisijät!—Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle, mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.
—Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.
—Kuulkaa, Pietari … antaa niiden olla … ei tehdä tappelua … ne kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.
—Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen ja polki jalkansa siltaan.—Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä…
—Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!
Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.
—Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!—Hän olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.
—Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä sokeudessaan, mitä ne tekevät.
—Menkää pois, hyvät miehet … emmehän me ole teille mitään pahennusta tehneet … miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?
Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä lopettaa ja minä vain vastasin:
—Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä … kun pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin … mutta kun eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla yhtä Jumalaa palvelemaan.—Minä koetin olla totinen, mutta miehet purskahtivat takanani nauruun.
Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.
—Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa—sanoi hän.
—On kai sitä vähän … eikös ole, miehet?
Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan poskillani.
—… niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne tehdä, jatkoi isäntä.—Minä olen teiltä nähnyt monenlaista ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut, jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain vainoa ja pilkkaa kärsiä … eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety … mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan. Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet… Ajatelkaa tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.—Minä olen nähnyt sinutkin, Samppa … pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut, vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut kylän korppien kynsistä…
—Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa…
—Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa … mutta sinä olet iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!
Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta rantaan.
Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä töykkäyksellä takaisin vesille.
—Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto, jotain sanoakseen.
—Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.
Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan pitkään aikaan.
Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi nyt minua kohti.
—Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.
—Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen miehistä.
—Mikset itse sanonut … onhan se suu sinullakin! vastasin minä närkästyneenä.
—Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut … mutta nyt ei sinusta ollut minnekään.
—Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä—
—Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään virkkamista … ei puolta sanaa!
—Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla … kastetta vailla vain uuteen uskoon … tuoss' on sitäkin!
Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut, räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä hoiperruin laidan yli veteen.
Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän näytti epäilevän, jatkaisiko.
—Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja suutansa vähän hymyyn vetäen.
—Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
—Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin äsken.—Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
—Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
—Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan … kun tulin järven pohjan kautta.—
—Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
—En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.—Kun putosin veteen ja painuin—sillä minä en osaa uida—niin sen verran siitä muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa, ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko ruumis olisi palasiksi hajonnut… Mutta sitten muuttui vähitellen kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan… Siihenkö lienen nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.
Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut. Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin, huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut, ja vielä kerran raukesin uneen.
Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma, maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana, joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku, jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua hiljaa käteen.
—Tahtoisiko sairas maitoa … tässä olisi vasta lypsettyä.—Puhuvan ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä mieleeni johdan.
—Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä vähään aikaan nähnyt mitään.
—Eikää nousko … antakaa minä annan … parasta on, ettette nouse ollenkaan.
Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin hellävaroen… Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
—Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?—Ja minä koetin jälleen nousta.
—Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.
—Mitä minulle on tapahtunut? … kuinka olen tänne tullut?
—Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli peitettä paremmin päälleni.—Antaa nyt olla sen muistelematta, ja nukkukaahan pois.
Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
—Eikös täällä … missä ne oli … vasta olleet seurat … ja enkös minä ollut siellä?
—Olihan täällä … mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo maanantai-ilta … elkää sitä muistelko.—Ettekö tahtoisi vielä?
Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
—Eikös siellä … emmekös me siellä … pahennuksenhan me siellä teimme?
—Mitä siitä nyt … mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua ja jäädä sille tiellenne.
Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa helmalla.
Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.
—Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se…?
—Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin sai.
Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo, jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni. Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt, ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni olin myöskin vähän raottanut.
—Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!
Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt sillä lailla, kuin tein.
—Ei siitä mitään … olkaahan rauhassa … Jumala käskee vihamiehiäänkin rakastaa.
Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan, enkä saanut sanaakaan suustani.
Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja hiljaisella äänellä:
—On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta … jos ette vain vasta samalla lailla tekisi.
—En … en … en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.
—Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.—Hän katsahti minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.
Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa. Joku toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.
—Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli vähän aikaa istunut ja poltellut.
—Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt siellä koko sairauteni aikana.
Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono, etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana. Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa, jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani oli ollut itkuun tyrehtyä.
Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä, milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään, niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä, kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.
—Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:
—Onko sinusta veisuu mieleen?
Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.
—On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee korvaan niin hyvää.
—Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.—Etkö sinä sanoja kuuntelekaan'
—En minä sanoja niin kuuntele.
—Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!
—Jumalanko sanaa?
—Jumalan sanaa … totta kai … mutta sinä et taida paljon Jumalan sanasta huolia.—Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?
Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.
En virkkanut mitään.
—Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoiJohanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.
Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä vastata.
—Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan … lukiko äitisi?
—Ei minulla ole äitiä ollutkaan.
—Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?
Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui aivan minun sydämeni pohjassa.
—Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin sijassa.
—En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.
Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.
—No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä … sanoi hän jonkun ajan kuluttua ja aikoi lähteä pois.
—Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain—sopersin minä kiireesti.—Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.
Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin. Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin hän punastuikin.
—Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.
Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa, että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.
Loppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle. Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo oli veisaamasta lakannut … ja kun jo oli tullut yö … eikä kukaan liikkunut … eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan kellon hiljainen kalina… Ja väliin taas tuntui minusta siinä vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja että minä tartuin häntä käteen … että palmikko pyrki olkapään yli ja että huivi valui alas hartioille saakka.
Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan, punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»— Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».
Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä, että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!
Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta—sen kannet olivat piikkovaatteella päällystetyt—ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin. Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan sanassa on käsketty.
—Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää, ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.
Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä isäkin jo alkaa osata.
—Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan anteeksi, sanoin minä siihen.
—Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole, ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.
Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet hyvästi elänyt».
—Elä sano niin … minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä teen.
—Mitä sinun syntisi ovat … minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!
—Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen ainokainen poikansa Jeesus Kristus.
Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa. Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni häneen.
Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet muut asiat.
Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua kauhistutti.
Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua. Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella. Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös pysynyt!
Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset raukeavat turhaan.
—Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja sovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut ja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi vielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni lueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli minulle lukenut.
Minä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin suruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella. Nyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se kuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi sanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja vaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain tuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että aloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat vaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä en enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi ja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.
Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui, ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin. Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut. Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen, enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin silloin.
Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli milloinkin.