Näkyi selvästi, että hän, tietäen huonommuutensa, kylmäverisesti miettien odotteli sitä täydellistä väsymystä, joka kapteenin haavoitetusta tilasta ennemmin tahi myöhemmin välttämättömästi tulisi, senjälkeen sitä helpommin tappaaksensa melkein aseettoman vihollisen. Sentähden vältti hän huolellisesti joka asentoa, joka olisi saattanut hänen itsensä vaaraan, ja pysyi kokonaan puolustuksessa. Ehkä tahtoi hän myöskin antaa apulaisillensa heille tulevan osan lopullisesta voitosta.
Kun kapteeni Stålsköld huomasi, ett'ei hän voinut pettää vastustajaansa, jonka erin-omainen varovaisuus oli vastapainona hänen suuremmalle taitavuudelleen, niin sammui viimeinenkin toivon kipinä hänessä. Samalla sai hän myös niin tuiman kangin-iskun päähänsä, että hän melkein meni tainnoksiin.
Olemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun poikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka sijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli. Tähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme kurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.
Samat viisitoista "P.C.G. seuran" jäsentä, jotka olivat miettineet tuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen onnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin ovat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla Xereres-viinillä on hyvä menekki.
"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen muistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan tapahtunut Upsalassa!" sanoi Niilo Skunk.
"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee puolestamme!" huudahti Jakobsson.
"Eläköön Tukholma ja kruunaus!" huusivat kaikki, nostaen pikarit huulillensa.
"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on kansassa, on jokin merkitys?" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika, kääntyen Niilo Skunkiin.
"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi kuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka ihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita. Roomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista kirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua nauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä suurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat suullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville polville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne puhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on sekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija tulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.
"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme ruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka ymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!" sanoi Jakobsson.
"Eläköön prinssi!" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja kohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja huusivat yhdestä suusta: "Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo".
Sitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi kysymys: "Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään kuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?"
Kaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat kuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan välttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa vastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin Jakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että nämätkin, vaikka olivat "P.C.G. seuran" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia jäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut metelisten kohtausten toimeenpanemista.
"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle", sanoi Niilo Niilonpoika. "Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä puolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen saavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne kiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden löytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän siinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta. Sillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen hallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä, riittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän pääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee ainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän sekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo sellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman paljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan puutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä rikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa käyttää hyväksemme."
"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja valtakunnalle!" lausui Jakobsson.
"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta valtakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!" sanoi Aake Berg.
"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva maan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän oppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta kansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?" kysyi Jakobsson.
"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänenRikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeastiautuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!" huudahti AakeBerg.
Tämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.
"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in tyttärelle", lausui hän. "Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki vastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi kuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia tulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle provessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja miesmäinen sellaiseen virkaan.
"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi saakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson hyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon kahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan neuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia, keksiä parempaa!" sanoi Jakobsson leikillisesti.
Läsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin lasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa kuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi valta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut keksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän julistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen kaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
"Minä puolestani luulen", sanoi Niilo Niilonpoika, "ett'ei meillä ole juuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä tuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee kiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus ja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä kiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin ollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän sydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta, mutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa, ja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille valta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota kuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten välttää".
"Eläköön prinssi!" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat yhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.
Pian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden vuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi seuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä häiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen varjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä eivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota tavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä paikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in haavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista apulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä paikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä poistuvien henkilöiden askeleita.
"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä päättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän matkansa äkkipikaista pakoa", muistutti hän ja lähti jälleen liikkeelle.
"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun minun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea jotakin Tukholman kaukaisempaa katua", sanoi Pertti Månsson. "Mutta eipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita murhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen turvallisuus on huonosti suojeltu".
"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää jänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!" sanoi Jakobsson nauraen.
"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi, mutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin tuhlaavasti käyttää", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.
"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois loppunäytöksestä".
"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi Pertti Månsson jyrkästi.
"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä varalta".
"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia askeleita taaksepäin.
"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".
"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".
Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti Månsson'in sanojen kanssa.
"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, — semmoiset ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut. Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."
Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan kauhun-huudahduksen.
"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.
"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.
"Mitä sanot? Murhattuko?"
"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala, miten hirveät ajat."
"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, — ehkä on tämä ilkiö yksi murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri. Katsokaammepa."
Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja kumartui hänen puoleensa.
"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."
Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.
"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.
"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari! Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin hänen kasvojansa.
"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi Pertti Månsson.
"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".
"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa heikosti", sanoi Pertti Månsson.
Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.
Jakobsson kiljahti ilosta.
"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki, niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"
Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.
Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran" jäsenten keralla.
"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.
"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi: "Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".
He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.
Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat: "Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."
Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta verta kovasti vuoti.
"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen, Jakobsson".
Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta välskärin ammatissa.
"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta varovasti, varovasti!"
Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.
"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän! Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla, sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".
Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.
Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa, sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.
"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'eiJumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"
Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.
"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?" kysyi hän.
"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin, pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia läsnä-oloani".
"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin, sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".
"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja lääkkeetkin".
Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden viimeisiin päiviin.
Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa, vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti, sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.
Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta. Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.
Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo näyttäytyi kynnyksellä.
Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.
"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton, niin levoton!"
Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen hellästi tytön toisen käden käsiinsä:
"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". — Pentti Esanpoika oli tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata kapteenia.
"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta! Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria, murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin julmia ihmisiä!"
"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan, satimeen".
"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö saa valvoa kanssasi, eno kulta?"
"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!" — Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen runsaita, tummanruskeita kutriansa.
"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".
"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi PenttiEsanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.
"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.
Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut, meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän, kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa useampaa yötä".
Yö kului mitään erinomaista muutosta haavoitetun tilassa tapahtumatta, mutta aamupuoleen alkoi ensin heikko, sitten, mitä pitemmälle aika kului, heleämpi puna purppuroida hänen poskiansa ja valtimo tykytti levottomasti.
"Tämä on terveyden väri", sanoi Jakobsson.
"Mutta se on myöskin kuumeen", väitti Pentti Esanpoika, pudistaen arveluttavasti päätänsä. — "Lähestyy se aika, jolloin lepoa tuottava juoma lakkaa vaikuttamasta; pelkään, ettei hän herää selvään järkeen, vaan sekavaan hourailuun".
Niin kävikin kuin Pentti Esanpoika oli ennustanut, sillä ensimmäiset sanat, jotka kapteeni mutisi, olivat sekavaa lorua, mahdotonta yhdenkään ihmisen ymmärtää. Kuitenkin makasi hän hiljaa liikkumatta.
"Hyvä on, ett'ei hän ole raju", sanoi Pentti Esanpoika. "Niin kauvan kuin siteet pysyvät liikuttamatta, on minulla jotakin toivoa, mutta jos niitä liikutetaan, niin että haavat jälleen rupeavat vuotamaan, silloin pitäisi kaikkien luonnon lakien mukaan pian oleman loppu käsissä".
"Toivokaamme parasta", sanoi Jakobsson.
"Tehkäämme niin", vastasi Pentti Esanpoika. "Ja minä koetan toista annosta. Joll'ei se auta, silloin en tiedä mitään keinoa".
Sill'aikaa kuin hän valmisti lääkettä, ilmoitti Jakobsson hänelle aikomuksensa lähteä kaupungille. Kuitenkin lupasi hän pian palata, toimitettuaan ne tehtävät, jotka vaativat hänen läsnä'oloansa, ja jotka koskivat osaksi häntä yksinään, osaksi kapteenia, sillä hän aikoi ilmoittaa päällikkökunnalle sattuneesta tapaturmasta. Samassa tuli sisälle Aake Berg ja suostui antamaan Pentti Esanpojalle mahdollisesti tarvittavaa apua, joten hän teki Jakobsson'in läsnä-olon tarpeettomaksi. Kun tämä oli lähtenyt, syntyi jälelle jääneiden kesken seuraava puhelu.
"Tarvitsette välttämättömästi vähän lepoa", sanoi Aake Berg.
"Sen teen niin pian kuin olen antanut juoman, jota nyt valmistan sairaalle. Vastaiseksi en kuitenkaan uskalla poistua kauaksi. Voinhan levähtää tuolla sohvalla," vastasi Pentti Esanpoika.
"Sitä en salli, sillä sellainen lepo ei ole minkään arvoinen, mutta minä olen laittanut kuntoon viereisen huoneen teitä varten. Minä herätän teidät vähimmänkin vaaran oireen näyttäytyessä, niin että voitte olla aivan levollinen.
"Epäilemättä olisi laita niin," vastasi Pentti Esanpoika. "Mutta jos sallimus suokin hänen jäädä eloon, niin käy paraneminen kuitenkin sangen hitaasti ja useita viikkoja saattaa kulua, ennenkuin hän paranee sen vertaa, että hän voidaan muuttaa tästä huoneesta. Saatpa siis olla varoillasi, että hänestä saat sangen pitkä-aikaisen vieraan".
"Minä jätän huoneeni kernaasti määräämättömäksi ajaksi tämän nuoren miehen käytettäväksi, joka hallituksen vihan uhalla pelasti ystäväni Jakobsson'in vaarallisimmasta tilasta, johon ihminen voi joutua. En myöskään säästä mitään vaivoja, jotka voivat edistää hänen paranemistaan. Myöskin Amalia on tarjonnut apuansa ja haluaa ottaa osaa sairaan hoitoon".
"Hyvä on, Aake, että vaimosi ottaa sairaan-hoitajan toimen, sillä ystävällinen vaimon hoito lisää tavallisesti palaavan terveyden edistymistä. Hänen päätöksensä hyväksyn sentähden mielelläni, mutta sitä vastoin on toinen seikka, joka vähäsen saattaa minut levottomaksi".
"Ja mikä sitten?" kysyi Aake Berg.
"Se koskee Elsaa. Voitko käsittää, Aake, että hän jo eilen illalla pistäytyi tänne kuulustelemaan, mitenkä laita oli ja tarjotakseen apuansa minulle! Hänen apuansa! Mutta tuolla rakkaalla lapsella on niin hellä sydän, että hän kärsivän lähimmäisensä tähden valvoisi taivaansiniset silmänsä turmiolle. Minä pääsin hänestä tällä kertaa lupaamalla, että vast'edes suostuisin hänen pyyntöönsä. Vaan arveluttaa kuitenkin tehdä tätä".
"Myöskin minulle lausui Elsa, että hän ihmis-ystävyydessä tahtoi olla Amalian vertainen, vaan minä varoin sanomasta häntä vastaan, sillä tiedän, että minä kiistassa hänen kanssaan joudun tappiolle, sekä etten häneltä voi kieltää mitään".
"Sama taipuvaisuus myöntyä hänen pyyntöihinsä on myöskin minussa", lausui Pentti Esanpoika. "Vaan tällä kertaa olemme taipumattomat kaikille rukouksille ja kyynelille! Tuo tyttönen vaikuttaa kummallisesti minun tahtooni! Vaan kuten sanottu: tällä kertaa hänen rukouksillaan ei ole oleva menestystä!"
"Mikä teitä tässä oikeastaan arveluttaa?"
"Sinä tiedät, ett'ei Elsa enää ole sellainen lapsi jona meitä huvittaa häntä pitää. Minulla ei ole perätöntä pelkoa hänen sydämensä levosta, jos hän on hoitava tätä nuorta miestä, jonka muoto on tavattoman viehättävä. Elsa kuuluu porvaristoon ja tämä on aatelismies henkikaartissa, niin ettei mikään kunniallinen yhteys heidän välillään voi tulla kysymykseenkään. Vaan otaksukaamme, että tämä sairas on hiuskarvasen kunniallisempi, kuin sellaiset tavallisesti ovat, niin olisi kuitenkin Elsan menetetty mielen lepo jo itsessään kauhea onnettomuus ja minusta on liian uskallettua panna hänen kokematon sydämensä sellaiseen koetukseen".
"Epäilemättä teillä on oikein, Pentti Esanpoika. Minä kyllä uskon tällä kapteenilla olevan niin paljon kunniantuntoa, ettei hän häpäisevällä tavalla käytä väärin vieraanvaraisuutta, jota hän täällä nauttii, — vaikka eivät aateliston röyhkeät pojat tavallisesti pidä mitään pyhänä meidän porvari-perheissämme, — mutta vaara on kuitenkin tarjona, että tyttö kiintyy sairaan uroon silmiin. Meidän tulee jollain tavalla estää tämä ja minä neuvottelen tästä Amalian kanssa. Hänen naiseilinen hienotunteisuutensa keksii varmaankin paremman keinon, kuin me miehet voimme keksiä".
"Tee se, Aakeni. Vaan pidä kaikin mokomin silmällä, ettei hän naisellisesta turhamaisuudesta pidä vaaraa liian vähäpätöisenä! Minä jäisin lohduttomaksi lopuksi päiviäni, jos ken rohkenisi himmentää tuon ihanan helmen, jonka puhdas, taivaan sininen loiste on silmieni ihastus! Kirotut olkoot silloin kaikki siteet, joilla olen estänyt punaisen veren vuotamasta tämän nuorukaisen sydämestä!"
"Teidän liian suuri rakkautenne tyttöön tekee, että näette vaaran likempänä ja suurempana, kuin se tosiaan onkaan. Toivokaamme parasta ja väärin on välttämättömästi otaksua, että onneton sattumus on saattanut tämän nuorukaisen tahtomme alle".
"Elvira … älä kiroo minua, vaikka minä tulin kiroukseksi sinulle!" jupisi sairas samassa, ja huokaus pusertui hänen rinnastaan.
Aake Berg katsoi Pentti Esanpoikaan.
"Mahtaneeko hän herätä?" kysyi hän.
"Sitä en luule. Hän puhui unissa ja saman nimen on hän jo useasti toistanut tänään. Siinä on joku salaisuus, jonka tutkiminen ei ole meidän asiamme."
Kun kapteeni taas hengitti levollisemmin, lausui Aake Berg: "Te unohdatte levon. Uskallan muistuttaa siitä".
"Tahdonpa tehdä sinulle ja luonnolle mieliksi, Aake, vaan älä unohda herättää minua sairaan ensimäisistä levottomista liikkeistä", vastasi Pertti Esanpoika, ja meni ulos samasta ovesta, jonka kautta Elsa edellisenä iltana oli tullut ja kadonnut.
Aake Berg ei ollut kauvan ollut yksinään sairaan kanssa, kun ulkomainen ovi huoneesen aukeni ja nainen astui sisään. Se oli Amalia, Aake Berg'in vaimo, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen, jonka muotoa, liioittelematta, voi sanoa kauniiksi. Hänen keskikokoinen vartalonsa oli tanakka ja lihavanläntä, vaan ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi loukannut sopusuhtaisuuden sääntöjä. Hänen käyntinsä olikin keveä, samoin kuin hänen käytöstapansa viehättävä ja miellyttävä. Hänen tummansiniset silmänsä ilmaisivat tyytyväistä ja iloista mieltä, koko hänen olentonsa todisti, että hän perheenhaltijana oli toimelias, emäntänä vieraanvarainen.
Kun haavoitettu kapteeni hetkisen oli ollut molempien puolisojen keskuslelu-aineena, joka tapahtui kuiskaavalla äänellä, ett'eivät häiritsisi häntä, nosti Aake Berg kysymyksen Elsasta ja tavasta, jolla estäisivät hänen ottamasta osaa sairaan hoitoon. Kuten Pentti Esanpoika oli ennustanut, ei Amalia pitänyt asiaa ensinkään niin arveluttavana kuin nuo molemmat miehet olivat kuvailleet.
"Meillä naisilla", lausui hän, "ei suinkaan ole niin helposti voitettua sydäntä, kuin te miehet äärettömän ylpeytenne sokaisemina tavallisesti otaksutte. Tuhat kertaa helpommin saamme teiltä suurinta imartelua ja tulisinta ihailemista, kuin te meiltä saatte ainoatakaan edullista ajatusta tahi vähintäkään hyväksyvää arvostelua sydämessämme, vaikka me olemme niin kohteliaita, että me säälistä pidämme nämät meidän ajatuksemme teidän erinomaisesta keskinkertaisuudestanne salassa. Ett'ei meitä niin helposti anasteta, siitä pitäisi sinulla itsellä, Aake, olla jonkunlaista kokemusta. (Hän hymyili tätä lausuessaan veitikkamaisesti). Minä tosin pidän tarpeettomana, että Elsa sekaantuu tähän asiaan, etenkin koska voimme tulla toimeen ilman häntä, vaan jos hän välttämättömästi tahtoo auttaa minua, niin en huomaa siinä mitään pahaa, sillä minä luotan, että sisareni, vaikka onkin nuori ja tottumaton, tietää käyttäytyä nuorta aatelismiestä kohtaan, kuten sopii".
Aake Berg ponnistelihe antamaan asialle totisemman merkityksen, vaan kun hän pian huomasi, että se olisi turhaa työtä, tyytyi hän vaimonsa lupaukseen koettaa estää Elsaa ollenkaan sekaantumasta tähän asiaan. Kokonaan tyytyväinen ei Aake Berg kuitenkaan ollut vaimonsa lupaukseen, sillä hänen mielestään olisi pitänyt vakaasti ja varmasti kieltää Elsalta sitä, joka nyt jätettiin hänen oman päätöksensä varalle. Myöskin tiesi hän, ett'ei Pentti Esanpoika hyväksyisi hänen sopimustaan, sillä hän tunsi liian hyvin tuon syvästi juurtuneen epäluulon, joka tällä oli kaikkea kohtaan, jolla oli aatelinen nimi, sekä etenkin nuoria aatelismiehiä kohtaan. Rajaton kunnioitus vaimoansa kohtaan esti häntä enempää koittamasta järkyttää hänen luottamustaan vaimon itsenäisyyteen ja vakavuuteen, ja sydämmessään päätti hän jättää tuon tukalan toimen Pentti Esanpojalle, joka ikänsä ja myöskin sukulaisuutensa vuoksi oli siihen paremmin sopiva.
Puolipäivän aikaan palasi Jakobsson retkeltään kaupungissa. Hän sanoi ilmoittaneensa asian-omaiselle päällystölle kapteenin onnettomuuden sekä myöskin poliisivirastolle tehneensä ilmoituksen tapahtumasta. Täältä oli hän saanut sen tiedon, että henkilö, joka kapteeni Stålsköld'in keralla tavattiin kadulta, oli tunnettu karanneeksi elinkautiseksi vangiksi, joka luullaan astuneen manalan majoihin, omassatunnossaan monta murhaa, joista häntä oli epäilty. Muuten oli niin monta väkivaltaista tekoa tehty sinä yönä ja niin paljon meteliä tapahtunut, ett'ei niistä vielä ollut ehtinyt saapua lähempiä tietoja.
Kauvan taistelivat elo ja kuolo ankarasti nuoren kapteenin hengestä ja ainoastaan vaivoin onnistui Pentti Esanpojan taitavuuden, jota voimakkaasti auttoi Jakobsson'in, Aake Berg'in, Amalian ynnä usean muun alttiit ponnistukset ja hellä hoito, masentaa viikatemiehen voima ja saattaa lopullinen voitto elämän ruusuposkiselle enkelille. Sillä välin kun kapteeni Stålsköld virui sairasvuoteella riensi kuningatar Kristiina ja hänen hovinsa huvista huviin milt'ei raivokkaalla innolla.
Pidot, joihin useaan oli yhdistetty Ruotsissa ei siihen asti nähtyjä juhlamenoja, seurasivat pitoja eikä kemuista, joita pidettiin jos jonkinlaisia, tahtonut tulla mitään loppua. Näiden kallisten huvien toimeenpanijana oli osaksi kuningatar itse, osaksi varakkaammat hovipuolueessa, jotka kilpailivat hänen kanssaan tuhlaamisessa. Vanha-aatelisto, Aksel Oxenstjerna etupäässä, vetäytyi pois tästä juhla-tulvasta, täten osoittaen tyytymättömyyttään tuollaiselle ylelliselle hovi-elämälle, joka niin suuresti erosi entisestä. Myös kansa katseli mielipahalla tuollaista ääretöntä tuhlausta, joka soti ei ainoastaan hyvää järjestystä vastaan, vaan etenkin niitä säästäväisyyden lupauksia ja vakuutuksia vastaan, joita kuningatar valtiopäiväin aikana oli antanut säädyille. Nyt huomattiin miten paljon totta näissä lupauksissa oli sekä ett'ei hän edes koettanutkaan pitää niitä ja tyytymättömäin ennaltaan kylläkin tiheät rivit tihenivät. Vaan Kristiinalla ei ollut aikaa totisempiin ajatuksiin, hän näytti kokonaan sieluineen sydämineen heittäyneen huvin jumalattaren helmoihin. Myöskin näytti hän sillä välin unohtaneen kapteeni Stålsköld'iä kohtaan koituvan suosion kuten hänen itsekin, kun eräs tapahtuma sattui, joka taas saattoi kuningattaren ajattelemaan häntä.
Oli tammikuun ensimmäisiä päiviä, siis enemmän kuin kaksi kuukautta kruunauksen jälkeen, kun Kristiina, Jumala tiesi mistä aiheesta, sattui käymään siinä linnan huoneessa, jossa vartioitseva upseeri tavallisesti oli. Sama luutnantti von D——, jonka tuttavuutta jo ennen olemme tehneet, oli sattumalta päivystäjä. Kuningatar tapasi tämän, lukemassa erästä käsikirjoitusta.
"Mikä vielä painamaton, kuolematon neron tuote tuo on, jota tarkastatte, luutnantti von D——?" kysyi Kristiina uteliaisuudella, jota, kuten tiedetään, hänessä oli sangen runsas määrä.
Hämmästyen kuningattaren odottamattomasta siellä käynnistä pani luutnantti käsikirjoituksen syrjään ja vastasi punastuen: "Teidän Majesteettinne! Olen epäilemättä tehnyt hyvin väärin, että osaksi olen lukenut nämät paperit, sillä ne eivät ole minun enkä ole saanut mitään lupaa siltä, joka on käsikirjoituksen omistaja ja luultavasti tekijäkin, tyydyttää uteliaisuuttani".
"Kuka on sitten tekijä, ja miten on kirjoitus hänen tietämättään joutunut teidän käsiinne?"
"Luultavasti on kapteeni Stålsköld, kun hän viimein oli vartioimassa, unohtanut sen tänne, ja sen sisällyksestä päättäen, luulemme häntä tekijäksi. Samana iltana joutui hän salamurha-yrityksen esineeksi ja haavoittui pahasti, jonkatähden hän ei ole voinut noutaa tänne unohtamaansa teosta. Koska se on ollut käsillä täällä, eivät upseerit, jotka ovat hoitaneet hovivartiota, ole pitäneet ryöväämisenä teoksen selailemista joutohetkinä. Tätä itse anastettua oikeutta olen minäkin käyttänyt".
"Kapteeni Stålsköld … murha-yrityksen esineenä", sanoi Kristiina ja näytti ajattelevan. "Olen muistavinani, että olen jotain kuullut tuosta. Onko siitä pitkäkin aika, kuin tuo tapahtui, luutnantti von D——?"
"Se oli Teidän Majesteettinne kruunauspäivän illalla", vastasi luutnantti.
"Aivan oikein… Olinpa aivan unohtaa sen … vaan nyt muistan, että kreivi Jaakko Kasimir ilmoitti siitä".
Tämä kreivi Jaakko Kasimir, josta kuningatar puhui, oli suosikin Maunu de la Gardie'n äskettäin henkikaartin everstiksi nimitetty veli.
"Ja mitenkä on haavoitetun kapteenin laita nyt?" jatkoi Kristiina."Onko teillä mitään tietoa siitä luutnantti von D——?"
"Sen mukaan mitä olen kuullut kerrottavan, on hän vähän paranemaan päin, vaan itse en ole, paha kyllä, ollut häntä katsomassa. Pitemmän ajan lienee hän ollut elon ja kuolon vaiheilla".
Kuningatar muuttui ajattelevan näköiseksi.
"Ja ken", kysyi hän hetken vaiti-olon jälkeen, "on hoitanut häntä?Minun tietääkseni hänellä ei ole ketään omaisia Tukholmassa?"
"Hän kuuluu yhä vielä olevan saman porvarin huoneessa, johon hän haavoitettuna ensin kannettiin".
Kuningatar otti sitten tiedon tämän porvarin nimestä sekä paikasta, jossa hänen talonsa oli. Kun luutnantti von D—— oli antanut hänelle tiedon siitä, lausui Kristiina: "Vaan tullakseni käsikirjoitukseen, mitä koskee sen sisältö?"
"Se näyttää olevan kertoelma sinisen rykmentin urotöistä, ja ne tappelut, joihin tämä rykmentti on ottanut osaa, ovat siinä kerrotut. Muuten olen niin vähän silmäillyt sitä, etten voi sanoa, mitä siinä muuta on".
"Antakaa minun nähdä kyhäelmä", sanoi kuningatar. Luutnantti ojensi sen hänelle.
"Ymmärrättekö latinaa, luutnantti von D——?" kysyi Kristiina, kun hän oli huomannut, että kysymyksessä oleva kyhäelmä oli kirjoitettu tällä kielellä.
"Ainoastaan mitättömän vähän … muutamia muistelmia kylläkin lyhyestä opinto-ajastani. Myöskin täytyy minun toden mukaan tunnustaa, että minun on ollut sangen vaikea ymmärtää ystäväni, klassillisissa kielissä taitavan kapteenin sydämen purkauksia".
Kristiina istuutui nyt tuolille sekä alkoi aluksi selailla kirjoitusta. Sitten luki hän sivun, luki seuraavan ja näytti erittäin mieltyneen sisältöön. Toisen jalkansa keikahutti hän tuolin käsipuulle, toisen ojensi hän eräälle hänen edessään olevalle tuolille ja tässä, meidän käsityksemme mukaan naiselle sangen vähän sopivassa asemassa, — johon asemaan kuningatar hienoimmissakin seuroissa asettui, — jatko hän pitkän ajan lukemistaan.
Luutnantti von D—— oli aivan ääneti, sillä hän ei tahtonut eikä uskaltanut häiritä kuningatarta.
"Totta toisen kerran! Tämähän on oivallista latinaa!" huudahti hän vihdoin ja nousi ylös. — "Minä otan tämän käsikirjoituksen lupauksella, että ajoissa toimitan sen takaisin oikealle omistajalleen".
Luutnantti von D—— kumarsi merkiksi, ettei hänellä ollut mitään muistuttamista tähän hänen toiveesensa, jonka jälkeen kuningatar jätti huoneen.
Seuraava päivä oli tuorstai. Kahtena viimeksi kuluneena reuhoovana kuukautena eivät tiedemiehet ja oppineet, jotka oleskelivat hovissa ja jotka kuningattarella oli tapana koota ympärilleen joka tuorstai-ilta, olleet kertaakaan koossa. Täksi illaksi olivat he taas kutsutut kokoon ja keskustelu-aineeksi oli määrätty muutamia kreikkalaisen filosofin Plotinuksen teoksista otettuja lauselmia.
Koko auditorio oli jo koossa, kun kuningatar astui sisään. Sydämmellisin ilo ja tyytyväisyys loisti oppineiden kasvoista häntä vastaan, sillä he luulivat että Kristiinan halu tieteellisiin toimiin, joka viime aikoina oli ollut sangen laimea, taas oli herännyt uudistuneella voimaila, sekä että tavallisia viikkokokouksia tästälähin taas säännöllisesti pidettäisiin. Ne olivat alinomaisten pitojen ja huvien kestäessä saaneet jäädä syrjään, jonkatähden he nyt sydämestään iloitsivat saadessaan taas tilaisuuden uudistaa niitä. Myöskin olivat useimmat heistä varustetut väitteillä ja vastaväitteillä, jotka olivat syvä-aatteisempia ja käsittämättömämpiä kuin itse syvä-aatteinen Plotinus. Kuitenkaan eivät he tänä iltana saaneet tilaisuutta loistella näillä ajatustyönsä hedelmillä.
Kun kuningatar oli asettunut paikalleen, aukaisi hän kokouksen seuraavilla sanoilla: "Hyvät herrat! Minua ilahuttaa, että näen teidän näin lukuisasti kokoontuneen tänne, kun taas ryhdymme joksikuksi ajaksi keskeytyneihin toimiimme!"
Oppineet, joiden ilosta loistavat katseet olivat kiinnitettyinä kuningattaren huuliin, nousivat istuimiltaan sekä osoittivat tyytyväisyyttään hänen hyväntahtoisuudestaan syvään kumartaen, jonka jälkeen Kristiina jatkoi: "Ikävällä ajattelen kuitenkin uutta keskeyttämistä näille Minervalle ja Apollolle pyhitetyille kokouksille, sillä aikeeni on lähteä piakkoin matkalle maaseuduille. En voi edeltäpäin tarkasti määrätä, pitkäkö aika kuluu tähän matkaan, jonka pääpaikoiksi tulevat Strängnäs ja Upsala".
Oppineet katselivat toisiinsa ja heidän otsansa synkistyivät tämän Jobin sanoman kuullessaan. Kuitenkin ponnistelivat he osoittamaan iloisuutta, sill'aikaa kuin he mielessään kirosivat kaikkia matkoja, jotka poistivat kuningattaren heidän piiristään.
"Minulla olisi mieluista kuulla teidän arvostelunne ylevästä Plotinuksesta", jatkoi Kristiina, olematta huomaavinaan hämmästystä, jonka ilmoitus hänen aiotusta matkastaan oli tuottanut, "vaan minä olen sattumalta saanut käsiini tämän latinaisen käsikirjoituksen sekä huomaan esitystavan sekä kielen siinä niin oivallisiksi, että katson ansaitsevan vaivan, että se, kun on julkiluettu, tulee teidän lähemmän tarkastuksenne alaiseksi. Saapa nähdä, tokko teidän arvostelunne tulevat niiden mielipiteiden mukaisiksi, jotka minä olen saanut, luettuani tämän. Muuten myönnän kernaasti, että ajan täpäryyden vuoksi niin kiireesti olen lukenut kirjan, että kylläinen arvostelu tuskin on ollut mahdollinen ja kentiesi ilmaisemalta arvostelultani puuttuu päteviä perusteita".
Joku läsnä-olijoista kysyi tekijää.
"Tekijä", vastasi Kristiina, "haluaa pysyä tuntemattomana ja minä olen luvannut tarkoin säilyttää hänen tuntemattomuutensa. Ainoastaan sen voin ilmoittaa, että hän vielä on sangen nuori ja että tämä teos on hänen ensimmäisiä kokeitansa".
Hän ojensi sen jälkeen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu sangen siistillä ja selvällä käsi-alalla, saksalaiselle Meibom'ille ja kehoitti häntä lukemaan julki sen. Tämä totteli heti kehoitusta ja suoritti kuningattaren osottaman luottamuksen erittäin ansiokkaasti, sillä hänen lausuntonsa oli aistikas ja hän osasi mainiosti sovittaa äänen painon sisältöön. Kaikki kuuntelivatkin tarkasti ja teeskentelemättömällä hartaudella esitelmää. Kyhäelmä, joka lyhyesti kosketti melkein kaikkia 30-vuotisen sodan sotatapahtumia, oli erinomainen niin hyvin sujuvan esitystapansa, kuin kauniin ja sointuvan kielensä puolelta. Etenkin olivat tekijän ajatukset kohonneet korkealle ja kielessä miellyttävä sointu niissä paikoin, niissä sinisen rykmentin ja suomalaisten joukkojen urotöitä kerrottiin, jonkatähden näytti siltä, kuin koko kyhäelmä olisi kirjoitettu ainoastaan näiden ylistämiseksi. Vaan myöskin kuningattaren henkilö mainittiin siellä täällä ja aina tavalla, joka selvään todisti tekijän korkeita ajatuksia hänestä ja hänen innokasta ihailuaan. Milloin nimitettiin häntä "kirkkaasti loistavaksi Pohjantähdeksi", milloin "Pohjan ennustavaksi Minervaksi", milloin "Ruotsin nuoreksi kuningattareksi, jumalaiseksi Kristiinaksi", milloin "suuren kuninkaan nerokkaaksi tyttäreksi". Banér'ia, Torstenson'ia ja muita ruotsalaisten päällikköjä sanottiin "Hänen Majesteettinsa, kuningatar Kristiinan sota-eversteiksi;" eräässä paikassa oli "ruotsalainen sotajoukko, nuoren hallitsijattarensa ja isänmaan rakkauden innostamana", toisessa, "rykmentti, jota elähytti hartain uskollisuus nuorta ruhtinatarta kohtaan, jonka nimeä silloin jo maineen siivet kuljettivat ympäri maailman", j.n.e.
Kun lukeminen, jota kesti kaksi runsasta tuntia, vihdoin oli lopussa, pyysi kuningatar läsnäolijoita antamaan lausuntonsa kyhäelmän kelvollisuudesta ja arvosta. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että kieli todisti hyvää koulua ja klassillisen kirjallisuuden tarkkaa tuntemista; myöskin ylistettiin esitystavan keveyttä ja sujuvuutta.
"Sellaista latinaa ei Lactantiuksenkaan olisi tarvinnut hävetä!" lausuiMeibom, joka viimeksi antoi lausuntonsa.
Tähän yksimieliseen kiitokseen, jolla kirjoitus täten otettiin vastaan, oli syynä etupäässä sen oma kelvollisuus, vaan myöskin ja kentiesi yhtäpaljon oppineiden herrojen vakuutus siitä, että Kristiina halusi saada puoltavaa arvostelua siitä, kuten hän itse jo oli antanut sellaisen.
Olipa niitäkin, jotka pitivät luultavana, että hän itse ja tuo "tuntematon tekijä" olivat sama henkilö. Tosin näytti itse aine vieraalta ja olevan hänen ajatus- ja arvostelu-piirinsä ulkopuolella, vaan niin paljon luottivat he hänen kaikkia käsittävään neroonsa, että he luulivat hänen, kun hän siihen kerran oli ryhtynyt, voineen käytellä myöskin sellaista ainetta, kuin kysymyksessä oleva. Ja kentiesi oli hän juuri valinnut sellaisen aineen, voidakseen sen kautta vaan paremmin salata itsensä ja tehdä teeskennellyn tekijän otaksumisen sitä todenmukaisemmaksi.
Seuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi levittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa tekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun kamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille panemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. "Vielä sananen, herra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset, ilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana… Ei siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija".
Kamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että kaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.
"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän senjälkeen.
"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.
Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella, vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.
Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa. Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen äärettömille harharetkille.
Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.
"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä — niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen laulu.
"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".
"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".
"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".
"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti lukemisensa ja lausui:
"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy sentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten. Hyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi mitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani pakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin on oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa miten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille suurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää teidän pitkiä iltapäiviänne".
"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä muinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän oivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan teiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on verrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne on saanut tästä taidostanne".
Pentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman kirjan Elsan edessä, lausui hän: "Luulenpa varmaan, että olet taas ollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja varoituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi itsesi liian varhaiseen kuolemaan!"
"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta", vastasi Elsa hymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella itseään otsaan, "ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen. Minä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!"
"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa antamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi ollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte unohtaneet. Kuitenkin — olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte tänään?"
Kapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.
"Hyvä!" vastasi Pentti Esanpoika. "Jos tunnette itsenne vielä paremmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle — aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi täst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan, kapteeni hyvä! — Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää taivaan tuulien puhallusta."
Kapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen eduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut pahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi keskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut kovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle vähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua siihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs asianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon mielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli hartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin. Latinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen sivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama kuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli hänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa puheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä latinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni Stålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että jaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan latinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan lauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin osaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki saada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita oikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi kapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja sujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei mitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen henkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla ollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta kapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi kieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron kirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan puolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni oppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan kielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä kapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin opettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun erinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän koskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet olisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti näitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä ansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut, sanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää imartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä hetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että hän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti alotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka kaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta ympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki tämän vaikutuksen.
"Kuukausi on pitkä aika", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan vakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, "olletikin jos laskee sen niihin kuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen rasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy minun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani — -"
"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!" keskeytti Pentti Esanpoika. "Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä pienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata tehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule liikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo tuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä teoksesta, kapteeni Stålsköld?"
"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan tätä kirjaa".
"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas lapseni?"
"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden täyttämisessä".
"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta … en tahdo kieltää … että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista… Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! — Enkö ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"
Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.
Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä. Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin oli kapteenille suureksi hyödyksi.
Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja Jakobsson'in hyvästä välistä, — vaikka he eivät aavistaneet, että tämä väli oli niin harras, kuin se todella oli, — sillä heillä olivat suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa, vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.
Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua: "Hänen Majesteettinsa kuningatar!"
"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.
"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.
"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?" vastasi Jakobsson.
"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee." Hän aukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy huulilla ja talven puna poskilla.
Pentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä vetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua ennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja tervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin silmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät niin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.
Kuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan kapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.
"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni hyvä", lausui hän, "ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän vastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko teistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa muutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te voi tulla yhdeksi näistä".
"En. paha kyllä!" sopersi kapteeni vastaukseksi.
"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn salamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole mitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon toimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian todellinen laita tulla selville".
"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota tahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta", vastasi kapteeni.
Kuningatar ajatteli hetkisen.
"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin hitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito".
Kapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli nauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä koitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar sangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: "Ompa hyvä, että ovat koettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole tehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi teille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin pian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se on porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en hyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä ilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime vuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen olinpaikka minun palvelijalleni."
"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta tästä asiasta", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää mitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta, jolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin kesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.
"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut tarjona, ollut sangen puuttuva", jatkoi kuningatar, "ja teidän parantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini Duriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät palveluksessa".
Kapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän vastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä pakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella voivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin pahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän huomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti Esanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin epäilykseksi hänen taidostaan, eli — mikä oli vielä pahempi — kapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne saattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska hän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen hoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.
"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään ole puuttunut", lausui hän. "Minussa ei olisi tänä hetkenä elonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi saattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo Teidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä kunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne voitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman hallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä. Harvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla rakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen nimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä, että hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni, täytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä vast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä muuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa".