Kuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut vakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan joko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina, tahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan vaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän sen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin ajattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.
Kapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi, mutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi itsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa palveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren puheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin ennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin käsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä seuraavan sangen kiittävän lausunnon:
"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte nimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että kieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin odottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on harvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan leiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte niistä minulle tiedon".
Lausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä jatkoi: "Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa aukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä, everstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne. Ymmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka salaisesti väijyvät teitä!"
Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä, huomatessaan, että se sisälsi — everstiluutnantin valtakirjan.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.
"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään epäluuloon".
"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".
"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan", lausui Jakobsson.
"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti Stålsköld.
"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".
"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla hän odotti Jakobsson'in vastausta.
"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".
"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän edes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira! Mitenkä on Elviran laita!" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti hänen poskilleen. "Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää hän häntä?"
"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää, mutta hän pelkää pahinta".
"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa vaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?"
"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee olevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun. Muuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin levollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään valtiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon. Reeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli rientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua, koska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli ollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli mennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina, johon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen jälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut, että hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa".
"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan! Huomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo esiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi, aivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida tehdyistä ilkitöistä!" — Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja käveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä hillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, "Teidän puheenne, ystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan ymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä".
"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi murhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne. Parooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman rakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi. Todistamattoman epäluulon vuoksi, — olkoonpa, että tämä epäluulo on hyvinkin todennäköinen, — ei meillä ole oikeutta lähettää lähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että levollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien havaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä päivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen. Sittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille monta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen saatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa varten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän Elviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen".
"Te olette oikeassa, Jakobsson", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja istuutui taas. "Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä, kuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta tapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian pikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella hänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!"
"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te, ystävä kapteeni — suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa, vaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua mielestäni! — niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin kovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne varsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte sen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella rouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet syypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi koettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa menneen ajan kolkot muistot".
"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia selitetään monella tavalla".
"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne. Ollessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat kasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te tyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut teistä arvoton". — Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin kysyvällä ja läpitunkevalla katseella.
"Ystäväni Jakobsson", vastasi tämä, hiukan punastuen. "Luotan liiaksi teihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin elämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette tiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut likimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän enemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni, jos — —"
"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te", — keskeytti häntä Jakobsson. "Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien sääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa Aadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella vähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät elämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan sääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä, että tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen avioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran mahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille".
Everstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa puhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: "Ystäväni Jakobsson, te olette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä merkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin suurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös on minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi, että tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään maailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani siihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin tuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi elinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on minulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja melkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan ovat aivan toista laatua kuin rakastajan".
"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona. Luuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan mielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa hänen ihailemistaan".
"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka askeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja hyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni, että edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin kauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni mieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla. Elsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut mieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut tuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun puolellani".
Jakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä tahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen nousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson sanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin saadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa ilta-ilmassa.
Kun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin, seisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja sanoi: "Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä, niin menemme tänne hetkeksi".
"Mikäs tämä on?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se ylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja pistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia viinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin hänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo antautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä".
Everstiluutnantti katseli ympärillensä. "Tässä lähellähän minä pelastin 'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä", sanoi hän.
"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen pelastumisensa muistoksi!" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.
"No olkoon menneeksi, — se urotyö saattaa ansaita sen!"
Everstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut puheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta hän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä olostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut Jakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa soveltuvan antaa itseänsä ilmi.
He päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden portaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun saliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen, jonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä omituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän ollut Ruotsista syntyisin,
"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!" sanoi hän. "Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia, luullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä nykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi portviiniä ehkä tahi scherryä?"
"Ei isäntä kulta", vastasi Jakobsson. "Tuokaa meille pullo hienointa Tokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme maljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä".
Isäntä ällistyi: "Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei juoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille, jolla on siihen varaa".
"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!" kaikui samassa viereisestä huoneesta, ja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta leikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.
"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä", sanoi isäntä. "Ne herrat ottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki".
"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!" huudettiin sisältä kiihtyneellä maltittomuudella.
"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat malttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt minun täytyy rientää noiden luo". Hän teputti toimeliaana pois, mutta palasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.
Sisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi voinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin korviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan; sattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin halukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin näet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta Kristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu oli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle kaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin täälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia hävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.
Everstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä häväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi sydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat; edellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen rinnassansa.
"Tämä on kirottua", sanoi hän. "Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien parjaajien kurkkua miekallani!"
"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti", pyysi Jakobsson, "vaan olkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä. 'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!"
Everstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin huulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.
"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen laulu!" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä, jotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.
"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!" liitti toinen ja koko seura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.
"No olkoon menneeksi ystävät!" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli sen, jota seura kutsui Sigge'ksi. "Minä täytän toivomuksenne, mutta saatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta suvaitsee tuoda mieleni".
"Tämä on kohtuullinen vaatimus", vastasi joku läsnäolija. "Aloita vaan, me tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi mieleesi".
Heti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan laulun:
Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom!Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom!Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!
Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom!Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom!Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!
Laulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana hän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä viinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen nerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja köörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla, helposti saattaa arvata.
Siks' pohjassa viihdy ei enää hän,Vaan haluaa kauvas etelähän.
Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä,Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.
Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi,Tansseja saanut tok' ei kylläksi.
Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta,Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.
Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois,Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!
Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa,Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.
Kuningatar, onnea matkahan,Et usko sä piruun, et Jumalaan!
Luo paavin sä joutunet viimeinkin,Hän kanssasi lentävi helvettiin.
"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti joku.
"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen, johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.
"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä, joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on hurjaa ja nurinpäistä!"
Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä pöytään — "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.
"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson. Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla silmäyksellä.
"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset päästämään".
Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä kykene kelvolliseen taisteluun".
Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi everstiluutnantin kimppuun.
Tästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa olevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät miekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan nuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä oli upseerinpuku.
"Mitäs tämä merkitsee?" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.
Heidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut voidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt maltilliseksi, sanoi: "Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran kanssa, annan selon asiasta". Kun hän huomasi, että myöskin muutama toisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. "Olkaa levolliset! Aikomukseni ei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei edes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon ainoastaan riistää aseen häneltä". Hän teki samassa taitavan hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen vastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.
"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden loukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!" huusi aseeton hurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät häntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.
"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!" huusi samassa isäntä, joka myöskin oli tullut huoneesen, "Jumalan tähden — ei mitään verenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako minua köyhää miestä onnettomaksi!"
"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija", käski eräs upseereista, joka oli seurassa, "ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!" — Hän kääntyi sen jälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä ja lausui: "Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä".
Everstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet tappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada korvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin itsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:
"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia herroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta, jonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten minä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että noudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan".
He suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen toisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että he kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille aatelisille.
"Nimeni on Sigge Niilonpoika N——, ——byn herra", sanoi everstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten vihaansa, — "ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen taistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne".
"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän tiesi, että tämä Sigge N—— aivan nykyjään oli palannut Ranskasta, jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua miekkaansa.
Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella, lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia vastustajia yht'aikaa.
"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun vihdoin taas olivat päässeet kadulle.
"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli kummastuneena häneen.
"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle", lausui hän.
"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".
Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.
Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen. Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa, ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa, jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein kiistämättömän vallan.
Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus. Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin tuo uskottu kamaripalvelija.
Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle, mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä. Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista. Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki. Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä, tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin, ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin kuuli hänen äänensä.
Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan. Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen suomeksi.
"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther — kirottu olkoon hänen toimintansa — on saattanut Jumalan seurakuntaan?"
"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista, jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus siitä".
"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyväJumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kunhän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa TeidänMajesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.
"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen kehoittavan äänensä kutsua itseäni".
"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".
"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan on halannut".
"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne, ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta! Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen, suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa, vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi. Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"
Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän, nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee kadotuksen tietä, — mitä sanonkaan, — ei yksi, vaan kaikki ne kansat, jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki ansaitsee ponnistuksia!"
"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni luopua kruunusta tiedätte".
"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, — kuka päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"
"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista lähettilästointa".
"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!" vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä Tukholmasta?"
"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, — teidän täytyykarata. Se herra, jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne minulle, ja minä haetan sitten teitä, — luonnollisesti niin, ett'ei teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"
"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"
"Ettekö ensinkään epäile?"
"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos tarvitaan!"
"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut. Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."
"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamattaRuotsin läpi?"
"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet mitään melua tuolta?"
"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.
Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin. Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut, jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan. Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla, tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!
Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona, valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön, omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja — jos se kävisi laatuun — Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.
Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kunJakobsson astui huoneesen.
Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty mustaan silkkiliinaan.
Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa, niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.
Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.
"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan. Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".
"Minä puolestani", vastasi everstiluutnantti, "olen vähän välittänyt koko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä mietiskelleet".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana siitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.
"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!"
"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa".
"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut varamieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he tyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista sukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät ottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni neljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei tosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon heidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se on ainoa keino teidän pelastumiseenne".
Everstiluutnantti Stålsköld ällistyi.
"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!" huudahti hän eikä saattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. "Tekö taistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte otteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!"
"Sepähän nähtäisiin!" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan everstiluutnantin pilkasta. "Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu porvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden käytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan tässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä varten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka miekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan teidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on syntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet, jotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä julkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin majesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin vaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin on tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa itsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen vaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa tietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa se loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman turvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän vielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo ilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa läsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?"
"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa, jos kerran taistelu tulee ja että — —"
"Jos tulee?" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. "Mitenkä tämä on ymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?"
"Sitä en luule", vastasi everstiluutnantti. "Mutta on sattunut seikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne tekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin taipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä millään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä teillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?"
"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, — miekka. Mutta en ymmärtänyt sanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin eilen?"
"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille päästä niin pian kuin mahdollista hänestä".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän leikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti hänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: "Jumalan kiitos, että silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt kun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa sitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä, että se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama henkilö".
"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti ne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja arvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi tulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä se, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on epäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!"
Jakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin tahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon pikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata, sillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla keskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun, mutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun saapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä Tukholman uutta hautausmaata.
Heidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat heti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä hiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se luutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt malttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: "Herra everstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet riitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti tahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin ikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on taisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja oikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen suuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan anna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat huomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että te tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän monissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että yksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään, että joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia kaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin käy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä osaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei kukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, — toivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä vakuutettu, — vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia, tarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä kunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni sovintoon!"
Everstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta, mutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: "Ilolla suostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että herrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei tässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta puolikuuro henkilökin olisipakostakintullut tietämään sen sisällön".
Sigge Niilonpoika N—— peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti sanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät he koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana vakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä ei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.
Sitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin kunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä vihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti luutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: "Tätä herraa emme tunne, mutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen vaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille tepposia?"
"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin, sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä! Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.
Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.
Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa. Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi everstiluutnantti.
"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat", vastasi Jakobsson.
Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".
Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim. se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta onnettomuudesta". j.n.e.
"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi, jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".
Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa? Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?
Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.
Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä. Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää, mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään tahallista riitaantumisen syytä.
Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651 mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.
Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.
"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld, että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä, katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.
Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".
Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla. Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.
Kuningatar katseli taas häntä terävästi.
"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa, joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut halpamielisesti imartelemaan, eikä — ja sepä juuri olikin tavatonta — koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.
"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.
Moni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan huudahtanut: "Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!" ja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen. Kristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei kuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen. Sen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: "Se on totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista ponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa anteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä luottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen seikkailuun!"
Viimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti siitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen palannut.
"Minulla on käskemistä teille", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä. "Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin ai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän pitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne valita pari tahi yksi … niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi … jonka myös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei muutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?"
"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri on todellakin suonut minulle sen kunnian".
"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla".
Everstiluutnantti lähti sitten pois.
Illalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin, tuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake Berg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä, vaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä tulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat yhdessä lähelle Pereiran asuntoa.
Pidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia valmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat kaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim. olivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden välistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin apelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli käytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.
Lukuisina kokoontuneiden ylhäisten vieraiden joukossa ei ollut ketään, joka alussa olisi suuremmassa määrässä vetänyt everstiluutnantin huomion puoleensa kuin Elvira, jonka hän täällä kohtasi. Tätä piti hän yhäti silmällä, ja monta surullista ajatusta tuli silloin hänen mieleensä. Elvira oli kalpea, ja nöyrän kärsimisen vivahdus, jota hän turhaan koetti peittää pakonnaisella hymyllä, näkyi hänen kasvoistansa, mutta kuitenkaan ei hänen kauneutensa ja ihanuutensa ollut vähempi kuin kenenkään muunkaan, paitsi kenties yhden. Tällä poikkeuksella tarkoitamme Ebba Sparrea, Kristiina kuningattaren hovin aurinkoa, joka silloin oli ihanimmillaan, ja joka uudenvuoden päivänä sinä vuonna oli mennyt kihloihin ennenmainitun Jaakko Kasimir de la Gardien kanssa.
Everstiluutnantti mietti itsekseen pitikö hänen koettaa päästä puheluun Elviran kanssa vai eikö. Viimein voitti halu saada sydämensä lemmityn kanssa vaihtaa muutama sana kaikki arvelut, ja hän käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta, kun useimmat vieraista katselivat sitä loistavaa tulitusta, jota ulkona poltettiin, ja puhutteli Elviraa näin:
"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko tehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette väärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle tunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin itseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä hyväksenne".
Elvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: "Te ette voi tehdä mitään hyväkseni, — olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja kerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja parasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin, jotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä sekaantumaan niihin."
Everstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin varovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään ollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän arveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan tehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä tekevänsä.
"Tämäkö siis on viimeinen sananne?" rohkeni hän kuitenkin lisätä.
"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia kerrassaan päättynyt!"
Everstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa paroonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä silmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.
Kun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen kanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei lakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän ovessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.
Tuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat kasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi herraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona, niinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti ei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti tapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli hän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon tekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön, joka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi hän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä osoitti.
"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin sentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla", vastattiin hänelle.
Pereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti, ja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä:
"Jo hänen ulkomuotonsakin osoittaa etelämaalaista, mutta tiedättekö ehkä hänen nimeänsä?"
"Luulen hänen nimensä olevan Antonius Macedo", vastasi kuninkaallisen kanslian virkamies.
"Antonius Macedo", mutisi everstiluutnantti. "Olisi hauskaa tietää onko Pereiran tiedossa, että tämä Antonius Macedo, jota hän pitää seurueessansa, on paavillinen käännyttäjä ja jesuiitti?" — Kun hän kuitenkin huomasi mahdottomaksi keltään muulta ihmiseltä kuin herra Pereiralta itseltään saada selvää tästä asiasta, tyytyi hän pitämään silmällä miestä nähdäkseen koettiko hän millään tavoin lähestyä kuningatarta tahi kuningatar häntä. Pian olikin hän huomaavinaan, että kuningattaren silmät tarkastelivat sinne päin, jossa Macedo oli, ja että he, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, antoivat toisilleen salaista ymmärtämistä merkitsevän silmän-iskun. Jonkun ajan päästä huomasi everstiluutnantti kuningattaren lähestyvän Macedoa, jota lähellä hän, everstiluutnantti, yhä pysyi. Tämä puolestansa astui myöskin silloin muutaman askeleen eteenpäin, ja kun hän oli lähestynyt kuningatarta, kuiskasi tämä hänelle seuraavat sanat, jotka everstiluutnantti, Macedoa seurannut kun oli, kuuli, vaikka oli kääntävinään huomionsa toiselle taholle:
"Minä lähden täältä suoraan sinne".
"Hyvä Teidän Majesteettinne! Minä kyllä toimitan itseni sinne", vastasi Macedo samoin kuiskaavalla äänellä, jonka jälkeen kumpikin kulki edelleen. Tämä heidän kohtaamisensa oli tapahtunut niin sivumennen ja nopeasti, ett'ei kukaan paitsi everstiluutnantti sitä havainnut, mutta tämä huomasi siitä, mitä oli kuullut, että Kristiinan matka Drottningholm'iin oli yhteydessä herra Macedon aiotun pa'on kanssa.
Pidot jatkuivat sitten tanssilla ja illalla paljon yli puoli-yön. Noin kello 3 aamulla käski kuningatar everstiluutnantin laittautumaan valmiiksi, jonka jälkeen tämä lähti pihalle, missä hänen palvelijansa seisoi häntä odottamassa pitäen suitsista hänen levottomasti korskuvaa ratsuansa. Kauvan ei hänen tarvinnut täällä odottaa, ennenkuin kuningatar yksinkertaisessa samettisessa ratsupuvussa tuli ulos, ainoastaan Portugalin ministerin seurassa. Everstiluutnantti arvasi, että hän oli hiipinyt pois vieraiden joukosta ja muuttanut pukua, sekä että ainoastaan hänen seuralaisensa tiesi hänen tulevasta matkastaan.