"Viipyykö Teidän Majesteettinne kauvan Drottningholm'issa?" kysyi herra Pereira, autettuaan Kristiinan sen lumivalkean ratsun selkään, jonka eräs hänen tallirengeistään oli taluttanut esille.
"Vaan tämän päivän. Olen suostunut kohtaamaan siellä jahtimestari R:ää, hänen seurassaan tarkastellakseni sitä metsästys-alaa, jonka hän on ehdoittanut sopivaksi käyttää tulevassa suuressa metsästyksessä, johon toivon teidänkin, Pereira, ottavan osaa".
Lähettiläs kumarsi suostumuksen merkiksi. Kuningatar hellitti sitten tulisen juoksijansa ohjat, ja ratsasti joutuisaan pois, everstiluutnantin ja sen kaartin ala-upseerin seuraamana, jonka tämä oli mukaansa käskenyt.
Kristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja uskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa. Nytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa, viittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken ratsastanut hänen rinnallansa: "Käske perästä tulevan ratsumiehen kiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni Holm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne."
Everstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka sitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.
Kuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä kauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen. Everstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin kunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin kuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin liehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen mieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut hänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä siihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi tekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan vertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja toivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä hänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen? Miks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan itse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti silmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada vastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää salaisuutta.
Tie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen suloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä. Näkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun rinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa viidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli tasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi maalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä pinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.
"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka ihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!"
Kuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin, jonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: "Teidän Majesteettinne! Olen kuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään kauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle".
"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä Lapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan", sanoi kuningatar. "Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit punoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin se, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle varsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan, olisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa Itaaliaa!"
Kristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta everstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta muistuttaa: "Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut Itaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos hänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä vallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole hajoittanut".
Everstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa vaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina katsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin purskahti hän sydämelliseen nauruun.
"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti Stålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi tuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden voittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin".
Ehdoton väristys kohtasi everstiluutnanttia. Hän, Kustaa Aadolf'in oma tytär, koetti hakemalla halpoja perus-syitä hänen tekoihinsa himmentää sen suuren sankari-arvon loistetta, joka huolimatta pahansuopien kielien moitteesta ympäröi hänen nimeänsä!
Siitä näkyy kuinka vähän hän itse välittää jalommista perusteista, eikä hän olisi saattanut selvemmin todistaa, ett'ei hänen aikomansa uskonnonmuutos ole mikään sydämen asia hänelle, ajatteli everstiluutnantti. Mutta samassa keskeytti hänen mietteensä eräs tapaus, joka saattoi hänet säpsähtämään, samalla kuin se ajoi viimeisenkin veripisaran kuningattaren poskilta. Kummun juurella olevasta laaksosta kuului ääni niin kumea ja kolkko, kuin olisi se tullut haudan pohjasta. Tämä ääni kuului niin kauhealta, että hevosetkin säikähtivät. Eikä se tuntunut ihmis-ääneltäkään enemmän kuin palotorven mylvinä, joka unen helmoista tempaa kaupungin väestön, on ihmis-äänen kaltainen. Mutta ääni puhui: "Oi kuningatar! Muistele sallimusta, muistele kruunausta Tukholmassa, muistele viikatemiestä!" Läheisten metsien kaiku kertoi kolkosti nämät sanat.
Kuningatar oli kalmanvaalea, hän tarttui oikealla kädellänsä satulaan, jott'ei putoaisi. Everstiluutnantti katsahti hänen sivullensa, tarpeen tullessa tukeaksensa häntä, mutta hän rohkaisi taas äkkiä mielensä ja sanoi. "Herra everstiluutnantti! Tutkikaa mitä vilppiä tahi petosta tässä piilee, ja minä palkitsisin runsaasti, jos voisitte saada siitä selvän. Olen kaksi kertaa ennenkin kuullut saman kauhean äänen lausuvan samat sanat".
"Tässä samassa paikassako?"
"Ei, en täällä. Ensi kerran matkalla Jakobsson'iin, ja toisen kerran lähellä Gripsholm'ia. Mutta joutukaa! Kuulittehan mistäpäin ääni kuului?"
"Kuulin, teidän Majesteettinne", vastasi everstiluutnantti ja kannusti hevostansa, kiirehtien matkaan, osaksi saadaksensa selville oliko tässä todellakin petosta kysymyksessä, osittain salataksensa sitä ehdotonta hämmästystä, jota itse tapaus kuningattaren kertomuksen ohessa oli hänessä herättänyt. Matka oli hyvin vaarallinen, mutta hän ratsasti pelkäämättä kivien ja kantojen yli kummun jyrkkää rinnettä pitkin, ehtimättä havaitakkaan maan sopimatonta laatua.
Viimein esti viidakon tiheys häntä pääsemästä etemmäksi. Silloin hyppäsi hän satulasta, sitoi oudonlaisesta matkasta vapisevan ja puhaltavan hevosensa koivuun ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän tutki tarkkaan koko laakson, mutta ei saattanut havaita mitään epäiltävää, hän pani monta kertaa korvansa maata vasten ja kuunteli, mutta ei saanut kuulla mitään muuta ääntä, kuin mitä muutamat levoltaan karkoitetut teeret ja pyyt synnyttivät, jotka humisevin siivin pakenivat puihin sekä varhaisen aamun ylistykseksi kaikuvia pikkulintujen lauluja, johon säestykseksi tuli kaukaisen metsäpuron kohiseva lirinä. Kun everstiluutnantti siten oli yli puolen tuntia ponnistellut, niin että hiki suurin pisaroin tippui hänen poskiltansa, ja kun huomasi enemmän etsimisen turhaksi, palasi hän hevosensa luo ja ratsasti sitten takaisin kuningattaren tykö, joka sill'aikaa lienee ajan kuluksi hyräillyt ranskalaista ballaadia. Kuningatar katsoi kysyvästi häneen.
"Teidän Majesteettinne, en ole havainnut mitään epäiltävää, vaikka olen ponnistellut, mitä ihminen suinkin voi!" sanoi everstiluutnantti hiukan kolkolla äänellä ja nä'öllä.
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Mutta metsä on tuolla hyvin tiheää, jonkatähden on paljon saattanut jäädä minulta huomaamatta", lisäsi everstiluutnantti, nähtävästi koettaen rauhoittaa korkeata seuralaistansa.
"On ollut kova kaste yöllä, niin että pitäisi helposti huomata kulkijan jäljet ruohossa. Otitteko lukuun tämän seikan?" kysyi Kristiina.
"Otinpa kyllä, Teidän Majesteettinne! Senhän toki ensiksi otin lukuun!"
Kuningatar ei kysynyt enempää, mutta pysyi hetken mietteissään. Sitten sanoi hän maltittomasti: "Kiiruhtakaamme täältä, — olemme jo liian kauan viivähtäneet tämän mitättömän asian takia!"
Hän löi kiivaasti hevostansa ratsuraipalla, mutta pysäytti sen taas äkkiä ja lisäsi: "Minä kiellän teitä ankarimman vihani uhalla koskaan puhumasta tästä tapauksesta yhdellekään ainoalle ihmiselle!"
Näitä kuningattaren sanoja seurasi ankara silmäys, jonka jälkeen taas lähdettiin menemään samaa hurjaa vauhtia, kuin matkan alussakin.
Everstiluutnantti saattoi vaan työläästi ja hevostansa kannustamalla pysyä perässä. Hän itsekään ei ollut juuri paremmalla mielellä kuin kuningatar, joka nähtävästi oli hyvin alakuloinen ja pahalla tuulella. Tapaus antoi everstiluutnantille miettimisen aihetta. Ja sen-aikuisen katsantokannan mukaan oli hän valmis luulemaan, melkeinpä vakuutettukin siitä, että korkeampi ylenluonnollinen voima oli sen toimeenpanossa osallisena. Myös luuli hän varmasti voivansa päättää, että tämä arvoituksen tapainen, kuningattaren kaksi kertaa ennen kuulema ääni oli suuremmassa tahi vähemmässä määrässä vaikuttanut hänen päätökseensä luopua hallituksesta, siten mukaantumalla siihen sallimukseen, joka määräsi Tukholmassa kruunatun valtiaan hallituksen lyhyt-aikaiseksi, toivoi hän ehkä välttävänsä varoittavan äänen viimeistä ja peloittavinta uhkausta — kuolemaa.
Kun he saapuivat Drottningholm'iin, oli ennenmainittu vaatetusmestari ja kamariherra Juho Holm heitä vastassa. Ensi silmäyksellä, jonka tämä kuningattaren suosikki loi korkeaan emäntäänsä, huomasi hän heti, ett'ei tämä ollut parhaalla tuulella. Mutta kun hän kuningattaren palveluksessa oli erittäin hyvin tullut tuntemaan tämän luonteen, osasi hän muodostaa käytöksensä sen mukaan, ja, kahdenkertaisella huomaavaisuudella ja itsestään arvaavalla nöyryydellä tehdä läsnä-olonsa kuningattarelle mieluisaksi. Astuttuaan alas hevosen selästä käski kuningatar everstiluutnantin odottaa, kunnes hän ehtisi kirjoittamaan kirjeen, ja viedä sen sitten heti Tukholmaan Herman Fleming'ille, johon hän sangen paljon luotti valtio-asioissa, ja jota hän semmoisissa toimissa ahkerasti käytti. Kamaripalvelijansa käski hän sill'aikaa toimittamaan everstiluutnantille virvoituksia, ja lähti sitten niihin huoneisin, jotka häntä varten oli pantu kuntoon.
Herra Holm saattoi everstiluutnantin erääsen saliin, jonka katto oli varustettu mainittavan kauniilla ja hyvin kalliilla laudoituksilla, ja kysyi, kun he sinne olivat saapuneet, millaisia virvoituksia hän tahtoi.
"Mitä vatsaani tulee, niin ei se anna minulle vähintäkään syytä haluta mitään, sillä portugalilaisen verrattomat herkut eivät ole vielä ehtineet sulaa", vastasi everstiluutnantti. "Mutta lasi viiniä ei olisi hullumpaa tämän kiivaan ratsastuksen perästä".
Herra vaatetusmestari meni pois, mutta palasi pian. Tämän väli-ajan oli everstiluutnantti käyttänyt huoneen tarkastelemiseen, ja muuan seinää koristavista tauluista veti etenkin puoleensa hänen huomionsa. Hän astui lähemmäksi sitä katselemaan.
"Miellyttääkö tämä maalaus teitä?" kysyi herra Holm, puuhatessaan mukanansa tuoman viinipullon aukaisemista.
"Miellyttääpä kyllä, herra vaatetusmestari", vastasi everstiluutnantti.
"Niinkuin luultavasti itsekin olette arvanneet", jatkoi Holm, "kuvaa maalaus kuningas Kaarle IX:ttä Kirkholm'in onnettomassa tappelussa ja juuri samalla hetkellä kuin uljas Henrik Wrede antaa hänelle hevosensa. Kuningatar Katariina Stenbod vainaja kuuluu tästä maalauksesta maksaneen eräälle hollantilaiselle taiteilijalle sata hopeataalaria".
"Ja te arvelette ehkä, että se oli suuri rahasumma kyllä moisesta tuhrimistyöstä?"
"En suinkaan", vastasi herra vaatetusmestari. "Minä pidän suuressa arvossa taideteoksia, ja taide-arvostelijoiden yksimielisen arvelun mukaan on tällä maalauksella suuri taide-arvo".
Nyt syntyi hetkeksi vaiti-olo, jonka everstiluutnantti äkkiä keskeytti seuraavalla kysymyksellä.
"Onko jahtimestari R. jo saapunut tänne?"
"Mistä tiedätte, herra everstiluutnantti, että häntä on odotettu tänne?"
"Kuningatar itse puhui minulle siitä".
"Jahtimestaria on varmaankin kohdannut joku onnettomuus", sanoi herra Holm. "Hänen piti puheen mukaan saapuman tänne jo eilen illalla. Odottamattomia esteitä lienee varmaankin tullut, ja näyttää melkein siltä kuin Hänen Majesteettinsa matkan tarkoitusta ei saavutettaisikaan".
"Niin käyvän olen minäkin pelännyt", arveli everstiluutnantti ja katseli hymyillen viekasta ja varovaista vaatetusmestaria.
"Kuinka niin? Oletteko saaneet tietoja jahtimestarista?"
"En ensinkään. Mutta sisällinen aavistus on sanonut minulle, että jokin onnettomuus on kohdannut häntä, ja että hän on ollut pakoitettu jättämään matkansa", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka jo aikoja sitten oli arvannut, että koko puhe jahtimestarin tulosta oli vaan tekosyy, sekä ett'ei metsästys-alojen tutkimista koskaan oltu ai'ottu.
"Sepä on kummallista. — Mutta te ette kuitenkaan ole ainoa, jonka aavistukset ovat toteutuneet", sanoi herra Holm hyvin teeskennellyllä totisuudella. "Muuten toivon sen metsästys-innon, jota viime päivinä luulen kuningattaressa huomanneeni, tekevän hyvää hänen terveydellensä. Tunnustakaa herra everstiluutnantti, että metsästäminen on mitä terveellisin huvitus".
"Sen teen mielellänikin — ompa se mitä miellyttävintäkin".
"Niin onkin, herra everstiluutnantti! Etenkin Hänen Majesteetillensa tuottanee metsästys suurta huvitusta, hän kun on niin taitava ampuja, jotta kovinta ravia ratsastaissaan aivan helposti ampuu jäniksen juoksussa. Sitä en minä ainakaan pystyisi tekemään!"
"Se onkin hiukan vaikeampaa kuin osata pistää lanka neulansilmään", ajatteli everstiluutnantti, mutta jätti sen tietysti sanomatta ja lausui vaan: "Niin taitavaksi tulee vaan ahkeran harjoituksen kautta, johon teillä, herra vaatetusmestari, ei luultavasti ole ollut tilaisuutta. Ymmärrettävästi tulee siinä luonnollinen taipumuskin kysymykseen, mutta sitä en luule teiltä puuttuvan".
Puhelu keskeytyi nyt, sentähden että Holm lähti kuningattaren luo. Sieltä palatessaan ilmoitti hän everstiluutnantille, että kuningattarella oli jo kirje valmiiksi kirjoitettuna, sekä että tämä itse tahtoi antaa sen hänelle. Hän pyysi siis everstiluutnanttia seuraamaan itseänsä kuningattaren huoneesen. Portailta menivät he marmorisen taideteoksen ohitse, joka sota-aikana oli saaliina tuotu Saksasta. Se kuvasi leijonaa, joka etukäpälillään musersi suurta kärmettä.
"Tämä kuvaa voittavaa kristin-uskoa taistelussa pahaa vastaan", sanoi herra Holm. "Katsokaapas everstiluutnantti tätä leijonaa! Eikö se ole komea eläin ja komea teos!"
"Epäilemättä. Luulisipa melkein, että siinä on henki, ja että se saattaisi liikkua, jos tahtoisi".
"Minusta on välistä näyttänyt, kun kauvan yhtä mittaa olen tätä ryhmää katsonut, että leijona on alkanut liikuttaa silmiänsä. Niin elävästi saattaa tulla liikutetuksi oivallisesta taideteoksesta. Muuten, katselen tätä teosta mielelläni, sillä sen ylevän kuvannollisen merkityksen lisäksi on minusta eläinten kuningas muita mieluisampi, ja ne jalot ominaisuudet, joita sillä sanotaan olevan".
"Sittenhän sopii, että valitsette sen tunnuskuvaksi tulevaan vaakunakilpeenne", lausui everstiluutnantti leikillisesti, aavistamatta kuinka täydellisesti tämä hänen ennustuksensa oli toteutuva.
"Suvaitsette laskea leikkiä, herra everstiluutnantti. Minun vaakunakilpeni kuuluu semmoisiin, joita ei koskaan tule löytymään", sanoi tuleva ritari Lejonkrona.
"Joka elää saa nähdä!" vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka oli nähnyt niin monta todistusta kuningattaren tuhlaavasta armosta suosikkejansa kohtaan, ett'ei juuri pitänyt mahdottomana ent. räätälin pääsemistä aatelismieheksi.
Samassa saapuivatkin he kuningattaren huoneen ovelle, ja everstiluutnantti astui sisälle. Kristiina oli nähtävästi paremmalla tuulella nyt, kuin tullessansa. Hymyillen kiitti hän matkalla saamastansa suojeluksesta, pyysi hänen itsensä viemään kirjeen Fleming'ille, ja sanoi jäävänsä odottamaan jahtimestari R:ää, j.n.e.
Sitte jätti everstiluutnantti hyvästi, ja lähti kohta viipymättä paluumatkalle Tukholmaan. Henkikaartilaisen käski hän kuningattaren tahdon mukaan jäämään sinne ja palaamaan vasta silloin kuin kuningatar itsekin palaisi.
Everstiluutnantti ei ollut paluumatkallaan ehtinyt kovin pitkälle, kun hänen vastaansa tuli tavalliset kyytirattaat, semmoinen hevonen edessä, jotka tänäkin päivänä kyytikonien nimellä ovat tavallansa surullisesti mainioita. Näissä ylenmäärin kehnoissa ajoneuvoissa matkusti kaksi henkilöä. Toinen heistä oli nähtävästi kyytimies, mutta toinen arvattavasti oli olevinaan herra, vaikka hänen pukunsa, joka muuten oivallisesti soveltui hevosen ja rattaiden laatuun, oli sellainen, että se ääneensä todisti matkarahojen niukkuutta. Näyttipä siltäkin kuin olisi hän itsekin hävennyt asuansa, sillä hän istui peittäen päätänsä kuluneen päällysviitan yhtä kuluneella kuin lavealla kauluksella.
Kun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen lähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta se seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti koetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän ratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen vierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä viehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa. Tuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan portugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa todeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan tavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää tämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen kanssa olivat yhteydessä.
Kun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää ennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen jonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut ennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä noituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei silloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin juurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen koskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin pian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän kannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa. Mitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti rauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella talonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin antoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.
"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta", mutisi tämä, sittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen edellensä.
Jos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin kuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi hän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.
Viime aikoina oli paljon puhuttu kuningattaren aikomuksesta luopua hallituksesta, mutta aina kuitenkin, jotenkin salaperäisesti, sillä hän ei tähän saakka ollut ryhtynyt mihinkään niin sanoaksemme viralliseen toimenpiteesen pannakseen tätä päätöstänsä käytäntöön. Jonkun aikaa ylläkerrottujen tapausten jälkeen näytti hän kuitenkin tahtovan ryhtyä asiaan päättävän vakavasti. Neuvosto kutsuttiin näet Elokuun 7 p:nä kokoon, saadakseen juhlallisessa istunnossa tiedon tästä hänen päätöksestänsä. Tieto tästä herätti iloa niissä, jotka olivat tyytymättömät hänen tuhlaavaiseen hallitukseensa, ja näiden luku oli viime vuonna siihen määrin kasvanut, että semmoisiin, jotka toivoivat hänen luopumistaan kruunusta, ainakin pääkaupungissa saattoi lukea melkein kaikki ihmiset paitsi ylimyskuntaan kuuluvia. Nämätkään eivät tosin olleet Kristiinaan tyytyväisiä, mutta he halusivat kuitenkin pitää hänen vioistansa huolimatta, sentähden että he hänen hallituksensa aikana arvelivat saattavansa olla rauhassa reduktioonista, jota he pelkäsivät pahemmin kuin ruttoa; jos sitä vastaan uusi ruhtinas tulisi hallitukseen, niin oli pelättävä, että hän aatelittomien säätyjen ja alhaisemman aateliston avulla voimakkaasti ryhtyisi auttamattoman kevytmielisesti lahjoitettujen kruununtilusten takaisin-ottamiseen valtion omiksi, siten lisätäkseen kruunun niukoiksi käyneitä tuloja, mahtavuutta ja arvoa.
Erittäinkin tyytymättömiä Kristiinan hallitukseen ja sentähden enimmän iloissaan hänen hallituksesta luopumisensa toteutumisesta olivat salaisen "P.C.G. seuran" jäsenet. Ja kun he ylipäänsä olivat semmoisia miehiä, joiden mielipiteisiin eivät minkäänlaiset itsekkäät syyt vaikuttaneet, vaan todellinen, palava isänmaan-rakkaus, niin oli heidän ilonsa tavallaan enimmän oikeutettukin. Yhdessä iloitaksensa siitä mieluisasta sanomasta, että kuningatar aikoi ilmoittaa neuvostolle hallituksesta luopumisensa, päättivät he pitää yleisen kokouksen samana elokuun 7:nä päivänä. He tiesivät kyllä, että neuvosto kaikella mahdollisella tavalla koettaisi saada kuningatarta aikeestaan, mutta he tunsivat myös Kristiinan itsepäisyyden ja toivoivat, että neuvoston vastustus vaan yhä enemmän kiihoittaisi häntä saattamaan aikomuksensa perille.
Everstiluutnantti Stålsköld'in piti sinä päivänä ensikerran esiytyä seurassa, jonka jäseneksi hän vähää ennen oli otettu. Hänen vastaan-ottamisensa ei ollut herättänyt epäilystä eikä vastustusta, sentähden että häntä pidettiin semmoisena henkilönä, johon täydellisesti voi luottaa. Kokouspaikka oli niinkuin tavallisesti Aake Berg'in luona. Jo iltapuoleen ja muutamia tuntia aikaisemmin määrättyä kokous-aikaa, lähti everstiluutnantti Aake Berg'in luo, koska hänen aikomuksensa oli käydä vieraissa Aake Berg'in ja hänen perheensä luona. Sattumalta oli Pentti Esanpoikakin saapunut sinne.
Sittenkuin everstiluutnantti näiden henkilöiden seurassa, joille kaikille hän oli suuressa kiitollisuuden velassa paranemisestaan, oli viettänyt muutamia kaikin puolin iloisia hetkiä, saapui vielä muuan henkilö, jota everstiluutnantti ei tuntenut, mutta joka esiteltiin hänelle erään Tukholman arvokkaimman ja rikkaimman tukkukauppiaan pojaksi. Hän oli hyvin nuori mies, siivon ja vakavan näköinen, sangen kaino ja vaatimaton, mutta muuten miellyttävän näköinen. Hän ei juuri ensinkään ottanut osaa puheluun ja vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin lyhyesti ja karttavasti. Mutta jos hänen suustaan lähtikin harvoja sanoja, niin ilmaisivat hänen silmäyksensä sitä enemmän, ja se, joka viitsi katsoa hänen tummansinisiin silmiinsä, tuli hyvin pian vakuutetuksi siitä, ett'ei hän tyhmyydestä pysynyt noin erillään, vaan joko ennakolta mietitystä hiljaisuudesta tahi synnynnäisestä taipumuksesta vaiteliaisuuteen. Etenkin näytti kaunis, nuoruudesta ja terveydestä hohtava Elsa olevan hänen huomaavaisuutensa esineenä, ja hän katseli tyttöä semmoisilla silmäyksillä, jotka kylläkin selvästi osoittivat mitä sydämellisintä ihailua ja hellyyttä.
Everstiluutnantti Stålsköld ei saattanut käsittää, miksi tämä nuorukaisen huomaavaisuus ja hänen katseensa loukkasivat häntä, tahi miksi hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Niin tarkoin, kuin olisi ollut kysymyksessä vihollisen sotajoukon aseman vakoileminen, piti hän silmällä tämän kaikkia liikkeitä. Mutta ei siinä kyllä, Elsankin käytöstavasta nuorukaista kohtaan otti hän vaarin yhtä huolellisen tarkasti. Ja vaikk'ei hän siinä huomannut mitään, joka olisi saattanut osoittaa hänen mieltymystään tuohon nuoreen mieheen, niin pysyi hän kuitenkin vasten tahtoaankin pahalla tuulella ja alakuloisena. Hyvin huonolla tuulella lähti hän sitten Aake Berg'in ja Pentti Esanpojan seurassa kokoukseen. Nuorukainen, joka ei ollut osallinen valtiovehkeisin, tahtoi samalla lähteä, mutta jäi Amalia rouvan monista pyynnöistä iltaiselle. Tämä seikka suututti everstiluutnanttia yhä enemmän.
Vaikka mieli-ala kokouksessa oli ylipäänsä hyvin iloinen, ei everstiluutnantti kuitenkaan saattanut päästä pahasta tuulestaan, vaikka hän tekikin muutamia sitä tarkoittavia yrityksiä. Moni puhuja esitti kaunopuheisilla ja innostuttavilla sanoilla sitä onnellisempaa tulevaisuutta, joka kuningattaren kruunusta luopumisen jälkeen koittaisi heidän rakkaalle Ruotsillensa ja mainitsi ilolla niitä hyviä toiveita, joihin syystäkin sopi antautua tulevan hallitsijan, prinssi Kaarle Kustaan, suhteen, mutta paljon siitä mitä sanottiin jäi everstiluutnantilta huomaamatta. Otettuansa osaa siihen innokkaasen eläköön-huutoon prinssille, johon kokous loppui, lähti everstiluutnantti kotiin, yhä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Kotia päästyänsä sai hän palvelijaltansa kuulla, että hänen poissa ollessansa kokonaista kolme sanantuojaa oli tullut kuningattaren luota, sekä että niillä kaikilla oli ollut toimena kutsua häntä linnaan. Viimeinen sanantuoja oli lähtenyt käskettyään palvelijan pyytämään herraansa kohta kotiin tultuaan ja muuta kutsumusta odottamatta lähtemään kuningattaren luo. Kysymyksessä sanottiin olevan hyvin tärkeän asian, joka ei sietänyt vähintäkään viivytystä.
Kun kello oli jo yli 10, huomasi everstiluutnantti mahdottomaksi tänä iltana totella käskyä, ja lähti sentähden levolle, hetken aikaa vaivattuansa päätään arveluilla sen asian laadusta, joka oli kysymyksessä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat täten kääntyneet toiseen suuntaan, kummitteli kuitenkin vielä unissakin tukkukauppiaan poika hänen mielikuvituksessaan.
Levosta virkistyneenä heräsi hän aamulla muuttuneella mielellä, ja ajatteli nyt ihmetellen pahaa mielialaansa edellisenä iltana. Hän melkein häpesi sitä, että oli saattanut olla niin narrimainen ja naurettava; sillä siltä kannalta katseli hän nyt asiaa.
Sen että nuori mies osoitti melkein ihmeteltävän kaunista tyttöä kohtaan huomaavaisuutta, piti hän nyt luonnollisimpana asiana maailmassa, ja siitä suuttumisen saattoi synnyttää vaan satunnainen, terveelle järjelle käsittämätön oikku. Semmoisen oikun syyksi luki hän siis eilis-iltaisen pahan tuulensa, ja torui hiukan itseänsä siitä, että oli tehnyt itsensä syypääksi juonikkaisuuteen.
Myös päätti hän varoa, ett'ei semmoinen hänessä muuttuisi tavaksi ja paheeksi. Olisipa häpeällistä, jos häneen, mieheen, ilmestyisi se heikkous, joka huonosti sopi naisellekin.
Näissä mietteissä oli hän sill'aikaa pukeutunut, ja lähti kohta sitten linnaan menemään. Linnanpihalla tapasi hän tutun kapteenin aatelis-lippukunnassa. Kapteenilla näytti, hänen ripeistä askeleistaan päättäen, olevan hyvin kiire.
"Hyvää huomenta kapteeni! Mihin niin kiireesti", sanoi everstiluutnantti Stålsköld ja seisahtui.
"Tuhat tulimmaista, everstiluutnantti hyvä!" vastasi kapteeni. Minua lähetetään, niinkuin olisin vainukoira, etsimään pa'enneen ketun jälkiä! Olen vakuutettu siitä, ett'en saa häntä kiinni, mutta jos niin vasten luuloani tapahtuisi, niin tuon hänen tänne Tukholmaan, jossa aiotaan katkaista hänen kaulansa!"
"Mistä ketusta te oikeastaan puhutte?"
"Hän on perhanan roisto, pääkonna!" jatkoi kapteeni. "Tahi vielä pahempikin — jesuiitti, paavillinen käännyttäjä ja kansan kiihoittaja, ja tiesi Jumala mitä kaikkea! Se on saakelin juttu! Tuo paatunut lurjus — hänen nimensä on Antonius Macedo — on oleskellut Tukholmassa Portugalin lähettilään salaisena rippi-isänä, mutta samalla on hän koettanut vietellä ihmisiä rehellisestä kristin-uskostaan, ja käännyttänyt inhoittavaan oppiinsa. Sitä paitsi kuuluu hän tehneen monta muutoin sievää tepposta! Päästäkseen ikävistä jälkilaskuista ja siitä rangaistuksesta, jonka laki määrää sellaisista jumalattomista kepposista, on hän nyt viimeinkin lähtenyt käpälämäkeen! Kuningatar on kovin suutuksissaan siitä, että semmoinen lurjus on hänen tietämättänsä oleskellut valtakunnassa, ja on käskenyt kaikin voimin ajamaan häntä takaa. Minä olen seitsemäs hurtta, joka lähetetään liikkeelle".
"Sitten tulen minä varmaankin kahdeksanneksi", mietti everstiluutnantti, ollen suuresti kummastuvinaan siitä mitä sai kuulla. Ääneensä lausui hän: "Teillä on vaikea tehtävä toimitettavana, herra kapteeni, sillä helpompi olisi epäilemättä saada kiinni kaikki oikeat ketut, jotka juoksentelevat Ruotsin rajojen sisällä, kuin vangita yksi ainoa jesuiitti. He ovat kavalampia kuin kärmeet, mutta näyttävät kyyhkyisiäkin viattomammilta".
"Sen tiedän", vastasi kapteeni. "Koetanpa kuitenkin kykyni mukaan saada toimeen mahdottomiakin, vaikka varmaan aavistan, ett'en ainakaan minä tule sitomaan köysiä hänen kaulaansa. Mutta perhana vieköön! Olinhan unhoittamaisillani, että kiire tässä kohden on ensimmäinen ja pää-asia! Hyvästi, herra everstiluutnantti!"
"Onnea ajoon, kapteeni hyvä!"
Nuot kaksi herraa erosivat ja jatkoivat matkaansa kumpikin suuntaansa. Heti kun everstiluutnantti oli saapunut linnaan ja kamariherran kautta ilmoituttanut tulonsa kuningattarelle, päästettiin hän esille. Vastaan-ottohuoneessa oli, paitsi kuningatarta, mahtava suosikki Mauno-kreivi ja pari muuta ylhäistä hovipuoluelaista. Luultavasti oli Kristiina kutsuttanut heidät näkemään sitä teeskentely-, ja petoskohtausta, jota hän nyt näytteli, ja osottaakseen heille aivan selvään, kuinka vastenmielinen hänestä paavin-usko oli, siinä toivossa, että he levittäisivät huhun siitä laveampiin piireihin. Sama ilveily, jota hän kaiketi oli näytellyt aatelis-lippukunnan kapteenille, esiteltiin nyt toistamiseen. Hän oli olevinaan kovin vihoissaan ja pitävinään tärkeänä karkurin kiinni saamista, ei juuri toimittaakseen loukatulle Pereiralle hyvitystä, vaan voidakseen rangaista tuota hävytöntä teeskentelijää niin kuin lait ja asetukset salaisista käännyttäjistä määräävät, jossa asiassa hänen autuas isä-vainajansa oli näyttänyt hänelle hyvää esimerkkiä. Hän oli muka valinnut kokeneita upseereja tätä takaa-ajoa toimittamaan, sentähden että hän tässä suhteessa luotti heihin sangen paljon, jonka tähden siis sitä paremmin saattoi toivoa toivotun tarkoitusperän saavuttamista, karkurin kiinnisaamista. Sitten ilmoitti hän suunnan everstiluutnantin matkalle, jonka loppukohdaksi tulisi Kalmar, ja kehoitti häntä lopuksi toimittamaan takaa-ajoa niin uutterasti ja huolellisesti kuin mahdollista.
Everstiluutnantti Stålsköld oli kummastellen katsellut ja kuunnellut tämän ulkokultaisuuden ja teeskentelyn mestarillisuutta. Kun kuningatar oli puhunut loppuun, sanoi hän: "Jos minun sallitaan lausua alamainen mielipiteeni tässä asiassa, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että minulla on sangen vähän tahi ei ensinkään onnistumisen toivoa tässä asiassa. Mutta jos minun sallitaan ulottaa takaa-ajon pitemmälle, jos Teidän Majesteettinne valtuuttaa minun ottamaan kiinni hänet esim. Hampurissa, niin saattaisi käydä niin, että tuon hänet elävänä ja vahingoittumatta oikeuden käsiin".
Kuningatar punastui ja katsoi tutkivasti ja mitä terävimmin everstiluutnanttiin, joka kesti tämän katseen.
"Minkä johdosta luulette häntä voitavan tavata Hampurissa", kysyi hän.
"Luuloni perustuu seuraavaan", vastasi everstiluutnantti. "Ensiksikin saatetaan jokseenkin todennäköisesti päättää, että hän on niin nopeasti matkustanut Ruotsin läpi, että kaikki takaa-ajo on melkein turhaa; ja toiseksi saatetaan yhtä todennäköisesti edellyttää, että hän jossakin Pohjois-Saksan kaupungissa levähtää niin kiireisestä matkasta, kolmanneksi ja lopuksi sopii Hampuri parhaiten semmoiseksi lepopaikaksi, jonka tähden se tekee arveluni enimmän todennäköiseksi".
Kuningatar ei saattanut salata itseltänsä, että everstiluutnantti oli tehnyt johtopäätöksensä hyvin älykkäästi, hän katsoikin tähän sentähden melkein ihmetellen. Selitettyään ne syyt, jotka tekivät mahdottomaksi semmoisen kiinnipano-käskyn antamisen, joka olisi pantava toimeen valtakuntaan kuulumattomassa kaupungissa, kääntyi hän läsnä oleviin herroihin, nä'ön vuoksi kysyäksensä heidän mielipidettänsä. He olivat samaa mieltä kuin kuningatarkin, arvellen, ett'ei se saattaisi tulla kysymykseenkään, koska se olisi rauhan rikkomista Saksan valtakuntaa kohtaan.
Mutta everstiluutnantti ei mielinyt päästää kuningatarta niin helpolla pulasta.
"Eipä tarvitakkaan vangitsemiskäskyä", väitti hän. "siinä on tarpeeksi, että Teidän Majesteettinne kirjoittaa Hampurin hallituskunnalle, pyytäen siinä jesuiitin vangitsemista ja vankina pitämistä, kunnes hänen meidän käsiimme jättämisestä ehditään tarkemmin sopia. Sekin riittää, että Teidän Majesteettinne siellä olevan asiamiehensä kautta sitä pyytää."
Nämätkin ehdoitukset hylkäsi kuningatar heti, ja everstiluutnantti, joka huomasi tyytymättömyyden pilviä kokoontuvan hänen ylpeälle otsallensa, ei tohtinut enää tehdä vastaväitteitä. Asia jäi siksi, että hänen piti matkustaman Kalmariin, ja tällä päätöksellä lähti hän pois.
Mahdollisimman kiireesti alkoi everstiluutnantti matkansa, mutta päästyään kerran kaupungista, ei hän juuri kiirehtinyt. Päinvastoin koetti hän asettaa kaikki niin mukavalle kannalle kuin mahdollista, tehdäkseen pakollisesta, turhasta matkastaan miellyttävän huvimatkan.
Vietettyään Kalmarissa iloisen päivän erään sinne sijoitetun suomalaisen upseerin seurassa, joka oli vanha ystävä sodan ajoilta, palasi hän Tukholmaan, sydämessään vakuutettuna siitä, ett'ei ollut asiassaan onnistunut huonommin kuin muutkaan ne herrat, jotka olivat lähteneet ajamaan takaa jesuiitti Antonius Macedoa.
Lyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun kruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui hän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä pysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen tekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset ja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei enemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen aikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne lukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden mielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä lisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä mainita.
Suuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä. Erittäin kiukuissaan olivat "P.C.G. seuran" jäsenet, kun siten näkivät kaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja rau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta viikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta kerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin olivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia mullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake Berg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään vallankumous-toimiin, "kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin voitu päästä ranskalais-naisesta erilleen". Näiden viimeksi mainittujen mielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle seurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka vaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi toivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen päätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan vaikutustapaan, on historiassa tunnettu "Messenius'enkapinaliiton" nimellä.
Kun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut sekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen päähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän tarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko salli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota vastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.
N.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta.Scondia illustrata'nmainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana Messenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat yleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava siitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren historiallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka hän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin hänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein verrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa kärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden poika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton kautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja horjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja äkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa perinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä menivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli kapinaliiton varsinainen toimeenpanija.
Arnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen jatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen ja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar koroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä läänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän välisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650 valtiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli innokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri niihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut, että Messenius otettaisiin "P.C.G. seuran" jäseneksi. Mutta hänen epäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että tämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka viisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli seuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut luvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura jo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen johdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän edeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista, jonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.
Tähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On mainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja mielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja hänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän. Kahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle Kustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf Juhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin kaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen näistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi seurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon, joka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen. Messenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä oli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja herra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia puoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille uralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat niistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden lisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko luonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen voittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän päämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien profeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan perikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän kuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu värssyn muotoon.
Koska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain mielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista siinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen. Kuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: "Hän on hupsu, joka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä, huveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan tarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä saa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän huutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat tanssijaiset?' — Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän Majesteettinne!' — 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda heti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän kamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista kaupungissa?' — Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän Majesteettinne enää pidä tanssijaisia'. — 'Kuule Beaulieu', huutaa silloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen tanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' — 'Noin 20,000 taalaria.' — 'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' — 'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. — 'Tee niinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'."
Kun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen kertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi osaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa, valtiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa Juhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea. Mainituista herroista lausutaan: "Nämät ja muut korkeat herrat pelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun eivät he milloinkaan ai'o hyväksyä". Nyt luetellaan kaikki ne toimet, joihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen jälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet ottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli myrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne. Tämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja Tukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi "ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan sotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän, puolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo yhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä ei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että kuningatar Kristiina", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän tekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.
Messenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian salaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja jättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta hänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän kaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä sai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in oli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei voinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja huomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska hän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa pitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat hitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies Herman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin tärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli Messeniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi Fleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli katkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa, johon "P.C.G. seura" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta mutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli ulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja levottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon vivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.
"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!" lausui hän ja ojensi hänelle kätensä. "Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät tänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran auttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun työstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella tästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian täytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme syrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain katseilta".
Nuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät uutimet heidät kokonaan peittivät.
Fleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä, mitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta kirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo Kustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä prinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.
"Minä olen", lisäsi Fleming, "kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen Majesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni on onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista vakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa kokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja — mikä on pahinta — hän epäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että prinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun mukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet liian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus yhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä syitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee sangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle; pait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa sentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar on saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen puoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa kaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra everstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?"
"Aivan täydellisesti, herra parooni!"
"Hyvä", jatkoi Fleming, "sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä välttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että kuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää lähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka vaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte, herra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei kuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen lähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen luuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman mitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan mahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en silmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia on niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin kärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti luotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän teitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy lähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!"
"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni", vastasi everstiluutnantti. "Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety luottamuksessanne, mutta — —"
"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?" keskeytti Fleming.
"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi tahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun on vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen kutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka laatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille kutsumista".
"Tänään ette pääse hänen puheilleen", vakuutti ylipäällysmies, "HänenMajesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista".
"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen aamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne viimeistään puoli kuudeksi", lausui everstiluutnantti.
"Se on hullumpaa", myönsi Fleming. "Mutta keksitäänpä siihenkin keino. Teidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin kun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta saattamaan ihmisiä tautivuoteelle".
"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan kaikkia epäluuloja".
"Pitäkäämme siis asia päätettynä!" lisäsi Fleming. "Ensi tehtävämme siis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!"
"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä ruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä".
"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että meidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä".
Sitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois, mutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon. Hänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija Holm.
"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti", sanoi tämä.
"Empä todella olekkaan ensinkään terve", vastasi everstiluutnantti, mielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että hänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.
"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte anteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin odottaa!" lisäsi hän. "Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn pystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?"
"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra everstiluutnanttia!" vastasi herra Holm kohteliaasti.
"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!"
"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!"
Sittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti everstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi: "Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen Majesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi tulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua näy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en parhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin hyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi, ilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!"
"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse tehdä!"
"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään aikaan".
"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen tekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!" vakuutti herra vaatetusmestari.
"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!"
Everstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi häntä nousemaan viereensä vaunuihin.
"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?" kysyi ylipäällysmies niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.
"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa herättämättä matkustaa minne tahdon!" vastasi everstiluutnantti, ja kertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli esittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.
"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?" kysyi hän sitten.
"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea niin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että ilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?"
"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa minua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta pois".
Everstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran jäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: "Vie sydämellisimmät tervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!" Sitten vierivät vaunut pois.
"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että tulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla, häilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa", mutisi everstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita päällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.
Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.
"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.
Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman sanan matkastani!"
"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.
On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti. Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden vielä paljoa kehnommasta tilasta.
Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä, ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja levähtämättä kulki hän koko yön.
Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.
Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan vähän aikaa!"
"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja, joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"
"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada hevonen, vieläpä heti paikalla!" huudahti everstiluutnantti.
"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa, ja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne", arveli kestikievari.
"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole muuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä valjaista parempi niistä!" käski everstiluutnantti!
Kestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta, kohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin tarkkaan.
"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa," sanoi hän.
"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi vertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti annettava käytettäväkseni!"
"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla valmis".
"Oletpa heittiö!" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. "Näytä minulle nyt valkeata", lisäsi hän. "Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan, saat syyttää itseäsi seurauksista!" Ja everstiluutnantti tarttui uhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.
Kestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa alkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla toinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen aisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä kaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he hänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta päättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui ripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti suuttuneena: "Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra! Neuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!"
Everstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa hänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli pidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen muodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat saada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina y.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita ja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä lahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen taitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden Ruotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä takaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti Stålsköld'in edessä.
Kun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat kaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja halveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän vastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla kädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen kauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki suuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä pääsi kummastuksen huutoja.
Everstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi hän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.
Sitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa paikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He tottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut antautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin vastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.
Everstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille, sanoen: "Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä hoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni. Pidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken maailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun monessa verisessä tappelussa".
Liikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä ilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan kauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi. Everstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten, hänkin, vierashuoneesen.
Siellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena vihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona tapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta everstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.
Osoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen kertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja huolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40 vuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat hänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.
Sittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen herransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta ruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta everstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan pudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen käski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja tämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: "Hänen ylhäisyytensä, joka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette saavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen matkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo Hänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta käytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä. Aluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen, joka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen".
"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle," sanoi everstiluutnantti, "ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen vaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja odottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt nauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on hyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä onnellista matkaa!"
Ja everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää huolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan Tukholmaan milloin ja miten tahtoi.
Ja kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti edellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan päättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella Ruotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten ruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.
Sill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä joutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta mutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan katsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun hän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla myötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien henkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja hänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen maalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen vastaansa: "Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät täällä, Jakobsson?"
"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä everstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei kukaan kuule puheluamme".
Kun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi Jakobsson: "Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan alan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa".
"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin mahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!"
"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette olleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä ilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu väkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että prinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut suullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa prinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa joutuu. Nyt on se tullut".
"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!" huudahti everstiluutnantti Stålsköld. "Ilman minutta olisitte auttamattomasti olleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies, jonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se asia, jota toimitatte, on uhkarohkea!"
"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette Kalmar'issa?" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan vastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: "On aivan välttämätöntä, että heti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia, joihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin ajattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!"
"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta asiasta", väitti Jakobsson.
"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta kuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on hänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin pian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi.Siihenpitää häntä kehoittaa jasentähdenolen minä liikkeellä. Mutta teidän täytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan Borgholm'iin prinssin luokse!"
Jakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä, johon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet hänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä everstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: "Matkani täytyy jäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista kenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!"