"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö", saiJakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.
"Hyvästi, ystävä Jakobsson".
"Hyvästi ja onnea matkalle".
Everstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.
"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle", muistutti perämies.
"Hänon tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy minun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin kiireellinen", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. "Siis pian purjehtimaan!"
Venemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti nopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.
Onnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin everstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin, eversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.
"Katsokaa tuota suljettua kirjettä", lausui eversti Würz, niin pian kuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka sisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut tuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että "muutamat henkilöt" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä päivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi tulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen — ja syyllinen syyttäköön itseään.
Würz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat henkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli ilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen saapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.
Prinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan vanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli tuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä hänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä prinssiin, kuin sinne tullessaan.
Joulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille onnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo Kustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet suosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.
Seuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen isä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari Niilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld vielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa näytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut molempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän kuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka hän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta luottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan suuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi katumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten everstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa sinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni "P.C.G. seuran" lukuisaan kokoukseen. — Hän ei ollut erehtynyt — kokous oli hyvin myrskyinen ja mielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin katumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen ystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui everstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja lausui: "Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni ilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta lukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut päästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin ei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan minun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä ajattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan vahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille kaikille on kallis".
Lausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti vaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät välttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti tehnyt suuren palveluksen "P.C.G. seuralle" ja myöskin valtakunnalle, estäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset epäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.
Tunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista Messeniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli pahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi enimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa. Pormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän kostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.
Skunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin kaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi assessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin hylkäsi.
Yleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen — oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen "ensiksi menettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi neljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi kiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille" ja että tämä verinen tuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen — oli suoraa julmuutta, sillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen, joka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut vahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.
Tämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän katkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä Messeniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita aavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.
Selvästi huomasivat myöskin "P.C.G. seuran" jäsenet tämän ja he pitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina, vaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta katsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.
Bourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren etevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä suuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän mitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet siveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin uskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. — tahdomme vaan puhua hänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat Bourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä vihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten hänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka eivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului everstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti alusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli hän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa — niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että Bourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus, jota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja kuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.
Mitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle täydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä suoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa kohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut asiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja vastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan "herra Bourdelot'ille". — Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti vihoissaan ja loukattuna pois.
Mutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän peittelemättä "heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan" ja pyysi everstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan tunnustamaan totuuden.
Suuttuneena vastasi tämä: "Jo ennen olen sanonut, ett'en ole velvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani kuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan, että jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin rankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset korvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!" — Ja antaakseen sanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen kädellään.
Kuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset tulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut loukata Bourdelot'a, "aikakautensa suurinta miestä", joksi Kristiina sokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti kutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar sanoi, ett'ei "hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän saakka oli osoittanut hänelle" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla suuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan tästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä Venäjän rajaa.
Everstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma on, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu, sillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja sitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat miehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa rinnalla.
"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen", sanoi everstiluutnantti linnasta kotiin päästyänsä palvelijallensa. "Kuningatar on käskenyt minua matkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden pian kapineeni kokoon matkaa varten!"
Pekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin: "Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar kuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja entäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin matkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?"
Everstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi:"Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelenTurussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjänrajalle".
"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka levottomasti.
"Ompa hyvin kaukana — monta kymmentä peninkulmaa".
Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa enää kuulunut Suomeen.
"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä kuin leveäkin!"
Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa. Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista! mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni, minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan, samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.
— Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! — Mutta niistä kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi, Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?
Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän samassa pääsi perille.
Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan — mutta tukkukauppiaan poika seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.
Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.
"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'. Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia, kuin te".
"Keitä sitten?"
"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja".
"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa".
"Paroni Gyllenström".
"Hänkö!!"
"Ja hänen perheensä".
"Siis Elvirakin?"
"Hänkin"…
"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä jahdillanne".
"Miks'ette?" kysyi Jakobsson. "Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä huoneita juuri matkustajien varalta — niitä käyttäkööt he. Itseäni varten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella — te saatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla kaiken yhteensattumisen paroonin kanssa".
Everstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.
"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?"
Vielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä tekevän päätöksensä ja vastasi: "Olkoon menneeksi — minä suostun tarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin matkaa?"
"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli täällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään luonanne".
"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?"
"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen… Tunnetteko häntä?"
"En … tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä".
"Niinkuin sanoin — hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan puolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni haluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria kartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa".
"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut mitään uutta?"
"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa seurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän tiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä synkkämielisemmäksi".
"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?"
"Ehkä".
"Koska lähdetään matkalle?"
"Ylihuomenna varhain".
"Hyvä — kyllä laittaudun valmiiksi siksi".
Sitten lähti everstiluutnantti pois.
Varhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti "Kaarle Kustaa" purjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka kului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen tuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle päätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman kylmyyden kanssa — oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 —, pakoitti matkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa tuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan eteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata Ahvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia pilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti tuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa tapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja lujaan taklaukseen.
Matkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt Elviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja heidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys. Ei ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he muutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan olivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja uhkaavia kuin viha ja kosto.
Sivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin Jakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen epäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja kasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä; hän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni jonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten antanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt pitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi ilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa hovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon lisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului niiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen vetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.
Löytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka everstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja tämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä ollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen. [Ruotsalainen sanamörkmerkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti suljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti levottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen jotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas veteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.
Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole myrkyllistä laatua.
Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.
Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.
Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".
Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien, jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.
"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri lavan.
Jakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä toiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian niukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana pelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä toimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä purjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt jälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista hyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.
Näinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa pelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli suurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja lujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan kiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.
Herra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies. Everstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina auttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. — Siten olivat he yhdessä asettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista käsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja kädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen takanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui kovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja selässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin — seuraavassa silmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen kuohuvaan syliin.
Kuluipa hyvän aikaa ennenkuin Jakobsson ja miehistö alkoi kaivata everstiluutnanttia, sillä sumu oli niin sakea, että saattoi nähdä ainoastaan lähinnä ympärillänsä olevat esineet, eikä herra Mörk maininnut mitään siitä, mikä oli tapahtunut. Jakobsson oli mielettömänä surusta ja epätoivosta, kun vihdoinkin kauan ha'eskeltuansa kannelta ja hyteistä havaitsi, ett'ei hänen ystävänsä everstiluutnantti ollut mistään löydettävissä. Herra Mörk'iltäkin kysyi hän, oliko tämä nähnyt häntä, mutta taloudenhoitaja kielsi eikä sanonut tietävänsä mitään kadonneesta. Tosin myönsi hän, että hän, herra Mörk, jonkun kerran kiireessä oli kohdannut kaivatun, mutta nyt ei hän pitkään aikaan ollut nähnyt vilaustakaan hänestä.
Mitään ei saattanut tehdä everstiluutnantin löytämiseksi, etenkään kun ei tiedetty milloin ja mihin hän oli kadonnut. Tosin koetti Jakobsson pyrkiä vastatuuleen, mutta yritys päättyi huonosti, sillä ensimmäinen hyökylaine tempasi rajuun pyörteesensä molemmat käsipuut laitatuuleen kääntyneestä laivasta sekä joukon kannella olevia, huononpuolisesti kiinnitettyjä arkkuja. Hädin tuskin tai Jakobsson jahdin kääntymään myötätuuleen, selvästi havaiten turhiksi kaikki kokeet taistella riehuvia luonnon voimia vastaan.
Emme rupea kuvaamaan Jakobsson'in surua ja huolta, emmekä kertomaan niitä epätoivosta lähteneitä valitushuutoja, joilla Pekka parka ilmaisi tunteensa, kun kuuli rakastetun herransa hukkuneen.
Myrsky kesti lakkaamatta noin vuorokauden paikoilla. Kun tuuli viimeinkin taukosi ja ilma selkeni, huomasi Jakobsson nyt melkein tuuliajolla olevine laivoineen olevansa Pohjanlahdella muutamia peninkulmia pohjoiseen päin Ahvenanmaalta.
Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "Länsi ilman puhdistaa ja luode sen perii". Jokainen, jota ilma-havainnot huvittavat, huomaa useimmissa tapauksissa tämän sananlaskun toteutuvan. — Niin kävi nytkin.
Jakobsson antoi sentähden levittää ne purjekaistaleet, jotka vielä olivat jälellä, ja purjehti myötätuulta saaristoa kohden. Ensimmäinen maa, minkä tapasi, oli Isonkarin saari, johon nyt on laitettu majakka, mutta silloin oli se autio ja asumaton. Sieltä jatkettiin matkaa Turkuun nykyäänkin käytettyä kulkuväylää myöten.
Raskas tehtävä oli Jakobsson'illa Turussa, yhtä raskas kun se suru, joka kalvoi hänen sydäntänsä ja usein pusersi kyyneleitä hänen miehekkäistä silmistänsä. Hän katsoi nim. velvollisuudekseen itse viedä surusanoman tapauksesta kadonneen i'äkkäälle äidille. Hän kielsi miehistöä ja Pekkaakin, jota ainoastaan hiukan oli saanut lohdutetuksi sillä, että lupasi ottaa hänen palvelukseensa, puhumasta tapauksesta, siten estääkseen sitä huhuna tulemasta äidin korviin. Sillä Jakobsson'in arvelun mukaan pitäisi eukkoa jollakin tavalla valmistaa ja sitten vähitellen saattaa hänen tietoonsa todellinen asian laita. Ja mikä kauhea todellisuus! Näyttipä luultavalta, että tämä kova isku murtaisi hänen sydämensä.
Ensimmäisenä päivänä Turussa ollessaan ei Jakobsson arvellut jaksavansa käydä hänen luonansa. Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen se tehdä, sillä näytti arveluttavalta lykätä käyntiä tuonnemmaksi, sentähden että Jakobsson vaan vähän aikaa aikoi viipyä Turussa, osittain myöskin sentähden, ett'ei asiata enää ollut mahdollinen pitää salassa.
Ei Jakobsson nyt ensi kertaa käynyt everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luona, vaan oli hän edellisillä matkoillansa Suomeen monta kertaa käynyt hänen luonansa välistä terveisiä, useimmiten kirjeitä viemässä pojalta. Tällä kertaa oli hän tuovinaan terveisiä, niinkuin tavallisesti, ja hän otettiin hyvin vastaan. Noudattaen ennen tekemiään päätöksiä ei hän viittaamallakaan puhunut everstiluutnantin surullisesta katoamisesta, vaan kertoili sitä vastaan hänen hyvinvoinnistaan, ja hänen onnellisesta suhteestaan vallanpitäjiin ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka hymyili hänelle. Kun hän nyt näki kuinka eukon silmät säteilivät ilosta ja tyytyväisyydestä joka kerran kuin pojan nimeä mainittiin, silloin huomasi Jakobsson vasta oikein selvästi tehtävänsä vaikeuden ja epätoivo sydämessä lähti hän illalla jälleen jahtiinsa.
Unta ei ollut ajattelemistakaan; koko yön mietti hän keinoa miten parhaiten ilmoittaisi äidille tuon kauhean sanoman. Viimein päätti pyytää joltakin papilta neuvoa ja välitystä.
Kun hän sitten aamupuoleen nousi kannelle sattuivat hänen silmänsä ahvenanmaalaiseen jaalaan, joka purjehti Aurajokea ylöspäin. Se lähestyi ja näytti aikovan laskea maalle aivan lähelle sitä paikkaa, jossa hänen oma jahtinsa oli. Jakobsson oli tuskin uskoa silmiänsä! Tuo mies, joka juuri nousi jaalan matalasta kajuutasta, saattoikohan hän — olla kukaan muu kuin — ystävä everstiluutnantti! Olikohan mahdollista, että maailmassa löytyi kaksi niin aivan samanlaista henkilöä? Ei! Miehen täytyi olla hän eikä kukaan muu!
Jakobsson kiirehti sille paikalle, johon jaala samassa laski maalle.
"Ettehän liene pelästyttäneet vanhaa äitiäni ilmoituksellakuolemastani?" olivat ensimmäiset sanat, jotka everstiluutnanttiStålsköld — sillä hän se todellakin oli — lausui juostessaanJakobsson'ia vastaan.
"En ole, Jumalan kiitos ja kunnia, sitä tehnyt vielä!" vastasiJakobsson ja pudisti sydämellisesti ystävän ojennettua kättä, sittenlisäsi hän: "Mutta selittäkää minulle nyt, kuinka katositte äkkiä'Kaarle Kustaasta' sekä miten sitten pelastuitte?"
Katoamisestansa jutteli everstiluutnantti nyt sen minkä me olemme ennen kertoneet.
"Pelastuksestani", jatkoi hän, "tulee minun kiittää taivaallista Herraamme ja se oli sanan oikeassa merkityksessä Luojan armollinen sallimus! Jouduttuani kuohuisiin aaltoihin olisin ennen pitkää tullut kuolon omaksi, joll'ei onnellinen sattumus olisi tuonut tätä jaalaa, jota näkemästä sumu esti meitä, aivan lähelleni. Se purjehti niin lähelle minua, että sen keula oli vähällä musertaa minun. Huusin apua ja muuan näistä siunatuista ihmisistä, joka sattui seisomaan laidan luona köysi kädessä, heitti tämän heti mereen. Onnekseni putosi köysi poikittain päälleni, jotta aivan helposti saatoin tarttua siihen ja heti sen jälkeen vedettiin minä laivaan. Kuinka kauvan olin ollut aalloissa en aivan tarkoin tiedä, mutta en luultavasti kauvemmin kuin neljä, korkeintaan viisi minuuttia. Yhtä onnellisesti kuin pelastuessani kävi meille edespäinkin, sillä meidän onnistui päästä muutamaan satamaan Ruotsin rannikolla — vieläpä aivan sattumalta. Sieltä lähdimme matkaan, niinpiankuin myrsky oli tyyntynyt ja ilma selinnyt ja — nyt olemme täällä".
"Saattoikohan se paino, joka työnsi teitä eteenpäin — olla mikään muu kuin herra Mörk'in käsi? Ettekö aavista tässä mitään kavalaa konnantyötä paronin puolelta? Kummallista on, että minä ensi hetkestä olen aavistanut jotakin sellaista, vaikk'en ensinkään tiennyt, kuinka onnettomuus tapahtui!" muistutti Jakobsson.
"Varmasti en voi syyttää herra Mörk'iä syypääksi onnettomuuteeni", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, "mutta en tahdo kieltää suuresti epäileväni häntä. Putosin niin nopeasti, ett'en ennättänyt katsoa ympärilleni painoiko hartioitani taloudenhoitajan käsi vai joku irti päässyt köyden pää. Sitä paitsi on eräs toinen seikka, jota kauvan turhaan olen miettinyt, johtunut mieleeni. Luulen tunteneeni tämän taloudenhoitajan olleen niiden roistojen valepukuinen johtaja, jotka hyökkäsivät kimppuuni kuningattaren kruunauspäivä-iltana — tuo mustavaippainen mies".
"Hitto vieköön! Olenpa varma, ett'ette ole erehtyneet! Hän se varmaankin oli! Ja me pääsemme vähitellen paronin pirullisten vehkeiden perille!" huudahti Jakobsson ja lisäsi: "Yhtä varma on, että juuri hän työnsi teidät mereenkin. Puolueettomana todistuksena hänen rikoksellisuudestaan on hänen teeskennelty tietämättömyytensä teidän onnettomuudestanne. Hän ei sanonut nähneensä teitä onnettomuuden tapahtuessa".
"Tämä seikka on todella seikka, kahden veroinen, sillä hän seisoi aivan lähelläni, eikä tapaturmani saattanut jäädä häneltä huomaamatta, etenkään kun olimme samassa työssä, erään arkun kiinniköyttämisessä, joka oli vähällä murtautua laidan läpi".
"Lisätodistukseksi epäluuloilleni kuulin hänen vakuuttavan paronille: 'Kyllä meri saaliinsa pitää', siitä saattoi hän, herra Mörk, panna sielunsa autuutensa pantiksi. Kaunis pantti tosiaankin! Jos hän olisi pannut sielunsa ikuisen kirouksen takaukseksi, se olisi toki jotakin ollut! — Se vahingon ilokin, jolla paroni kertoi Elviralle teidän katoamisestanne, saattaa tavallansa kelvata todistukseksi".
"Entäs Elvira — mitä sanoi hän?" — kysyi everstiluutnantti ja odotti nähtävällä kiihkeydellä vastausta.
"Hän päästi kovan tuskan huudon. Sitten kuulin paronin purevan hammastaan vihasta ja kun pelkäsin, että hän rääkkäisi tuota onnetonta, tempasin kajuutan oven auki ja astuin sisälle. Näin silloin paronin käsi pystyssä seisovan pyörtyneen rouvansa vieressä. Hän pyysi apuani ja yksin voimin onnistui meidän pian saada Elvira tuntoihinsa.
"Elvira raukka!" — huokasi everstiluutnantti.
Heidän puhelunsa keskeytti silloin kummallisesti värisevä ääni, joka käänsi heidän huomionsa puoleensa. He kääntyivät syrjään nähdäksensä mistä tuo outo ääni tuli. Mitä näkivät he? He näkivät Pekan syöksevän siihen paikkaan, jossa seisoivat. Sinne päästyään heittäytyi hän everstiluutnantin jalkoihin, suuteli hänen jalkineitansa ja käyttihe kaikin puolin hullun tavoin. Milloin itki hän milloin nauroi ja teki molempia niin äänekkäästi, että ympäristö kaukaa kajahteli. Vaikka everstiluutnantti tuli liikutetuksi näistä palvelijansa hellistä uskollisuuden osoituksista häntä kohtaan, huomasi hän kuitenkin, että hänen täytyi käyttää mahtisanoja ja uhkauksia, ennenkuin voi saada ylen onnellista Pekkaa rauhoittumaan ja malttumaan. Sitten lähti everstiluutnantti, Pekan seuratessa hänen kintereillään, äitinsä luokse, joka asui kaupungin etevimmän kadun, Linnankadun varrella.
Sen ilokohtauksen — pian samantapainen kuin Pekan osoittama — joka oli äidin ja pojan välillä kohtaamisen ensimmäisinä onnellisina hetkinä, jätämme kertomatta. Siinä kyllä että äitiä kohdannut ilo oli hänestä niin suuri, että hänen täytyi siitä mainita lähimmille ystävilleen ja tuttavilleen. Siinä tarkoituksessa päätti hän seuraavana päivänä panna toimeen suuret päivälliset. Valittu seura kokoontuikin silloin everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luokse.
Etupäässä mainitsemme provessori ——ksen, joka oli Turun yliopiston etevimpiä kaunistuksia, sitten pormestari B:n, assessorit Turun hovi-oikeudessa, vapaasukuiset herrat C—— ja G—— y.m. y.m. Kaupungin arvokkaimpia miehiä. Tuskin tarvinnee muistuttaakaan, että ne heistä, jotka olivat naimisissa, toivat rouvansa muassaan.
Tosin näyttivät koko pidot everstiluutnantista hiukan pikkukaupunkimaiselta ja hän hymyili makeasti, kun jokainen vieraista ruo'alle istuutuessaan veti esille omat kemuihin tuodut veitsensä ja kahvelinsa — tämä tapa oli jo hylätty Tukholman korkeimmissa piireissä — mutta tämä pikkukaupunkimaisuus tuntui hänestä samalla myöskin viehättävältä ja miellytti sitä paitsi outoutensa takia. Muuten oli everstiluutnantittaren vanha palvelijavaimo, mitä ruokaan tulee, tehnyt todellisia ihmetöitä, niin ett'ei itse ruokalajien suhteen ollut mitään muistuttamista, mutta sitä vastaan näytti tarjoileminen tukholmalaisesta hiukan nurinpäiseltä.
Puhelukin ja puhelu-aine tuntui hänestä hiukan tavattomalta ja vieraalta. Täällä ei vaivattu päätä valtiollisilla kysymyksillä. Sitä vastaan kertoi provessori ——us pitkässä esitelmässä sen jumalantuomion päätöstä, jonka mukaan velho ja noita-akka, Harakka-Maija Säkylän pitäjästä muutamaa päivää ennen oli kärsinyt Aurajoessa. Noita oli uponnut ja sen johdosta vapautettu, mutta pvovessorin arvelun mukaan "oli hän kuitenkin Kyöpelissä kävijä, täynnänsä perkelettä ja pirun saastaisia juonia". — Todistukseksi tähän otettiin, että hän muun muassa oli "saatanaisilla lääkkeillä" parantanut miehen, joka oli taittanut jalkansa, ja että hän oli noitunut naapuriemännän kaikki maitolehmät, jonka asian tämä, naapuriemäntä, kalliimmilla valoilla oli todistanut.
Jumalantuomioiden ehdottoman varmuuden puolustukseksi ja provessorin mielipidettä vastaan puhui moni puhuja, ottaen esimerkiksi joukon kokeita "todellisista noidista" ja semmoisista henkilöistä, joita joku pahansuopa oli syyttänyt viattomasti noituudesta. Niin esim. ei ollut muuan "monitietoinen noita-akka" Lemussa uponnut, vaikka "petollisesti oli kiviä ja lyijyä päälläns' kantanut". Ei ollut siis "tällekään perkeleen lapselle, joka kuitenkin oli myynyt itsensä herrallensa ja isällensä pirulle 30 taalarista", onnistunut estää jumaluuden totuutta. Hän olikin roviolla saanut hyvin ansaitun rangaistuksensa.
Sitä mieltä, jota nämät viimeksi mainitut puolustivat, olivat useimmat seurassa olijat. Harakka-Maija olisi siis pidettävä viattomasti syytettynä henkilönä.
Iltaan myöhään jatkettiin vieraspitoja ja kaikki erosivat sitten iloisina ja tyytyväisinä, toivottaen toisillensa "hupaista yötä ja rauhaa saatanan juonilta ja noitien saastaisilta vehkeiltä".
Turussa tapasi everstiluutnantti Stålsköld myöskin talojensa pehtorin. Niistä kuudesta talosta, joihin hän oli saanut kiinnekirjan, oli hän kuitenkin itse asiassa saanut ainoastaan viisi. Kuudenteen ja parhaasen saaduista tiluksista oli eräs toinen aatelismies ennen saanut kiinnekirjan, ja kun tämän kiinnekirja oli vanhempi kuin everstiluutnantin, niin täytyi viimeksi mainitun luopua kaikista vaatimuksistaan kiistan-alaiseen taloon. Sellaisia rettelöitä tapahtui usein siihen aikaan, sillä kuningattaren muisti ei aina ollut hänen anteliaisuutensa vertainen.
Näitä tiluksiansa ei everstiluutnantti ollut koskaan nähnyt. Nyt päätti hän pehtorin seurassa matkustaa niitä katsomaan, etenkin kun tilukset eivät olleet kovin kaukana Turusta. Hän huomasi niiden olevan, mikäli hän ymmärsi, jotenkin hyvässä kunnossa, kiitti pehtoria uskollisuudestaan ja rehellisyydestään, ja lähti sitten, ainoastaan Pekan seurassa, joka sillä välin oli palannut matkaltaan Paimioon, joukkonsa luokse, joka, niinkuin ennen on mainittu, oli Käkisalmen läänissä.
Jos kuningatar tahallisesta ilkeydestä ja tehdäkseen everstiluutnantin päivät oikein ilottomiksi ja ikäviksi, oli valinnut Käkisalmen läänin hänen pakolaisuuspaikakseen, niin hän ei koskaan olisi voinut valita paremmin, sillä tila tuossa osassa isänmaatamme oli siihen aikaan mitä kurjin. Ollen liian kaukana ei se saanut nauttia Brahen ensimmäisen hallituskauden siunausta tuottavia hedelmiä, jotka tämän miehen toimien kautta tulivat muun Suomen osaksi, ja v. 1641 yhdistettiin tämä lääni Inkerin kenraalikuvernöörikuntaan ja siltä poistettiin siis kaikki mahdollisuus tulla osalliseksi Per Brahen myöhemmästä vaikutuksesta Suomessa. Aikomuksemme ei ole kertoa tämän ahnaiden virkamiesten täydelliselle mielivallalle jätetyn läänin tilaa, jossa kaikki oli kaupan ja oikeus myytiin enimmän tarjoovalle, vaan viittaamme niihin historiallisin teoksiin, jotka ovat tehneet otteita tunnetun tarkastusviskaalin Samuel Cröell'in hallitukselle antamasta kertomuksesta, koskeva oloja täällä.
Syvästi vaikutti everstiluutnantin ihmis-ystävälliseen mieleen tuo kurja läänin tila ja ne epäkohdat, jotka täällä olivat juurtuneet, sekä ne rikokset, jotka täällä versoivat, kuten rikkaruoho viljavassa maassa. Hän päätti voimainsa mukaan poistaa paheita. Tämä päätös koski etupäässä sotamiehiä, jotka juovuksissa kuljeskelivat aamusta iltaan niissä kylissä, joihin olivat majoitetut, hävittäen, ikäänkuin olisivat olleet vihollismaassa. Vaikka everstiluutnantti Stålsköld heti ryhtyi ankariin kuritoimiin, onnistui hänen vasta pitkien ponnistusten jälkeen johonkin määrin hillitä pahetta, sillä sen tykkänään kukistamista ei ollut ajattelemistakaan.
Tällaisissa toimissa, joista sotilaat nurisivat vaan väestö iloitsi, ja opiskelemisessa kului hänen aikansa levollisesti vaan yksitoikkoisesti. Mitään seurustelua ei ollut tarjona, sillä papit siinä pitäjässä, johon hän oli asettunut asumaan ja naapuripitäjissä olivat raakoja ja sivistymättömiä juoppoja, jotka kiroillen ja metelöiden viettivät päivänsä kapakoissa. Myöskin asui eräs "lainlukija" läheisyydessä, vaan tämä oli mitä sivistykseen tulee pappien kaltainen ja sitä paitsi epärehellisyytensä ja ahneutensa takia yleisesti vihattu ja halveksittu.
Everstiluutnantin iloisimmat hetket olivat ne, kun sai ystävältään Jakobsson'ilta kirjeissä tietoja Tukholmasta. Vaan nämätkin kirjoitukset olivat tavallisesti hyvin lyhyitä eivätkä tyydyttäneet hänen uutishaluansa. Mainitsemme tässä muutamia niistä.
"Tukholma 1652 Marraskuun 25. —
"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista elämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä suruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen alamainen! Minä ja kaikki ystävät — he pyytävät lausua terveisensä! — jatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki yksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja tyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia verkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä. Hauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän terveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää alakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu kevään ensi kukoistuksessa.
"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime aikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka monet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän käsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille järkähtämättömästi — uskollinen ystävänne Jakobsson."
Katkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta terveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että Elsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi hänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi päivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa. Everstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle, kun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen äitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki hänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän matkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli sitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli olinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut Elsalle.
Aika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein hän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle. Juuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta: "Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. — Ystäväni everstiluutnantti! Tavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi ja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä syystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset jalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa hänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin. Tämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen uskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa Hänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on tapahtunut suuri, korvaamaton vahinko — Bourdelot ei ole enää Ruotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä Tukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän kun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa oli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla kansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan olisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä Ruotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä valtakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut kerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät nouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa meillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka monessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että häntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! — Ystävät pyytävät tervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei se huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä häissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa nimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan onnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'." Pitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje putosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna huoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä yksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta, jonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui: "Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa, niin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla. Mutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja ajattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen enkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen, vaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen menetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät asiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun tosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän kirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä minä olen alakuloinen", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse koko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta jätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.
Lähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole mitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet muistuttivat, nimittäin "että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä juonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä myöten". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee "tehnyt hänen niin tyytymättömäksi kaikkeen" ja odottivat "että hän parantuisi", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.
Alussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta näin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.
"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta. Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin, epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle, jos tämä Tott olisi esim. italialainen? — Prinssi Kaarle Kustaa on siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä ei tiedetä.
"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja iloitsevat siitä.
"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan. Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan. — Hyvästi siksi Jakobsson".
Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen — kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle alamaisuuden ja uskollisuuden valan.
Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.
Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli everstiluut … eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"
Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa. Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura" taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen huomioon.
"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"
"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.
"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin hullunkurinen ajatus — eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".
"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld. "Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä, vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"
Jakobsson rupesi nauramaan.
"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen, näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä mittaa!"
Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria, kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle, lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne? siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua onnettomassa Puolanmaassa.
Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata. Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656 sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.
Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat, ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin, olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia meidän historiamme lehdillä.
Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi, ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.
Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta. Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu joki suurella pauhinalla syöksi alas.
Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi sotilas.
"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"
"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa, ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.
"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".
"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.
"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".
"Miksi niin arvelet?"
"Minä kerron teille elämäni sadun — se ei ole pitkä" — sanoi sotamies vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan. Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun, sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". — Liikutus, joka valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen, jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen rouvaansa — Jumala hänen sieluansa siunatkoon — voipi vieläkin tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli kuitenkin onnettomin meistä kaikista".
"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti kuumeentapaisella pikaisuudella.
"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".
Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.
"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".
Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä, sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista etsivät lepoa, — mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.
"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".
Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen partiojoukon käsiin, jonkun — —"
"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin tapaamme ketään vihollista", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä kerran pistoolejansa.
Tämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän herraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.
"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää suututa minua rukouksillasi!"
Saatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset olisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun sydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei hän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt oli. "Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä retkellä", ajatteli hän.
Kuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän näkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle, josta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka huolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan, jonne hän pian saapui.
Ei yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti autiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen; se oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan kaltainen.
Mutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin. Tosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä haudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa kiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys. Kiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti sitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen pääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan tarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui. Lukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki. Huone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä ainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään. Huoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin inhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.
Viereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui pistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa — paroonin kanssa.
Paljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt tuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat laihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä tuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen otsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset, kampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä. Myöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti kylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki hänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.
Eversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään kuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä: "Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen kyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko teidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut todellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa, konna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja kostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan luomista olennoista". — Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski katseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi kiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld lopetti taasen äänettömyyden ja lausui: "En tahdo salata teiltä, että viimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia lähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän lyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä siitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman Elvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä elämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa rikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?"
Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.
Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.
"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen pistoolia paroonin otsan tasalle.
Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:
"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"
Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä, viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan paikkaan.
"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi vankiansa.
"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".
"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"
Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:
"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin teidän!"
Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:
"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt, mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"
Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja ilvehymyllä vastasi hän: