Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse tahtonut myöntää sitä,naisensydän, — näin lämpöiset kiitoslauseet niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa — Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen mestari — ja oli välinpitämätön olevinansa.
Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten tanssiin.
Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S——hjelmin puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa asemassaan.
"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullutTukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä onPommerissa?" — kysyi hän.
"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän matkan." —
"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte, että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" —
"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin. Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin hänen kasvatus-isäksensä."
"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta mainetta tuottavasta sodasta!" — vakuutti kuningatar, jonka uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.
"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."
"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan korutonta puhetta" — sanoi kuningatar. — Hyvällä omalla tunnolla voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.
Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan, pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia, sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja peloton. — Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole Teidän Majesteettinne korvia varten!"
"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär! Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.
Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S——hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin. Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan. Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' — 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' — väitin minä. — 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin … nyt muistan… Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt. Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."
"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"
"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa, jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani tiedon siitä!" — sanoi hän.
"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole suostunut siihen."
"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."
Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.
"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja tavaton opinhalu — lisäsi hän — Yöt päivät istui hän kirjan ääressä. Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista vuotiaana tuli hän armeijaan. — Minulla on aina ollut hänestä iloa eikä milloinkaan mielipahaa."
Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"
"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" — vastasi kenraali.
Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.
Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa. Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! — Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.
Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.
"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" — kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.
"Vielä on" — kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.
"Sepä oli hauska kuulla! — sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä — sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." —
"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" — vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.
"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" —
"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" — sanoi kapteeni.
"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."
"Teidän Majesteettinne; — minä en ole ansainnut sellaista armoa!" — änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena saadusta lahjasta.
"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" — säisti kuningatar iloisesti nauraen.
Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis kuin hovimiehen.
"Lopullinen käskyni — näin jatkoi Kristiina puhettansa — nuorelle soturille — on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." — Tämän sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä, ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään. Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.
Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria oli valmistettu heille.
Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen. Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä. Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli, varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa. Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa perästä olivat menneet pois juhla-salista.
Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä atrioitsemaan herra kapteeni?"
"Tietysti ai'on" — vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.
Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.
Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.
Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran eteen.
"Kautta Jumalan! — huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat — sinä rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" —
Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi, mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"
Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira veti nopeasti kätensä pois.
Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja velvollisuuden pyhiä lakeja — mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä. Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi. Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"
Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.
Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä: "Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus seuratkoon teitä!"
Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti: "Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta vastausta sinun huuliltas!"
"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni! Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. — Mutta lähde, taivaan nimessä lähde!"
Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. — Jää nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."
Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.
"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" — huudahti Elvira ja peitti kasvonsa käsillänsä.
Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman tunnustuksensa.
Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja vaaleni.
"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."
Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi, mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."
"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset, kapteeni Stålsköld!" — sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä äänellä.
"Herra valtiokamariherra! — huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen miekkansa kahvaan — Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka minä sen julki-valheeksi."
"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan — eihän se tämä paikka ole."
"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.
"Muuten — jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä — pitäisi teidän hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"
"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" —
"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." —
"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna, ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" —
Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella — sanoi hän — että minä olen loukattu ettekä te. — Se seikka, että te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa todistuksia. — Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."
Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen otsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?
Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.
"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme — sanoi paroni, vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista — niin lienette hyvä ja lähdette pois tästä huoneesta!"
Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä: "Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei kuitenkaan teidän käskystänne."
Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.
"Hyvästi Elvira! — sanoi hän —- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi ohdakkeita kasvavaksi!"
Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa — niin lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne! Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne, herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"
Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.
Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.
Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen ja sanoi:
"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren itkevän vaimonsa.
"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit minun!" — huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.
Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa, täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä asiassa kenraali S——hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen kautta.
Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin, että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa. Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja, ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin. Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn, että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti, kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen "tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana "from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle — oli kerrassaan "parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".
Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.
Kenraali S——hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen sankarin perheelle rahoja ja — olkoon sanottu hänen kunniaksensa — tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. — Kapteeni Stålsköld oli silloin 9 vuotias poika.
Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än, väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin — ja siihen olikin hänellä syytä — että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen jäisi asumaan Suomeen?
Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu saada paremmaksi — heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä. Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.
Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella latoi hänen eteensä pöydälle.
Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen, jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias, herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille. Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari. Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.
Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy, koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.
Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden joukossa kenraali S——hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava, toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä, jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.
* * * * *
"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli, että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko, että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty päätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun seison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun pentu. — Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten lieneekin — ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien tiedekuntaan?' — Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä rahakukkaro kaulassa.' — Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." — —
"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse voin itsestäni pitää huolta! — Yhtenä yönä näin sellaista unta, että isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan ja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? — Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita. Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää minusta." — —
"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan, eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa täällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija. Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" — Näin paljon kirjeestä.
Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan maalle.
Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin surullisesti mainehikkaat.
Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta. Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja menestyksellä.
Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät ajat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä, vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! —
Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.
Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.
Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää, että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä milloinkaan ollut loukannut paronia.
Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonkahän, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa eikä hän tässä toivossaan pettynyt.
Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita, kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen tyttärensä arvoa loukkaava.
Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.
Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut. Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.
Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa, että hän pysähtyi sitä katselemaan.
Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut mies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät nämä saaneet häntä haavoitetuksi.
Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua, mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"
Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia askeleita taaksepäin.
Mutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan pettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi hetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät he kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan. Helposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan pitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti monilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan jättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä. Entistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä halkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi. Tässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni Stålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä hän huudahti kapteenille: "Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen ruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä taistelussani noita koiria vastaan!"
Poliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä kääntyi häneen, sanoen: "Jos olette kuningattaren ja yleisen rauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä tätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!"
"Hän valhettelee, tuo konna! — kiljasi vasaralla varustettu mies — Minä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä enkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät sellaista!"
Kapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja hän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme kelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla puolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara, ja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti käytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen tyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen mieltänsä.
"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! — huudahti hän sentähden poliisimiehille — Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti rehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme aseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!"
Se poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa käyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen puoleensa ja lausui.
"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja uhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen rauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette miettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä vangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!"
"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! — ärjäsi kapteeni Stålsköld suuttuneena. — Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi kahtia!"
Poliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi: "Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme haltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on tehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän itsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä loukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa."
"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta hevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua linnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä viaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!" — huudahti seppä, joka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan, semminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi hänen auttajaksensa.
"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!" — käski kapteeni Stålsköld.
"Siihen emme voi suostua — vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä, joka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette meille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte meiltä sellaista."
Kapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta estää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi voitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä poliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.
Mutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies jäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa yli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi kadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka seikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti pitkää miekkaansa.
"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. — Kylläpä näkyy, että olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien kanssa kuin näiden!"
Sepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia aseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät jääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen voiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa menettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.
"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole milloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun taistelusi noiden poliisien kanssa!" — lausui kapteeni Stålsköld leikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan matkaansa.
Mutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Jalomielinen pelastajani! Suokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte minulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle tehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden kirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus, niin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!"
"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat aina hyvät olemassa!" — vastasi kapteeni.
"Minä en ole mikä näytän olevan, — väitti seppä — mutta tällä kertaa en saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni."
"Kuuleppas vaan! — Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä, että pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!"
"Sellaista älkää uskoko; — minä vakuutan olevani rehellinen mies! Mutta pyhät valat sitovat kieleni. — Vaan olkaa te, jalo pelastajani, avosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on ehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen nimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa."
"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä, eikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld."
"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa! Ottakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra kapteeni! — Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä paikassa kauemmin."
"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään tälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen kerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan."
"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan otan noudattaakseni."
"Siinä teet viisaasti seppä!" — vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi äsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan suuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat menneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä, sillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä raskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja ahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin. Jo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan kun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten kavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina siksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan arvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän aikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?
Mutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko läheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: "seis!"
"Hyvä ystävä!" — vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi, että tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen ohessa ratsujoukkoakin.
"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?" — kysyi päällikkö kääntyneenä häntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.
Viime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen. Kumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi takaisin päällikön luo ja sanoi: "Oikein — tämä on tuo upseeri."
Vuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi käskevällä äänellä: "Minä vangitsen teidät kuningattaren ja vallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!"
"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! — vastasi kapteeni tyynesti — Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan minun kysyä?"
"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja yleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä, että olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten tehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen."
"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!" — huudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle, leikillisesti.
"Niin on asian laita" — huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä äänellä.
"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojallateminun vangitsette, jos saanen sitäkin kysyä?" —
"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja minulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi yöksi." —
"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?" — kysyi kapteeni.
"Se seikka ei koske teihin!" — ärjäsi luutnantti suuttuneena.
"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra luutnantti — mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?" — intti kapteeni Stålsköld.
"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa."
"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä kaikkia vastaan?" — kyseli kapteeni yhä.
"Niinpä olen!" — huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: "Mutta minä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan viemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita pitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!"
"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra luutnantti?" —
"Sanoinhan jo, että tahdon!" —
"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa sinisessä rykmentissä."
"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät tuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne minusta tutulta."
"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D——!" huudahti kapteeni Stålsköld. "Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme toisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa kuitenkin miekkani — oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle ystävälle!" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti von D——lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi kohteliaasti:
"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka viran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä seuraani."
"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen viettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!" vakuutti kapteeni.
"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä kapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa, pelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?"
"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia urotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli todellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti, von D——! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään saa tilaisuutta katsella!"
"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä suurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on epäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin kaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa luulla yhtä ja toista."
"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut Tukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu kuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta sellaisella ihmetyttävällä taidolla?"
"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi luutnantti von D——, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko, minnepäin hän meni?"
"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja pantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni johonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa."
Kapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen luutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan seppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan keskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja hän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.
"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?" kysyi luutnantti epäilevästi.
"Saakeli, luutnantti von D——! Olen jo sanonut enemmän kuin tiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!"
Luutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo kerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin aseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän keskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa nelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen ylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.
Luutnantti von D—— laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden ratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti kapteenille.
"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin ole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla ratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in patterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä."
Mutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä luutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta molemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D—— vihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman ratsumiehen.
"P——nan ikävä seikka tämä!" — sanoi luutnantti von D——, kun he hiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.
"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa portviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien ahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin arveluttavaan rikokseen?"
"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa," vastasi kapteeni Stålsköld. "Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden epäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle apuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä kieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli hän sitten oikeastaan tehnyt?"
"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä ja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan kaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita siellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä kun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty moninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät sentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten roistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat maksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri teidän vuoksenne, kapteeni hyvä! Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia lauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan hallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan."