"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän. Muuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka vuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte minulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota suuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne."
"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton sade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian olemme perillä."
He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona, jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.
Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat ottaneet toimittaaksensa.
Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian kenraali S——hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä, joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.
Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua palatsia.
"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" — kuiskasi Jakobsson Aake Berg'in korvaan — Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P——le vieköön, mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"
"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko tuumamme tällä kertaa siksensä?" — kysäsi Aake Berg.
"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" — vastasi Jakobsson.
Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan, kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen johtajia.
Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa. Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi, oli kenraali S——hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta, Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät tänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka — sitä hän pelkäsi — yllyttäisivät kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi häirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa rahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty, mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa. Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin. Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei tietänyt koko asiasta mitään.
Mutta seuratkaamme Jakobsson'ia.
Erottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana katua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin askelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen ystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi ainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen toimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti nukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten sohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja hän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.
Täällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja kummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan epäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai hän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan. Siinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta kerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä, samassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri ammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa y.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he luultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta. Muuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä laatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin. Vieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan heissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin saattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan vaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka päättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut tämän mailman onnenlapsien joukkoon.
Kun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson oli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö kursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet mukanansa, lausuen: "Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!"
"Ken sinä olet ja mitä p——lettä tämä merkitsee?" — kysyi Jakobsson lähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.
"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen voittanut sinun kavaluudessa!" vastasi rutkaleen näköinen mies.
Jakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt oli hän miehen äänestä tuntenut hänen — hurskasmieliseksi ystäväkseen Pertti Månsson'iksi.
"Äläpäs pysähdy; — eteenpäin; eteenpäin vaan!" — kehoitti PerttiMånsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.
"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut tämän oivallisen joukon johtajaksi?" huudahti Jakobsson vielä milt'ei puoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.
"Olen! Olen kuin olenkin!" — riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä tästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: "Tämä nyt on selvä todistus siitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä väitit minun olevan!"
"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin helpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin sinun tätä ihmettä saaneen aikaan! — Niin ihmeenä, todellisena ihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran nimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?"
"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni — sanoi Pertti Månsson — Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli ajettu pois kenraali S——hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren joukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja Grå viinalekkereinensä minun avukseni".
"Missä he nyt ovat?"
"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista huoneisin. — Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."
"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" — huudahti Jakobsson uudestaan. — "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" — sanoiPertti Månsson.
"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.
"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."
"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä, jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle. Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa, sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään rasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä, jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."
"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri, jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" — vakuutti Pertti Månsson vakaalla totisuudella.
"Sinä siis pelkäät?" — kysyi Jakobsson.
"En saata kieltää että peliään."
"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän asti olet osoittanut?"
"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! — sanoi Pertti Månsson sävyisästi — Minä puolestani en jaksa käsittää sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy asia itsellenikin."
Jakobsson purskahti nauruun.
"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin ja minä rupean uskomaan, että p——le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi, mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" — lausui hän pilkaten.
"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"
Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella hänen talonsa sijaitsi.
Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa. Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.
Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi, niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan, niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä pakoon.
Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli päätetty, marssittiin eteenpäin.
Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne, jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G. seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä. Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.
Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia. Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa samoin toiselle sotamiehelle.
Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.
Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah! hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi. Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen on kulunut.
Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa. Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka he ovat määränneet teurastettaviksi!"
Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon kykenemättömiksi.
Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.
Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen — mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka — että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt. Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet pienimmänkin pa'on yrityksen!"
Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta — mutta olkoon menneeksi, parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa, niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin. Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä, millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei hän itsekään voinut arvata — mutta hei vaan! — tulkoon tuosta mikä hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan — niin hän arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä — omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, — hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla!
Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden, että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan, saaden siten selkänsä vapaaksi.
Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.
Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä seisovalle tuolille.
Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut tyhjään.
Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)
Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa, mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin, sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi. Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon, läksi Jakobsson pois.
Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen, joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä. Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen tilaisuuteen sitä tekemään." —
Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän, että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen, rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.
Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.
Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen arvelunsa todeksi.
Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat: "Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan. Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka — kun onni sattui olemaan minulle myötäinen — jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani. Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."
Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.
Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.
Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet käsittämään.
Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.
"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" — oli iloinen huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. — Surullista on ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista — vapauteen.
Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti von D——n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin, sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" —
"Herra parooni — vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen ylipäällikköä silmiin — minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."
"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" — kysyi Fleming.
"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."
"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"
"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja rauhaan."
"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" — väitti ylipäällikkö.
"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja inhimillisiä sääntöjä".
"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".
"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"
Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" — jupisi hän. Sen jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni, tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?
"Sitä en usko — vastasi kapteeni. — Ensinnäkin oli silloin niin pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."
"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"
"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."
"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön pääjohtajana" — sanoi ylipäällikkö.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia vapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta, sillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla. Sitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos sen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien luona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä lupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että vaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia tällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.
Tämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois pää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti vaunuihin.
Luutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja teeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa ylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden tarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.
Mutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden lahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä. Kohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D——tä hänen osoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän sysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus vetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän, ainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo katkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja omaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet kostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut huomionsa niistä.
Kapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä omantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä vaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä. Lukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat omiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon tunteita.
Seuraavana aamuna oli kapteeni Stålsköld jo ennen kello viittä täydessä juhlapukimessa. Vartoessansa aikaa, jolloin hänen tuli lähteä linnaan, käyskeli hän edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen kalpeat kasvonsa ja pullistuneet silmänsä olivat todisteina siitä, ett'ei hän kuluneena yönä ollut saanut unta, samoin kuin hänen epävakaat, toisinaan vitkalliset, toisinaan hätäilevät askeleensa saattavat meitä siihen arveluun, että levottomia ja rajuja tunteita liikkuu hänen povessansa.
Täsmälleen puoli kuuden lyömällä läksi hän matkalle linnaan. Ehdittyänsä sinne, oltiin siellä jo täydessä toimessa ja puuhassa. Kaikkialla näki hän vilkasta liikettä ja kuuli melua ja hälinää pihalla, etehisissä ja käytävissä. Lukematon joukko vaunuja, joissa istui kunniaterveisille aikovia taikka linnasta jo paluumatkalla olevia hovi- ja virkamiehiä, ajoi ristin rastin. Kun kullakin näistä korkeista, loistaviin pukuihin puetuista herroista oli mukanansa vähintänsäkin kaksi palvelijaa, niin on helppo arvata, että väen tungos portaiden edustalla oli suuri. Eikä se sisällä linnassakaan ollut vähempi, sillä tulevien ja menevien vieraiden lisäksi vilisi siellä kaikenmoisia hovipalvelijoita ylikamariherroista torvensoittajiin asti. Harvassa hovissa Euroopassa nähtiinkään tähän aikaan niin vilkasta elämää kuin Kristiina kuningattaren.
Kapteeni Stålsköld'iin teki tämä tavaton liike, tämä määrätön hälinä ja rähinä omituisen, milt'ei tuskallisen vaikutuksen. Hänen korvansa olivat lukkoon menemäisillään ja hänen rintansa kävi hänelle ahtaaksi hengittää. Sanomattomalla vaivalla onnistui hänen vihdoin tunkeutua aina etumaisen vastaan-otto-salin ovelle asti. Siinä tuli ylipäällikkö Herman Fleming häntä vastaan.
"Hyvää huomenta, kapteeni! — tervehti Fleming — Kun äsken kävin kuningattaren puheilla, kertoi hän minulle, että teidän tähän aikaan pitäisi saapuman noutamaan joitakuita kiinnekirjoja, en tiedä minkälaisiin taloihin. Nuo kirjat ovatkin valmiit, jotta ne heti voitte saada, mutta muuten ei teidän sovi odottaa liian armollista kohtelua, sillä minun onnistui hyvin kehnosti lepyttää Hänen Majesteettinsa mieltä teidän käytöksestänne tuota seppää kohtaan."
Kapteeni Stålsköld kumarsi ääneti ylipäällikölle, joka pari askelta käytyänsä kääntyi takaisin ja sanoi: "Vielä sananen, kapteeni! Minä luulen, että teillä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajien joukossa on joku sangen mahtava vihollinen, sillä muuan heistä on pyytänyt uskotella häntä, että teillä jo edeltäpäin oli tieto tuosta rettelöstä ja että seppä, jonka pelastitte, oli salainen liittolaisenne."
"Minun tietääkseni ja ymmärtääkseni ei pitäisi kenenkään Hänen Majesteettinsa neuvon-antajista olemaan minun viholliseni, sillä en tiedä ketään heistä tavalla taikka toisella loukanneeni" — vastasi kapteeni Stålsköld.
"Olkoon sen asian laita miten onkaan, varma on ett'en suonut Hänen Majesteettiansa luopumaan tuosta mielipiteestä, joka näyttää minusta niin mahdottomalta, kuin koskaan mikään. Mutta te saatte kohta itse tilaisuuden poistaa nuo epäluulot, joidenka alaiseksi te, epäilemättä ihan syyttömästi, olette joutuneet. Lopuksi saan ilmoittaa teille, ett'ei Tukholman seppien joukossa ole tavattu ketään, jota olisi voitu pitää sinä valeseppänä, jonka te kaappasitte lain rankaisevista kourista. Paras sentähden on, että pidätte tämän metelin salassa."
Ylimaaherran mentyä yhtyi kapteeni Stålsköld niiden joukkoon, jotka odottivat kutsumusta kuningattaren luo.
Pitkää aikaa ei hän vielä ollut odottanut, kun eräs sisään tullut kamariherra, kotvasen silmäiltyänsä läsnä olevia, astui hänen luoksensa lausuen: "Te kai olette kapteeni Stålsköld?" —
"Teidän palvelukseksenne, hyvä herra; — minä olen kapteeni Stålsköld."
"Hyvä — lisäsi kamariherra — Seuratkaa minua! Hänen Majesteettinsa tahtoo puhutella teitä."
Vastustelematta läksi kapteeni astumaan hienon oppaansa jäljissä, seuraten häntä erääsen sisä-huoneesen. Heidän huoneesen astuessaan seisoi Kristiina selkä oveen päin, nojautuen erästä pöytää vastaan, joka oli täpö täynnä asiakirjoja ja kaikenmoisia kirjoitusneuvoja. Hän keskusteli par'aikaa vilkkaasti, mutta matalalla äänellä pöydän toisessa päässä seisovan valtiokamariherran Gyllenström'in kanssa, jolle hän nyt kädellänsä antoi poislähdön merkin.
Paroni ja kapteeni Stålsköld eivät olleet tavanneet toisiansa sen ikävän kohtauksen jälkeen, jonka edellä olemme kertoneet. Viime mainitulle ei siis tämän pahimman vihamiehensä tapaaminen täällä kuningattaren työhuoneessa suinkaan tuntunut hauskalta, mutta hän hillitsi itsensä ja kesti järkähtämättömällä vakavuudella sen vihasta hehkuvan, ivallisen katseen, jonka paroni, syvästi kumarrettuansa kuningattarelle, sivumennen loi häneen. Nyt sekin seikka, josta Fleming oli puhunut, äkkiä selkeni kapteenille, sillä hän ei enää epäillyt, että paroni Gyllenström juuri oli tuo kuningattaren mahtava neuvon-antaja, joka oli kokenut tehdä häntä hallitsijattarensa silmissä kapinoitsijain liittolaiseksi. Kuningattaren viittauksesta lähti nyt kapteenin opaskin huoneesta pois.
Kristiina oli silminnähtävästi pahalla tuulella. Tänä aamuna oli hänelle allekirjoitettaviksi tuotu niin ääretön joukko hallitusta koskevia asiakirjoja, että hän niitä tarkastaissa ja allekirjoittaissa oli pannut kaiken kärsiväisyytensä alttiiksi.
Me emme tässä saa jättää huomaamatta, että Kristiina vielä tähän aikaan alkoi päivätyönsä kohta jälkeen kello neljän aamulla sekä että hän välttämättömästi vaati, jotta ainakin tärkeimmät hallituksen asiakirjoista näytettäisiin hänelle. Lähinnä seuraavien vuosien kuluessa muuttuivat nämät molemmat kohdat: edellinen aamutorkuksi, jälkimäinen inhoon kaikkeen, mikä vaan vähimmälläkin tavalla koski hallitustoimia.
Nurjamielisyyden tuiman katseen loi hän nyt rypistettyjen kulmakarvojen alta kapteeniin, joka nöyrästi vartoen seisoi ovella. Nuoren sotilaan kalpean kasvonmuodon olivat tieto kuningattaren suuttumuksesta ja siitä syntynyt mielipaha sekä ne katkerat tunteet, jotka parooni Gyllenström'in äskeinen läsnäolo oli saanut hereille hänen sydämessänsä, entistä enemmän kalventaneet. Nämät alakuloisuuden ja tuskan piirteet kapteenin kasvoissa huomasi nuori hallitsijatar heti. Ainoaksi syyksi tähän arveli hän kapteenin mielessä syntynyttä pelkoa ja katumusta siitä, että hän auttamalla seppää tuossa yöllisessä kahakassa oli tehnyt itsensä hänen, kuningattaren, vihaan ja mielipahaan syypääksi. Mutta tuo tuollainen pelko ja nöyrä katumuksen tunne kutkutti Kristiinan itserakkautta ja lievensi hänen silmissänsä melkoisesti kapteenin tekemää rikosta. Sentähden valkenikin hänen synkkä muotonsa vähitellen ja ääni, jolla hän vihdoin kapteenia puhutteli oli paljoa suopeampi sitä, jota hän alkuansa oli pitänyt varalla häntä varten.
"Te olette tänään niin hämmästyneen näköinen, kapteeni Stålsköld. Mikä on syynä teidän mielenliikutukseenne?" — kysyi hän.
"Teidän Majesteettinne!" — vastasi kapteeni — "Minä olen kuullut, että käytökseni eräässä tilaisuudessa on esitetty Teidän Majesteetillenne aivan vääristetyssä muodossa, jotta sen kautta onnettomuudekseni olen joutunut Teidän Majesteettinne vihoihin."
"Totta on, että kovasti olen moittinut käytöstänne silloin, — mutta ehkäpä onkin syy liialliseen intoonne vetää miekkaanne haettava mieltymyksessänne sota-elämään ja sotaisiin menoihin, joka mieltymys teissä pitkällisen tottumuksen kautta kenties on muuttunut toiseksi luonnoksi?"
"Tietysti vaikutti tämä Teidän Majesteettinne nyt mainitsema seikkakin jossain määrin päätökseeni, mutta pääsyynä siihen oli kuitenkin silloinen vaikea asemani. Kunniantuntoni ei millään muotoa sallinut minun huoletonna katsella, mitenkä kolme aseellista miestä kylmäverisesti pistivät kuoliaaksi neljännen aseettoman. Syvimmässä alamaisuudessa pyydän, että Teidän Majesteettinne ottaa erittäin tämän kohdan asiassa huomataksensa, vedoten sen ohessa Teidän Majesteettinne tunnettuun mielen ylevyyteen."
Kokenein hovimieskään ei olisi voinut laskea sanojansa taitavammin eikä onnellisemmin, sillä Kristiinan mielen ylevyyteen ei kukaan milloinkaan menestyksettä vedonnut.
"Niinpä niin; olihan kai urhean soturin vaikea tuollaista katsella — sanoi hän muutaman hetken mietittyänsä. — Mutta kuitenkaan ei näytä aivan mahdottomalta, että te olisitte tunteneet tuon miehen, joka valhetteli olevansa seppä, sekä että teillä edeltäpäin olisi ollut tieto niistä tuumista, joita hän puuhaili. Te läksitte häistä ennenkuin muut vieraat ja huomioon on otettu, että te kaiken juhlan kuluessa olitte erittäin hajamielinen, jotta teidän ajatustenne arvellaan liikkuneen jossakussa kaukana häätalosta tapahtuneessa toimessa."
Katsottuaan terävästi ja tutkistellen kapteenin silmiin, jatkoi kuningatar puhettansa:
"Sitä paitsi on se katu, jolla tuo rettelö tapahtui, kaukana siitä tiestä, jota kuljetaan kenraalin palatsista teidän nykyiseen asuntoonne, jotta saattaisi arvella teidän tahallanne käyneen noille seuduille tiedustelemaan mitenkä kapinallisten rikolliset toimet olivat päättyneet."
Kapteenin kasvot olivat kuningattaren puhuessa lentäneet tulipunaisiksi ja harmi hänen loukatusta kunniastansa sai hänen silmänsä säteilemään. Kohottaen päätänsä korkeammalle sanoi hän: "Kaikki nämät asianhaarat ovat tosin sellaiset kuin Teidän Majesteettinne on suvainnut sanoa, mutta joku salainen vihamieheni on käyttänyt satunnaista hajamielisyyttäni — johon oli syynä muuan, kokonaan minua itsekohtaisesti koskeva seikka, jota kuitenkin täytyy pitääni salassa — sen kautta kavalasti sytyttääksensä Teidän Majesteettinne mielessä perättömiä epäluuloja minua kohtaan. Että ne todellakin ovat aivan perusteettomat ja kaikkea todenperäisyyttä vailla, sen toivon Teidän Majesteettinne itsekin kohta havaitsevan. Minä olen sotilas ja mieleni on ollut niin yksin-omaisesti kiinnitetty tähän ammattiini, että häpeäkseni täytyy tunnustaani, jotta kaikki sille vieraat, kotimaata koskevat kysymykset vieläpä nimeltäänkin ovat olleet minulle tuntemattomia. Teidän Majesteettinne valtakunnalle kunniarikkaan rauhan toimitettuakin, olen kaiken ajan oleskellut tämän rauhan kautta voitetuissa maakunnissa Saksan maalla. Täällä Tukholmassa, jonne saavuin päivää ennen valtiokamariherran häitä ei ole minulla muita tuttavia kuin muutamat entiset sotakumppanit, jotka kaikki sydämmestään ovat Teidän Majesteettinne hallitukselle alttiit. Tuo typerä tuntemattomuuteni valtiollisissa asioissa juuri sai sen aikaan, että vastustelematta noudatin omantuntoni ääntä, joka käski minua auttamaan heikompaa. Jos minulla tavallisissa seikoissa olisi ollut edes niin paljon kokemusta, kuin nyt yhden vuorokauden kuluessa olen ehtinyt hankkimaan itselleni, niin olisin varmaan ollut kahdella päällä siitä, mitä tehdä tuon sepän asiassa. — Joku häijy ihminen on käyttänyt tätä tietämättömyyttäni soaistaksensa hyvää mainettani ja saattaaksensa minua onnettomuuteen. Jos Teidän Majesteettinne suvaitsisi sanoa, kuka tämä salainen viholliseni on, niin vaatisin hänen julkisesti tunnustamaan kavalat aikeensa. Mutta jos hän ei sitä tahtoisi tehdä, niin antaisin hänelle miekallani sellaisen löylytyksen, joka saattaisi kelvata muille kielitteleville konnille varoittavaksi esimerkiksi."
Kristiina kuningatar rakasti rohkeata puhetta, kun tämä puhe koski jotakuta muuta henkilöä eikä häntä itseä ja miehekästä uljuutta hän piti suuressa arvossa. Kapteeni Stålsköld'in tekemä uhkaus tuntematonta vihamiestänsä vastaan miellytti kuningatarta, etenkin kuin hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei tuo kapteenin puolelta ollut tyhjää kehumista ja suulla suurentelemista, vaan että hän todellakin oli mies toteuttamaan uhkauksensa. Myös oli kapteenin käytös niin suora ja hän oli lausunut puolustus-puheensa niin avosydämisellä äänellä, että niin teräväjärkinen ihminen kuin Kristiina kuningatar helposti ymmärsi, ett'ei hän niistä salavehkeistä, joista häntä oli koitettu tehdä epäluulon alaiseksi, ennakolta ollut mitään tietänyt.
"Minä uskon puheenne todeksi, kapteeni Stålsköld — lausui kuningatar — ja annan teille tällä kertaa tämän miekkanne väärin-käyttämisen anteeksi siitä syystä, että sitä maineella ja ansiollisesti olette käyttäneet sodanaikana. Tuo erhetyksenne, kerran tehtynä, muuten ei enää olekkaan korvattavissa. Mutta olkaa vast'edes varovainen!"
Kapteeni Stålsköld kumarsi syvään ja hänen sydämensä täyttyi kunnioituksella tuota nuorta hallitsijatarta kohtaan, joka tuomiossansa näin sopivalla tavalla oli ymmärtänyt yhdistää ankaruuden ja lempeyden sekä oikeuden ja kohtuuden.
"Mutta tullakseni toiseen asiaan," sanoi Kristiina, ja ojensi kätensä ottaaksensa muutamia pöydällä olevia asiakirjoja; — "tilojenne lahjoituskirjeet ovat valmiina, ja minä olen omakätisesti kirjoittanut niiden alle". Hän antoi ne kapteenille, joka astui esiin niitä vastaanottamaan.
"Ota vaataan, oi kuningatar, alamaisin kiitollisuuteni siitä palkitsemistyöstä, joka Teidän Majesteettinne erin-omaisesta hyvyydestä tulee isäni muistolle, ja niille vähäpätöisille ansioille, joita hänen on onnistunut saavuttaa taistelussa oikean uskon puolesta ja Ruotsin vihollisia vastaan."
Kapteeni Stålsköld ei huomannut sitä pian katoavata hymyä, johon kuningattaren huulet vetäytyivät, kun hän puhui oikeasta uskosta.
"Sitä paitsi olen pitävä huolta siitä, että sukunne otetaan ritarihuoneesen, jotta te, kapteeni Stålsköld, senjälkeen vastaansanomatta pääsette nauttimaan niitä etuja, jotka teille vapaasukuisena tulevat".
"Kiitän Teidän Majesteettianne tästä lupauksesta", vastasi kapteeni, "ja se ilahuttaa minua sitä enemmin, koska itselläni on ollut aikomus alamaisuudessa nostaa kysymys siitä. Voi olla hyvään tarpeesen, että tämä asia on selvillä; sillä kun on kysymys itsensä puolustamisesta pilkkaajoita vastaan, niin tämä asianhaara ei ole merkitystä vailla".
"Te ajattelette ainoastaan taistelua ja puolustusta, kapteeni Stålsköld. Mutta muistakaa, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Alanpa pelätä, että olette oikein torapussi, joka paljastatte miekkanne joka pikku-asiasta". — Kuningatar lausui tämän leikillisellä äänellä, ikäänkuin hän ei olisi tarkoittanut mitään siitä. Tunnettu sitäpaitsi on, että Kristiina mielellään suosi sellaisia miehiä, jotka puolustivat kunniaansa, sekä että hän sangen armollisesti kuunteli ilmoituksia kaksintaisteluista, sillä hän katsoi niiden paraiten todistavan taistelevien uljuutta ja miehekästä urhoollisuutta. Seurauksena tästä kuningattaren mieltymyksestä kaksintaisteluihin olikin, että nämät, jotka Kustaan aikana olivat jääneet milt'ei unohduksiin, taas Kristiina kuningattaren hallitus-ajalla tulivat yleisesti käytäntöön.
"Minä en halua tarpeettomasti mitellä miekkaa kenenkään kanssa, mutta toisinaan tapahtuu, että heikompi ainoastaan vetoamalla miekkaan voi hillitä parjaajan kielen ja saada oikeuden," väitti kapteeni ja asettui odottavaan asemaan, vartoen kuningattaren viittausta, että vastaan-otto oli loppunut. Mutta hän otti vielä yhden papereista, jotka olivat pöydällä, lausuen: "Vielä seikka, joka koskee tätä asiakirjaa. Neuvosto on vaatinut, ja minun on myöskin aikomus hyväksyä tämä heidän ehdotuksensa, joka koskee sen mainion rykmentin hajoittamista, jossa te palvelette, kapteeni. Katsoen siihen, että nyt on rauha kaikkien naapurien kanssa, on mahdollista vähentää sotajoukon määrää. Koska miehistössä sinisessä rykmentissä suurimmaksi osaksi on ulkomaalaista palkkaväkeä, niin olemme katsoneet, että rauhan ajalla valtakunnalle hyödyllisempäänkin tarkoitukseen voimme käyttää tuota melkoista rahamäärää, joka nyt menee heidän palkkaamisekseen".
Kapteeni Stålsköld oli säpsähtänyt kuullessaan tämän. Hänen rakastettu sininen rykmenttinsä hajoitettaisiin, jonka kanssa hän oli ottanut osaa niin moniin vaaroihin ja saanut niin monta voiton seppelettä. Sanoma hänen äitinsä kuolemasta ei olisi kentiesi koskenut häneen kovemmin kuin tämä surusanoma.
Kuningatar tarkasti hymy suin tuota suurta vaikutusta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen sotilaasen, ja hän milt'ei sääli hänen teeskentelemätöntä suruansa. Senpätähden ei hän myöskään pannut pahakseen, kun kapteeni uskalsi huomauttaa: "Mutta Teidän Majesteettinne! Sininen rykmenttihän on ruotsalaisen armeijan ydin. Lukemattomissa taisteluissa on se pitänyt paikkansa urhoollisimpana urhoollisten joukossa ja se on yksinään tuottanut Ruotsille sotakunniaa yhtäpaljon kuin kymmenen muuta rykmenttiä yhteensä! Mihin kelpaa sotajoukkomme, jos sininen rykmentti hävitetään? Minä päivänä tahansa saattaa syntyä joku sodan syy, ja silloin olisi sangen hyvä lähettää tuleen sellaisia sotilaita, jotka eivät muuta kuin nimeltä tunne sitä tunnetta, jota muuan ihmislaji kutsuu peloksi."
"Ettehän moittine muita rykmenttejä voittoisassa sotajoukossamme pelkureiksi?" väitti kuningatar.
"Olkoon sellainen vääryys kaukana minusta, mutta ensimmäinen palkinto urhoudesta tulee kuitenkin 'siniselle'." —
"Mitä sitten sanotte maamiehistänne, suomalaisista? Olisivatkohan he tyytyväiset teidän palkinnon antoonne?"
"Ei kukaan voi urhoudessa olla heitä etevämpi, vaan kun he pää-asiallisesti ovat rakuunoita, niin ei heillä voi olla sitä erin-omaista sotataitoa, joka tekee sinisen rykmentin maailman etevimmäksi rykmentiksi!" vastasi kapteeni Stålsköld hehkuvalla innolla.
"Mutta mitä luulette ruotsalaisten ajattelevan sellaisesta arvostelusta, jossa he ovat kokonaan unohdetut?"
"Teidän Majesteettinne, he ovat maailman urhoollisinta kansaa, jaEuropan täytyy vavista, kun he liikahtavat."
Kuningatar alkoi nauraa sydämellisesti.
"Te olette onnellinen palkinnon jakaja te, kapteeni Stålsköld", sanoi hän, "sillä ette osaa antaa muita kuin ensimmäisen palkinnon, ettekä niin tarkoin välitä, kuinka monelle sen annatte. Vaan kun te olette tulleet siihen päätökseen, että kaikki osastot armeijastamme oikeastaan ovat yhtä urhokkaita, koska ne kaikki ovat urhoollisimpia, niin lieneehän yhden tekevä, missä palvelette minua ja Ruotsia".
"Minä olen valmis uhraamaan henkeni Teidän Majesteettinne puolesta, mihin rykmenttiin tahansa Teidän Majesteettinne suvaitsee asettaa minut", vakuutti kapteeni innokkaasti.
"Tämän uhrin toivon tulevan poistetuksi niin pitkälle tulevaisuuteen kuin suinkin," lausui Kristiina leikillisesti, "ja minä aion pitää teidän hyväksi koetellun miekkanne itseni turvaksi, jonkatähden myös olen päättänyt muuttaa teidät kapteenina henkivartijakaartiini. Tässä on valtuuskirjanne." Hän ojensi paperin, joka oli hänen kädessään, ihmeen kummastuneelle kapteenille, joka ei voinut pusertaa suustansa sanaakaan kiitokseksi. Niin äkkiä ja odottamatta oli asia tullut kysymykseen, ett'ei hän voinut tointua hämmästyksestään, vaan seisoi, käyttääksemme vanhaa sananlaskua, niinkuin pilvistä pudonneena.
Lopulta sai hän kuitenkin vaivoin sanotuksi seuraavan kiitoslauseen:"Teidän Majesteettinne minulle osoittama hyvyys on paljoa suurempi tuenolisin ansainnutkaan, mutta koetan aina tästälähin tulla ansaitsemaanTeidän Majesteettinne osoittamaa luottamusta."
Kuningatar katseli häntä tarkoin, silla hän saattoi hänen käytöksestään päättää, ottiko hän vastaan tuon nimityksen ilolla vai ei. Hän luuli huomaavansa, ett'ei kapteeni ainakaan siitä iloinnut.
Eikä hän tässä pettynytkään, sillä kapteenin ensimmäinen ajatus, joka koski rakasta sinistä rykmenttiä, josta hänen täytyi erota, herätti hänessä katkeraa surua ja kaipausta, mutta kun hänen mielensä oli ehtinyt tyyntyä, alkoi hän ajatella toisin. Hän ajatteli Elviraa ja valaansa, ja silloin näytti tapahtunut muutos hänessä Luojan sallimukselta, joka antoi hänelle tilaisuuden pitää huolta siitä, jonka rauhaa oli vannonut puolustavansa.
"Kuinka tyydytte kohtaloonne?" kysyi kuningatar keskeyttäen molemminpuolisen vaiti-olon.
"Teidän Majesteettinne! Minä pidän sitä onnena, jota en ole voinut odottaakkaan ja sillä olen saavuttanut rohkeimpienkin toiveitteni päämäärän".
"Hyvä että olette tyytyväinen, kapteeni Stålsköld, sillä en olisi tahtonut tehdä tätä vastoin mieltänne."
Silloin tuli sisälle kamariherra ja ilmoitti että kreivi Magnus pyysi päästä kuningattaren puheille.
"Pyytäkää kreiviä astumaan sisälle", sanoi kuningatar ja sanottuaan kapteenille, että hänen virkatoimensa pian alkaisi, sekä kehoitettuaan häntä käymään asian-omaisten luona, antoi hän kapteenin lähteä pois.
Heti senjälkeen tuli sisälle tuo mahtava suosikki kuninkaallisella komeudella ja käytöksellä.
Lokakuun 20 p. vuonna 1650, jolloin Kristiina kuningattaren kruunaus tapahtui, oli sunnuntai. Jo aikaisesta aamulla olivat tukholmalaiset ja ne, jotka maaseuduilta olivat kruunauksen tähden matkustaneet Tukholmaan, liikkeessä. Äärettömän suuri kansajoukko tulvaili linnaan ja suureen kirkkoon, sekä niille kaduille, joita pitkin loistavan kruunausjoukon piti kulkeman. Ainoastaan harvalukuinen vähemmistö niistä monista tuhansista, jotka halusivat päästä kirkkoon, saattoi saada sijaa siellä. Muut ympäröivät temppelin elävällä muurilla. Tungos oli kaikkialla kauhea. Kun ylen määrin loistava ja komea juhlakulkue lopulta lähti liikkeelle, oli moni vaarassa likistyä kuoliaaksi.
Ei koskaan sitä ennen ja tuskin myöhemminkään ole Tukholmassa nähty niin mahtavan komeata kohtausta, eikä Ruotsissa niin loistavaa kruunausta. Kulkueen etupäässä oli eräs hevois-henkivartijakaartin osasto. Kuningattaren kallis-arvoisia juhlavaunuja veti neljä lumivalkeata, hopeakenkäistä hevoista, ja niiden kummallakin puolella ratsasti valtakunnan etevimpiä kenraaleja, miehiä, jotka kolmenkymmenenvuotisessa sodassa olivat hankkineet katoamattomia ansioita itselleen Ruotsin suhteen ja kuolematonta kunniaa historiassa, niinkuin Königsmarck, Wittenherg ynnä moni muu. Heidän kanssaan kilpaili tuhlaavassa komeudessa nuot viisi korkeata valtiovirkamiestä, joiden ajokalut eivät olleet kuningattaren ajokaluja paljoa huonompia, ja joiden joukkoon silloin luettiin miehiä semmoisia kuin Akseli Oxenstierna, Pietari Brahe, sekä i'äkäs sotamarski Jaakko de la Gardie, venäläisten ikimuistettava voittaja. Näitä lähimpänä ajoivat valtioneuvokset, jotka tässä tilaisuudessa osoittivat yhtä suurta loistoa, ja sitten valtakunnan muut mahtimiehet, aina säätynsä ja arvonsa mukaan. Kuningattaren ent. opettaja, Juho Matthiaksenpoika, piti tavanmukaisen kruunaussaarnan, itse kruunauksen toimitti valtion ja kirkon-asioissa hyvin ansiokas Upsalan arkkipiispa, Juho Lenaeus. Kun juhlallisuus kirkossa oli tapahtunut, palasi kruunaus-joukko samassa järjestyksessä linnaan, jossa juhla-ateria oli valmistettu osan-ottajille.
Mutta rahvaastakin, joka tiheissä joukoissa ympäröitsi kuninkaanlinnaa, oli pidetty huolta. Alhaalla torilla vuoti viiniä runsaasti monesta suihkukaivosta, ja moni söi maukkaasti sinne asetettua tavattoman suurta "kruunaus-härkää". Tungos ei täälläkään ollut vähempi kuin se, joka oli ollut suuren kirkon luona, ja niillä kaduilla, joita myöten kruunausjoukko oli kulkenut. Olipa melua ja temmellystä, jota ei mitenkään saata kuvata. Ei voinut kuulla lähimmän naapurin sanoja, joll'ei tämä puhunut erittäin kovaa. Ja mitä illemmäksi tultiin, sitä enemmän kasvoi melu, vieläpä samassa määrässä, kuin viinijumala ennätti tunnetulla tavallaan vaikuttaa läsnä oleviin.
Noin k:lo 9 aikana alkoi tulitus, joka sitten taukoamatta kesti puoli-yöhön saakka. Jo ensimmäisiä, verrattain vähäpätöisiä raketteja vastaan-otti kansa äänekkäillä hurraa-huudoilla. Hetki hetkeltä tuli mieli-ala yhä iloisemmaksi. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset taas huusivat voimiensa takaa. Mutta ne, jotka jo olivat väsyneet tahi kyllästyneet näihin toimiin, huvittelivat tappelulla. Usealla eri taholla ja muutamissa joukoissa oteltiin sydämmen pohjalta ja tehtiin monta urhoollisuuden näytettä, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä sota kunninkaan ja valtakunnan puolesta. Haavoitetuista ja kaatuneista ei saanut näin juhlallisessa tilaisuudessa olla puutetta; monta kannettiin pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja moni aivan hengetön oli saanut sankarikuolon.
Semmoinen oli elämä linnan ulkopuolella ja ympärillä, kun kapteeni Stålsköld lähti linnasta. Hän oli sinä päivänä ollut vahti-adjutanttina, mutta noin k:lo 10 aikana illalla oli eräs toinen kaartin-upseeri tullut hänen sijaansa. Niin päästyään vapaaksi päätti hän sekaantua kansajoukkoon ja kuluttaa aikaansa katselemalla kuinka kansa huvittelihe. Sitä paitsi oli hänellä yhtä toista miettimistä, ja sen luuli parhaiten saattavan tapahtua ulkona raittiissa ilmassa, sill'aikaa kuin käveli ympäri varsinaisetta päämäärättä, mihin hyvänsä sattumus hänen veikin.
Hän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon onnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut, sillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli nähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen sairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden syynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt häntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua? Oliko hänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin menettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen rangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin loukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin kysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin luo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan pettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin tärkeä syy. Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi edespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka kuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen kohtalossaan tapahtunut.
Hetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän pyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen häiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä huomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis kenraali S——hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä, kuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin pitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen, kenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen huomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni aivan oikeutettuna.
Elviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut onnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta parooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti selvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä aineista, joista hän halusi saada selitystä. Mutta kun hän siitä huolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä vastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: "On nimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta sekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään hyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että parooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut tulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään sanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa. Mitä teidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!" Arvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin pitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli kokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli päättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.
Hänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi, koettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden tarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa erikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän havainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota tämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa. Saattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus ja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, ja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin, ja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.
Mutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira sulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän koskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja nurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran neuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei! Elviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli tehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei niitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että parooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan Elviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian taukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei hän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään tiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään silmällä. Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten semmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi semmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja hän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään hyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä suhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi tunnustaa tehneensä väärän valan! Jo paljas tämän jälkimäisen ajatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden teolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä kautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi tarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.
Nytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin, siitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta katsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas poikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti parhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun mustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa. Tämä tapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa suurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jokolmekertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden yhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana, kun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen milloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt monta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta kapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä. Tämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään, sillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni seisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä hänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät kuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään päättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin tulee, hukkaan juosseen. Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä samaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt, että kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun kanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun eräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan leventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut aitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka muodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä. Kapteeni Stålsköld, jolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä taistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä nämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi sattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis enää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi tahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen. Jo alusta alkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun kestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän pian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä hän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja säännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja noudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina odotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen. Korkeimmilleen nousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa tuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka hiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.
Ei hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet taukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.
"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!" — huusi se heistä, joka oli viittaan puettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin hän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin rintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään vasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui kapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut kolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.
Mutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa kapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen, kohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä vetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä viimeksi haavoittanut rosvo sai ansaitun palkkansa. Huutaen "pois tieltäni kurjat sala-murhaajat!" sivalsi kapteeni häntä miekallansa vasten silmiä sillä seurauksella, että hän kamalasti korahtaen vaipui maahan verihinsä. Kaatuneen toverit vetäytyivät tämän nähtyänsä muutaman askeleen taaksepäin.
Mutta viittaan puettu mies paljasti samassa myös pitkän miekan, jota hän oli pitänyt viittansa alla salattuna, ja kävi taas kapteenin kimppuun, joka ainoastaan suurella ponnistuksella pysyttäytyi pystyssä seinää vasten, niin väsyneeksi tunti hän itsensä verenvuodosta ja haavojen tuottamasta kivusta.
Kuitenkin päätti hän antaa niin kalliisti kuin suinkin maksaa henkensä, sillä vaikka hän huomasi, että hän aseiden käyttämisessä oli viittaan puettua miestä paljoa etevämpi, huomasi hän kuitenkin, että hän ajan pitkään sortuisi, etenkin koska hänen kaksi muuta vastustajaansa taas lähestyivät ja tällä kertaa jykevät sauvat aseina, jotka he tähän asti olivat pitäneet vaatteisinsa kätkettyinä. Avusta ei ollut paljon toivoa, sillä ainoastaan muutamia asuttuja taloja oli tällä poikki-kadulla ja ainoastaan harvoin poikkesi joku yksinäinen kulkija illoin sille. Vähän siis olisi tässä auttanut avun huuto, hätäkeino, johon kapteeni hyvin vastenmielisesti olisi ryhtynyt, koska sellainen hänen käsityksensä mukaan ei ollut sopivaa.
Ainoa pelastuksen mahdollisuus hänellä olisi luottaa itseensä ja jos mahdollista oman taitavuutensa avulla voittaa väkivallan tekijät. Hän koetti sentähden äkillisellä hyökkäyksellä haavoittaa vastustajaansa, vaan viittaan puettu mies oli varoillaan ja vetäytyi muutaman askeleen takaisin.