"Aivan oikein", tokaisi Portos, "se mustakanainen mies."
"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka seisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka yksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin."
"'Hei!'" virkoin hänelle. "Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista sanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä tarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä, tunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:
"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'
"'Totta hitossa!' vastasin minä.
"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.
"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat selvää kieltä.
"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki poistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin soppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut jäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin mentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen. Sitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi. Arvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden minuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita."
"Ja sinä seurasit häntä?" huudahti Atos.
"Tottahan toki!" vastasi d'Artagnan; "mutta vaivatonta se ei ollut. Tuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko piiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja surmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen virkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä. Viimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia katuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei vähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.
"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.
"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.
"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.
"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies seisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän ei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä kukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari, ja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen kadulle.
"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin kuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi."
"Sitä roistoa!" ärähti Aramis; "mutta nyt sinun palattuasi on hän saattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa."
"Älä nyt, Aramis!" vastasi d'Artagnan; "sinä otaksut minut toiseksi."
"Mutta", huomautti Atos, "tällaikaa…"
"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen sijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta olin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta hän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä eleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata tätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään, sitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle pääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on kierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?"
Atos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat minulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi pitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä, mikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta."
"Hm", tuumi Portos, "eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell, joka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse suorittaa sen?"
"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja solakka."
"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu armahdus", arveli Atos, "niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen meneteltiin."
"Ei, ei", väitti d'Artagnan, "hän ei astele kuin sotamies eikä huoju ratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta huolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen kanssa."
"Aatelismiehenkö!" huudahti Atos; "mahdotonta! Se olisi tahra koko säädylle."
"Oiva ajo!" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti ikkunoita: "hemmetin hauska ajo!"
"Matkustatko nyt, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"En, minä jään", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei luvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.
"Miekat vyölle vain!" sanoi Aramis; "miekat vyölle, — älkäämme menettäkö hetkeäkään."
Ystävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun, kiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin ja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa kaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat jättämässä Lontoon taaksensa.
Pimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat lumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan kuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja kaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja puheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.
Levätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja katuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä, mutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen etsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli niin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli d'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään, suihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi ennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.
D'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta hän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen oli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan suistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut lumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti esiin.
"Kas", virkkoi Atos, "siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan, kunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on rohkaisevaa."
"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme", huomautti d'Artagnan; "minä luulen, että se veitikka on täällä omissa asioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet maailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön Groslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän miehen."
Eroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle.Sitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.
"Well?" kysyi Atos englanninkielellä.
"Ketään ei ole tullut ulos", vastasi Parryn veli.
"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis.D'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo."
Grimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli kyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan luuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että naamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.
Äkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.
"Hei!" virkahti Atos.
"Niin", vastasi Grimaud.
He lähestyivät halavaa.
"No", kysyi d'Artagnan, "onko ketään tullut ulos?"
"Ei, vaan mennyt sisälle", vastasi Grimaud.
"Mieskö vai nainen?"
"Mies."
"Ahaa", sanoi d'Artagnan, "heitä on siis kaksi!"
"Soisin olevan neljä", virkkoi Atos, "jotta olisimme edes muodollisesti tasaväkisiä."
"Kenties heitä onkin neljä", huomautti d'Artagnan.
"Kuinka niin?"
"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden tuloa?"
"Sen voi nähdä", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista tunkeusi muutamia valonsäteitä.
"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "kutsukaamme toisetkin tänne."
He kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin tulla toiselle puolelle.
Nämä kiirehtivät sinne innoissaan.
"Oletteko nähneet jotakin?" he kysyivät.
"Emme, mutta näemme pian", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka kiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa korkealle maasta.
Kaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin kissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin ikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa tapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän tukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten hän painoi silmänsä luukun raolle.
"No?" tiedusti d'Artagnan.
Grimaud haritti kaksi sormea kädestään.
"Puhu", käski Atos; "merkkisi eivät näy. Montako heitä on?"
Grimaud teki ponnistuksen.
"Kaksi", hän vastasi. "Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on selin minuun."
"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?"
"Sama mies, jonka näin tulevan."
"Tunnetko häntä?"
"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt."
"Ken se on?" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.
"Kenraali Oliver Cromwell."
Ystävykset katsoivat toisiinsa.
"Entä toinen?" kysyi Atos.
"Laiha ja solakka."
"Se on pyöveli", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.
"Näen ainoastaan selkäpuolen", jatkoi Grimaud; "mutta malttakaa, hän liikahtaa, hän kääntyy, — ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin nähdä … ah!"
Niinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi selkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.
"Näitkö hänet?" kysyivät ystävykset.
"Näin", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.
"Sen laihan miehen?" sanoi d'Artagnan.
"Niin."
"Pyövelin?" lisäsi Aramis.
"Niin."
"Ja kuka se on?" tiedusti Portos.
"Hän! hän!" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin tarttuen herransa käteen.
"Kuka hän?" kysyi Atos.
"Mordaunt!…" vastasi Grimaud.
D'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.
Atos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.
"Sallimus!" jupisi hän.
Cromwellin talo
Mordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.
Taloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa, joita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja astunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä istui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.
Tämä mies oli Cromwell.
Cromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin yleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan likeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea jälkimmäisiin.
Hänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.
"Tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi hän; "tulette myöhään."
"Kenraali", vastasi Mordaunt, "tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen, ja se viivytti minua."
"Vai niin", sanoi Cromwell; "en ole yleensä luullut teitä noin uteliaaksi."
"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan, ja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te ollut Whitehallissa?"
"En", vastasi Cromwell.
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?" kysyi Mordaunt.
"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että suunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi."
"Ah, te tiesitte sen?" virkahti Mordaunt.
"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen miehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin, missä häntä odotti alus."
"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä, kaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!"
"Tyynenä kyllä", vastasi Cromwell, "mutta kuka sanoo, että olin toimeton?"
"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?"
"Sen olisin suonut."
"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaaEnglannin menestykselle välttämättömänä pahana."
"Niin", vastasi Cromwell, "se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei tarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se ei olisi tapahtunut mestauslavalla."
"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?"
Cromwell hymyili.
"Suokaa anteeksi", tiukkasi Mordaunt, "mutta te tiedätte, kenraali, että opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää hyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa."
"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain nimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan."
"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?"
"Mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin."
"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat yrittämässä kuninkaan vapautusta?"
"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli lähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun luokseni."
"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan siten?"
"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon."
"Niinkö luulette?"
"Olen varma siitä."
"Miksi?"
"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn."
"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin kun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo I:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat hommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?"
"Ottakaa vain", vastasi Cromwell.
Mordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.
"Mutta", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää häntä, "palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa huutoja?"
"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'"
"Minne te olitte asettunut?"
Mordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko valtiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.
Mutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin silmän tummaan syvyyteen.
"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki", vastasiMordaunt.
Nyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän tekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö käänsi katseensa välinpitämättömästi.
"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin", hän sanoi. "Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu."
Mordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään yksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että kenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen taakse kätkeytyneenä.
"Niin", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin kasvoin, "yksi isku riitti."
"Kenties se oli hänen alaansa", huomautti Cromwell.
"Niinkö luulette, sir?"
"Miksen?"
"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa."
"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan ammattiin?" kysyi Cromwell.
"Mutta", selitti Mordaunt, "kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen vihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku aatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta, tiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen naamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan sallimuksen valtuutettuna."
"Mahdollista kyllä", myönsi Cromwell.
"Ja jos seikka olisi sellainen", jatkoi Mordaunt, "tuomitsisiko teidän ylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?"
"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle", vastasi Cromwell. "Se jää hänen ja Jumalan asiaksi."
"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?"
"Minä en häntä tunne, sir", vastasi Cromwell, "enkä tahdo tulla tuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran oli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu."
"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut", muistutti Mordaunt.
Cromwell hymyili.
"Ehdottomasti", väitti toinen; "olettehan itse sanonut, että hänet olisi siepattu vankeudesta."
"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa astunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun miestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä olisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava valtiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää."
"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan."
"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä. Kaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän oli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto oli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain tuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta tärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis olleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen hyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle kiitollinen palveluksestaan."
"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir", virkkoi Mordaunt: "te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän ajatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen", hän lisäsi.
"Järjetön", väitti Cromwell, "koska se jäi hyödyttömäksi. Valtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka kantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja kypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt", jatkoi Cromwell nousten; "te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte hänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli sovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin viedyksi takaisin arsenaliin, ellei…"
"Ellei…?" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa kirkastuneet rajusta ilosta.
"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne."
"Voi, mylord, mylord!" huudahti Mordaunt. "Ottaessaan teidät valitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä."
"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!" sanoi Cromwell nauraen. "Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne, että sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten puritaaniemme kuullen."
"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?"
"Sitä ainakin toivon", myönsi Cromwell, "mutta vielä ei ole aika tullut."
Hän otti viitan ylleen.
"Te lähdette, sir?" kysyi Mordaunt.
"Niin", vastasi Cromwell; "olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä, ja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla vuoteella."
"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?" sanoiMordaunt.
"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis", vastasi Cromwell. "Eilisillasta asti", hän lisäsi hymyillen, "te olette tehnyt kylliksi minun tiliini, ja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on kohtuullista teidän saada lomaa."
"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi."
Cromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi kääntyen:
"Oletteko aseistettu?"
"Minulla on miekkani", vastasi Mordaunt.
"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?"
"Ei ketään."
"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt."
"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä käyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen jälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin aikaa. Minä lähden katuovesta."
"Menkää siis", myöntyi Cromwell.
Ja painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin huolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi kyennyt sitä keksimään.
Tämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen takanaan.
Se oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen kaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.
Sieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko oli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä tulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.
Vasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon vedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten tuntenut Cromwellin ja Mordauntin.
Olemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.
D'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.
"Mordaunt!" virkkoi hän; "kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet meille."
"Niin", sanoi Portos; "lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen kimppuunsa."
"Päin vastoin", esti d'Artagnan, "älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä melu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan valtiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen päässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne ja yritä pysyä ketaroillasi!"
Grimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta hän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.
"Kas niin", jatkoi d'Artagnan, "nouse nyt jälleen ylös ja sano meille, onko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai menemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes tapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet kadulta, — jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa toki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen."
Grimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.
"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tännePortoksen kanssa."
Molemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.
"No, Grimaud?" kysyi d'Artagnan.
"Hän on yksin", ilmoitti Grimaud.
"Oletko varma siitä?"
"Olen."
"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista."
"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta."
"Mitä hän tekee?"
"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä."
"Silmät auki!" mutisi d'Artagnan.
Portos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.
"Takaisin tikarisi, veikkoseni", sanoi d'Artagnan; "iskeminen ei tässä tule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä järjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä vaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen toisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään sikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye."
"Hiljaa!" virkkoi Grimaud; "nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua, puhaltaa sen sammuksiin, — en näe mitään."
"Alas siis, alas!"
Grimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti jysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.
"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin puolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot käsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän joutuu meidän saaliiksemme."
Grimaud katosi.
"Portos, Portos", varoitti d'Artagnan, "vedä paremmin kokoon leveät hartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään."
"Kunpahan tulisi tätä kautta!"
"Vaiti!" kielsi d'Artagnan.
Portos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan teki samaten.
Nyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt oviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili ympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt mitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi kynnykselle.
Samassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi vetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven selkiselälleen.
Portos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.
Mordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei huutanut apua.
D'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet rinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että gascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään; mutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi d'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista. Hän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt ainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi selkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä; mutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven. Mordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen minuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.
Portos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan alas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan pöytälampun.
Atos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.
"Suvaitkaahan istuutua", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle tuolin.
Tämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä. Aramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, — itselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.
Atos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen jäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.
Portos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.
Atos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen kärsimättömänä.
Aramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.
D'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.
"Herra Mordaunt", hän virkkoi nuorelle miehelle, "kun sattuma vihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää toistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos suvaitsette."
Keskustelu
Mordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös portaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt harkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain ollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka valtaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen ja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän vihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.
Mutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä hyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa käytäntöön.
D'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin elvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä vastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään. Valmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen jutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon kuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla silmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.
Nopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan miekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän vasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja istuutui, kuten d'Artagnan pyysi.
Jälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen mielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan keskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis virkkoi hiljaa itsekseen: "Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia." Portos pureskeli viiksiään ja jupisi: "Joutavia metkuja, perhanassa, mokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!" Atos vetäysi vielä enemmän soppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta kuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.
Mordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli mukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin ja odotti.
Hiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi. D'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia istuutumaanpakinalle, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan keskustelunkin.
"Te näytte, monsieur", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, "vaihtavan asua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten näyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta ja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa."
Mordaunt ei vastannut.
"Äsken", jatkoi d'Artagnan, "te käytitte valepukunanne tai ehkä oikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt…"
"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?" vastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.
"Voi, monsieur", pahoitteli d'Artagnan, "kuinka voittekaan sanoa niin, kun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää kupeellanne!"
"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa ja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien saattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja."
"Suokaa anteeksi, monsieur", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte: katuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme. Mieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla nimityksillään."
Mordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.
"Mutta se ei kuulu tähän", aloitti d'Artagnan jälleen, "ja minä palaan kysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur, minkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta soveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti ulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei nähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden olette pannut sen pois?"
"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani neljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin."
"Monsieur", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien pikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, "monsieur, lopen rikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden en piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä nykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin tapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne ja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te, monsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin kätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon säilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä sitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille."
"Ahaa", äännähti Mordaunt, "kaksintaistelua siis tahdottekin?"
Ja hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti vastaamaan haasteeseen.
Portos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.
"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", pyysi d'Artagnan yhä yhtä kylmäverisesti, "älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee, että asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis jälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä levollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla vilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä halu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan surkeilematta."
"Yhtä kaikki", myönsi Mordaunt.
D'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:
"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin hyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään väärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy mainiosti laatuun."
Hän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:
"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat suopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin. Vieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon aatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä."
Niin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää vasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia aito ranskalaisella kohteliaisuudella.
"Palvelukseksenne, monsieur", hän sanoi, "sillä jos teillä ei ole mitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun aloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi; toivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu."
"Seis!" tokaisi Portos astuen esille; "minä aloitan, ja ilman korupuheita."
"Salli minun, Portos", virkahti Aramis.
Atos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja hänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", haastoi d'Artagnan, "olkaa malttavaisia, teille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä, kuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten tottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka huolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä väistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra Mordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun sijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne niinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja luovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten", hän jatkoi temmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, "on yksityinenkin asia tämän herrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!"
Ensi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän asti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.
Portos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi liikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli arvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.
"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier", sanoi d'Artagnan Aramiille; "herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita sinulla ei ole."
Sitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:
"Odotan teitä, monsieur."
"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas, kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut; en käy taisteluun muulla ehdolla."
Ystävykset silmäilivät toisiaan.
"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat valinnan osuvan heihin.
Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin merkitsi mukaantumista.
"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään kreivi de la Fèren nimeä!"
Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan liikkumattomana ja vaiti:
"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."
Ja hän istuutui jälleen.
"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"
"Mille tonnerres", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan, "kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"
"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja halveksivasti hymyillen.
"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.
"Peruuttamattomasti."
"Hyvä on, ei siitä sen enempää."
Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:
"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."
"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne hattuun, niin otan lapun umpimähkään."
"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.
"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.
"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli niin yksinkertainen."
"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin herttuan."
Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.
Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen. Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle miehelle.
Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.
"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun nimeni!"
Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.
"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.
D'Artagnan huudahti ilosta.
"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"
Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:
"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä tehtävänä?"
"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen. Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli äskenkin havainnut.
"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.
"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.
"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä käyttelen säilää melko hyvin."
"Samat sanat", vastasi Mordaunt.
"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"
"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne, messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."
"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahtiPortos.
"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä herrasmies äsken sanoi."
"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.
"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.
"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt, muutoin tässä tulee ahdasta."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.
"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.
"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti, mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, — se minun on sanottava kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."
Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan, kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle. Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.
"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"
"Valmis olen", vastasi Mordaunt.
Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti kalahtamaan ristikkäin.
D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.
"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin salama.
Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen ulkopuolelle.
"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.
"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"
"Sangdieu, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.
Mordaunt hymyili vuorostaan.
"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan."Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"
Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa, osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla, joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää, sattumatta rintaan.
Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.
"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan, kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin, mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin rehellisyyttä ja avomielisyyttä."
Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.
Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa gascognelaista.
"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"
Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä, mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen, ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.
"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan, ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä…"
Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin. Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.
D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia. Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se olisi ollut lasia.
D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.
Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.
Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin veren jähmettymään suonissa.
"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"
"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.
"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.
"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.
"Sitä aavistinkin,mordioux!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt tällaista?"
"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä, pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.
"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos ilahdustaan salaamatta.
"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et siis oivalla asemaamme?"
"Mitä nyt — mitä asemaa?" kysyi Portos.
"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan. "Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano suoraan!"
"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"
"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä! Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."
"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.
"Ja minne?" tiedusti Portos.
"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten — jos Jumala suo — Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen. Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä vastoinkäymisissä."
Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.
Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia, mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.
Priki "Salama"
D'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa menetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi vihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi ehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet arvoisensa vastustajan.
Huolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen käytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.
Naapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja hengähtämään.
— Hyvä! — tuumi hän; — eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen naarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja minä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja Kaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään, sillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, — ja heidän on kuoltava, kaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas on heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi hajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät, niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän edelleen!
Ja Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä ratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä. Vajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.
Kasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen tallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin kuluttua hän oli Greenwichissä.
"Tuossa on satama", hän jupisi; "tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä, olen heistä voitolla puoli tuntia … kenties tunnin. Minua pöhköä, olinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt", lisäsi hän kohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi köysien ja mastojen välitse, "'Salama', missä onkaan 'Salama'?"
Juuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin vastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja läheni Mordauntia muutamin askelin.
Mordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen ilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan, siirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.
Mordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan hänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies oli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja verhosi hänen kasvonsa.
"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir", kysyi hän, "pistäytyäksenne pikkuisen merelle?"
"Suoraa päätä", vastasi Mordaunt, "ja Koirasaarelle päin menossa."
"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir? Taitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä katkaisemaan taivalta, nopea…"
"Kuin salama", vastasi Mordaunt.
"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota tarvitsette."
"Niin alan uskoa", sanoi Mordaunt, "etenkin jos te ette ole unohtanut erästä tunnusmerkkiä."
"Se oli tällainen, sir", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta nenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.
"Hyvä, hyvä!" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. "Meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja viekää minut alukseenne."
"Entä kumppaninne?" kysyi merimies; "teitä piti tietääkseni olla neljä, ja lakeijoita lisänä."
"Kuulkaahan", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, "minä en ole se, jota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset luulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle, niinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen hänen asioillaan."
"Tosiaan", vastasi laivuri, "minä tunnenkin teidät; olette kapteeniMordaunt."
Mordaunt hätkähti.
"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa kauluksen ja paljastaen kasvonsa, "ystäviähän ollaan."
"Kapteeni Groslow!" huudahti Mordaunt.
"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän uskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?"
"Ei, ei; kaikki on ennallaan."
"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema…"
"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai kenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä."
"Mitä varten sitten te tulette tänne?"
"Astuakseni alukseen teidän kanssanne."
"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?"
"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole ketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?"
Groslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.
"Patrick", virkkoi Groslow, "vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin. Jos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan irlantilainen herrasmies."
Merikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.
"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?" kysyi Mordaunt.
"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin pimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he."
"Totta kyllä", myönsi Mordaunt, "ja he eivät tule teitä ajatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?"
"On."
"Lasti on saatu?"
"On."
"Viisi täyttä tynnyriä?"
"Ja viisikymmentä tyhjää."
"Oikein."
"Viemme portviiniä Antwerpeniin."
"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa vartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin."
"Valmis olen."
"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani."
"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän ei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis noudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä."
"Hyvä on. Lähtekäämme siis."
He astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty laituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli sitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän vuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi soutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta merikasvatuksestaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien liudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt eroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän tai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.
Heidän lähetessään "Salamaa" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki miehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.
"Tekö siellä, kapteeni?" kysyi mies.
"Niin; heitä alas nuoratikkaat."
Vene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja painui laivan kupeelle.
"Astukaa ylös", virkkoi Groslow kumppanilleen.
Vastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi ja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään tottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen puutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.
Kuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt edes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.
Mordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen tilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.
Kapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan matkustajille.
"Ja he", kysyi Mordaunt, "missä he saavat asuntonsa?"
"Aluksen toisessa päässä", vastasi Groslow.
"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?"
"Ei yhtään mitään."
"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nytGreenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?"
"On se, jolla tulimme."
"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta."
"Oikea piroogi se on."
"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se kelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä. Varustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään ilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin vahvistavaa."
"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?"
"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma siitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti kasvojanne, jotta he eivät tunne teitä."
"Kyllä minä varon!"