Abbé Scarron
Rue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin kantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään ylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan pelattu, tuskin tanssittiinkaan.
Kuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin hienosto.
Siinä talossa asui pikku Scarron.
Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina tervetulleita.
Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle rampautui hän täydellisesti.
Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta, että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona, kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut itselleen mitään arvonimeä.
"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti haluaisin itselleni", vastasi Scarron.
"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.
"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.
Scarron nimitettiin nytkuningattaren potilaaksi, viidentoistasadan livren eläkkeellä.
Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan soun.
Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.
"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"
"Onhan toki!"
"Herttainen mies?"
"Vääjäämättömästi."
"Sukkela?"
"Valitettavasti liiaksikin sukkela."
"No niin", vastasi Scarron, "miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin vastaanottamasta sellaista miestä?"
"Koska hän ajattelee pahoin."
"Niinkö? Ja kenestä?"
"Kardinaalista."
"Kuinka!" ihmetteli Scarron; "otanhan vastaan yhäti herra Gilles Despreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä kieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän ajattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!"
Keskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron tästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.
Sen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen maksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden mukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä kuitilla; mutta miehelle oli vastattu:
"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille."
Kun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla Longuevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin sen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela luuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että koko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon. Oli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin joukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä katkerimmin.
Atos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei tuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten hänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja sanoi hänelle:
"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanutScarron-paralta eläkkeen!"
"Menee tosiaan liian pitkälle", vastasi Atos tervehtien molempia ratsumiehiä.
"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur", virkkoi sama herrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; "tuo Mazarin on tosiaankin maan vitsaus."
"Voi, monsieur", vastasi Atos, "sanokaapas muuta!" Ja he erosivat monin kohteliaisuuksin.
"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana", virkkoi Atos varakreiville; "saamme silloin lausua myötätuntomme miesparalle."
"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?" kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"
"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen. "Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."
"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."
"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja; mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."
"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.
"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain kuuntelemaan."
"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.
"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa, abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."
"Kyllä muistan, monsieur."
"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät tungettelijoista."
"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."
Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.
Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet, joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.
Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.
Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti mademoiselle Pauletin.
Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.
"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet murhattiin."
Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut Henrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.
Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava; hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren lisänimen.
Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä heimottarestaan, neiti Pauletista.
Hän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta hänen saapuessaan.
"No, hyvä abbé", hän virkkoi levollisella äänellään, "te olette siis nyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de Rambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi."
"Niin, mutta valtio on nyt rikas", vastasi Scarron; "tulee uhrautua isänmaan hyväksi."
"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän hiusvoiteita ja hajuvesiä", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos tunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.
"Mutta mitä sanoo Runotar", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella äänellään, "Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä, nähkääs:
"Si Virqilio puer aut tolerabile desit hospitium, caderent omnes a crinibus hydri."
"Kas", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, "jos minulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin leijonattareni."
Kaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen onnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli ihastuksesta.
Neiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui loi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko seurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.
Atos hymyili.
"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä. Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."
Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.
Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.
"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.
"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."
Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin kuuluisaksi.
Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.
Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan; neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.
"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"
Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.
"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.
"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.
"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi Notre-Dameen."
"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti katselluksi."
"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."
"Minä lainaan kuningattarelta."
"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis; "häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."
Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle ystävällisen merkin.
"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."
"Mikä sitten?" kysyi Aramis.
"Hattunauha."
Kaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen näköisen silkkinauhan.
"Kah", sanoi Scarron, "sehän onfronde(linko)!"
"Niinpä kyllä", vastasi koadjutori; "nyt tehdään kaikki frondelaista. Mademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay, tarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja teille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton, — hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä."
Aramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi, ja lakeija huusi kaikuvasti: "Rouva herttuatar de Chevreuse!"
Nimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi nojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi Aramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.
Niiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen tuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai jotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät; hän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa ja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.
"Sivumennen sanoen", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia, jotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, "miten jaksaa Voiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?"
"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?" kysyi se herrasmies, joka oliSaint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; "mikä hänellä nyt taas on?"
"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia liinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan", kertoi koadjutori.
"Missä sitten?"
"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että Voiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea päivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin arkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan. Kovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa neuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos Brousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin istumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa hänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa, että hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan. Luynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin vastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa écu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen enää siitä nousematta."
"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?" kysyi Aramis puolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.
"Voi, on vainkin", vastasi herra Ménage; "hän on kovin sairaana, ja suuri mies kenties menee pois meiltä,deseret orbem".
"Joutavia!" tokaisi neiti Paulet katkerasti; "hänkö kuolisi! Ei, sitä hän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen. Madame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot lämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de Rambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua."
"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine", huomautti Scarron nauraen.
"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin vähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan puolesta."
"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi", virkkoi madame de Chevreuse paikaltaan; "te purette kovasti."
"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame", rohkeniRaoul virkkaa.
"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette maaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan nähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa mitaltaan."
"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies, jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."
"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.
"Herra de Scudéry."
"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"
"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra Scarronia."
Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot, oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän ulkomuoto.
Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi häipynyt hänen ajatuksistaan.
Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt pidättymään hätkähdyksestä.
"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään silmällä."
Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka ympärille oli liittynyt iso piiri.
Aramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten kuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen ikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin välinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja oikealle ja vasemmalle.
Heti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet säestivät.
Raoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.
"Herra abbé", sanoi Atos kovalla äänellä, "lausuilee minulle erästä herra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta."
Raoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame de Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt toiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.
"Mutta minä", haastoi koadjutori, "otan vapauden olla kokonaan yhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin sitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään runoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla."
"No niin?" kysyi Atos.
"Huomenna", vastasi Aramis pikaisesti.
"Mihin aikaan?"
"Kello kuusi."
"Missä?"
"Saint-Mandéssa."
"Kuka on sinulle sanonut?"
"Kreivi de Rochefort."
Joku lähestyi nyt.
"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu Voiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan runoilija."
"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton", arveli Ménage, "ja jälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä ainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta vapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden."
"Kuolettanut, se on ihan oikea sana", lisäsi de Scudéry.
"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!" kiitti madame deChevreuse.
"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari", myönsi neiti deScudéry.
"Se on totta", vahvisti neiti Paulet, "mutta ainoastaan silloin kun hän laskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on viheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy teidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti."
"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan mahdoton, tavoitella."
"Kyllähän", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; "minusta vain tuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen pilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje hauelle'."
"Sitäpaitsi", huomautti Ménage, "hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel deRambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée."
"Minä puolestani", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti kumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella hymyllä, "minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti kohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan, marski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin vastaan."
"Kuinka — kuningatartakinko vastaan?" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin oikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; "hitto, sitä en tiennyt! Ja miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?"
"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?"
"Ei", vastasi madame de Chevreuse.
"Ei", vastasi neiti de Scudéry.
"Ei", vastasi neiti Paulet.
"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille henkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä."
"Ja te muistatte sen?"
"Luulen sen jääneen mieleeni."
"Antakaahan kuulla", pyysivät kaikki.
"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin", kertoi Aramis. "Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa, kun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle Fontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta kuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei osunutkaan harhaan.
"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.
"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen luultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:
"'On kohtalo — ma aattelin — aiheetta ollut vainoojanne, mut viimein syystä kuitenkin loistonne saitte, kunnianne; ja sentään teille likeisempi ol' aikaan vanhaan — jatkoin heti — niin, suoraan enhän lausuis: lempi … mut loppusointu siihen veti!'"
Scudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.
"Malttakaahan", sanoi Aramis, "säkeistöjä on kolme."
"Sanokaa pikemmin kupletteja", virkkoi neiti de Scudéry, "jolloin se korkeintaan voi saada laulelman nimen."
"'Ma aattelin: teit' Amor ain' aseillaan auttaa tahtoi kovin, nyt häädettynä piilee vain, ei tähtäämään käy luokse hovin. Ja mitä kostunkaan mä siitä, ett' aattelen ma vierellänne, kun pahoin kohtelette niitä, jotk' ovat olleet ystävänne?'"
"Mitä viime säkeisiin tulee", huomautti madame de Chevreuse, "niin en tiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada todistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät minuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista puhumattakaan."
"Jatkakaa vain", sanoi Scarron, "se ei enää kuulu minuun; aamusta saakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa."
"Ja viimenen kupletti", sanoi neiti de Scudéry, "lausukaa viimeinen kupletti."
"Se kuuluu näin", aloitti jälleen Aramis, "sen etuna on ainakin nimien maininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.
"'Ma aattelin, Marie: mik' ois, nyt ollessanne tällä päällä, tahtonne ratkaisu, jos vois eteemme ilmestyä täällä Buckingham elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi — Vincentkö väistyis, isä pyhä,[18] vai herttuako matkustaisi?'"
Tämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden paheksumista.
"Mutta", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, "minulla puolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo säkeet."
Samaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:
"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta vastaan."
"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."
Raoul punehtui taas.
"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin kauniina."
"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain kesken ei sellaista sanota."
"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn teiltä…"
"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."
"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"
"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi! Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, — kun sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen tapaan."
"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte kauniiksi intiaanittareksi."
"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselleFrançoise d'Aubigné".[19]
"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?"
"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi sanon häntä kauniiksi intiaanittareksi."
Raoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen silmät; tämä hymyili.
Puheltiin yhä Voituresta.
"Monsieur", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin ikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin kanssa, "ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he ylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen, toinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden, viides itsenäisyyden, kuudes… Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he hänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!"
Scarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse kummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen teeskentelemättömän sävynsä.
"Kuinka älykäs nainen!" virkahti Raoul.
Atos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä halveksivasti myhäillen.
"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère", sanoi madame de Chevreuse koadjutorille, "minulla on hänelle hiukan asiaa."
"Ja minun", esteli koadjutori, "täytyy välttää, että minun nähdään puhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä, sillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin muutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin ylihuomenna."
"Miksi juuri ylihuomenna?" kysyi madame de Chevreuse.
"Sen saatte tietää huomenillalla", vastasi koadjutori nauraen.
"Tosiaankin, hyvä Gondy", huomautti herttuatar, "te puhutte ihan kuin Ilmestyskirja. Herra d'Herblay", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen, "tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?"
"Mielelläni, herttuatar", vastasi Aramis, "tänä iltana, huomenna, aina; käskekää!"
"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä."
Aramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.
"Herra kreivi", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, "tässä on se, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton."
"Madame", vastasi Atos, "hän on hyvin onnellinen, kun joutuu kiitollisuuden velkaan teille."
"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä minun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan", vastasi veitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja Atosta Marie Michonista.
Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.
"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi, ja kiitä häntä sitten siitä."
Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.
"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.
"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle huomenna."
"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.
"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.
"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."
Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.
Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren potilas.
Raoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan niihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin valtasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet niin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui nopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.
"Varakreivi", hän sanoi, "tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma teille onnea!"
Sitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel de Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä kerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään jälleen ylös portaita.
Atos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.
"Tulehan nyt, varakreivi", hän sanoi, "sinun on aika poistua. Lähdet huomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän viimeisen yösi yksityishenkilönä."
"Minusta tulee siis sotilas?" ihastui nuori mies. "Voi, monsieur, kiitän teitä sydämeni pohjasta!"
"Hyvästi, hyvä herra kreivi!" toivotti abbé d'Herblay; "lähden taas luostariini."
"Hyvästi, hyvä abbé!" sanoi koadjutori; "minä saarnaan huomenna, ja täksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä."
"Hyvästi, hyvät herrat!" lausui kreivi; "minä laskeudun nyt neljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni väsymykseen."
Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä viimeisen katseen keskenään.
Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.
"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen minulle takaisin eläkkeeni!… He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan, he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules, Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut vuoteelleni… Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"
Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des Tournellesin varrelta.
Saint-Denis
Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin hidasta ja epäröivää.
Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.
Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia — se oli kotoa tullut lakeija nimeltään — ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee sotaretkelle lähtiessään.
Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.
Auringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen Raoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas kaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen käsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista otsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin väsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan asentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän maatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla hänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli äärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa ja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin haaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen oma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine muistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin todellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä rotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se kiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon, pimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki, jotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko ensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka valtaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla peräti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse oli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi olla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni kostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.
Samassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta väsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun eloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen kasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen sydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin rakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti sanomatonta hellyyttä.
"Tekö täällä, monsieur?" hän sanoi kunnioittavasti.
"Niin, Raoul, tässä olen", vastasi kreivi. "Ja te ette herättänyt minua?"
"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi, ystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota jatkui niin pitkälle yöhön."
"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!" huudahti Raoul.
Atos hymyili.
"Miten jaksat?" hän kysyi.
"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni reippaaksi ja virkuksi."
"Sinä kasvat vielä", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä ja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, "ja sentähden tuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä."
"Voi, suokaa anteeksi, monsieur", pyysi Raoul ihan hämillään tästä suuresta huomaavaisuudesta, "olen tuotapikaa vaatteissa."
Atos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos sotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa, olikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.
"Sullo nyt tavarani", sanoi nuorukainen lakeijalle.
"Se on jo tehty, Raoul", ilmoitti Atos. "Olen toimittanut matkareppusi kuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan ovat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni."
"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan", vastasi Olivain, "ja hevoset odottavat."
"Ja minä kun nukuin", huudahti Raoul, "teidän ystävällisesti huolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte minulle aivan liikanaista suosiollisuutta."
"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?" virkkoi Atos melkein liikutetulla äänellä.
"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden ilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että oli tukehtumaisillaan, "Jumala on todistajani, että minä rakastan ja kunnioitan teitä."
"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään", sanoi Atos, ollen hänkin tarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.
"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur", vastasi Raoul.
Lakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle hiljaa:
"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun eilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään."
"Hyvä", vastasi Atos, "se jää minun huolekseni."
Raoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki silmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei ollut millänsäkään.
Ulos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.
"Kas, monsieur", hän huudahti säihkyvin silmin, "te siis saatatte minua!"
"Seuraan sinua kappaleen matkaa", vastasi Atos.
Ilo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.
Atos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia sanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi ravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin seurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.
Molemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli, seurasivat laitureita eli oikeammin silloista "Pepinin juottopaikkaa" ja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat Saint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.
Taipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni; kreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista asioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen katseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen virkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta. Tuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja hänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.
Ratsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua lesRecolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.
"Sinun tulee varoa, Raoul", neuvoi hän, "sinulla on raskas käsi; olen jo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on suuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa jo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista. Sinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta; ajattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen pelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on muistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile hevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä."
Sitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian murheellista tärkeyttä:
"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena peltopyyn pyyntiin!"
Nuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää hienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.
"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan", aloitti taas Atos. "Pistoolilla ampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys tärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme ohi maalin."
"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte", vastasi Raoul hymyillen.
"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä kyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?"
"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa noudattaen, ja onnistunut täydellisesti."
"Johtuu mieleeni", pitkitti Atos, "että sinä miekkaillessasi ahdistat vastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun ikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan syrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen vastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä askeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla survaisullakin."
"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."
"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, — ja niinhän käy, sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta ruudinsavusta — niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu, etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin, mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen — se temppu on pari kolme kertaa pelastanut henkeni."
"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."
"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä? Niin, totisesti!… Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa, jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa; me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.
"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.
"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.
He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:
"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."
Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.
"Mistä sen näette?" hän kysyi.
"Hänen ryhdistään, monsieur", vastasi vahtisotilas. "Hänellä muuten on se ikäkin. Hän on toinen tänään."
"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?" kysyiRaoul.
"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa; näytti olevan hyvää sukuperää."
"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur", huomautti Raoul pitkittäessään kulkuansa; "mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan sitä, jonka menetän!"
"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa sinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että se aatelismies saa liiaksi etumatkaa."
"Kuten suvaitsette, monsieur."
Siten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta olivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa pidettiin aamumessua.
"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul", sanoi Atos. "Pitele sinä,Olivain, hevosiamme ja anna minulle miekka."
Atos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat herrasmiehet astuivat kirkkoon.
Atos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin määrin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.
Nuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos virkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi ja astui eteenpäin hautakuoria kohti.
"Tule, Raoul", sanoi Atos, "seuratkaamme tätä miestä."
Kirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi ylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä hautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman kohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna leveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista ommeltuun paarivaatteeseen.
Nuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä majesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui verkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin päin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja ei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut hänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan inhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:
"Maallinen tomu, minä odotan sinua!" Syntyi tovin äänettömyys.
Atos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.
"Tässä tilapäisessä haudassa", hän haastoi, "on nyt heikko mies ilman suuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä tärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan ympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo ruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen kuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi sielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme yksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu kunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän oli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies tekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden suureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan, joka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa, Raoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti pelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka hän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä repisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin kun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan katsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä itsekin — niin sokeita ovat aikalaiset — vastustin toisinaan tuon suuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen ummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti sitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja ystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa sinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus; kuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet kahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä ulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on kaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin havainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen näkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se tulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri ilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis palvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on hirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein harhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita kuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan päällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin majesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme yhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten viimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen olennon valtaistuimen juurella."
"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur", vakuutti Raoul, "ja kunnioittaa kuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään henkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt teitä oikein?"
Atos hymyili.
"Sinulla on jalo mielenlaatu", hän sanoi; "tuosta saat miekkasi."
Raoul vaipui toisen polvensa varaan.
"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."
"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja, mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."
Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
"Hyvä on", sanoi Atos. "Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme toisiamme."
Raoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.
"Hyvästi!" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, "hyvästi, ja ajattele joskus minua."
"Oi, ikuisesti, ikuisesti!" huudahti nuori mies. "Sen vannon, monsieur, ja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne viimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi."
Liikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi kirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin askelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli hevosineen.
"Olivain", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, "tiukenna tuota, sillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra varakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet. Ymmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja älykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi."
"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.
"Ratsaille siis, jotta saan nähdä sinut taipaleellasi!"
Raoul totteli.
"Hyvästi, Raoul!" sanoi kreivi; "hyvästi, rakas lapsonen!"
"Hyvästi, monsieur!" sanoi Raoul; "hyvästi, hartaasti rakastettu hyväntekijäni!"
Atos teki merkin kädellään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Raoul poistui avopäin.
Atos seisoi liikkumattomana ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän katosi kadunkulman taakse. Silloin heitti kreivi ohjakset eräälle talonpojalle, astui vitkaan ylös portaita, lähti takaisin kirkkoon, polvistui sen pimeimpään soppeen ja rukoili.
Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta
Sillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät hänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin. Aivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät vaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee, näytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut sananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen toimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä ikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati vastaisen varalle, — on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat hyvin hämäriä ja epämääräisiä, — sisältyi hänen pakoonsa jo alku kostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä juttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten kiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla Mazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten vääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde niiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille ja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.
Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin: "Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa, puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"
Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien naureskelevan tai ryyppivän.
Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, — niin vaihteleva on ihmismieli, — oli Grimaudin yrmeä naama, nuo kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä Antinoukselta.
Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.
Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi. Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista, ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden neljästä suuresta juhlasta.
La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin herttuakin.
Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla; piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä tyytyväisesti.
Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.
Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.
Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin silmällä, mitä tapahtui.
Grimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin illalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli jokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita muulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden johdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.
Oli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle. Kuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina mukanaan.
Heidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti istuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin ulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää siihen kohtaan.
Tämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli luonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.
Pelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi voinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin tahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.
Neljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili palloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä La Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta he toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.
Vahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta vasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä hommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla, halusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.
Jos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi varmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen kaitsijansa nyt sovitti.
Vihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta seitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä pöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja se näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää kullankeltaisesta kuoresta.
Muu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.
Kaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée istuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.
Ainoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi voinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta ajatellen.
Oli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi itseltään, eikö kaikki ollut unta, — oliko tuo marmorikuva tosiaan palvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.
La Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin maljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet taskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän tahtonut sanoa:
"Milloin monseigneur suvaitsee."
Prinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli neljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi. Oli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.
Neljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli suuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun loppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma kirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun päivällinen jo oli tarjolla.
Se oli Caesarin "Gallialaissota", jonka La Ramée itse oli vastoin herra de Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.
La Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.
Odottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.
Kello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:
"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies."
"Siltäkö tuntuu, monseigneur?" virkkoi La Ramée.
"Niin."
"Kas vain! Minä puolestani", tuumi La Ramée, "pidän enemmänHannibalista."
"Ja miksi, hyvä La Ramée?" kysyi herttua.