"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia", vastasi La Ramée leveästi irvistäen.
Herttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle paikan vastapäätä.
Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Ei ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän istuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen kasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä vastaanotti liemilautasen.
Herttua katseli häntä myhäillen.
"Ventre-saint-gris, La Ramée", hän huudahti, "tiedättekö, että jos minulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi mies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!"
"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur", tunnusti La Ramée. "Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä kuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi", jatkoi La Ramée, "siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte kyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon kaksinkertaiseksi."
Prinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin kasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.
"Hyvä herra La Ramée", sanoi herttua, "tosiaankaan ei kukaan osaa lausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te."
"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä tavoita."
"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.
"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän korkeutenne jättäisi Vincennesin."
"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi sanoa: mieltymyksenne.)
"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin. Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta herra du Tremblay on toki pahempi."
"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui tuskastuttavan vitkallisesti.
"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni, että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."
"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée, huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois täältä."
"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella sellaista tosissaan."
"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."
"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne, monseigneur?"
"Niinpä tietenkin."
"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi, niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän korkeutenne keksimästä keinosta."
"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."
"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen sen sisältöä valoon päin.
Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla seitsemän.
Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.
"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.
"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"
"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, — jota olin päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"
"No, se juuri", vastasi La Ramée.
"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."
"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"
"Niin, siitä onnittelen itseäni."
La Ramée kumarsi.
"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni välityksellä, — sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle suosiolliseksi, — saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni valmistelusta."
"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."
"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, — ritarin, joka itse oli vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee olla."
"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko valtiollisiin asioihin."
"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."
"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"
"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi pallopelissä."
"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin kuunnella herttuan selvitystä.
"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin, heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."
"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte oikein siinä, että sanoitte sen minulle, — pidänpä valppaasti silmällä sitä, joka poimii kaivannosta pallot."
Herttua hymyili.
"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon väline?"
"Sekin on mielestäni paljon."
"Vaan ei kylliksi."
"Suokaa anteeksi — minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."
"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä…"
"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino laskeutuakseni alas sieltä."
"Mikä sitten?"
"Nuoraportaat."
"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa", muistutti La Ramée yrittäen nauraa.
"Ne voivat tulla jossakin muussa."
"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"
"Vaikkapa piirakassa."
"Piirakassa?" kertasi La Ramée.
"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun myymälän…"
"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.
"No niin, — La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan, huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on ystävä toimittanut, — juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin. Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän…"
"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän…" toisti La Ramée, jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.
"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua, sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."
Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan. Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.
Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.
La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät näkyviin.
"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"
"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."
"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."
"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."
"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"
"Olen, kautta taivaan!"
"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"
"Ette, — tänä iltana tahdon olla vapaana."
"Mutta jos puolustaudun, — jos huudan, jos kiljun?"
"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"
Samassa löi kello.
"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.
"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo myöhästelevän."
La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.
Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.
"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."
"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.
"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."
"Mikä? Puhukaa pian!"
"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."
"Miksi teidät sitoisimme?"
"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."
"Kädet!" määräsi Grimaud.
"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"
"Mutta millä?" kysyi herttua.
"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.
Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.
"Jalat!" käski Grimaud.
La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.
"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."
Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti kaitsijansa toivomuksen.
"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun, monseigneur, työntäkää suuhun!"
Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.
"Puhukaa", käski herttua.
"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä lasta."
"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud." Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona, vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.
Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.
Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta auki.
"Mene alas!" käski herttua.
"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.
"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni, vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."
"Se on totta", myönsi Grimaud.
Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan. Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.
Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän jäi virumaan paikalle.
Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.
"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä on pehmeätä."
Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen; vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.
Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasiRochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.
"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis, taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"
Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin ja huusi sanomattoman riemastuneesti:
"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"
D'Artagnan saapuu parahiksi
D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa hänelle vastaisista palveluksistaan.
Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka. D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille vuorokautta aikaisemmin.
Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista; d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.
"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."
"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää myymälässäsi?"
"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään mieluisampaa kuin tyyni elämä."
"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka ja poikkipiena!"
Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille. Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen keittiön.
Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen, hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja nuoruuteensa.
D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kunPortos jo tunsi heidät.
"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä tuletkin!"
"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.
Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän, kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.
Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.
"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan hevosillani täällä!"
"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani noiden jalojen elukkain tähden."
"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."
Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen, sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:
"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa toimitan sinulle pian hengittääksesi."
"Milloin sitten?"
"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."
"Hei, sepä hyvä!"
Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan, näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.
"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.
"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.
"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti d'Artagnan.
"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille. Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden totta on se peräti niukka sisällöltään."
"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."
Hän vei Portoksen syrjään.
"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."
"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.
"Niin, veikkonen."
"Esittelyyn?"
"Peloittaako sinua?"
"Ei, mutta hämilleni joudun."
"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen kardinaalin kanssa — tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."
"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan — hovi!"
"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."
"Kuningatar!"
"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä emme joudu näkemään."
"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"
"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."
"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."
"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."
"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"
"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."
"Kuinka niin!"
"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."
"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."
"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"
"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme kohteliaisuusvierailulle."
"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis kysymyksessä vain vierailu?"
"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi panostettuina."
Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja, joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.
"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan — Mouston riittää kyllä, Mouston on komea katsella."
D'Artagnan hymyili.
"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"
"En, minä jään tällaiseksi."
"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat siistimättömät?"
"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan kardinaalin määräystä."
Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.
"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani…"
"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa, jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."
"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."
"Minkätähden?"
"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."
"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.
"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan, jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."
"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme tansseissa ja laulajaisissa."
"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."
He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi hän tullut suoraan taistelukentältä.
Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut, että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut sijalle kaksi.
Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä luo.
D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:
"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile — usko minua, kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."
"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.
Päivystäjä ilmestyi takaisin.
"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä odottaa teitä."
Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta. Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.
"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt, ja se on hyvä; tervetuloa."
"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä, samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa verhona Portoksen nimi."
Portos kumarsi kardinaalille.
"Komea ritari!" kiitti Mazarin.
Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.
"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä sanoillaan vahvistaa."
Portos kumarsi d'Artagnanille.
Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.
"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.
Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.
"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin myöhemmällä."
Mazarin yskäisi.
"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään palvelukseen?" hän kysyi.
"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux on rikas."
"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti tavatonta kunnioitusta herättävältä.
"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.
Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.
"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"
"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi d'Artagnan.
"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.
"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."
"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa todisteen lopuksi?"
"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin paroonikunnaksi."
"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."
"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.
"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."
"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut luutnantiksi."
"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä kapteenin?"
D'Artagnan kumarsi.
"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"
Portos avasi suunsa vastatakseen.
"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta, sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai mahdottomiksi."
Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä asiaa.
"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne, pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa. Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.
Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.
"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin kauppahalliin?"
"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri, Vincennesistä."
Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle viittauksen väistyä lähetin tieltä.
D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.
"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"
"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannutVincennesin linnasta."
Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.
"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"
"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."
"Ja te ette ampunut?"
"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."
"Mutta herra de Chavigny — mitä siis hän teki?"
"Hän oli poissa."
"Entä La Ramée?"
"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa, kapula suussa ja tikari ihan lähellään."
"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"
"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."
Mazarin huokasi.
"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.
"No?" kysyi Mazarin.
"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."
"Kuinka niin?"
"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on kuudenkymmenen lieuen taival."
"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.
"Minä totisesti!"
"Ja te vangitsisitte hänet?"
"Miksi en?"
"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut taisteluun?"
"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."
"Minä myös", sanoi Portos.
"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."
"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten!Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"
"Otteluun!" virkkoi Portos.
"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"
"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."
"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä ja kiirehtikää."
"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"
"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin ja kyhäten joitakuita rivejä.
"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä taipaleella tapaamme."
"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa, rientäkää!"
"Hyvä on, monseigneur!"
"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."
"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.
"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.
Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"
Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.
D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.
"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.
"Matkaan!" virkahti Portos.
He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.
"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että pidän sanani."
"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.
He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana nelistivät kaartilaiset.
Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.
Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen, mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.
Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!
Maantie
Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.
Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä; Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.
Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa. Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille, kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.
Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.
Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä herttua oli noussut ratsaille.
D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.
"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."
"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita lähdetty ajamaan takaa?"
"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."
"Kuinka monta heitä on?"
"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa loukkaantuneena."
"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni?Heitä on ainoastaan neljä!"
Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.
"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"
"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."
"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"
Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen hevospoloisiaan.
"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he livistivät."
"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."
D'Artagnan otti paperin taskustaan.
"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.
"Puhukaa siis kuvernöörille."
"Ja missä on kuvernööri?"
"Maalla."
Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja poskensa hehkuivat.
"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta pilaa. Maltahan!"
Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.
"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!Mitä kautta he ratsastivat?"
Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.
"Vendômois-tietä", hän vastasi.
"Ja mistä portista he menivät?"
"Saint-Maurin portista."
"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään huomenna!"
"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään", jupisi kersantti.
D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti ratsuaan.
"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa vastamainitulle puiston portille.
Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen minuuttia hukkaan.
Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan vauhtiin kuin äskenkin.
Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.
D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.
"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."
"Se on totta", myönsi Portos.
Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.
Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän alusvaatteittensa läpi.
"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esittiPortos.
"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."
Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.
He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortuiMousquetonin hevonen.
"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"
"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."
"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."
"Matkaan siis, neliä!"
"Kyllä, jos voimme."
D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.
"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"
"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"
"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan menehtyy Bayard."
D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri pursusi elukan sieraimista.
"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"
Samassa kuului hirnahdus.
"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.
"Mitä nyt?"
"Kuulen hevosen."
"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."
"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."
"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.
"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut pitemmälle, ja…"
"Vaiti siinä", käski Portos.
Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.
"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.
"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen päässä täältä on pikku metsästystupa."
"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.
"Minulla on ne kädessäni, monsieur."
"Ota omasi koteloista, Portos."
"Tässä ovat."
"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa; "käsittänethän tehtävämme, Portos?"
"En aivan."
"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."
"No niin?"
"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."
"Olet oikeassa", myönsi Portos.
"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"
Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.
"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja tee kuten minä."
He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.
D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan pysyttelemään muutaman askeleen päässä.
"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.
Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.
"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.
"Kyllä", vastasi palvelija.
"Mikset siis vastaa?"
"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."
"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.
Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.
"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia, kun vapautimme ne satuloistaan."
"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten vain yhä innokkaimmiksi."
Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.
Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.
"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin teiltä kurkun."
Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa, täydentääkseen hommansa.
"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin?"
"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä ratsuja."
"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että huudan tänne väkeni."
"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista saattueenani; kuunnelkaahan vain — kuuletteko, kuinka ne nelistävät? Saammepa nähdä!"
Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.
"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.
"Valmis olen."
"Entä te, Mouston?"
"Samaten."
"Ratsaille siis ja taipaleelle!"
Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.
"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"
"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."
Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.
"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen rakennukseen.
"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.
"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.
Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.
"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä, Mouston?"
"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."
"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyiPortos.
"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"
"Mitä niin?"
"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."
"Entä sitten?"
"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."
"Vaikkapa vain."
"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."
"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten vaihdon."
"Aivan."
"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken käyttänyt."
"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.
"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.
Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.
"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.
"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoiPortos.
"Kipinöitä."
"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.
"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"
"Kuollut hevonen — hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa jaksavan pitemmälle."
"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen päätään hevosensa harjan yli.
"Mahdotonta!"
"Heitä on monta."
"Se muuttaa asian."
"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.
"Kuollutko?"
"Ei, henkitoreissaan."
"Satuloittu vai riisuttuko?"
"Satuloittu."
"Sitten se on heidän."
"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."
"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän käsissämme, vaan me heidän."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia, koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."
"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.
"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.
"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.
"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden minuutin kuluttua saamme nauraa."
He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.