Mellakka yltyy kapinaksi
Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi. Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku raosta sai sinne katselluksikin.
Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges, Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.
Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut, hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri, hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli, näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.
Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.
"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"
"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."
"Mutta mitä neuvotte?"
"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en uskalla."
"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."
Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.
"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana minulle; mikä se on!"
"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksiBrousselin."
Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.
"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"
Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi marski de la Meilleraie kynnyksellä.
"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"
"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua pinteestä."
"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.
"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä muistissa."
"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan tervetullut, vaan kunnialla palannut."
"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."
"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain, herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"
Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.
"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja. Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansantoivomuksestaeikä tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut, niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."
Kuningatar hymyili.
"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua tänne asti, ties mistä keräytyneinä."
"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."
"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"
"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.
"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"
"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja peräytyen askeleen.
"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.
"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä odottavat."
"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten kanssa."
"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.
"Mitä se merkitsee?…"
"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."
Itävallan Annan silmät salamoitsivat.
"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"
Mazarin kiirehti esiin.
"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille neuvon…"
"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä tapauksessa on teidän turha vaivautua."
"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin mikään muukaan."
"Mitä siis esitätte?"
"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."
"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän se on saanut toimeen koko tämän kapinan."
"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin hän kykenee sen lopettamaankin."
"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."
Kuningatar riensi ikkunan luo.
"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"
"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään, vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen vuoksi, madame,toivomuksessani" — Mazarin korosti tämän sanan — "että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."
"Ja miksette tekin puhutahdostanne?" vastasi kuningatar hiljaa.
Mazarin vain kumarsi.
Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi:
"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."
"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.
"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän totisesti olen minäkin!"
Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.
D'Artagnan kääntyi Portokseen.
"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.
"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.
Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan hiljaa.
Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.
Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.
"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan teidän majesteettinne määräyksiä."
Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti työntyneenä eteenpäin.
Gondy kumarsi kunnioittavasti.
"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"
"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan kapinaa."
"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä kuninkuus sen tasaannuttaa."
"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti, "teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"
"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."
"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"
"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."
Koadjutori kumarsi.
"Teidän majesteettinne haluaa siis…?"
"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehtiMazarin vastaamaan.
Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.
"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."
"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette tapahtuvan?"
"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa", huomautti marski.
"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."
"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."
Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin kohtauksiin.
"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"
Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen. Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia, jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.
Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.
"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena, ja silloin olisi kaikki lopussa."
"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."
"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti, mosjöö koadjutori."
"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle; "mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin kanssa."
"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.
"Siellä ja muualla."
Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä säilyttäen:
"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa vallankumoukseen."
"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen, samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua vallankumoukselliseksi?"
"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.
"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan hillittömäksi?"
"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen; "katsokaa Englantia, madame."
"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia", vastasi kuningatar.
"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä ei tiedä ennen kuin iskevät."
Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.
Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.
"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."
"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"
"No, siinä on mies!"
Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.
"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen ennakolta, että niistä tulee hirveitä, — sellaisia, että ne vain yhä ärsyttävät kapinallisia."
"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille siunauksianne."
"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti; "kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen liekkiin."
"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.
"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.
"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne, jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia! Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"
"Niin", vastasi Portos.
Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.
"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.
— Ähä, — sanoi Gondy itsekseen, — hän aikoo myöntyä.
"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu. Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä ahdistajien kimppuun."
"Minä myös", yhtyi Portos.
"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla jotakin uutta."
Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan, haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.
"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."
"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana, päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."
"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni! Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen, kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"
Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.
Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren raivoisan silmäyksen kuin miekka.
"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän kiitollinen."
"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"
"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet takaisin, "mitä teettekään, madame?"
Sitten hän lisäsi espanjaksi:
"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun; imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."
Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin vaiettua hän sanoi hiljaa:
"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän espanjankieltä, — muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."
"Hyvä", vastasi Portos.
Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.
Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:
"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus; kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn ensimmäisestä vastustelusta."
"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia. Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia, siinä kaikki, — tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.
Kuullessaan sanatkuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaaoli Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen kasvonsa maireimpaan hymyynsä:
"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."
— Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! — mietti Gondy.
"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana, kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"
"Entä minä?" virkkoi Portos.
"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."
"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?" sanoi kuningatar.
"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa särjettyään tuottaa suuria tuhoja."
"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin kyllä asiaa."
Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta, puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin edustalta.
Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni huomattavasti.
"Mitä nyt taas?" jupisi hän.
Comminges säntäsi huoneeseen.
"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle, "mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"
"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.
Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.
"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.
"Niin, hetki on täpärä."
"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"
"Kuusisataa."
"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa pois tuo roskalauma."
"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"
"Menkää!" käski kuningatar.
Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.
Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.
"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki, kuninkaan, itsenne ja minut!"
Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin Commingesin.
"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"
Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.
"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.
Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.
"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa alle."
"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.
"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän, minä tahdon!"
Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.
Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi entisellään.
Kuningatar kirjoitti:
"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvosBrousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.
Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi heiluttaen sitä kädessään:
"Tässä on määräys!"
Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"
"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.
Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.
"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra deGondy!"
"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen, "tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."
Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.
"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."
Mazarin tahtoi lähestyä häntä.
"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"
Ja hän poistui huoneesta.
"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.
Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli tyhjä.
Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunutPortoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.
Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä siellä.
"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyiMazarin.
"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan, "ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."
"Olette siis olleet täällä…?"
"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.
Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.
"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."
Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli meteli tauonnut kuin loihdittuna.
Vastoinkäyminen virkistää muistia
Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.
"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä! Mutta jonkun Brousselin vuoksi … hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut kuninkuus!"
Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.
Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan sirpaleina.
"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä nimi eikä mikään asia."
Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.
Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet, ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä, mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta. Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan Annan itsenäisiä aikeita.
Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien katusulkujen rakentamiseen.
Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen. Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.
Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään vahingonkorvauksesta.
Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle, yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella; kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.
Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun tämä oli taas päässyt perheensä pariin:
"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän antaisi sen minulle?"
D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin armeijaan.
Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa, tavatakseen Pariisin rauhallisena.
Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy mietti tuokion ja vastasi:
"Antakaa hänen vain tulla."
"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.
"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."
"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"
"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo jäädä häviölle."
"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"
"Toivoakseni."
"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"
"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."
"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin on tultava."
Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.
Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli prinssin luottamus, — tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.
Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren taholta.
Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:
"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon? On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi rakastamaan kansaansa."
Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja kerjäläisjoukot.
Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden tienoissa aamulla.
Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin kardinaali jo noussut jalkeille.
Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.
— Pyh, — sanoi hän itsekseen, — olen kyllä antanut hänen hiukan odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.
Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta, kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin. Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi ja meni avaamaan.
Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.
"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on kovin ylpeä?"
"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."
"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin; "sallikaa minunkin kuulla se keino."
Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen papereihinsa.
"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi kuningatar.
"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."
"He eivät saa kuningasta."
"Eivätkä hirtä minua,benone."
"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät. Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen henkilön tietämättä."
"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"
"Hänen korkeutensa prinssi."
"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."
"Niin on, eilen illalla."
"Ja te olette tavannut hänet?"
"Erkanin hänestä vastikään."
"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"
"Hän antoi sen neuvon itse."
"Ja Pariisi?"
"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."
"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen toteuttamisessa vain yksi vastus."
"Mikä sitten?"
"Mahdottomuus."
"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."
"Ehdottaa, ei."
"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"
"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna turvautuisi hänen kukkaroonsa.
"Onko meillä sotaväkeä?"
"Viisi- tai kuusituhatta miestä."
"Onko meillä rohkeutta?"
"Paljon."
"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen koadjutorinsa."
"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."
"Sen kyllä keksin minä!"
"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä, leppymätöntä."
"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi, minä vihaan, inhoan sinua!"
"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."
"Laskette leikkiä."
"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa pinteessä."
"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."
"Sitä pahempi,per Baccho, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia vähemmin."
"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"
"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."
"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."
"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en milloinkaan lähde … ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin ennenkään."
"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"
"Kyllä koetan."
"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään tapahtuvan?"
"Monia seikkoja."
"Millaisia?"
Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme, synkistyivät.
"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä, sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni: vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"
"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.
"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan; mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne. Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin, näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."
"Hän livahti kuitenkin."
"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"
"Olen siis vankina?"
"Parbleu!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä todistellut."
Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta, johon se oli keskeytynyt.
Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.
Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.
Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.
— Olen pelastettu, — hän sanoi nousten ylös. — Oi, niin, niin, — tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.
Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän lisäsi:
— Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski. Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille, joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!
Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi kirjoittaa.
Puheillepääsy
Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.
D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli hattuansa räystään alla.
Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.
Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen d'Artagnanille.
"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.
"Kuningattarelta", vastasi palvelija.
"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"
D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.
"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"
Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä seuraavat sanat:
"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hänseuratkoon kirjeen tuojaa."
"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."
"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen muistissaan!"
"Se on totta", myönsi Portos.
"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta ennen huomispäivää; jahiljaakuin muuri!"
"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.
"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan; ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä Gascognesta kotoisin."
Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.
Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin ovelle toistamiseen.
"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.
Toinen palvelija ilmestyi esille.
"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.
D'Artagnan katsoi Portokseen.
"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"
"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."
"Hyvä!"
"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen käytettävissään."
Palvelija kumarsi ja lähti.
"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.
"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla asialla?"
"En luule, vaan olen varma siitä."
"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."
D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.
"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."
Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten rukouskammioon.
Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies kuuluisan päällikön luo.
Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan ojennettu hänelle suudeltavaksi.
Kuningatar astui sisälle.
"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, — tunnetteko minua?"
"En, madame", vastasi d'Artagnan.
"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen, "että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä unohduksiin?"
"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.
"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja samaa uskollisuutta."
"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain, niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan soturiin!"
Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.
"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne. Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki kuningattarensa puolesta?"
"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.
Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen esiintymisen:
"Haluatte kenties mieluummin levätä?"
"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."
"Onko teillä ystäviä?"
"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne minua äsken kunnioitti."
"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."
"Mitä minun on tehtävä, madame?"
"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille myönnän, monsieur."
"En, madame."
"Vannokaa se Kristuksen nimessä."
"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se pitää."
Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta, jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa. Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.
"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.
"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani määrähetkeen asti."
D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.
— Perhana, — hän tuumi ovella; — näyttää siltä kuin minua tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.
Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.
Bernouin vei hänet herransa eteen.
"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.
Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi, että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.
"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania tiukasti.
"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"
"Ei kukaan, mutta tiedän sen."
"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte", vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.
"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."
"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."
"Minkätähden?"
"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."
Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua gascognelaisen salamyhkäisyyteen.
"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo hiiskua mitään omistanne."
D'Artagnan kumarsi.
"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.
"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."
"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"
"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."
"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin käsiin."
"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."
Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.
"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on kaksinkertaisessa kotelossa."
"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut määrättyyn paikkaan."
"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon, josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."
— Lempo! — ajatteli d'Artagnan; — hän tietää, että me kuulimme hänen keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.
"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.
"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain…"
"Mitä niin? Sanokaa."
"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."
"Milloin?"
"Nyt heti."
"Mitä varten?"
"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"
"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut kuningattaren?"
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku väärinkäsitys on kenties tapahtunut."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.
"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"
"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."
Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut kaappeihin, ja poistui.
Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu, mutta onnistumatta.
Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.
— Kas, kas! — tuumi gascognelainen; — hän näyttää ärtyneeltä. Minuako vastaan? Hän miettii — lähettääkseenkö minut Bastiljiin? Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan Brutukseksi. Olisi sekin jotain!
Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.
Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.
"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi lähteä vielä."
"Kas!" virkahti d'Artagnan.
"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."
D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli koskematon.
"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello viideltä."
"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus, josta en voi jäädä pois."
"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."
— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan; — sen saatoin arvatakin.
"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon; mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden kesken."
D'Artagnan kumarsi.
Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:
— Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!
"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.
"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."
"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.
"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."
D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen tavattomaan hurmioon.