"Se on totta", myönsi Aramis. "Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin ehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa."
"Saan siis jäädä ministeriksi?" kysyi Mazarin.
"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur", vastasi d'Artagnan;
"Ranska tarvitsee teitä."
"Luovun vaatimuksistani", jatkoi Aramis. "Teidän ylhäisyytenne jää pääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle ja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme."
"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää asiansa minun kanssani parhaansa mukaan", esitti Mazarin.
"Ei, ei", intti Aramis; "meidän täytyy saada aikaan sopimus frondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän läsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille kuningattaren vahvistuksen."
"Voin vastata ainoastaan itsestäni", väitti Mazarin, "en kuningattaren puolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy…"
"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä teiltä mitään", tokaisi d'Artagnan.
"Kuulkaahan, monseigneur", tiukkasi Aramis, "tässä on frondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?"
"Tunnen sen jo", vastasi Mazarin.
"Kirjoittakaa siis alle."
"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua, allekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi."
"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta tahdostanne."
"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?"
"Silloin, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne suvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista."
"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?"
"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille, monseigneur!"
"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!"
"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me lähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset pystyvät kyllä puolustamaan meitä…"
"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!" kiusasi Aramis. "Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin ministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja kolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee liikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet katoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!"
"Hirveätä!" mutisi Mazarin.
"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur", kovisti Aramis.
"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?"
"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo", tarjousi d'Artagnan, "ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa."
"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin luulette ansaitsevanne", sanoi Mazarin.
"Joutavia!" vakuutti d'Artagnan; "kyllä osaan toimittaa itseni tervetulleeksi, — tiedän siihen keinon."
"Minkä niin?"
"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa rahavarojen täydellisen ehtymisen."
"Entä sitten?" sopersi Mazarin kalveten.
"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden, vien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän hänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön."
"Riittää, monsieur", jupisi kardinaali, "riittää! Missä on sopimuskirja?"
"Se on tässä", vastasi Aramis.
"Te näette, että me olemme jalomielisiä", huomautti d'Artagnan, "sillä me voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta."
"Kirjoittakaa siis alle", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.
Mazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään kuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:
"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla vakuutena?"
"Minun kunniasanani, monsieur", lausui Atos.
Mazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita yleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:
"Se riittää minulle, herra kreivi."
Hän piirsi nimensä.
"Ja nyt, herra d'Artagnan", lisäsi hän, "valmistautukaa ratsastamaanSaint-Germainiin, viedäksenne minulta kirjeen kuningattarelle."
Odottamaton sanansaattaja
D'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei ollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja taatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn kaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen olisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma taakseen.
— Totta tosiaan, — hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan vaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, — Atos on jalomielisyydessään oikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä mielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, — niitä on aina mahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en ole pitämässä niitä koossa? … kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta kardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme ovat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden ponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön näperrystä.
Hän haki käsiinsä Aramiin.
"Sinä, hyvä d'Herblay", hän virkkoi, "olet ruumiillistettu frondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään asioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää kreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin hellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai näytellä ritarillisuutta."
Aramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.
"Älä pelkää mitään", tyynnytti hän; "minulla on ehtoni valvottavina. En työskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku kunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa."
— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan; — siltä taholta ei minun tarvitse olla huolissani.
Hän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.
"Hyvä ystävä", hän haastoi, "sinä olet uurastanut minun kanssani onnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri korjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit Aramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata itsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi tyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa voittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän kun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla voi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme jompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä matkoihinsa?"
"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa, ettei häntä niin vain lasketa livistämään."
"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen mukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, — siitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi sinut."
"Kas, niinkö luulet?"
"Olen varma siitä."
"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon."
"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, — sen käsität, — että me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin frondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan valtiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit."
"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen", takasi Portos, "ikkunasta katselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan kardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa. Pidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin epäiltävästä eleestä nitistän hänet."
— Oivallista! — ajatteli d'Artagnan; — siltä taholta luulen kardinaalia vartioittavan visusti.
Hän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.
"Hyvä Atos", hän sanoi, "nyt lähden matkalle. Minun on vain huomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan; Mazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, — jos päästät hänet menemään, niin olen myyty mies."
"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan minua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että palatessasi tapaat kardinaalin täältä."
— Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset allekirjoitukset, — ajatteli d'Artagnan. — Nyt voin lähteä turvallisena, kun Atos antoi sanansa.
D'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin miekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli kyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.
Kuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.
Mazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan Anna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä. D'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja kapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja puhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä tiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu. Mutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa tietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä tietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.
Bernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei kuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse tunkeutua kasvihuoneeseen.
Jo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä herännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa kellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten hän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin havaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi. Puistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä lumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella puolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai piankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut Enghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että nuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he olivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin ilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.
Itävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli tunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut luokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja prinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa ratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda Saint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt Rueilista mille suunnalle hyvänsä.
Mutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, — kun hän oli yksinään eikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin päin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut esteitä matkallaan.
Vanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi itse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta herrastaan.
Huomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin silmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle ystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle lakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.
"Herra d'Artagnan", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka kiljaisee unissaan; "herra d'Artagnan!"
"Hän itse, herra Bernouin."
"Mikä teidät tänne tuo?"
"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä."
"Miten on hänen käynyt?"
"Hän jakselee kuten te ja minä."
"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?"
"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn Ile-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la Fèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme voineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt olen tässä."
"Ja nyt olette tässä!"
"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen majesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen lähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän lähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne mieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla."
Puhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että hän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan Annan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut, vaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä lähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn tuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.
Mitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.
Kolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja ojensi hänen majesteetilleen kirjeen.
Tämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain suositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin käsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta kun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän yksityiskohtia.
D'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja teeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa omaksua sävykseen.
Kuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi ehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni ryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui hänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta hänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen nurjamielisyyden rankaisemista.
"Mitä, monsieur!" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan oli lopettanut kertomuksensa; "te julkeatte tunnustaa minulle rikoksenne, mainita kavalluksenne!"
"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian huonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei ole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä vankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet uskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti katselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän kuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne rakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme marttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi varmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten meidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta jotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua rauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä veimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme selittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan tapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan palvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi ollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän majesteettiinne, — kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan poikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme toimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen teidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa kyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on suonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin tyydyttävä, että hän — kuten teidän majesteettinne näkee — mielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne siitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut aatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat."
"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur", sanoi Itävallan Anna."Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä."
"Ah", virkkoi d'Artagnan, "nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro ymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin."
"Te erehdytte, monsieur", vakuutti kuningatar, "ja minä ymmärrän teitä niin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että minä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan ministeriäni."
"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen varomattomuuteen", vastasi d'Artagnan, "sillä sehän olisi ihan hyödytön ja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa kardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti vakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin pyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan tuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi."
"Luulenpa", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo naisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, "luulenpa, että te uhkaatte kuninkaanne äitiä!"
"Madame", vastasi d'Artagnan, "minä uhkaan, kun minut pakotetaan siihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja henkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame, — niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän hyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme ainaisena epäjumalana, — että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa panneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala, senhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli palvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet huomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä pyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä osallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, — minua, jota te syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä olenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta, jollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu hetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen esikuvaa, ritariston valiomiestä, — hän on valinnut kantansa kuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja omasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä vaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista urhoa, — hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne sanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle, millä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi kansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka rakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin raskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja kuitenkin… Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua kiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy, — rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia."
Itävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia kasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.
"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?" kysäisi hän.
"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs seikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä vielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä pidetään jossakin arvossa."
"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?" virkkoiItävallan Anna.
"Se ei ole horjunut ennenkään", vastasi d'Artagnan; "vielä vähemmin se kai voisi pettää vastedes."
"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi edes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille, niinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?"
"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame", vastasi d'Artagnan, ja hänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä mitä luonnollisinta; "mutta jos me neljä päättäisimme siten, toteuttaisimme sen myöskin."
"Se minun olisi pitänyt tietää", mutisi Itävallan Anna; "nuo miehet ovat rautaisia luonteeltaan."
"Voi, madame", huomautti d'Artagnan, "vasta tänään näkyy teidän majesteettinne saavan meistä oikean käsityksen."
"Hyvä", virkkoi Anna, "mutta jos tosiaan saan sen käsityksen…"
"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää kohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden korkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni keskustella kanssanne."
"Missä on sopimus?"
"Se on tässä."
Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin miekalla ja uhrautuvaisuudella
Itävallan Anna katsahti paperiin, jonka d'Artagnan oli hänelle ojentanut.
"Näen tässä ainoastaan yleisiä rauhanehtoja", hän sanoi. "Herra de Contin, de Beaufortin, de Bouillonin, d'Elboeufin ja koadjutorin edut otetaan niissä lukuun. Mutta teidän omanne?"
"Madame, me osaamme asettua oikeaan asemaamme. Emme katsoneet olevamme ansiollisia esiintymään noin loistavien nimien rinnalla."
"Mutta arvattavasti ette ole luopunut esittämästä vaatimuksianne suullisesti?"
"Minä uskon, että te olette suuri ja mahtava kuningatar, madame, ja että olisi arvotonta teidän suuruudellenne ja mahtavuudellenne jättää soveliaasti palkitsematta ne miehet, jotka tuovat hänen ylhäisyytensä takaisin Saint-Germainiin."
"Palkita aionkin", vastasi kuningatar; "antakaa siis kuulua."
"Se, joka on johtavana tehnyt sopimuksen — suokaa anteeksi, että aloitan itsestäni, mutta siten en itse omaksu tärkeyttä, vaan suon itselleni sen merkityksen, jonka muut ovat minulle antaneet — se mies, joka on tehnyt sopimuksen kardinaalin lunnaista, on nähdäkseni teidän majesteettinne kunnollisesti häntä palkitessa nimitettävä kaartien päälliköksi, muskettisoturien kapteenin arvolla."
"Pyydätte herra de Trévillen paikkaa!"
"Se paikka on avoinna, madame; sitä ei ole täytetty sen koommin kun herra de Tréville otti eronsa vuosi takaperin."
"Mutta sehän on korkeimpia sotilasvirkoja kuninkaan hovissa!"
"Herra de Tréville oli yksinkertainen gascognelainen aatelismies kuten minäkin, madame, ja hän oli siinä virassa kaksikymmentä vuotta."
"Teillä on kaikkeen vastaus varalla, monsieur", virkkoi Itävallan Anna.
Hän otti kirjoituspöydältä valtakirjan lomakkeen, täytti sen ja vahvisti sen nimikirjoituksellaan.
"Tämä on tosin kaunis ja ylevä palkinto, madame", sanoi d'Artagnan ottaen valtakirjan ja kumartaen; "mutta tässä maailmassa on kaikki epävakaista, ja mies, joka joutuisi teidän majesteettinne epäsuosioon, menettäisi tämän paikan seuraavana päivänä."
"Mitä siis vielä tahdotte?" kysyi kuningatar punastuen, kun näki tavanneensa viekkaudessa vertaisensa, joka kykeni lukemaan hänen ajatuksiaan.
"Satatuhatta livreä köyhälle muskettisoturien kapteenille, maksettavaksi sinä päivänä, jona hänen palveluksensa ei enää miellytä teidän majesteettianne."
Anna epäröitsi.
"Ja pariisilaiset kun parlamentin päätöksen perusteella", lisäsi d'Artagnan, "äsken tarjosivat kuusisataatuhatta livreä kardinaalista elävänä tai kuolleena — elävänä hirtettäväksi, kuolleena heitettäväksi teloitettujen ruumistarhaan!"
"No", myöntyi kuningatar, "vaatimuksenne on siis kohtuullinen, koska pyydätte hallitsijattareltanne vain kuudettaosaa parlamentin palkinnosta."
Ja hän kirjoitti ehdollisen maksumääräyksen sadalletuhannelle livrelle.
"Edelleen?" tiedusti hän.
"Madame, ystäväni du Vallon on rikas eikä senvuoksi halua mitään aineellista etua; mutta muistelen hänen ja herra Mazarinin kesken olleen puhetta hänen moisionsa korottamisesta paroonikunnaksi. Tietääkseni se on hänelle luvattukin."
"Nousukas!" äännähti Itävallan Anna. "Sille nauretaan."
"Vaikka vain", huomautti d'Artagnan, "mutta siitä olen varma, että ne, jotka nauravat hänen nähtensä, eivät ilku toistamiseen."
"Olkoon menneeksi", taipui kuningatar ja vahvisti aateliskirjan.
"Nyt on jäljellä chevalier tai abbé d'Herblay, kumpaiseksi teidän majesteettinne vain suvainnee häntä ajatella."
"Hän tietenkin pyrkii piispaksi?"
"Ei, madame, hänellä on paljoa helpommin toteutettava toivomus."
"Mikä se on?"
"Että kuningas suvaitsee olla kummina madame de Longuevillen pojalle."
Kuningatar hymyili.
"Herra de Longueville on kuninkaallista syntyperää, madame", huomautti d'Artagnan.
"Niin", muistutti kuningatar, "mutta poika?"
"Poika, madame … kaiketikin mitä äitinsä puoliso?"
"Ja ystävänne ei pyydä mitään muuta madame de Longuevillelle?"
"Ei, madame, sillä hän olettaa, että hänen majesteettinsa kuningas armollisesti esiintyessään hänen lapsensa kummina ei äidin kirkkoonotto-tilaisuudessa anna hänelle vähäisempää lahjaa kuin viisisataatuhatta livreä, samalla luonnollisesti nimittäen isän jälleen Normandian kuvernööriksi."
"Normandian maaherruuden luulen voivani luvata", vastasi kuningatar, "mutta mitä noihin viiteensataantuhanteen livreen tulee, kardinaali vakuuttelee minulle alinomaa, että valtiorahastossa ei ole varoja."
"Me etsimme yhdessä, madame, jos teidän majesteettinne sallii, ja silloin kyllä löydämme."
"Sitten?"
"Sitten, madame?…"
"Jatkakaa."
"Kaikki on lueteltu."
"Eikö teitä kumppanuksia ole neljäskin?"
"On kyllä, madame, — kreivi de la Fère."
"Mitä hän pyytää?"
"Hän ei pyydä mitään."
"Eikö mitään?"
"Ei."
"Maailmassa on siis ihminen, joka ei halua mitään silloin kun hänellä on tarjolla?"
"On kreivi de la Fère, madame; mutta hän ei oikeastaan ole ihminen."
"Mikä hän siis on?"
"Tavallaan puolijumala."
"Eikö hänellä ole poika, sukulainen, holhotti, jota Comminges on minulle kiittänyt uljaaksi nuoreksi mieheksi ja joka herra de Châtillonin kanssa toi tänne Lensin luona vallatut liput?"
"Kyllä, hänellä on kuten teidän majesteettinne sanoi holhotti, —Bragelonnen varakreivi."
"Jos tuolle nuorelle miehelle annettaisiin rykmentti, niin mitä sanoisi hänen holhoojansa?"
"Kenties hän vastaanottaisi suosionosoituksen."
"Kenties!"
"Niin, jos teidän majesteettinne itse pyytäisi."
"Hän on tosiaan kummallinen mies, kuten sanoitte, monsieur. No niin, ajattelemmepa asiaa ja kenties pyydämme. Oletteko nyt tyytyväinen, monsieur?"
"Olen, teidän majesteettinne. Mutta yksi toimenpide on vielä kuningattaren nimikirjoitusta vailla."
"Mikä niin?"
"Ja se on kaikkein tärkein."
"Suostumus rauhansopimukseen?"
"Niin."
"Sehän on turhaa, kun huomenna allekirjoitan itse sopimuskirjan."
"Luulen voivani vakuuttaa teidän majesteetillenne", sanoi d'Artagnan, "että jos teidän majesteettinne ei tänään kirjallisesti vahvista suostumustaan, siihen ei tule tilaisuutta myöhemmällä. Suvaitkaa siis, minä pyydän, merkitä tämän lauselman alle, jonka näette olevan kauttaaltaan herra Mazarinin käsialaa:
"'Suostun vahvistamaan pariisilaisten esittämän sopimuksen!'"
Anna oli ahdistettu umpikujaan, hän ei päässyt peräytymään, hän kirjoitti. Mutta tuskin oli hän piirtänyt nimensä, kun korskeus kuohahti valloilleen hänen sielussaan kuin myrsky, ja hän puhkesi itkuun.
D'Artagnan hätkähti nähdessään nuo kyyneleet. Siihen aikaan kuningattaret itkivät kuin tavalliset naiset.
Gascognelainen pudisti päätänsä. Kuninkaalliset kyyneleet tuntuivat kirvelevän hänen sydäntään.
"Madame", sanoi hän polvistuen, "katsokaa onnetonta aatelismiestä jalkainne juuressa; hän rukoilee teitä uskomaan, että hän tekisi mitä hyvänsä teidän majesteettinne vähäisimmästäkin viittauksesta. Hän luottaa itseensä, hän luottaa ystäviinsä, hän tahtoo luottaa myöskin kuningattareensa, ja näyttääkseen, että hän ei pelkää mitään, — että hänellä ei ole mitään itsekästä tarkoitusta, tuo hän herra Mazarinin teidän majesteettinne luo ilman ehtoja. Tuossa, madame, ovat teidän majesteettinne pyhät nimikirjoitukset; jos katsotte sopivaksi luovuttaa ne minulle takaisin, niin tehkää se. Mutta tästä hetkestä lähtien ne eivät sido teitä mihinkään."
Ja yhä polvistuneena d'Artagnan ylpeydestä ja miehekkäästä säikkymättömyydestä leimuavin katsein ojensi Itävallan Annalle takaisin kaikki nuo paperit, joiden saamiseksi hän oli nähnyt niin paljon vaivaa.
On hetkiä, — sillä joskaan kaikki ei ole tässä maailmassa hyvää, ei kaikki ole pahaakaan, — on hetkiä, jolloin kuivettuneimmissakin ja jäähtyneimmissä sydämissä itää järkyttävän mielenliikutuksen kyynelten kostuttamana jalomielinen tunne, joskin itsekäs harkinta ja ylpeys helposti tukahuttavat sen, ellei sitä heti käy toinen tunne suojelemaan. Annalla oli nyt sellainen hetki. Kun d'Artagnan taipui omaan liikutukseensa, joka oli sopusoinnussa kuningattaren mielialan kanssa, oli hän täydentänyt työnsä erinomaisella valtiotaidolla; hän saikin heti palkinnon taidokkuudestaan tai uhrautuvaisuudestaan, — pantakoon hänen vaikuttimensa järjen tai sydämen ansioksi.
"Te olitte oikeassa, monsieur", virkkoi Anna, "minä olen tuntenut teitä huonosti. Tässä allekirjoittamani paperit, jotka annan teille takaisin vapaaehtoisesti; menkää nyt tuomaan kardinaali kiireimmiten luokseni."
"Madame", muistutti d'Artagnan, "kaksikymmentä vuotta takaperin — sillä minulla on hyvä muisti — minulla oli kunnia kaupungintalon seinäverhon takaa suudella toista noista kauneista käsistä."
"Tässä toinenkin", vastasi kuningatar, "ja jotta vasen ei olisi vähemmän antelias kuin oikea", — hän veti sormestaan jokseenkin samanlaisen timanttisormuksen kuin tuonnoisellakin kerralla, — "ottakaa ja säilyttäkää tämä sormus muistona minulta."
"Madame", vakuutti d'Artagnan nousten, "minulla on enää vain yksi toivomus, nimittäin että ensimmäiseksi palveluksekseni pyydätte henkeni."
Ja ryhdikkäästi suoristautuneena hän poistui huoneesta.
— En ole tuntenut noita miehiä oikein, — pahoitteli Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin lähtevän, — ja nyt on myöhäistä käyttää heitä: vuoden kuluttua kuningas on täysi-ikäinen!
Viittätoista tuntia myöhemmin d'Artagnan ja Portos toivat Mazarinin kuningattaren luo ja vastaanottivat virallisesti palkkionsa, toinen muskettisoturien kapteenin nimityskirjan ja toinen paroonidiploomin.
"No niin, oletteko tyytyväisiä?" kysyi Itävallan Anna.
D'Artagnan kumarsi. Portos pyöritteli diploomiansa hyppysissäänMazarinia katsellen.
"Mitä vielä puuttuu?" tiedusti ministeri.
"Oli puhetta Pyhän Hengen ritarikunnan merkistä, joka piti antaa ensimmäisessä nimitystilaisuudessa, monseigneur."
"Mutta sanoinhan", huomautti Mazarin, "että sitä ei voi myöntää ilman määrättyjä kokeita, herra parooni."
"Ka, en minä itselleni sininauhaa pyydäkään, monseigneur", selittiPortos.
"No, kelle sitten?" kysyi Mazarin.
"Ystävälleni kreivi de la Fèrelle."
"Kas, hänen laitansa on toisin", puuttui puheeseen kuningatar; "hän on jo suorittanut kokeensa."
"Hän saa sen?"
"Se on myönnetty."
Samana päivänä allekirjoitettiin rauhansopimus pariisilaisten kanssa, ja kaikkialle levitettiin tietoa, että kardinaali oli sulkeutunut kolmeksi päiväksi kammioonsa, voidakseen valmistella sitä mahdollisimman huolellisesti.
Seuraavia etuja voitti kukin sopimuksesta:
Prinssi de Conti sai Damvilliersin, ja koska hän oli nyt näyttänyt kuntoa sotapäällikkönä, sallittiin hänen jäädä soturin uralle, joten hänen ei tarvinnut sukeutua kardinaaliksi. Vieläpä kuiskittiin avioliitosta Mazarinin sisarentyttären kanssa ja tämä puhe ei ollut vastenmielistä prinssille, hän kun ei suurestikaan välittänyt, kenen kanssa hänet naitettiin, kunhan vain sai vaimon.
Beaufortin herttua palasi hoviin niin hyvitettynä kuin hänen kärsimänsä loukkaukset vaativatkin sovituksekseen ja niin suurin kunnianosoituksin kuin hänen arvoasemaansa kuului. Hän sai täydellisen ja ehdottoman armahduksen kaikille pakonsa auttajille, isältään Vendômen herttualta periytyneen amiraaliarvon ja vahingonkorvauksen rakennuksistaan ja linnoistaan, jotka Bretagnen parlamentti oli revittänyt.
Bouillonin herttua sai Sedanin ruhtinaskuntaa vastaavan alueen kruununtiluksia, korvauksen niiltä kahdeksalta vuodelta, joiden aikana ei ollut kantanut tuloja ruhtinaskunnastaan, ja koko suvulleen periytyvän ruhtinaallisen arvonimen.
Longuevillen herttuasta tuli Pont-de-l'Archen kuvernööri; hänen puolisolleen maksettiin viisisataatuhatta livreä yksityiseksi omaisuudeksi, jotapaitsi herttua sai kunnian nähdä nuoren kuninkaan ja Englannin nuoren Henriette-prinsessan esiintyvän sylikummeina poikansa kastetoimituksessa.
Aramis pidätti itselleen sen määräysvallan, että Bazinin oli palveltava tässä juhlatilaisuudessa ja että makeiset siihen oli tilattava Planchetilta.
Elboeufin herttua sai suorituksen muutamista puolisonsa saatavista sekä lisäksi satatuhatta livreä vanhimmalle pojalleen ja viisikolmattatuhatta kullekin kolmelle nuoremmalle.
Ainoastaan koadjutori jäi osattomaksi; tosin luvattiin sopia paavin kanssa hänen kardinaalihatustaan, mutta hän tiesi, minkä verran saattoi luottaa tuollaisiin hommiin, kun lupaajina olivat kuningatar ja Mazarin. Päin vastoin kuin prinssi de Conti oli hänen pysyttävä miekkamiehenä syystä että hän ei päässyt kardinaaliksi.
Ja koko Pariisin iloitessa kuninkaan seuraavaksi päiväksi määrätystä paluusta olikin Gondy yleisen raton keskellä yksinään niin huonolla tuulella, että hän lähetti heti noutamaan kahta henkilöä, joita hänellä oli tapana puhutella aina kun sattui sille päälle.
Nämä kaksi olivat kreivi de Rochefort ja Saint-Eustachen kerjäläinen.
He saapuivat säntilleen kuten tavallista, ja koadjutori vietti osan yötä heidän kanssaan.
Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa kuin poistua sieltä
Sillaikaa kun d'Artagnan ja Portos veivät kardinaalin Saint-Germainiin, palasivat Atos ja Aramis Pariisiin, erottuaan heistä Saint-Denisissä.
Kumpaisellakin oli vieraskäynti tehtävänä.
Matkapukunsa vaihdettuaan riensi Aramis kiireimmiten kaupungintalolle, missä madame de Longueville asui. Rauhanteosta kuullessaan puhkesi kaunis herttuatar heti äänekkäihin valituksiin. Sota oli tehnyt hänestä kuningattaren, rauha suisti hänet vallasta; hän vakuutti, että hän ei voinut ikinä suostua sopimukseen, vaan tahtoi ikuista sotaa.
Mutta kun Aramis esitti hänelle tämän rauhan oikeassa valossaan, kaikkine etuineen, — kun hän Pariisin epävarman ja kiistanalaisen kuninkuuden vastapainoksi kuvasi, millaista oli elellä Pont-de-l'Archen kuvernöörin rinnalla eli toisin sanoen koko Normandian varakuningattarena, — kun hän antoi kardinaalin lupaamien viidensadantuhannen livren kilistä tyytymättömän korvissa ja loihti hänen näkyviinsä sen kunnian, mitä kuningas aikoi hänelle osoittaa pitelemällä hänen pienokaistaan kastetoimituksessa, silloin madame de Longueville vastusteli enää vain tavan vuoksi, niinkuin kaunottaret aina tahtovat pitää oman päänsä, ja puolustausi ainoastaan lopulta antautuakseen.
Aramis oli uskovinaan hänen vastustuksensa todelliseksi eikä tahtonut hänen omissa silmissään jäädä hänen taivuttelunsa ansiota vaille.
"Madame", hän haastoi, "te olette tahtonut kerrankin kunnolleen voittaa veljenne, hänen korkeutensa prinssin, aikakautemme suurimman sotapäällikön, ja mitä nerokkaat naiset tahtovat, se heille aina onnistuu. Tekin olette saanut tahtonne täytäntöön, prinssi on hävinnyt, koska hän ei voi enää käydä sotaa. Taivutelkaa nyt hänet meidän puolellemme. Eroittakaa hänet hiljalleen kuningattaresta, jota hän ei rakasta, ja herra Mazarinista, jota hän halveksii. Frondeliike on huvinäytelmä, josta me olemme esittäneet vasta ensimmäisen näytöksen. Odottakaamme, kunnes saamme nähdä Mazarinin loppukohtauksessa — kunnes eteemme tulee se päivä, jolloin hänen korkeutensa prinssi on teidän ansiostanne kääntynyt hovia vastaan."
Madame de Longueville tuli suostutelluksi. Frondelainen herttuatar oli niin lujasti vakuutettu kauniiden silmiensä voimasta, että hän ei epäillyt niiden vaikutusta Condén prinssiinkään, ja sen ajan juorupuheet kertovat, että hän ei siinä kohden luullutkaan liikoja tehostaan.
Erottuaan Aramiista Place Royalilla oli Atos lähtenyt madame de Chevreusen luo. Tämäkin oli suostuteltava frondetar, mutta vaikeampi saada vakuutetuksi kuin hänen nuori kilpailijattarensa, kun hänen hyväkseen ei ollut sovittu mitään ehtoja. Herra de Chevreusea ei ollut nimitetty minkään maakunnan kuvernööriksi, ja jos kuningatar olisi suostunut hänen huonekuntaansa kummiäidiksi, olisi se kunnia voinut kohdata ainoastaan lapsenlasta.
Jo ensimmäisestä rauhantekoa koskevasta sanasta rypistikin madame de Chevreuse silmäkulmiaan, ja vaikka Atos koetti mitä valaisevimmin osoittaa hänelle, että pitkällisempi sota oli mahdoton, puolsi hän yhä vihollisuuksien jatkamista.
"Kaunis ystävättäreni", lausui Atos, "sallikaa minun sanoa teille, että kaikki ovat jo kyllästyneet sotaan, — kaikki haluavat rauhaa, teitä ja kenties koadjutoria lukuunottamatta. Te toimitatte itsenne karkoitetuksi maanpakoon kuten edellisen kuninkaan aikana. Uskokaa minua, meiltä on jo jäänyt taaksemme onnistuvan vehkeilyn ikäkausi, ja teidän kauniiden silmienne ei sovi himmentyä itkuun Pariisin kaipuussa, pääkaupunkimme, missä on aina kaksi kuningatarta niin kauan kuin te pysytte täällä."
"Oh", huudahti herttuatar, "jollen voi yksinäni käydä sotaa, niin voin kuitenkin kostaa tuolle kiittämättömälle kuningattarelle ja kunnianhimoiselle suosikille, ja … niin totta kuin olen herttuatar, minä kostan!"
"Madame", vetosi Atos, "minä rukoilen, älkää tuottako vastuksia herra de Bragelonnen tulevaisuudelle; hän on nyt hyvällä tolalla, hänen korkeutensa prinssi tahtoo hänen parastaan, hän on nuori, antakaamme nuoren kuninkaan tarttua valtikkaan. Voi, suokaa anteeksi heikkouteni, madame, — on hetkiä, jolloin ihminen virkoaa uuteen eloon ja nuortuu lapsissaan!"
Herttuatar hymyili puolittain hellästi, puolittain ivallisesti.
"Kreivi", hän sanoi, "minä pelkään, että teidät on voitettu hovipuolueen mieheksi. Eikö teillä ole jotakin sininauhaa taskussanne?"
"Kyllä, madame", myönsi Atos, "minulla on Sukkanauhan ritarikunnan merkki, jonka sain Kaarlo-kuninkaalta muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa."
Kreivi puhui totta; hän ei ollut kuullut Portoksen tekemästä pyynnöstä eikä tiennyt muusta kunniamerkistä.
"Niin, tässä täytyy siis alistua tulemaan vanhaksi naiseksi!" virkahti herttuatar haaveksien.
Atos tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Hän huokasi katsellen kreiviä.
"Kreivi", hän sanoi, "Bragelonne lienee viehättävä asuinpaikka. Teillä on hyvä aisti; kartanossanne on varmaankin vettä, metsiä, puutarhoja?"
Hän huokasi jälleen ja nojasi viehättävää päätänsä keimailevasti taivutettuun käteen, joka oli yhä säilyttänyt siroutensa ja valkoisuutensa.
"Madame", vastasi kreivi, "mitä sanoittekaan äsken? En ole koskaan nähnyt teitä nuorempana, en koskaan kauniimpana."
Herttuatar pudisti päätänsä.
"Jääkö herra de Bragelonne Pariisiin?" hän kysyi.
"Miten pitäisi hänen mielestänne menetellä?"
"Uskokaa hänet minun huostaani", esitti herttuatar.
"Se ei käy laatuun, madame; jos olette unohtanut Oidipoksen tarun, niin minä muistan sen."
"Te olette tosiaan kovin kohtelias, kreivi, ja mielelläni viettäisin kuukauden Bragelonnessa."
"Ettekö pelkää toimittavanne minulle liiaksi kadehtijoita, herttuatar?" vastasi Atos hilpeästi.
"En, minä lähden tuntemattomana, kreivi, Marie Michonin nimeä käyttäen."
"Olette ihailtava, madame!"
"Mutta älkää antako Raoulin oleskella luonanne."
"Miksen?"
"Syystä että hän on rakastunut."
"Hän, — lapsi!"
"Lasta hän rakastaakin."
Atos joutui mietteisiin.
"Te olette oikeassa, herttuatar; tuo omituinen kiintymys seitsenvuotiaaseen tyttöseen voisi myöhemmällä tehdä hänet onnettomaksi. Flandriassa tulee taisteluita, hän menköön sinne."
"Palattuaan lähettäkää hänet minun luokseni; minä terästän hänet rakkautta vastaan."
"Voi, madame", vastasi Atos, "nykyään on rakkauden laita kuten sodankin: haarniska on käynyt hyödyttömäksi."
Samassa saapui Raoul ilmoittamaan kreiville ja herttuattarelle kuulleensa ystävältään kreivi de Guichelta, että kuninkaan, kuningattaren ja ministerin juhlallinen saapuminen Pariisiin oli määrätty seuraavaksi päiväksi.
Aamun valjetessa valmistausikin hovi lähtemään Saint-Germainista.
Edellisenä iltana oli kuningatar kutsunut luokseen d'Artagnanin.
"Monsieur", oli hän sanonut tälle, "minulle vakuutetaan, että Pariisi ei ole vielä rauhoittunut. Pelkään kuninkaan tähden; ratsastakaa te oikeanpuolisen vaununoven ääressä."
"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", takasi d'Artagnan; "minä vastaan kuninkaasta."
Hänen tullessaan Itävallan Annan luota saapui Bernouin ilmoittamaan d'Artagnanille, että kardinaali odotti häntä tärkeällä asialla.
Hän lähti suoraa päätä kardinaalin puheille.
"Monsieur", huomautti Mazarin, "puhutaan Pariisissa metelöitävän. Minä istun kuninkaan vasemmalla puolella, ja kun vaara uhkaa etusijassa minua, niin pysytelkää te vasemmanpuolisen vaununoven vieressä."
"Teidän ylhäisyytenne saa olla ihan huoletta", vakuutti d'Artagnan; "ei kajota ainoaankaan hiuskarvaanne."
"Hitto!" murisi hän eteishuoneeseen tultuaan; "miten selviänkään tästä? En voi yhtaikaa ratsastaa vaunujen molemmilla sivuilla. Ah, jo tiedänkin, — minä suojelen kuningasta ja Portos kardinaalia."
Tämä järjestely miellytti kaikkia, harvinaista kyllä. Kuningatar luotti d'Artagnanin miehuuteen, jonka hän tunsi, ja kardinaali Portoksen voimiin, joita hän oli saanut kokea.
Kulkue läksi liikkeelle Pariisia kohti ennakolta sovitussa järjestyksessä. Guitaut ja Comminges ratsastivat ensimmäisinä kaartilaisten etunenässä; sitten tulivat kuninkaalliset vaunut, d'Artagnan toisen ja Portos toisen vaununoven kaitsijana, ja jälkijoukkona olivat muskettisoturit, joiden kapteeniksi d'Artagnan oli edellisenä päivänä tullut, oltuaan heidän luutnanttinaan jo kaksikymmentä vuotta.
Tulliportilla tervehdittiin vaunuja voimakkailla huudoilla: "Eläköön kuningas!" ja: "Eläköön kuningatar!" Joitakuita kirkaisuja: "Eläköön Mazarin!" sekaantui mukaan, mutta niitä tuskin kuulikaan.
Lähdettiin Notre-Damen tuomiokirkkoon päin, missä piti veisataTeDeum.
Pariisin koko väestö tunkeili kaduilla. Sveitsiläisiä oli asetettu kujaksi pitkin matkaa, mutta kun taival oli pitkä, täytyi heidän seistä yksitellen kuuden tai kahdeksan askeleen päässä toisistaan. Suojelusvartio oli senvuoksi aivan riittämätön, ja väentulvan tuon tuostakin murtama ketju oli jälleen järjestettävissä vain kovin työläästi.
Tuollaiset murtautumiset olivat laatuaan hyväntahtoisia, sillä niiden vaikuttimena oli ainoastaan pariisilaisten uteliaisuus nähdä jälleen kuninkaansa ja kuningattarensa, joista he olivat olleet erillään jo vuoden ajan. Mutta kansan siten liikehtiessä Itävallan Anna aina katsoi levottomasti d'Artagnaniin, joka tyynnytti häntä hymyilyllään.
Mazarin oli antanut jakaa tuhannen louisdoria saadakseen huudelluksi: "Eläköön Mazarin!" Kuulemiansa huutoja hän ei arvioinut kahteenkymmeneenkään pistoliin ja silmäili niinikään rauhattomasti Portokseen; mutta jättimäinen henkivartija vastasi hänen katseeseensa niin soinnukkaalla bassoäänellä: "Olkaa huoletta, monseigneur", että Mazarin tosiaan tyyntyi yhä enemmän.
Palais-Royalin edustalle tultaessa oli väkijoukko vielä runsaampi; sitä oli kertynyt tälle paikalle kaikilta lähikaduilta, ja koko väenpaljouden nähtiin tulvavyöryn tavoin kuohahtavan vaunuja vastaan Saint-Honoré-katua myöten.
Aukiolle saavuttaessa kajahti huikeita huutoja: "Eläköön heidän majesteettinsa!" Mazarin kumartui ulos vaununovesta. Pari kolme huutoa: "Eläköön kardinaali!" tervehti häntä, mutta ne tukahdutettiin heti armottomasti vihellyksiin ja pilkkarähinään. Mazarin kalpeni ja heittäysi kiireesti takakenoon vaunuihin.
"Niitä hylkyjä!" jupisi Portos.
D'Artagnan ei virkannut mitään, mutta hän sipaisi viiksiään erikoisella liikkeellä, joka ilmaisi, että hänen gascognelainen sisunsa alkoi kuohua.
Itävallan Anna kumartui supattamaan nuoren kuninkaan korvaan:
"Tee ystävällinen ele, poikani, ja lausu muutamia sanoja herra d'Artagnanille."
Nuori kuningas kumartui ulos vaununovesta.
"En ole vielä toivottanut teille hyvää huomenta, herra d'Artagnan", sanoi hän, "ja kuitenkin tunsin teidät heti. Te seisoitte vuoteeni uutimien takana sinä yönä kun pariisilaiset tahtoivat nähdä minut nukkumassa."
"Ja jos kuningas sallii", vastasi d'Artagnan, "olen hänen luonaan aina kun uhkaa joku vaara."
"Monsieur"; virkahti Mazarin Portokselle, "mitä te tekisitte, jos koko väkijoukko ryntäisi päällemme?"
"Tappaisin heitä kiireen kautta, monseigneur", vastasi Portos.
"Hm", huomautti Mazarin, "niin urhoollinen ja väkevä kuin olettekin, ette kuitenkaan voisi surmata kaikkia."
"Se on totta", myönsi Portos kohoutuen jalustimissa, voidakseen paremmin nähdä mittaamattoman väkimeren yli, "se on totta, niitä on tavaton liuta."
— Luulen sentään, että pitäisin paremmin tuosta toisesta, — päätteliMazarin.
Ja hän vetäytyi vaunujen perimmäiseen soppeen.
Kuningattarella ja hänen ministerillään oli tosiaan syytä olla jonkun verran levottomia, ainakin jälkimmäisellä. Väkijoukko alkoi meluta, vaikka se ulkonaisesti säilytti kunnioituksensa ja myötätuntoisuutensakin kuningasta ja hallitsijatarta kohtaan. Kuului sitä kumeata kohua, joka meren ulapalla ennustaa myrskyä ja väkijoukossa mellakkaa.
D'Artagnan kääntyi muskettisotureihin ja antoi silmäniskulla tälle urhealle valiojoukolle selvästi ymmärrettävän merkin, jota yleisö ei voinut havaita.
Ratsujen rivit sulkeutuivat, ja miesten parvessa näkyi liikehtimistä.
Barrière-des-Sergentsin luona oli pysähdyttävä; saattueen etunenässä ratsastanut Comminges peräytyi kuningattaren vaunujen luo. Kuningatar kysyi d'Artagnanin neuvoa katseellaan; d'Artagnan vastasi hänelle samalla kielellä.
"Ratsastakaa eteenpäin", käski kuningatar.
Comminges asettui jälleen paikalleen. Tehtiin ponnistus, ja elävä sulku murrettiin väkivaltaisesti.
Yleisöstä kuului napinaa, joka tällä kertaa kohdistui sekä kuningasta että ministeriä vastaan.
"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan kaikuvalla äänellä.
"Eteenpäin!" toisti Portos.
Mutta ikäänkuin olisi väenpaljous vain odottanut tätä käskyä heittäytyäkseen valtoimeksi, puhkesivat nyt kaikki sen vihamieliset tunteet ilmoille. Huutoja: "Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille!" kaikui joka taholta.
Kahden rauhattoman loppu
Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.
Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.
Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi, vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.
Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.
Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti; sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa eroitti pari kolme musketinlaukausta.
"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.
Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen ympärille.
Sitten alkoi käsirysy, — sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen puolesta oteltiin.
Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit; harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.
D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:
"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."
"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa siis!"
Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle, taistellen kahta muskettisoturia vastaan.
"Pois tieltä,mordioux!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"
Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.
"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä, kreivi?"
"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta neljäs teki lopun."
"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne minulle."
Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.
"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."
Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään, hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.
D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.
Portos näytti kovin synkältä.
"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii olla voittajan!"
"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"
"Syystä kyllä,mordioux! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."
"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"
"Kreivi de Rochefort-paran."
"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin että kasvot heti peittyivät vereen."
"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"
"Kyllä, hän sanoi: Uh!"
"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta, "että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan valaistusta."
"No, monsieur?" kysyi kuningatar.
"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän majesteettinne voi jälleen edetä."
Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.
Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika, riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa kuorikäytävän päässä.
Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.
"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua virkatoimissani?" kysyi pedelli.
"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on jaellut Saint-Eustachen vihkivettä…"
"Kyllä, mitä sitten?"
"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."
"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin hyvin huono."
"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää suurista synneistä."
"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"
"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle."
"Kuka sinulle on sen sanonut?"
"Maillard itse."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan."
"Mitä sinä siellä teit?"
"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen italialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?"
"Vaiti siinä, pikku lurjus!" sähähti Bazin silmäillen levottomasti ympärilleen.
"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria, Friquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas' isä Bazin, — minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin laskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä hänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?"
"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille", vastasi Bazin.
Kunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi sitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.
"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur tulee hänen luokseen tunnin kuluessa."
"Hyvä", vastasi Friquet, "nyt pääsen varoihini!"
"Kuules vielä", kysyi Bazin, "minne hän on antanut kantaa itsensä?"
"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin."
Lähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos kirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin raivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan Saint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.
Kiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista asuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin päin, jonka hän niin hyvin tunsi.
Hän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut vielä hengissä.
Koadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui henkitoreissaan.
Seuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia. Heti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen se oli täytetty kultarahoilla.
Kerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.
"Voi, muori Nanette!" huudahti Friquet tukahtuneesti; "voi, muoriNanette!"
Hän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän kuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin Maratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele kädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan parlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista kierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.
Muori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylösFriquetin.
Kuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.
"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini", sanoi nuori kuningas.
"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi.Säilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle."
"Herra kapteeni", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan alas vaunuista, "kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja ystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään."
Tämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen joutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa ylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.
"Mikä vaivaakaan paroonia?" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan alas Palais-Royalin portaita; "näytit tavattoman huolestuneelta päivällisillä."
"Yritin muistutella mieleeni", vastasi Portos, "missä olin nähnyt tuon kerjäläisen, jonka varmaankin surmasin."
"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?"
"En."
"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville, ilmoitat minullekin, niinhän?"
"Totta hitossa!" vakuutti Portos.
Loppusanat
Asuntoonsa tullessaan ystävykset tapasivat kirjeen Atokselta, joka pyysi saada puhutella heitä "Kaarlo Suuren ravintolassa" seuraavan päivän aamuna.
He menivät varhain levolle, mutta kumpainenkaan ei saanut nukutuksi. Ihminen ei pääse toivomustensa perille menettämättä sen saavutuksen johdosta ainakin ensimmäisen yön unta.
Seuraavana päivänä he määrähetkellä lähtivät Atoksen luo. He tapasivat kreivin ja Aramiin matkapukuisina.
"Kas", virkkoi Portos, "lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin olen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi."
"Voi, hyvä Jumala, niin!" vastasi Aramis. "Täällä Pariisissa ei ole enää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on kutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut toimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen poikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu mitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin."
"Ja minä palaan Bragelonneen", huomautti Atos. "Sinä tiedät, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva tilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun, poika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on jonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus."
"Ja Raoul — mitä hänestä teet?"