The Project Gutenberg eBook ofMyrskyThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MyrskyAuthor: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil CajanderRelease date: February 8, 2014 [eBook #44845]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYRSKY ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MyrskyAuthor: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil CajanderRelease date: February 8, 2014 [eBook #44845]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Myrsky
Author: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil Cajander
Author: William Shakespeare
Translator: Paavo Emil Cajander
Release date: February 8, 2014 [eBook #44845]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MYRSKY ***
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1892.
Näytelmän henkilöt:
ALONZO, Neapelin kuningas.SEBASTIAN, hänen veljensä.PROSPERO, Milanon laillinen herttua.ANTONIO, hänen veljensä, Milanon herttuavallan anastaja.FERDINAND, Neapelin kuninkaan poika.GONZALO, vanha, rehellinen valtaneuvos.ADRIAN, | hoviherroja.FRANCISCO, |CALIBAN, kuvaton metsäläis-orja.TRINCULO, ilvehtijä.STEPHANO, juopunut juomanlaskija.Laivakapteeni, laivamies ja merimiehiä.MIRANDA, Prosperon tytär.ARIEL, ilmahenki.IRIS, |CERES, |JUNO, | henkiä.Luonnottaria, |Elomiehiä, |Muita henkiä, Prosperon palveluksessa olevia.
Tapahtumapaikka: alussa meri, sittemmin asumaton saari.
Laiva merellä. Myrskyinen sää, ukkosen jyrinää ja salamoita.(Laivan kapteeni ja laivamies tulevat eri tahoilta.)
KAPTEENI. Laivamies, —
LAIVAMIES. Tässä, herra kapteeni! Miten on asiat?
KAPTEENI. Hyvin. Rohkaise merimiehiä! Liukkaat liikkeet, muuten ajamme karille! Joutuun, joutuun!
(Merimiehiä tulee.)
LAIVAMIES. Heleijaa, pojat! Ravakat toimet! Liukkaat liikkeet! Prampurje alas! Ottakaa vaari kapteenin vihellyksestä! — Hei vaan, myrsky, riehu, kunnes halkeat, jos tilaa riittää!
(Alonzo, Sebastian, Antonio, Ferdinand, Gonzalo ja muita tulee.)
ALONZO. Pidä varasi, hyvä laivamies! Missä on kapteeni? Kestäkää kuin miehet!
LAIVAMIES. Olkaa hyvät, pysykää kannen alla.
ANTONIO. Poosmanni, missä on kapteeni?
LAIVAMIES. Ettekö häntä kuule? Tiellä olette täällä. Pysykää kopissanne! Te vaan autatte myrskyä.
GONZALO. No, no, ystävä, tyynny.
LAIVAMIES. Kyllä, jos merikin tyyntyy. Pois täältä! Mitä nämä mässääjät kuninkaan nimestä piittaavat? Pois kojuunne! Vaiti! Älkää häiritkö meitä.
GONZALO. No, no, muista ketä on laivassasi.
LAIVAMIES. Ei ketään, jota enemmän rakastaisin kuin omaa itseäni. Olette neuvosmies: jos voitte käskeä nämä elementit vaikenemaan ja heti paikalla rakentaa rauhaa, niin emme me tästä lähtien kättämme köyteen laske; käyttäkää valtaanne! Jos ette sitä voi, niin kiittäkää Jumalaa, että olette näin kauan elänyt; ja valmistukaa kojussanne viimeiseen lähtöönne, jos niiksi tulisi. — Liukkaat liikkeet, pojat! — Pois tieltä, sanon!
(Poistuu.)
GONZALO. Tuosta miehestä saan paljon lohdutusta. Hän ei näytä siltä kuin hän veteen hukkuisi; hänellä on muoto kuin aito hirtehisen. Hyvä sallimus, pysy päätöksessäsi, että hän on hirtettävä! Tee hänelle aiottu nuora laivaköydeksi meille, sillä omamme ei meitä paljoakaan auta. Jos hän ei ole hirsipuun oma, niin on meidän tilamme surkuteltava.
(Poistuvat kaikki.)(Laivamies palajaa.)
LAIVAMIES. Pramtanko alas! Liukkaat liikkeet! Alemma, alemma! Koittakaa pingoittaa emäpurjetta! (Huutoja kannen alta.) Hiiteen senkin ulvonta! Nuohan huudollansa hämmentävät myrskyn ja meidän askareemme.
(Sebastian, Antonio ja Gonzalo palajavat.)
Joko taas? Mitä täällä teette? Jätämmekö kaikki ja hukumme? Onko teillä halu upota?
SEBASTIAN. Rutto suusi syököön, sinä rähisevä, jumalaton armoton koira!
LAIVAMIES. No, käykää sitten työhön te.
ANTONIO. Hirteen sinä, senkin koira! Äpärä, hävytön suunpieksijä, tiedä, että me vähemmin pelkäämme hukkumista kuin sinä.
GONZALO. Minä vastaan siitä, ettei hän huku, vaikka laiva ei olisi paksumpi pähkinänkuorta ja niin hatara kuin pohjaton portto.
LAIVAMIES. Tuuleen päin, tuuleen päin! Kaksi purjetta ylös! Takaisin ulapalle! Anna mennä!
(Merimiehiä tulee läpimärkinä.)MERIMIEHET.Rukoilkaa, rukoilkaa! Nyt perii hukka.LAIVAMIES.Suin päinkö järveen?GONZALO.Kuningas ja prinssiJo rukoilevat; tehkäämme me samoin;Yks meill' on kohtalo.SEBASTIAN.Mult' uupuu maltti.Nuo juopot peijanneet on meiltä hengen.Suupaltti konna, — kymmenesti nielköönSun meren tyrsky!GONZALO.Ei, hän kuolee hirteen,Vaikk' inttäis vastaan joka vesitilkkaJa kitans' avais hänet nielläkseen.(Sekavaa melua kannen alta: "Jumala armahtakoon meitä!" —"Ajamme karille! Ajamme karille." — "Hyvästi, vaimo jalapset!" — "Hyvästi, veli." — "Ajamme karille! Ajammekarille!")ANTONIO.Kuninkaan kanssa hukkukaamme kaikki.(Poistuu.)SEBASTIAN.Nyt jäähyväiset hälle lausukaamme.(Poistuu).
GONZALO. Antaisin nyt vaikka tuhat virstaa vettä auran alasta kuivaa maata, laihaa nummea, ruskeata kanervikkoa tai mitä hyvänsä. Tapahtukoon taivaan tahto! Mutta hupaista olisi kuitenkin kuivalla kuolla.
(Poistuu.)
Saari. Prosperon majan edusta.(Prospero ja Miranda tulevat.)MIRANDA.Rakas isä, taitonne jos raivoon saanutNuo hurjat aallot on, niin tyyntäkää ne.Palavan pi'en satanut ois pilvi,Jos taivaan otsaan ei ois meri vyörrytJa sammuttanut lieskaa. Kuinka kärsin,Kun näin nuo kärsiväiset! Uljas laiva,Joss' ylväit' oli olennoita varmaan,Nyt pirstaleina! Hätähuuto aivanSydäntä vihloi. Upposivat, raukat.Jos voiman jumala ma oisin ollut,Maan sisään meri vajonnut ois ennen,Kuin saanut niellä moisen kelpo laivanVäkineen kaikkineen.PROSPERO.Oi, tyynny, tyynny!Pois pelko! Hellä sydämmesi tietköön:Ei turmaa tullut.MIRANDA.Tuskaa, voi!PROSPERO.Ei turmaa.Mit' olen tehnyt, sen ma tein sun tähtes,Sun, rakkaimpani, sun, mun tyttäreni.Et tiedä, ken sa olet, etkä tiedäMun syntyäni, että suuremp' olenKuin Prospero, tään halvan majan herraJa yhtä halpa isäsi.MIRANDA.Ei tullutEnempi tieto mieleeni.PROSPERO.Nyt aikaOn ilmi tuoda kaikki. Yltän' autaTää taikavaippa. — Noin! (Laskee maahan vaippansa.)Nyt tuossa viru,Mun taitoni! — Oi, pyyhi silmäs, tyynny!Tään haaksirikon julman näytelmän,Mi kaiken sinun säälis saattoi kuohuun,Niin tarkkaan taidollani järjestin ma,Niin varovasti, ettei henkeäkään,Ei, hiustakaan ei hukkaan ole mennytYhdeltäkään tuon laivan olennoista,Jonk' uppoomisen näit ja huudon kuulit.Mut istu! Nyt saat lisää tietää.MIRANDA.UseinAloitte mulle kertoa ken olen,Mut kesken jäi se, turhaan utelin ma,Ja loppu kuului: "viel' ei!"PROSPERO.Nyt on aika;Nyt itse hetki kuulemaan sua vaatii.Siis tottele ja kuule! Voitko muistaaSit' aikaa, jolloin täss' ei majass' oltu?Epäilen, voitko: kolmen vanha vieläEt silloin ollut.MIRANDA.Muistan, isä.PROSPERO.Mitä?Kodinko toisen, toiset ihmisetkö?Sanoppa jokin esine, min kuvaOn painunut sun mielees.MIRANDA.Loitoll' on seJa unta pikemmin kuin todellistaTuo muistitietoni. Mull' eikö ollutNoin neljä, viisi piikaneittä muinoin?PROSPERO.Oli, oli enemmänkin. Mutta kuinkaTuo mielessäsi elää? Mitä muutaNäet synkäst' ajan hämystä? Jos muistat,Mit' ennen tapahtui kuin tänne tulit,Niin tänne tulos muistat myös.MIRANDA.En muista.PROSPERO.Kakstoista, kaksitoista vuotta sittenMilanon herttuana isäs oliJa suurivaltaisena ruhtinaana.MIRANDA.Te ettekö siis ole isäni?PROSPERO.Hyvehen esikuva oli äitis,Mun tyttärekseni hän sinut sanoi;Milanon herttua sun isäs oli,Ja ainoo lapsensa siis ruhtinatar,Ei mikään halvempi.MIRANDA.Oi, jumalani!Mik' ilkijuoni meidät sieltä syöksi?Vai onniko?PROSPERO.Laps hyvä, kumpainenkin:Niin, ilkeys se meidät sieltä syöksi,Mut onni tänne auttoi.MIRANDA.Mieltä särkee,Kun aattelen, kuink' olin vaivaks teille,Jos koht' en muista. Jatkakaa, ma pyydän.PROSPERO.Antonio, mun veljeni, sun setäs —Mua kuule! — että veli voipi ollaNiin kavala! — hän, jota sinun jälkeesRakastin ennen muita, jolle annoinMa maani hallinnon, jok' oli valloist'Etevin silloin, niinkuin ProsperokinOl' ruhtinoista, arvoisuuttaan kuuluJa taiteiss' ylevissä verraton.Kun näihin hehkui haluni, niin heitinMa veljelleni kaiken hallituksen,Jäin vieraaks maalleni ja vaivuin aivanSalaisiin tutkimuksiin. Viekas setäs, —Mua kuunteletko?MIRANDA.Mitä tarkimmasti.PROSPERO.Opittuaan kuink' anomusta myöntääTai kieltää tulee, ketä auttaa lentoonJa keltä siivet taittaa, uusiks aivanMun teki omat luomani, ne muuttiTai muuten muodosti. VirittimiinsäKun näin sai viranpitäjät ja virat,Niin kaikkein sydämmet hän pani soimaanMit' ääntä halusi; kuin loisiköynnösRuhtinarunkoni hän peitti aivanJa mehun minust' imi. — Sin' et kuule.MIRANDA.Oi, kuulen, isä hyvä.PROSPERO.Tarkoin kuule!Etuni maalliset kun näin löin laimin,Erakkon' elellen ja henkeäniEdistäin töissä, joiden salaisuutt' eiYleisö pysty tajumaan, niin heräsViekkaassa veljessäni himo häijy.Mun luottamukseni, kuin hyvä isä,Hänessä vilpin siitti, vastasuuntaanYht' yltävän kuin luottamukseni,Joll' ei niin määrää ollut. Toden totta,Rajaton uskomus! Näin mahtaellen,Ei kaikilla mun tuloillani yksin,Vaan vallallani lisäks, — niinkuin mies,Mi valheen-matkinnallaan muistins' saattaaTotuutta vastaan moiseen syntivelkaan,Ett' itse valheens' uskoo — hän nyt luuliHerttuaks itsensä, kun hallitsijanVaan ulkotointa harjoitti ja muaEdusti vaan: siit' yltyi vallanhimo, —Kuuletko?MIRANDA.Tuonhan kuurokin jo kuulis.PROSPERO.Ja ettei juopaa jäis tuon osan jaSen väliin, jolle osaansa hän näytti,Täysvaltiaaks Milanossa hän pyrki.Mun mies poloisen, jolle valtakunnaksJo kirjastoni riitti, kelvottomaksHän ruhtinuuteen katsoi maalliseenJa Neapelin kanssa liiton teki —Niin janosi hän valtaa — vuosiveroonSitoutuen ja uskollisuusvalaan,Kuninkaan kruunun alle herttuan kruununAlistamaan ja — oi, Milano parka! —Sun, siihen asti nöyrtymättömän,Syvimpään nöyryytykseen masentamaan.MIRANDA.Oi, taivas!PROSPERO.Ehdot kuule nyt ja päätös,Ja sano sitten, tuoko oli veli.MIRANDA.Oi, syntist' olis mummostani muutaKuin hyvää ajatella: kelpo äidist'On usein huonot lapset.PROSPERO.Ehdot kuule:Tuo Neapelin kuningas, mun vanhaViholliseni, suostui veljen' pyyntöönEtt' tunnustusta luvattua vastaanJa veroa — en tiedä, kuinka suurta —Hän valtakunnast' oiti karkoittaisiMun omaisineni, ja veljelleniMilanon kruunun arvoinensa jättäis.Nyt joukko pettureita pestattiinJa määräyönä Antonio avasMilanon portit; kalman mustass' yössäKätyrit laahasivat sieltä munJa sun, jok' ääneen' paruit.MIRANDA.Surkeata!En muista, kuinka silloin paruin, muttaTaas olis syytä parkuun: kertomannePusertaa silmist' itkun.PROSPERO.Lisää kuule;Sun sitten johdan nykyhetken toimiin,Jot' ilman olis kertomani turhaa.MIRANDA.Miks meit' ei hengilt' ottaneet he oiti?PROSPERO.Hyvinpä kysyt, lapsi! KyselmääsiSyyt' annoinkin. He eivät tohtineet —Niin suuress' olin kansan suosiossa —Työhönsä moista verileimaa painaa,Vaan kauniiks kaunistivat aikeens' inhan.Lyhyesti: purteen paiskasivat meidät,Merille veivät jonkun peninkulman;Varalla siell' ol' laho laivarani,Takluuton, mastoton ja purjeeton;Rotatkin vaistost' oli hyljänneet sen.Panivat tuohon meidät; siinä saimmeMerelle huutaa, joka vastaan ärjyi,Ja tuuleen huoata, mi vastaan huokas,Lisäten säälillään vaan tuskiamme.MIRANDA.Voi, kuinka silloin huoleks olin teille!PROSPERO.Ei, suojeleva olit enkelini!Sa taivaallista rohkeutta täynnäHymyilit, taakkaani kun vaikeroidenMa suolapisaroilla merta juotin:Näin annoit voimaa mulle kestämäänKaikk' onnen vaiheet.MIRANDA.Kuinka maalle päästiin?PROSPERO.Jumalan sallimasta. Meillä oliRaitista vettä sekä ruokaa, jotaYlimys Gonzalo Neapelista,Jok' oli hankkeen täyttäjäksi pantu,Hyvyyttään antoi meille, sekä lisäksKalua, liinaa, vaatett' yltäkyllin,Jost' oli suuri hyöty. Mies tuo jalo,Kun kirjan ystäväksi minut tiesi,Kirjastostani hankki kirjoja,Jotk' ovat mulle valtaa kallihimmat.MIRANDA.Oi, jos sen miehen saisin kerran nähdä!PROSPERO.Nyt minä nousen. Alallas sa istuJa kuule, miten merihätä päättyi.Tulimme tähän saareen; täällä minäOpettajanas paremmin sua neuvoinKuin muut nuo ruhtinaat, joill' enemp' aikaaOn turhuuteen kuin lastens opetukseen.MIRANDA.Palkitkoon taivas teidät! Ja nyt, isä, —Tuo mieltän' yhä vaivaa — mistä syystäTe myrskyn nostitte?PROSPERO.Saat tietää senkin.lhala ihme, auli onnetar,Nykyinen valtiaani, näille mailleToi vihamieheni. Ma tietäjänäÄlyän, että nyt on korkeimmallaanMun onnentähteni; sen tenhovoimanJos nyt ma laiminlyön, niin ijäks mennytOn onneni. Enempää älä kysy.Sua unettaa: tuo väsymys on hyvää,Sen valtaan antau. — Et voikaan muuta. —(Miranda nukkuu.)Hoi, palvelijani! Nyt olen valmis.Tule, Ariel, tule!(Ariel tulee.)ARIEL.Terve, suuri mestar',Ylevä herra, terve! Toimeen altisOn käskyläises. Lentämäänkö vaadit,Uimaanko, pilven patsaall' ajamaanko,Vai tuuleen syöksymäänkö? Käskys ArielTarmonsa takaa täyttää.PROSPERO.Sano, henki,Panitko myrskyn toimeen niin kuin käskin?ARIEL.Täsmälleen aivan.Kuninkaan laivaan iskin; kupuun, keulaan,Kannelle, joka kojuun vuorotellenViritin kauhun; joskus jakaannuin ma,Leimuillen milloin missä: kokkapuussa,Raa'assa, mastoss' erikseen ma lieksoin,Siit' yhteen taasen hulmahdin. Zeun tulet,Kamalan pauantehen ennustajat,Nopeemmin eivät silmän ohi kiidä;Salamat, liekit, rikkivaajat näyttiHätyyttävän suurvaltaa Neptunonkin,Järkyttäin rohkeit' aaltoja ja pannenHirmuisen kolmikärjen huojumaan.PROSPERO.Sa uljas henki! Oliko niin vahvaaJa lujaa ketään, ett'ei mieli mennyt?ARIEL.Ei yhtä, jok' ei kuumeen houreiss' ollutJa tehnyt hullun töitä. Meren vaahtoonSyöksyivät kaikki, myöskin merimiehet,Ja laivan jättivät, jok' ilmituleenNyt leimahti. Kuninkaan poika Ferdinand,Hivukset päässä törröllään kuin kaisla,Juoks' eellä, huutain: "Helvetti on tyhjäJa kaikki pirut irti".PROSPERO.Hyvin tehty.Lähellä rantaa, niinkö?ARIEL.Rannass' aivan.PROSPERO.Ei ketään hukkunut?ARIEL.Ei hivuskarvaa.Ei vaatteissa niin tahraa, ehommat vaanOlivat entistänsä. Pitkin saartaHajoitin heidät parvittain, kuin käskit.Kuninkaan pojan yksin maalle heitin.Hän huokauksin jäähdyttää nyt ilmaa,Sopessa kolkoss' istuu suruissansaRistissä käsin näin.PROSPERO.Mut kuinka käviKuninkaan laivan merimiesten, kuinka,Ja muiden laivain?ARIEL.Laiva kuninkaanSatamass' on sen lahden pohjukassa,Miss' sydänyönä kerran minun käskitBermudan myrskyisiltä saariltaKastetta noutaa; siellä turvass' on se.Kaikk' ajoin merimiehet kannen alle,Miss' osaks taiast', osaks uuvunnastaNyt nukkuvat. Muut laivat vihdoin, jotkaMa hajoitin, nyt yhtyneet on jälleen,Ja Välimertä kyntäin NeapeliinSuruissaan palajavat, luullen, ett' onKuninkaan laiva hukkunut ja ettäHän itse meren pohjass' on.PROSPERO.Työs, Ariel,Sa tarkoin teit; mut viel' on tehtävää.Mik' aika nyt on?ARIEL.Yli puolipäivän.PROSPERO.Kaks tuntilasin juoksemata vähin.Täst' yhdeksään on aika meille kallis.ARIEL.Siis lisää työtä? Näin kun mua vaivaat,Suo että lupauksestas muistutan,Mi viel' on täyttämättä.PROSPERO.Ynseiletkö?No, mitä vielä vaadit?ARIEL.Vapautta.PROSPERO.Vaikk' ohi viel' ei aikas? Vaiti siitä!ARIEL.Suvaitse muistaa uskolliset työni:En valehdellut, hairaust' en tehnyt,Napissut, nurissut en ole. VuodeksLupasit minut vapaaks.PROSPERO.UnhotitkoMist' ahdistuksesta sun päästin?ARIEL.En.PROSPERO.Unohditpa. On mielestäsi raskasSuolaisen meren mutaa kahlata,Selässä lentää tuiman pohjatuulen,Maan uumenissa pengastaa, kun kylmäst'On routaantunut maa.ARIEL.Ei, toden totta.PROSPERO.Valetta, ilkipeto! UnhotitkoSycorax velhon inhan tuon, jonk' oliIkä ja luihuus koukistanut? Mitä?ARIEL.En.PROSPERO.Unhotitpa. Hän mist' oli? sano.ARIEL.Algierista.PROSPERO.Vai niin? Mun kerran kuussaSinulle täytyy muistuttaa, mik' olit,Kosk' unhotat sen. Kirottu tuo velhoNoituudestaan ja monist' ilkitöistään,Joit' ihmiskorva kuulla kammoo, syöstiinMaanpakoon Algierista, niinkuin tiedät.Hält' yhden teon tähden henki säästyi;Niin, eikö totta?ARIEL.Totta.PROSPERO.RaskahanaTuon kuoppasilmän toivat merimiehetJa tänne jättivät. Sa, orjani,Sa silloin häntä palvelit, niin kerroit.Mut koska olit henki liian hentoTuon velhon iljettäviin törkytöihinJa apus kielsit pois, niin hän sun salpasKätyriensä voimakkaampain kauttaJa hillittömän vihan vimmassaHalaistuun honkaan. Tuossa onkalossaSa tuskissasi kytkettynä istuitKakstoista vuotta. Hän sill' aikaa kuoli,Ja tyrmässäs sa voihkit yhtä taajaanKuin myllynratas kalkkaa. Tällä saarell'Ei silloin muuta ihmisluomaa ollutKuin velhon poika, täällä penikoittu,Tuo kailo vaihdokas.ARIEL.Niin, Caliban.PROSPERO.Niin, hölmö! Juuri Caliban, hän, jokaNyt mua palvelee. Sa tiedät, mistäSun löysin kitumasta. ValituksesSai suden ulvomaan ja rintaa vihloiKarhunkin ikijulman. Tuskas oliKuin tuskaa helvetin, ja siit' ei päästääSycorax voinut. Munpa taitoni —Kun tulin ja sun kuulin — auki honganRepäisi ja sun päästi.ARIEL.Kiitos, herra!PROSPERO.Jos vielä nuriset, niin halon tammenJa pahkuisiin sen sisuksiin sun suudin,Siell' ulistakses kaksitoista vuotta.ARIEL.Anteeksi, herra! Käskynne ma täytänJa kummittelen kiltisti.PROSPERO.Se tee,Niin kahden päivän päästä olet vapaa.ARIEL.Oi, kiitos, jalo herra! Mitä tulee,Sanokaa, mitä tulee minun tehdä?PROSPERO.Pukeu meren neidoks; näkyväinenVaan mulle ollos; yksikään muu silmäEi saa sua nähdä. Mene, muotos muuta,Ja tule sitten tänne. Pois, ja joutuun!(Ariel poistuu.)Heräjä, sulolapsi! Hyvin nukuit.Heräjä!MIRANDA.Ihmeellinen tarinanneMun uneen uuvutti.PROSPERO.Pois uni viskaa.Nyt Calibanin luo, tuon orjan, jokaOn aina häijy suustaan.MIRANDA.Hän on konna;En kärsi häntä nähdä.PROSPERO.Tuiki tarpeenHän näissä oloiss' on. Hän tulen laittaa,Puut meille kantaa, hyötytyötä tekeeJos jotakin. — Hoi! Orja! Caliban!Maan möhkö, vastaa!CALIBAN (ulkoa).Kyllin siell' on puita.PROSPERO.Hoi, tänne, sanon! Muutakin on työtä.No, joutuun, kilpikonna!(Ariel palajaa vedenneidoksi puettuna.)Ihana ilme! Soma Ariel,He, kuules mitä kuiskaan.ARIEL.Kyllä, herra.(Poistuvat.)PROSPERO.Ruttoinen ruoja, pirun penikoimaKirotun äitis kanssa, tule esiin!(Caliban tulee.)CALIBAN.Oo, kaste kirotumpi kuin mink' äitiSiveli korpinsiivin liejusuolta,Norukoon teihin! Lietsokohon lounaJa ruumihinne ruvin peittäköön!PROSPERO.Tuost' yöllä jäsenkatkon saat sa varmaan;Et hengittää voi pistoksilta; peikot,Jotk' öisin elämöivät, kimppuus käyvät,Näpistäin kirjavaks kuin mesimöykynSun ruumiisi, ja joka näpinjälkiSe äilehtii kuin mehiläisen pisto.CALIBAN.Nyt tahdon lounastaa. Tää saari mun on,Sen Sycoraxilt', äidiltäni perin.Pois ryöstit multa sen. Kun ensin tulit,Hyväilit, kuihkoit mua, marjavettäMinulle juotit, nimittämään neuvoitTuon pienen valon ja tuon suuren, jotkaöin, päivin palavat. Sua rakastin ma,Ja näytin sulle saaren kaikki aarteet,Karumaat, vehmaat, lähteet, suolakaivot.Voi, että tein sen! — Äidin rikkeet teihin,Lepakot, konnat, kuoriaiset kaikki!Muut' alamaist' ei sinulla kuin minä,Jok' ennen olin oma kuninkaani;Nyt tähän kovaan kallioon mun salpaat,Muun maan kun multa ryöstit.PROSPERO.Valheen henki,Et tunne hyvyyttä, vaan piiskaa. PidinSua, haaskaa, ihmistavoin; otin sinutMajaani asumaan, siks kunnes koititHäväistä tyttäreni kunnian.CALIBAN.Ho, ho, ho! Paha, ettei tullut tehdyks.Mua estit; muuten Calibaneill' oisinMa kansoittanut saaren.PROSPERO.Inha orja,Johonka hyve pieninkään ei pysty,Vaan paheet kaikki! Turviini sun otin,Puhumaan vaivoin sain sun, joka hetkiOpetin sulle yhtäkin; kun sinä,Sen villikko, et tiennyt mitä mielit,Vaan mylvit niinkuin eläin, neuvoin sulleSanoja, millä mieles ilmi tuoda.Mut, siitä huolimatta, halpaan luontoosJotakin jäi, jot' inhoo jalo luonne.Siis ansiosta kallioon sun kytkin,Vaikk' enemmän kuin vankeutt' ansaitsit.CALIBAN.Opetit puhumaan mun; hyöty siit' onEtt' opin kiroomaan. Sun rutto syököönTuost' opetuksestas!PROSPERO.Pois, velhon pentu!Tuo puita! Joutuun, muista se! Viel' askart'On muutakin. Haa, jupisetko, peto?Jos niskoittelet tai jos laimin lyötMun käskyni, luuvalon sinuun isken,Jäseniis noidun vetotaudin, panenNiin mylvimään sun, että ulinaasiPedotkin säikkyy.CALIBAN.Älkää, minä pyydän.(Syrjään.)Totella täytyy; mahdillaan hän voisiPakottaa vasallikseen Seteboonkin,Emoni jumalan.PROSPERO.No, orja, mene!(Caliban poistuu.)(Ariel palajaa näkymättömänä, soitellen ja laulaen.Ferdinand seuraa häntä.)
Arielin laulu:Tänne keltahiekallenNyt käsikkäin,Niiaten ja suudellenJa pyörittäin!Sipsutellen hyppikää,Henget kaikki säistäkää!Vait! vait!(Erinäisiä ääniä.)Hau! hau!Se halli kait.(Erinäisiä ääniä.)Hau, hau!Vait! Kuules vaan!Jo kukko se laulavi lauluaan:Kukkukiekuu!
Arielin laulu:
Tänne keltahiekallenNyt käsikkäin,Niiaten ja suudellenJa pyörittäin!Sipsutellen hyppikää,Henget kaikki säistäkää!Vait! vait!(Erinäisiä ääniä.)Hau! hau!Se halli kait.(Erinäisiä ääniä.)Hau, hau!Vait! Kuules vaan!Jo kukko se laulavi lauluaan:Kukkukiekuu!
FERDINAND.Mist' on tuo sointo? Ilmasta? Vai maasta?Se vaikeni jo: — saaren jumalataVarmaankin palvellaan. Kun rannall' istuinJa isävainaatani taaskin itkin.Vesiltä luokseni tuo ääni hiipi,Sulavin soinnuin lientäin tuskianiJa meren hyrskää; sitä seurasin maTai pikemmin se myötänsä mua veti.Nyt poissa on se. — Ei, se taasen alkaa.
Arielin laulu:Nyt viittä syltä syvät veetSun peittää isäsi;Koralliks luut on siirtyneetJa silmät helmiksi;Näet meri kaikki helmassaanKaluksi kalliiks muuttaa vaan.Mut aallotar soittaa, — kuules, oi! —Piu, pau, kuolinkello se soi.KUORO.Piu, pau.
Arielin laulu:
Nyt viittä syltä syvät veetSun peittää isäsi;Koralliks luut on siirtyneetJa silmät helmiksi;Näet meri kaikki helmassaanKaluksi kalliiks muuttaa vaan.Mut aallotar soittaa, — kuules, oi! —Piu, pau, kuolinkello se soi.
KUORO.Piu, pau.
FERDINAND.Tuo laulu isästän' on hukkuneesta. —Ei kuolevainen laula noin; tuo sävelEi ole maasta — ylhäältä se soipi.PROSPERO.Silmäisi ripsillinen verho nostaJa sano, mitä tuolla näet.MIRANDA.Kuin? Henki?Oi, kuinka tähystää se! Tiedä, isä,Ihana on se; — mutta se on henki.PROSPERO.Ei, laps! Se syö ja nukkuu, aistit silläOn niinkuin meillä. Sulho tuo, min näet,Mukana haahdess' oli. Jos ei suru,Kauneuden syöpä, häntä rumentaisi,Hän sinust' olis pulska. KadonneitaHän tovereitaan etsii.MIRANDA.Minust' on hänOlento jumalallinen; maan päälläNoin ylevää en ole nähnyt koskaan.PROSPERO (syrjään).Nyt, näemmä, käy se niin kuin mielin. — Ariel,Sa oiva henki, kahden päivän päästäSin' olet vapaa.FERDINAND.Jumalatar varmaan,Jot' äsken lauluin palveltiin! — Ma pyydän,Suvaitkaa, tällä saarell' asuttenko,Ja tohtisinko tiedustaa, kuin täälläMun tulee käyttäidä; mut tärkein pyyntö,Vaikk' esitän sen viimeks: ihme kaunis,Oletko tyttö, vaiko et?MIRANDA.En ihme,Mut tyttö kyllä.FERDINAND.Kieltäni! Oi, taivas!Sen kielen puhujista suurin olen,Jos vaan nyt olisin sen kotomaassa.PROSPERO.Kuin? Suurin? Neapelin kuningasJos kuulis tuon, mik' oisit?FERDINAND.Mikä nytkin,Mies halpa vaan, jok' ihmeeks sinun kuulenPuhuvan Neapelin kuninkaasta.Hän kuulee mua, ja sen vuoks min' itken;Kuningas itse olen. SilmistäniEi ole tulva laannut siitä, kuinIsäni, kuninkaan, näin hukkuvan.MIRANDA.Oi, surkeaa!FERDINAND.Niin, kaikin miehinensä.Milanon herttua ja kunnon poikans'Olivat mukana.PROSPERO.Milanon herttuaJa vielä kunnokkaampi tyttärensäTuon vääräks näyttää vois, jos olis aika. —(Syrjään.)Ens' yhtymällä iskivät jo silmää.Tuost', oiva Ariel, sa vapaaks pääset. —(Ääneen.)Sananen, herraseni! Pelkään, ettäOlette tehnyt vääryytt' itsellenne.MIRANDA.Miks on noin tyly isä? Tuo mies kolmasOn näkemiäni, ja ensimmäinen,Mi sai mun huokaamaan. Oi, sääli, käännäPuoleeni isä!FERDINAND.Impikö ja vapaa,Niin Neapelin kuningattareksiSun nostan.PROSPERO.Hiljaa, herra! Sana vielä! —(Syrjään.)He toistens' ovat pauloissa; mut täytyyTuo huojas kauppa vaikeuttaa, muutenVoi helppo saanti halvaks tehdä voiton. —(Ääneen.)Sananen vielä! Sua vaadin, seuraa!Anastit nimen, jok' ei omas ole;Vakoojana sa tähän saareen tulit,Pois multa, omistajalt' oikealta,Sen ryöstääkses.FERDINAND.En, kautta kunniani!MIRANDA.Pahuutt' ei moisess' asu temppelissä.Jos noin on kaunis pahan hengen maja,Niin hyville se kelpais asunnoksi.PROSPERO (Ferdinandille).Mua seuraa! — Sinä häntä älä puolla;Hän pettur' on. — No, tule! Yhteen jamonSun niskasi ja jalkas; merivettäSa juoda saat, ja ruokanasi olkoonLaho-juuret, ojakuorikot ja törtöt,Joiss' ovat terhot siinneet. Mua seuraa!FERDINAND.En. Panen vastaan moista kohtelua,Väellä kunnes vihamies mun voittaa.(Paljastaa miekkansa, mutta tenhoutuu niin, ettei voi liikahtaa.)MIRANDA.Isä rakas, älä koittele hänt' ylen;Hyv' on hän, vaaraa hänest' ei.PROSPERO.Kas vaan!Munako kanaa neuvoo? — Tuppeen miekkaa,Kavaltaja! Sa uhkaat vaan, mut lyödäEt uskalla, niin syyllinen on tuntos.Vastusta älä tee! Ma tällä saarell'Aseettomaks sun tehdä voin, niin ettäKädestäs miekka vaipuu.MIRANDA.Isä hyvä!PROSPERO.Pois! Minuss' älä riipu!MIRANDA.Armahtakaa!Hänestä takaan.PROSPERO.Vait! Jos sanan sanot,Niin soimaan, jopa vihaan sua. Mitä!Vai puollat pettäjää! Hyi! Luulet, ett'eiHänt' ole kauniimpaa, kun hänet vaanJa Calibanin tunnet. Hupsu tyttö!Tuon suhteen muut on miehet enkeleitä,Hän muiden suhteen ihka Caliban.MIRANDA.Siis vähään tyytyy lempeni: en pyydäMiest' ihanampaa nähdä.PROSPERO (Ferdinandille).Tule! Seuraa!Nyt jäntees ovat niinkuin lapsen heikotJa hervottomat.FERDINAND.Aivan. Elon tarmoOn niinkuin uuvuttama unetarten.Isäni surma, ystäväini hukka,Tää kurjuuteni ja tuon miehen uhka,Mi lannistaa mun, helpot olis kestää,Jos kerran päivässä vaan tyrmästäniNäkisin tytön tuon. Maan kaikki sopetVapaus vallatkohon! Moinen tyrmäOn mulle kyllin tilava.PROSPERO.Se tepsii. —Tule! — Hyvin, oiva Ariel! —(Ferdinandille.)Mua seuraa!(Arielille.)Yks toimi vielä, kuule!MIRANDA (Ferdinandille).Älkää surko!Isäni luonne paremp' on, kuin mitäPuheestaan päättää voisi; harvinaistaOn hältä moista kuulla.PROSPERO (Arielille).Vapaaks tuletKuin tuuli tunturin; mut kaikki toimetTee visusti ja tarkkaan.ARIEL.Täsmällensä.PROSPERO.Mua seuratkaa! — Hänt' älä sinä puolla!(Menevät.)
Toinen seutu samalla saarella.(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo, Adrian,Francisco ja muita tulee.)GONZALO.Iloitkaa, herra! Teillä niinkuin meilläOn syytä riemuun. Katoamme kalliimp'On pelastus. Yleist' on turmiomme:Matruusin vaimoll' on ja laivurillaJa kauppamiehelläkin joka päiväSamainen aihe suruun. Ihmett' oliTää pelastus; sen harva tuhannestaSanoa vois. Siis surun vastapainoksÄlyllä lohtu pankaa.ALONZO.Vait, ma pyydän!
SEBASTIAN. Hänelle lohtu on kuin kylmä liemi.
ANTONIO. Hänt' ei niin hevin ripittäjä päästä.
SEBASTIAN. Kas, nyt hän paraikaa vetää komppakelloansa; heti kohta se lyö.
GONZALO. Herra, —
SEBASTIAN. Yks, — lukekaa!
GONZALO.Jos joka huolta hemmotellaan näin,Niin saapi hemmottaja —SEBASTIAN.Huollutusta.
GONZALO. Niin, todellakin, hän siitä huoltuu. Puhutte todemmin kuin aioitte.
SEBASTIAN. Ja te ymmärsitte sen viisaammin kuin luulinkaan.
GONZALO. Siis, armollinen herra —
ANTONIO. Hyi, mikä kielen keittäjä!
ALONZO. Ma pyydän, heretkää!
GONZALO. Hyvä, minä vaikenen; mutta kuitenkin —
SEBASTIAN. Hän ei voi suistaa kieltään.
ANTONIO. Pannaanpa vetoa, kumpi ensin alkaa kiekua, hänkö vai Adrian.
SEBASTIAN. Vanha kukko.
ANTONIO. Kukonpoika.
SEBASTIAN. Hyvä! Mitä pannaan vedoksi?
ANTONIO. Naurun hahatus.
SEBASTIAN. Olkoon menneeksi.
ADRIAN. Vaikka tämä saari on aution näköinen —
SEBASTIAN. Ha, ha, ha!
ANTONIO. Kas niin, nyt on veto maksettu.
ADRIAN. Asumaton ja miltei luoksepääsemätön —
SEBASTIAN. Niin —
ADRIAN. Niin —
ANTONIO. Paikalle osattu!
ADRIAN. Niin lienee ilma täällä hieno ja viehkeä.
ANTONIO. Ilma oli hieno luuska.
SEBASTIAN. Niin, ja viehkeä, kuten hän oppineesti huomauttaa.
ADRIAN. Ilma täällä henkää meihin niin vienon vienosti.
SEBASTIAN. Niinkuin sillä olis keuhkot ja nekin mädät.
ANTONIO. Tai niinkuin se olisi suo-lemuilla hajustettu.
GONZALO. Täällä on kaikkia, mitä elämiseen tarvitaan.
ANTONIO. Oikein, paitse elämäntarpeita.
SEBASTIAN. Niitä täällä on vähän tai ei ollenkaan.
GONZALO. Kuinka ruohokin on mehevän ja tuoreen näköistä! Kuinka vihantaa!
ANTONIO. Maa on todellakin ruosteenkarvainen.
SEBASTIAN. Ja vivahtaa pikkuruisen viheriään.
ANTONIO. Paljoa hän ei erehdy.
SEBASTIAN. Ei; hän vaan kokonaan erehtyy totuudesta.
GONZALO. Mutta kummallisinta on kaikesta, ja toden totta melkein uskomatonta —
SEBASTIAN. Niinkuin monet muut kummallisuudet, joita valalla vakuutetaan.
GONZALO. Että vaatteemme, vaikka vedestä ihan likomärät, kuitenkin ovat säilyttäneet uutuutensa ja kiiltonsa; ne näyttävät pikemmin painurilta tulleilta kuin suolaveden kastelemilta.
ANTONIO. Jos vaan yksikin hänen lakkareistaan voisi puhtia, eiköhän se sanoisi häntä valehtelijaksi?
SEBASTIAN. Varmaankin, jos ei edessä, niin takana, niinkuin lakkarit tekevät.
GONZALO. Minusta vaatteemme ovat nyt yhtä uudet, kuin milloin ne olivat yllämme ensi kertaa Afrikassa kuninkaan kauniin tyttären Claribellan ja Tunisin kuninkaan häissä.
SEBASTIAN. Ne olivat somat häät, ja meillä on hyvä onni paluumatkalla.
ADRIAN. Tunisille ei ole onni koskaan suonut semmoista valiota kuningattareksi.
GONZALO. Ei sitten Dido-lesken aikojen.
ANTONIO. Lesken? No, hiisi olkoon! Mistä sen lesken saitte? Didoko leski?
SEBASTIAN. Mitäpä, jos Aeneaskin leskimies? Hyväinen aika, kuinka tuon otatte pahaksenne!
ADRIAN. Dido-lesken, niinkö? Tuo minua vähän arveluttaa; hän oli Carthagosta, eikä Tunisista.
GONZALO. Tunis, tietäkää, oli muinoin Carthago.
ADRIAN. Vai Carthago?
GONZALO. Niin, Carthago, uskokaa pois.
ANTONIO. Hänen sanansa voivat enemmän kuin tuo ihmeellinen harppu.
SEBASTIAN. Hän on rakentanut muurit, vieläpä huoneetkin.
ANTONIO. Mitä mahdotonta hän tästälähin saanee aikaan?
SEBASTIAN. Varmaankin vie hän taskussaan kotiin tämän saaren ja antaa sen pojalleen omenana.
ANTONIO. Ja kylvää siemenet mereen, saadakseen useampia saaria.
GGONZALO. Todellakin?
ANTONIO. Onneksi olkoon!
GONZALO. Herrani, me puhumme siitä, että vaatteemme nyt näyttävät yhtä uusilta kuin Tunisissa tyttärenne häissä, joka nyt on kuningatar.
ANTONIO. Ja ihanin kuningatar, mikä milloinkaan sinne on viety.
SEBASTIAN. Paitse, suokaa anteeksi, Dido-leskeä.
ANTONIO. Oo, Dido-leskeä! Niin, Dido-leskeä!
GONZALO. Eikö ole, herra, takkini yhtä uusi kuin milloin se ensi päivää oli ylläni? Tarkoitan: tavallaan.
ANTONIO. Tuo "tavallaan" on hyvin tavoiteltua.
GONZALO. Milloin se oli ylläni tyttärenne häissä?
ALONZO.Korviini ihan tungette nuo sanat,Joit' en ma kuulla tahdo. Jos en koskaanTytärtän' olis sinne naittanut!Pois sieltä palatessa poikaniMa kadotin; ja tytärkin on poissa,Niin Italiast' etähällä, ett'enNäe häntä koskaan. Oh! Sa MilanonJa Neapelin vallanperillinen,Mik' onkaan meri tursas sinut niellyt?FRANCISCO.Hän kenties elää. Näin kuink' aallot alleenHän paiskasi ja niiden harjall' ajoi.Hän vettä polki, tieltään tyrskyt työnsiJa karjaspäitä vastaan rinnoin puski.Pääns' uljaan kuohuist' ylentäin, hän sousiTukevin käsin, reima-ottein rantaan,Jok' yli aallon syömän perustansaIkäänkuin kättä avuks kurkoitti.Varmaankin hengissä hän maalle pääsi.ALONZO.Ei, hän on mennyt!SEBASTIAN.Itseänne kiittääTe saatte tästä kadosta, kun etteEuroppaan suonut tyttärenne jäädä,Vaan myitte hänet afrikkalaiselle;Maanpaoss' on hän siellä silmistänne,Joill' aihett' on nyt kaihon kyyneliin.ALONZO.Ma pyydän, vaiti!SEBASTIAN.Kaikin polvistuimmeJa monin tavoin teitä rukoilimme;Ja hän, tuo kaunis sielu, itse horjuiVelvollisuuden vaiheella ja inhon,Kumpaanko puoleen vaa'an kallistaisi.Poikanne, varon ma, on ijäks mennyt.Enemmän leskiä tuon seikan tähdenNeapeliss' on nyt ja MilanossaKuin heille lohduks meillä miehiä.Syy teidän on.ALONZO.Ja tappiokin suurin.GONZALO.Sebastian prinssi, lausumanne totuusOn lemmetön ja aikaan sopimaton.Revitte auki haavat vaan, kun teidänNe pitäis kattaa.SEBASTIAN.Hyvin puhuttu.ANTONIO.Haavurin tapaan aivan.GONZALO.Meillä kaikill'On kurja sää, kun teidän, herra, pilvess'On otsanne.SEBASTIAN.Sää kurja?ANTONIO.Sangen kurja.GONZALO.Jos tätä saarta viljeleisin, herra —ANTONIO.Niin kylväisi hän tähän viholaista.SEBASTIAN.Tai katinjuustoa tai suolaheinää.GONZALO.Sen kuninkaana mitä tekisin ma?SEBASTIAN.Rupeisi raittiiks viinin puutteessa.GONZALO.Mun yhteiskunnassani kävis kaikkiVastaista suuntaa. Kauppaa laisinkaanEn sallisi, en virkaa nimeksikään,En oppinutta, enkä käskyläistä,En rikasta, en köyhää. Välikirjat,Perinnöt, rajat, pellon-, viininhoidon,Kaikk' kieltäisin ma; viljat, viinit, öljyt,Metallit, kaikki käytännöstä pois!Ei ammattia; kaikki miehet jouten,Ja naiset myös, mut siveät ja puhtaat;Ei esivaltaa —SEBASTIAN.Ja kuningas hän sentään tahtois olla.ANTONIO.Hänen yhteiskuntansa loppupää ei muista alkua.GONZALO.Kaikille ilman hikeä ja vaivaaMaa tarjois antiansa. Petos, vilppiOis kielletty, ja veitset, peitset, miekat,Tykit ja moiset kalut; itsestänsäViattomalle kansalleni luontoRavinnon kylläisen ja runsaan antais.SEBASTIAN.Ei naimisia alamaisten kesken.ANTONIO.Ei lainkaan; kaikki irtaimina, luuskat ja konnat.GONZALO.Niin verraton mun hallintoni oisi,Ett' itse kultakaudenkin se voittais.SEBASTIAN.Jumala majesteettia varjelkoon!ANTONIO.Gonzalo kauan eläköön!GONZALO.Mun ymmärrätte, herra —ALONZO.Ma pyydän, vaiti! Tyhjää vaan sa haastat.
GONZALO. Sen hyvin uskon, armollinen korkeus. Teinkin sen vaan noille herroille mieliksi, sillä heillä on niin herkästi ärtyvät keuhkot, että aina tapaavat nauraa tyhjää.
ANTONIO. Me nauroimme teitä.
GONZALO. Minuako, joka tässä hullutuksen lajissa olen vaan tyhjää teidän rinnallanne. Jatkakaa siis, naurakaa tyhjää.
ANTONIO. Sepä vasta letkaus!
SEBASTIAN. Joka ei sattunut.
GONZALO. Sankareita uljasmielisiä te olette; voisitte nostaa kuun radaltaan, jos se pysyisi viisi viikkoa muuttumatta paikallaan.
(Ariel tulee näkymättömänä, juhlallisen soiton soidessa)
SEBASTIAN. Sen me tekisimme; ja sitten sen soihdulla linnustamaan.
ANTONIO. Älkää suuttuko, hyvä herra!
GONZALO. En, siitä voitte olla varma. Minä en niin kevytmielisesti heitä järkeäni kaupaksi. Naurakaa nyt minut uneen, sillä minua kovin raukaisee.
ANTONIO. Nukkukaa siis ja kuulkaa meitä.
(Kaikki nukkuvat, paitse Alonzo, Sebastian ja Antonio.)ALONZO.Unessa kaikki? Oi, jos ummistuisiMinunkin silmäni ja aatos myöskin!Tuntuvat sitä kaipaavan.SEBASTIAN.Ma pyydän,Tuot' unen tarjoust' älkää hyljätkö:Se surun luona harvoin käy, mut silloinSe lohdun tuo.ANTONIO.Me kahden valvommeJa nukkuissanne teitä vartioimme.ALONZO.Ma kiitän. — Kummallista väsymystä!(Alonzo nukkuu. Ariel poistuu.)SEBASTIAN.Mik' ihmeellinen horto valtaa heidät?ANTONIO.Se vaikutust' on ilmanalan.SEBASTIAN.Miks' eiSe meidän silmäluomiamme sulje?Minua vähääkään ei nukuta.ANTONIO.Ei minuakaan; vilkas vaan on mieli.He kaatuivat kuin sopimuksest' aivanJa vaipuivat kuin ukonnuolen lyömät.Kuink' ois, Sebastian hyvä. — Kuinka ois? —Ei mitään! — Mut on niinkuin kutsumuksesNäkisin kasvoissas. Sua kutsuu onni:Mun vilkas haaveiluni näkee kruununJo laskeuvan päähäs.SEBASTIAN.Valvotko sa?ANTONIO.Kuulethan puhuvani.SEBASTIAN.Kuulen; varmaanSe unikielt' on; unissasi puhut.No, mitä sanoitkaan sa? Kummaa unta,Kun nukkua voi ihan avosilmin;Puhua, seistä, kävellä, ja sentäänSikeesti maata!ANTONIO.Ylevä Sebastian,Sa sallit onnes maata, jopa kuolla;Sa torkut valveillasi.SEBASTIAN.Selvään kuorsaat;Mut kuorsauksessas on tarkoitusta.ANTONIO.Min? olen tavallista totisempi;Niin täytyy sunkin olla, jos mua kuulet;Ja jos sen teet, niin kolmin kerroin nouset.SEBASTIAN.No, tyyni vesi olen.ANTONIO.Minä nousunSaan sinuss' aikaan.SEBASTIAN.Tee se, pakovesiHitaudelleni luontaist' ompi.ANTONIO.Oi!Jos tietäisit, kuink' aiettani suosit,Vaikk' ivaat sitä, kuinka paljastaissasVaan sitä kaunistelet! Pakovedess'On vaara lähell', ettet pohjaan tartuHitaudesta tai pelkuudesta.SEBASTIAN.Jatka!Jotakin ilmaisee tuo katsantosiJa poskes hehku; synnytys se varmaanOn kovin tuskainen.ANTONIO.Siis kuule! VaikkaTuo muistamaton herra, josta tuskinJää muistoa, kun hän on maahan pantu,On kuninkaalle tässä juoruellut —Hän juoruhenki on, ei muuta osaaKuin juoruilla, — ett' elää tämän poika,On hänen hukkumisens' yhtä varma,Kuin että tuo ei ui, ken tuossa nukkuu.SEBASTIAN.Ei toivoakaan; hän on hukkunut.ANTONIO.Tuo toivottomuus minkä suuren toivonSe sulle tuopi! Toivottomuus täss' onNiin vahva toivo muissa kohdin, ettäSe kunniankin-himon silmät häikää,Jott' omaa näköään tuo epäilee.Siis myönnät Ferdinandin hukkuneen?SEBASTIAN.Sen myönnän.ANTONIO.Sano siis, ken NeapelinOn lähin perillinen?SEBASTIAN.Claribella.ANTONIO.Tunisin kuningatar, joka mailmanPerillä elää, jonne Neapelist'Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —On ukko kuussa näet liian hidas —Ennenkuin rintalapset parran saavat;Hän, jonka luota tulless' aalto meidätKaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäinNäytelmää näyttämään, jonk' alkajaisetOn menneisyydessä, mut jonka jatkoOn meidän tehtävämme.SEBASTIAN.Mitä tuo?Sa mitä hoet? Veljenihän tytärTunisin kuningatar on ja samoinNeapelinkin perijä; ja lyhytOn näiden maiden väli.ANTONIO.Väli, jostaJoka vaaksa näyttää huutavan: "Kuin voisiTakaisin Neapeliin ClaribellaMitata meitä? Tunisiin hän jääköön,Sebastian valveill' olkoon!" — Mitä, josTuo noiden uni olis kuolon unta;Ei silloin heidän huonomp' ois kuin nyt.On niitä, jotka Neapelin voivatNiin hallita kuin tuokin, joka nukkuu,Ja herroja, jotk' osaa lörpötelläNiin laajalta ja ilman aikojaanKuin Gonzalokin. Moinen lörppänaakkaMinäkin voisin olla. Oo, jos sullaMun olis älyni, mink' ylennyksenTuo uni sulle tois! Mua ymmärrätkö?SEBASTIAN.Ma luulen sen.ANTONIO.Mink' annat tunnustuksen,Ett' onnees suostut?SEBASTIAN.Muistan nyt: sa veljesKukistit, Prosperon.ANTONIO.Niin tein, ja katsosKuink' istuu hyvin pukuni, somemminKuin koskaan ennen! Veljen käskyläisetTovereit' ennen olivat, nyt ovatHe miehiäni.SEBASTIAN.Entä omatunto?ANTONIO.Haa! Missä se on? Jos se olis känsä,Pitäisin kottasia; mut en tunneMa povessani tuota jumalaa.Sadatkin omattunnot, jotka minutMilanost' estäis, kovettua saisiJa sulaa, siit' en piittais. Tuoss' on veljes;Ei paremp' ois hän maata, missä makaa,Jos oisi, miltä nyt hän näyttää, kuollut.Tuot' oiva säilää kolme tuumaa voisiIjäksi hänet nukuttaa. Sa samoinTuon lörpän, herra Rikkiviisaan voisitAsettaa ikilepoon saarnoinensa.Nuo muut, jos mitä heille syötämme,Sen särpävät he niin kuin kissa kerman.Tekevät työnsä säntilleen, jos mihinJa milloin heitä käsket.SEBASTIAN.Ystäväni,Tien mulle näytit: Neapelin otanKuin sinä Milanon. Nyt vedä miekkasiYks isku verostas sun vapauttaa,Ja minä, kuninkaas, sua rakastan.ANTONIO.Yht' aikaa vetäkäämme: käteniKun minä nostan, sinä samoin tee,Ja iske Gonzaloon.SEBASTIAN.Seis, sana ensin!(Kuiskuttelevat keskenään.)(Soittoa. Ariel palajaa näkymättömänä.)ARIEL.Mahdillaan mestarini vaaran keksi,Joss' ystävänsä on, ja heille avuksLähetti mun, ett' aikeensa ei raukeis.(Laulaa Gonzalon korvaan.)