Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa. Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin miksi ei hän saisi sanoa valhetta.
»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»
»Sanoiko hän?»
»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä, kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi. Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein maailmassa'.»
»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän todella niin?»
Ferriss nyökkäsi.
Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen, et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta huolimatta.»
»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.
»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä — huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle onnea.»
Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli tinalusikka köytetty nuoralla kiinni. *** Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli, että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä. Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan; se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss, joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin — mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?
Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille pää käsien varaan.
Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta voiko hän jättää väkensä yksin?
Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin. He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?
Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti pudota polvelleen.
»En», sanoi hän päättävästi.
Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.
»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.
Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella, kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.
»Mitä sinä sanot?» Makuusäkeissä viruvat miehet, jotka Adlerin huuto oli herättänyt, pyrkivät istualleen ja kuuntelivat.
»Valaanpyytäjiä», toisti Bennett hitaasti. »Missä? Minä en usko sitä», lisäsi hän ja pudisti päätään.
Adler oikein huojui mielenliikutuksesta.
»Kolme valaanpyytäjää», hän kertoi. »Aivan lähellä. Ne ovat työntäneet veneen veteen — ah, Jumala, kuulkaahan vain!»
Siitä ei voinut enää erehtyä — rannalta kuului todellakin höyrylaivapillin käheä vihellys. Eräs miehistä kohotti heikon hurraa-huudon. Koko teltta joutui kuohuksiin. Jälleen kajahti tuo käheä, pitkä vihellys.
»Mitä me teemme, kapteeni?» toisti Adler.
Kaikki huusivat toistensa suuhun.
Ferriss kävi joutuun Bennettin tykö ja koetti puhua melun halki.
»Kuulehan… kuuletkos, mitä sanon sinulle», hän karjui, »kaikki, mitä äsken kerroin — Lloydista — luulin näet — se on pelkkää erhetystä — et oikein ymmärtänyt —»
Bennett ei häntä kuunnellut.
»Mitä nyt teemme, kapteeni?» mylvi Adler kolmannen kerran.
»Vie laivan kapteenille minun terveiseni. Sano hänelle, että meitä on kuusi miestä jälellä — sano hänelle — oh, sano mitä hittoa vain tahdot! — Pojat», huusi hän sitten, ja äkisti loistivat hänen kovat kasvonsa, »laittakaa kaikki valmiiksi lähteäksemme täältä. Nyt me lähdemme kotiin, pojat, kotia niiden luokse, jotka meitä rakastavat!»
Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle; aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle, joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon, virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.
Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin, neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»
»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyiLloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»
»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»
Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä, olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun jostakin tuli kutsumus.
Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai yht'aikaa sairaskutsun.
»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti ympäri.
»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»
Rownie pudisti päätään.
Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.
Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.
Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:
»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»
Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.
»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.
»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»
»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neitiDouglas ja istahti Lloydin sohvaan.
»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun nimeni ylinnä.»
»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd — antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»
»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd, tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.
»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»
Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin silmin.
»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»
»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuinHarriet Freeze.
Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan, mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut. Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään. Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan taisteluun onnettomuutta vastaan.
Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.
»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»
»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi, Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä dollaria täyteen.»
»Ei.»
»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»
»Ei.»
»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»
»En.»
»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi neiti Douglas.
»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.
Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.
»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt, Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen mies koko loppuiäkseen.»
»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»
Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:
»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»
Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»
Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.
Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.
Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.
»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»
Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.
Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.
Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.
Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:
»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»
Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.
Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:
»Tämänminäolen tehnyt!»
Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.
Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.
»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»
Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.
»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn (ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»
Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.
Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri Street ollut niin tehnyt.
Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä. Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä. Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti nimensä alimmaiseksi.
»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen peräänsä.
»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten tarkemman tiedon.»
Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa paikassa.
Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma — paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.
Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell, joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.
»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on se neiti Searight.»
Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin laadusta.
»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta, neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua. Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»
Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.
Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:
»Niin, kyllä ymmärrän.»
Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen. Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.
Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.
»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään, neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.
»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse, ja sinun on oikein hyvä olla.»
Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.
Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen olennon puhelevan:
»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»
Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.
»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.
Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen olevansa valmis.
»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui eetterisyöttimeen.
Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd, joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan, ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle. Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin. Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa. Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus, hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä sirkutusta.
Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan; hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena, tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä, osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä. Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.
Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.
Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta, jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa. Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston, joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut onnistuakseen.
Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään. Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella, että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä, mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja viimein aivan parantuisikin.
»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa tapahtuu siinä muutos.»
Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia, tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka halusi kuulla potilaan voinnista.
Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi, että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä hänelle? Lloyd mietti hetkisen.
»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»
Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»
Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:
»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»
Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa; hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta, eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa. Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?
»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»
Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti. Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.
»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi. Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle konjakkiruiskeen ihon alle.
»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen; »me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»
Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa ja kieltäysi antamasta perään.
»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa. Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja tappiostani.»
Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja nyt hän seisoi sairassuojassa.
»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko, antakaa hänen kuolla rauhassa.»
Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi. »Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»
»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»
Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään. Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni, kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin. Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi, että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen saaliistaan.
Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.
»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.
»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»
Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan. Ulko-ovelle kuului soitettavan.
»Tri Street», mutisi Lloyd.
Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.
Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie— Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.
Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli. Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa. Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko, tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan, oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi, että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella — läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:
»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»
Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett», toisen »Ferriss».
»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.
»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan, mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos! Se onnistui!»
»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.
Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.
»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä, lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen, toinen sielullisen kärsimyksen.
»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»
Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista — joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa. Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana valtavana sinfoniana:
»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»
Samana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja järjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.
»Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teitä?
Bennett.»
Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi, jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan, tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset, etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.
Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut, että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan. Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle, hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja, vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet, josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta, kaikista raoista.
Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut, kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin, kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin, kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina, yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin, ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.
»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»
Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli Bannister.
»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»
Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti lattiamattoa.
Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta. Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.
Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse, ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys, eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.
Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen, väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn, siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.
Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa.Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänenajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelinLloydin luo.
Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen — ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja. jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.
»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan teidän perästänne.»
»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin. »Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan kävellä? Unohdin aivan —»
Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle haitaksi.
»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin vanha eukko.»
Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?
Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.
Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti, mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.
Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui, kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle, synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa leikkelevälle lumivihurille.
He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta. Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa, pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä. Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:
»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän kuitenkin jättää kaikkityyni.»
Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»
»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»
»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään, että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet, sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä, mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla, että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani, mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin, saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria, väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»
«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»
Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.
»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan — kumpi se meistä oli?»
»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan jotakin suurta.»
Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä katkerasti hymyten.
»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.
Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli. Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei voinut.
»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»
Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain vaunujenne mennä tyhjinä.»
Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen; ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä, lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme järjestetyiksi.»
Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.
Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.
Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle. Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa. Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti Bennettin tulla.
Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi, liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis aamutuulonen.
Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa, ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.
Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen, ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa, hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan ihana!»
Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelleBennettin lähettämän sähkösanoman:
»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voilähteä hänen luotaan.
Bennett.»
»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.
Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.