Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.
Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla, hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla. Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.
* * * * *
Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita, erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.
Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään. Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.
»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on kiniiniä. Ota se paikalla.»
Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.
»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa, ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan. Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin vietävästi siitä veitikasta.»
Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.
»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei ollut halua puhua paljoakaan.
»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin, niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan, hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään. Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; seei käy!»
»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää.Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»
Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton, ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella toista sairasta.
»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne, jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä, että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin, että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti — »on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan, itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette tulen kanssa, kapteeni Bennett!»
»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts, minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani. Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä, että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me kyllä suoriudumme.»
»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja sairaanhoitaja —»
Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon. Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan yhdentekevä on, mitä se maksaa.»
Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.
»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi.»Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»
»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa teille tietoa potilaasta.»
Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?
»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää, mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule olemaan etäällä kaupungista.»
»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
* * * * *
Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa, jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut. Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.
Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista, sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset. Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään, ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.
Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.
Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä, saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas. Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista. Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä, taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja tiiraili huolestuneesti Lloydiin.
»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania, tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo kernaammin tapella kuin syödäkin.»
»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeillejahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta.Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, jaLewis väistyi syrjään.
Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.
»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä sinua nyt vaivaa?»
•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis huolestuneena.
Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.
Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.
»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä kalanpäätä.
»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä. »Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.
Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan. Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan, mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista pääsi.
Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa, ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa. Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi porsaaksi.
Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.
Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää, tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.
Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä. Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään, toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut voimakkaampansa.
Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan kiinnittyivät hänen katseensa siihen.
»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.
Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä, kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.
Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena. Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.
»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene matkoihisi!»
Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota, kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään hurjuuden merkkiä.
»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä, tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.
»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»
»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»
Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti, vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty:Kamiska. »Frejan» pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma.
»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.
Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.
»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»
Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen, kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa, pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle, pidellen kiinni tammen vesoista.
Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.
Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt, karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison, eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.
Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt, mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki säilyttää mielenmalttinsa.
Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen. Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?
Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja. Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.
Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:
»Kas vain, sehän on neiti Searight!»
Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:
»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»
»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»
»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada enää nähdä teitä.»
»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut — no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen tyly hymy.
»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»
»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin. Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»
»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»
»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo, siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»
Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan pölypilven.
Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin. Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.
»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan. Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon, hypätkää!»
Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan, niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu. Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä, kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.
»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen.»Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»
Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.
Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.
Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä kauemmaksi onnettomuuspaikalta.
»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko loukkaantunut?»
»Ei, en vähintäkään.»
»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»
Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle. Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea leikkiäkin.
»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»
»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle kivelle.»
»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden kera.
»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett, »mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»
»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»
Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oliLloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.
»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne noudetaan kotia.»
»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra Bennett, oletteko siitä aivan varma?»
»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»
Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.
Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»
»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti, ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli saanut sitten muuta ajateltavaa.
Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko asian.
Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen, mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä asiaan käsiksi.
»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin, että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua. Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»
Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän vastasi:
»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»
»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän, että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta. Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut mitään.»
»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta, että puhelemme jostakin muusta.»
»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett päättävästi.
»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään, »puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis, olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä.»
»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä, silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te rakastitte minua.»
Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.
»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.
»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle itsellenikin?»
»Hra Ferrissille?»
»Hänellete voitte sanoa, että piditte minusta.»
»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?» Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään, kapteeni Bennett.»
»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä, koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä. Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille, pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua, niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle, että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita — kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»
»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan» — hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»
»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»
»En.»
Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi, neiti Searight.»
»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»
»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla valehtelija ja roisto.»
»Hyvästi, kapteeni Bennett.»
He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.
Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin akkunavedossa.
Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen. Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?
Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta sydämestään.
Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän, Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.
Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan, ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi, niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin. Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.
Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin ajan sanoi neiti Douglas sitten:
»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein pitää kulkutautina?»
Lloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.
»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas. »Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»
»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo eristää muista ihmisistä.»
»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko. Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun —»
»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyiLloyd.
»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»
»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»
»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah, tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? — soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään, ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään teitä.»
Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa. Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä leikatessaan sikarinsa päätä.
Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas vastaan, matkalaukku vielä kädessä.
»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos? Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä lomaa.»
Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin. Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.
»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna kulkutautisairaalaan.»
Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.
»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla, ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen sinne?»
»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika — merkillistä.»
Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti, johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä, ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin hänen käytettäväkseen.
»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusiHattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.
»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.
»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki asemalle. »Hattie!»
»Mitä, isä?»
»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas — sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.
Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät, ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin, kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.
Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti Searight kotosalla?»
»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»
»Matkustanut kaupunkiin?»
»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään. Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa. Olkaa hyvä ja istukaa.»
Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti toistensa kättä.
»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan' retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.
»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että hra Bennett on käynyt täällä.»
Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä mainita.»
»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin, kuinka vaarallista se oli, mutta häntahtoiitse mennä sinne, tahtoi uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»
»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään. »Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»
»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»
»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»
Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko, hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»
Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.
»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen sen.»
Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa, ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli, hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.
Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden, ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää häneltä.
Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän — edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.
* * * * *
Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo, joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan, mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä, missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi, vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään. Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto — hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa, viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.
Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä, haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille — kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.
Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta odottamatta.
Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta häneltä pääsi parahdus.
Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.
Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin — vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi. Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta hoidettavanaan.
Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin. Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta, mutta yhä säilytti se tuon asemansa.
Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi, jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta, paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?
Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään. Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä miehestä.
Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä, puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä, voittamattomana.
Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa, ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa. Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui hetipaikalla toimeensa.
Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja laadun.
»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että sydänkin on heikontunut.»
»Entä kinini?»
»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]
»Entä vatsanhuuhtelut?»
Tohtori purasi huultaan.
»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät, voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»
»Onko ollut verenvuotoa?»
»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen, näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema, hautaus.»
»Entä neiti Wakely?»
»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä .. Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.
Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.
»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt käytte minun paikalleni.»
Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä. Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista. Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.
Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa — Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli — ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle. Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.