Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi laukkua kädessään.
»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.
Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan — niin se kävi.»
»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.
»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te mieluummin menisitte hänen puheilleen.»
»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»
Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt lähettää ensimmäisenä tuleen.
Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja kiirehti selittämään:
»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla, ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»
»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»
»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»
Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän huudahti kiivaasti:
»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun — kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut. Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin kerralla.»
»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»
Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies, joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin? Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään, tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen! Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi pystyyn.
»Minä lähden sinne», sanoi hän.
Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut, kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?
Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa, kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt. Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, ettähänenBennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.
Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen, vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu sairaanhoitajatar.
»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»
»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. — Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»
Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä, joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.
»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi», huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista vähimmän odotin täällä näkeväni.»
»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»
Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.
»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa, kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»
»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.
»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli sairautensa kolmantena viikkona.»
»Luuletteko hänen tuntevan minut?»
Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»
Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.
»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.
»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.
»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»
Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että Bennettin tila yhä huononi.
»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut. Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen. Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena hartioitaan.
Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona, ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.
Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.
Adler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.
»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.
»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä — siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo pahuksen koira!»
Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.
Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.
»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti. »Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.
Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä:
»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää — etelää!… Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin. Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset, neljännesannokset… ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet! Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»
Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu matkaan?… Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa? Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi. Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin, yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain! Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja ulvahti: »Johan olemme navalla!»
Sitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.
Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.
Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? MissäRichard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»
Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:
»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien puolesta:
»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä; Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward — täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä; varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» — Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Sitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:
»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl — täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes — kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla; varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!» ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä» joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss, saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran kihosivat viljavat vedet.
»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick, ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki, kun huudan sinua… Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta… Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää… Eteenpäin, miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin pitkältä kuin silmä kantaa… Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4; kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette muuten joudu! Esiin n:o 4… Lloyd Searight, mitä te täällä teette?» Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen, kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään ja nojautui takanaan olevaan pöytään.
Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.
»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.
»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava hiljaa. Te olette hyvin sairas.»
»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen. Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla! Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään, ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut hänelle selvän ymmärryksen takaisin.
»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni; minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.
»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»
Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen pidättelyistä.
»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.
»Kuuletteko, te ette saa olla täällä! Lähtekää paikalla ulos tästä huoneesta!»
»Ei», sanoi Lloyd levollisesti, »nyt on teidän jälleen käytävä makaamaan ja koeteltava nukkua. Tällä kertaa te ette saa minua lähtemään.»
Bennett tarttui häneen toisella kädellään, ponnisti toisella vuoteen päätä vastaan ja torjui häntä luotaan kaikesta voimastaan.
»Pysykää erossa minusta, sanon minä, pysykää erossa! Teidän täytyy tehdä, mitä minä sanon. Olen aina saanut tahtoni perille, ja saan tälläkin kertaa. Siitä voitte olla vallan varma. Te — te —» hän läähätti ponnistuksesta, häveten omaa heikkouttaan, häveten sanomattomasti, että tytön piti nähdä hänet tässä tilassa. »Minä — teidän täytyy — tahdotteko minun käyttämään väkivaltaa teitä vastaan»? Te ette saa päästää asiaa niin pitkälle.»
Lloyd tarttui levollisesti toisella kädellään hänen molempiin ranteisiinsa, ja tukien toisella kädellä häntä selästä painoi hänet jälleen patjalle kuin pienen lapsen.
»Minä olen — olen tällä hetkellä hiukan heikko», sanoi Bennett ähkien ponnistelunsa johdosta; »mutta kuulkaahan nyt toki, Lloyd, mitä sanon. Minähän tiedän, ettette enää voi sietää minua, mutta minä pyydän teitä lähtemään täältä — lähtemään hetipaikalla.»
»En!»
Kuinka ihmeellisesti sallimus pyörittikään heidän osiansa! Niin lyhyessä ajassa oli heidän suhteensa tullut vallan vastakkaiseksi siitä, mikä se ennen oli ollut. Nyt oli tyttö väkevä ja mies heikko. Nyt pääsi tyttö voitolle, ja mies hävisi. Tyttö sai riemuita voitostaan ja mies nöyrtyä. Mies sai rukoilla ja tyttö kieltää. Tytön tahto selviytyi taistelusta voittoisana, eikä miehen.
Tappio ei olisi voinut sen suurempi ollakaan! Yksinpä sekin asia, jota mies oli yrittänyt niin epätoivoisesti välttää ja johon hän oli syössyt Ferrissin — senkin oli kohtalon salaperäinen pyörä kääntänyt jälleen esiin, eikä hänen vallassaan ollut tukahduttaa sitä.
»Ah, ei!» hän huudahti, »eikö minulla jo ole tarpeeksi omallatunnollani! Ferriss ja hänen kuolemansa! Tahdotteko te pakottaa minua saattamaan teidänkin henkenne vaaraan, kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt? Te ette saa viipyä täällä!»
•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.
»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.
Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä, tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.
Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan. Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä. Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan; hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä silmissään.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun, tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä, että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea, kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta, mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys, salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.
Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus, että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan. Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa, erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.
Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi, istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili aamuruskon kirkkaudella.
Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään, uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen, valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa, tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua, elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä, ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.
»Lloyd.»
Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd», hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti. »Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois minun luotani.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»
Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti »lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.
Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin. Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen, kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.
»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.
»Ei vielä tänä viikkona.»
Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen eteensä.
»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.
»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole mitään latkua.»
»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja katsoi nuhtelevasti Lloydiin.
»Sinun takiasi juon tätä latkua nyt viimeistä kertaa. Mutta minä sanon sinulle, että tämä on todellakin viimeinen kerta. Nyt olen latkinut niin paljon maitoa näinä kolmena viime viikkona, että se olisi riittänyt lastenkodille kokonaisen vuoden tarpeeksi.»
Kohta kun Bennett oli alkanut toipua, piti hän saman saarnan maidon vuoksi joka kerta ruokapöydässä, ja joka kerran oli hänen ollut pakko nielaista se alas melkein yhtenä suullisena.
Adler toi aamupostin ja sanomalehdet. Lloydille oli kolme kirjettä, ja Bennettille pieni kirja »Viime aikojen pohjoisnapatutkimuksista», jonka hänen kustantajansa oli lähettänyt hänelle, samalla pyytäen häntä, pätevimpänä nykyajan asiantuntijana tällä alalla, antamaan siitä lausuntonsa. Kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä oli lyhyt kuvaus »Frejan» matkasta ja hänen omasta suurtyöstään. Lloyd laski kirjeensä avaamatta vierelleen, levitti sanomalehden eteensä ja sanoi: »Nyt luen tätä, sillä aikaa kuin sinä syöt. Puuttuuko sinulta mitään? Joitko maidon — kaiken maidon?» Samassa tuokiossa hän huomasi Adlerin kuuristuneen kasvojaan suojaavan tarjottimen taa ja taistelevan väkevätä naurunhalua vastaan, ja epäluulonsa herättyä kumartui Lloyd etsimään maitolasia pöydältä. Bennett oli piilottanut sen leipäkorin taa.
»Ethän ole juonutkaan kuin kaksi kolmannesta siität, sanoi Lloyd tyytymättömänä. »Ward, kuinka sinä voit ollakaan noin lapsellinen!»
»No niin, niin», murahti Bennett ja tyhjensi maitolasin sen enempää vastustelematta.
»Nyt minä luen sinulle ääneen, jos et enää tarvitse mitään. Adler, me voimme hyvin avata yhden akkunoista, ulkona on niin lämmintä.»
Bennettin syödessä aamiaistaan, jona oli paahdettua leipää, maitoa ja kananmunia, silmäili Lloyd lehteä ja luki siitä hänelle, minkä luuli huvittavan häntä. Pian hän keksi kokonaisen palstan pituisen sähkösanoman.
»Kuulepas nyt vain!» hän huudahti ja alkoi lukea; »On tullut sähkösanoma, että pohjoisnaparetkikunnan höyrylaiva 'Curlen' on saapunut Tasiusakiin Grönlannin rannikolle, mukanaan kahdeksantoista Duane-Parsonin retkikunnan Jäsentä. Kapteeni ilmoittaa, että laivalla on kaikki hyvin, ja että matka on sujunut suotuisasti. Hän aikoo viettää talven Tasiusakissa hankkiakseen koiria ja grönlantilaisia rekiä, joiden hän uskoo kestävän paremmin ahtojäissä kuin Euroopassa valmistettujen, ja sitten jatkaa 'Curlenilla matkaa keväällä, kohta kun Smithin-salmi avautuu jäistä. Tämä käynee päinsä kuitenkin myöhemmin kuin kapteeni Duane luulee, koska siellä päin liikkuneet valaanpyytäjät kertovat erinomaisen aikaisesta talvesta ja suuresta jääpaljoudesta sekä itse salmessa että Kane-meressä. Tämä taas tietää jokseenkin myöhäistä kevään joutumista, joten 'Curlenin' lähtö Tasiusakista voi suurestikin viivästyä. Asiantuntijat Grönlannin-tutkimuksen alalla ovat valittaneet, että kapteeni Duane on valinnut talvehtiakseen Cap Sabinen eteläpuolella olevan kohdan, koska jääsuhteet Smithin-salmessa ovat aivan arvaamattomat. Jos jäät tulevat estämään pääsyn salmeen vielä niin myöhään kuin heinäkuussa, mikä ei tunnu lainkaan mahdottomalta, niin saanee kapteeni Duane viettää vielä yhden talven lisää Tasiusakissa tai Upernivikissa ja sen kautta kuluttaa pahoin sekä varojaan että miestensä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä.»
Lloyd vaikeni, he vaikenivat molemmat. Bennett avasi uuden munan.
»No, mitä ajattelet?» kysyi Lloyd viimein,
•Niin», virkkoi Bennett, »mitäpä tuo kaikki minua liikuttaakaan.»
»Sehän on sinun työtäsi», vastasi tyttö melkein kiivaasti.
»Ei. Se on Duanen työtä.»
»Mitä sillä tarkoitat?»
»Nythän voi hän koettaa onneaan.»
»Mutta mitä sinä sitten teet?» huudahti Lloyd ja katsoi tiukasti rakastettuunsa.
»Rakas ystäväni, minähän olen koettanut, eikä se minulta onnistunut. Nyt», lisäsi hän ja kohautti välinpitämättömästi hartioitaan, »en tuosta juuri enää välitä. Se ei huvita minua enää lainkaan.»
»Mutta sitähän et voi tarkoittaa», sanoi Lloyd päättävästi. Bennettin tuolin takaa hän keksi Adlerin katseen, joka oli työntänyt tarjottimen kainaloonsa ja nyt kehottavasti nyökkäili hänelle. Hän voi nähdä, kuinka Adlerin huulet äänettömästi kuiskivat: »Kas niin, tuolla tapaa hänelle pitää puhua. Jatkakaa vain samaa menoa.»
»Sitäpaitsi minullahan on kirjani valmistettavana, ja lisäksi olen sairas rahjus, joka istun ja juon pelkkää latkua.»
»Onko siis aikomuksesi heittää koko elämäntyösi sikseen? Koko tulevaisuutesi?»
»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»
Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin käteen, joka lepäsi pöydällä.
»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»
»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi ratkaistu.
Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia, hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan, pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan, tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän sanoi äkisti:
»Adler, te voitte mennä.»
Adler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.
»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.
»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»
»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä jaLouise Douglasilla?»
»Tri Street pyytää, että ottaisin hoitaakseni erään hyvin tärkeän leikkaustapauksen, kohta kun pääsen irti täältä, 'erään kaikkein vaikeimpia ja mielenkiintoisimpia leikkauksia, mitä hän on koskaan suorittanut'. Niin hän kirjoittaa. Louiselta on kokonaista neljä sivua ja pelkkää lörpötystä.»
»Entä Campbell?» Bennett vilkaisi kolmanteen, jokseenkin paksuun kirjeeseen Lloydin edessä. »Hänhän näyttää kirjoittaneen enemmänkin kuin neljä sivua. Mitä hän sanoo? Onko sekin 'lörpötystä'?»
Lloyd sipaisi tukan ohimoiltaan taapäin.
»Hm — ei. Hänellä on tosiaankin jotakin sanottavaa. Mutta siitä emme nyt välitä. Ward, minun on nyt palattava kaupunkiin. Ethän sinä enää tarvitse sairaanhoitajaa.»
»Mitä sinä puhutkaan?» Bennett rypisti jälleen otsaansa ja kääntyi hänelle ominaisella käännähdyksellä katsomaan Lloydiin, niin että näki tämän karsastelematta.
Lloyd toisti, mitä oli sanonut, ja vastasi hänen väitteisiinsä:
»Nythän sinä olet melkein aivan terve, eikä olisi vallan oikein — tahdikasta minulta viipyä täällä enää tuntiakaan kauempaa, kuin on välttämättömän tarpeellista. Minä palaan kaupunkiin huomenissa tai ylihuomenissa.»
»Mutta minä vakuutan sinulle, että olen todellakin vielä hyvin heikko.Olen poloinen, kurja, karille ajanut hylky.»
Hän koetteli yskiä oikein pahasti..
»Tuosta kuulet sen itsekin, ja yöllä oli minulla kova kuume, ja aamulla oli minulla niin surkeita kipuja täällä» — hän viittasi hämillään rintakehäänsä. »Pelkäänpä, että käyn uudestaan sairaaksi.»
»Joutavia. En ole lainkaan huolissani sinun tähtesi.»
»Niinkö vain», vastasi Bennett, »sitten lähden minäkin — annan palttua kaikelle. Sinä et kai ole yhtään huolissasi, kun näet minun lähtevän ulos tähän raakaan, kylmään ilmaan — keuhkojeni ollessa niin kurjassa tilassa?»
»Sinun keuhkosi kurjassa tilassa! Milloin sen kivun olet saanut?»
»Niin, näetkös, minusta tuntuu jolloinkin, etteivät keuhkoni ole enää oikein kunnossa.»
»Eikö todellakaan, lapsi parka? Luulenpa todellakin, että ilmastoKoljuhin-vuonossa oli liiaksi hermoja vahvistava —♦
»Mitä Campbell kirjoittaa?»
»Ja ravinto liian voimakasta sinun ruumiillesi —»
»Mitä se Campbell kirjoittaa?»
»Ja sitten sait kai siellä vähän liiaksi ruumiinliikuntoa —»
»Lloyd Searight, minä kysyn sinulta, mitä hra Campbell kirjoitti sinulle —»
»Hän kysyy, tahdonko ruveta hänen vaimokseen.»
»Tahdotko ruveta hänen vaim — hänen vaimokseen! No, sepä juupeli ei ole arkalasta kotoisin.»
»Hra Campbell on erinomaisen miellyttävä ja kunnianarvoinen mies.»
»Niin, tietystikin, minullehan se on samantekevää. Lähde sinä vain kaupunkiin ja rupea hra Campbellin vaimoksi. Tule onnelliseksi. Minä sen suon teille kaikesta sydämestäni. Lähde sinä vain ja jätä minut tänne kuolemaan yksinäni.»
»Niin lähdenkin, hra Bennett. Toivon vain, että te pian unhotatte tunteneenne kerran onnettoman naisen — tytön, jonka ainoa vika oli että hän rakasti teitä.»
»Matkusta sinä vain ja lähetä minulle joskus ajatus, kun keinun tuolla kaukana aalloilla, ja vuodata hiljainen kyynele — kuule, mitä sinä aiot vastata Campbellille?»
»Vain yhden sanan: tulen.»
»Lloyd, ole nyt tosissasi. Tämä ei ole enää leikkiä.»
»Leikkiä», vastasi tyttö ontolla äänellä. »Ei, se on tosiaankin surullista leikkiä. Ah, jospa vain olisin rakastanut häntä tyttären rakkaudella, niin olisi nyt helpompi ollakseni!»
»Ah, Ward, Ward», hän huokasi, nyt ovat kaikki onnettomuutemme ja surumme ja koettelemuksemme ohitse, ja nyt olemme lopultakin löytäneet toisemme ja rakastamme toisiamme, ja kaikki vastaiset vuodet tuovat meille vain yhä suurempaa onnea ja vievät meitä yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Mutta on jotakin, josta meidän täytyy puhua, Lloyd», sanoi Bennett vähän ajan perästä, kun he kykenivät jälleen puhelemaan järkevästi keskenään, »mitä sinä ajattelet oman toimesi suhteen? Sinä puhut minun tulevaisuudestani, mutta mitä ajattelet omasta kohdastasi? Nythän me menemme naimisiin, mutta minähän tiedän, kuinka paljon sinä olet pitänyt työstäsi. Sinulle käynee hyvin vaikeaksi luopua siitä. Minusta ei tunnu olevan vallan oikein, että pyydän sitä sinulta. Nyt juuri sait kirjeen tri Streetiltä. Tiedän kyllä, kuinka haluat saada hoidettavaksesi sellaisen mielenkiintoisen tapauksen, josta hän puhuu. Minulta olisi hyvin itserakasta pyytää, että jättäisit sikseen toimialasi. Sehän on sinun elämäntyösi, sinun tulevaisuutesi, josta nyt on kysymys.»
Lloyd otti tri Streetin kirjeen, piti sitä kurotetussa kädessään, repi sen keskeltä kahtia ja pudotti palaset lattialle.
»Noin minä teen elämäntyölleni.»
Kun hän sitten vetäytyi vähän erilleen Bennettistä, sanoi tämä hänelle totisesti:
»Lloyd, rakastatko sinä minua?»
»Kaikesta sydämestäni, Ward.»
»Ja tahdotko tulla vaimokseni?»
»Tiedäthän, että tahdon.»
Bennett tarttui siihen pikku vihkoon »pohjoisnapatutkimuksista», jonka oli aamulla saanut, ja nakkasi sen kauas lattialle. »Noin minä teen tulevaisuudelleni», sanoi hän.
Hetkisen he istuivat vaitonaisina ja katselivat toisiaan onnellisina silmiin. Sitten veti Bennett tytön rinnalleen, ja tämä kietoi jälleen kätensä hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen, huoahtaen hiljaa tyytyväisyydestä ja helpotuksesta ja ilosta, että tuo pitkä, kova koetuksen aika oli nyt ohitse, ettei häntä vastassa ollut enää yhtään kamppailuja, vaikeita tilanteita ja sietämättömiä velvollisuuksia. Nyt hän oli kärsinyt ja voittanut, nyt hän oli saanut palkintonsa, nyt seuraisivat pitkät, rauhalliset onnen vuodet.
Myöhemmin aamupäivällä kävi Bennett ottamaan jokapäiväistä päivällisuntansa; huolellisesti peitettynä hän makasi pienessä korituolissa »lasisalissa». Sillävälin oli Lloydilla kiirettä poimia puutarhasta kukkia mahtavaan posliinimaljakkoon, jonka aikoi viedä Bennettin huoneeseen. Silloin ilmestyi Adler äkkiä puutarhan käytävälle, Kamiska kintereillään. Adler otti kunnioittavasti hatun päästään.
»Pyydän neidin antamaan minulle anteeksi», hän sanoi ja pyöritteli hattua käsissään. »En tahtoisi olla tungetteleva, ja jos satun sellaiseksi tulemaan, niin pyydän neidin varoittamaan minua. Mutta mitä hän sanoikaan — vai sanoiko hän jotain — kapteeni nimittäin? Minä tarkoitan — aamullahan oli puhetta lähteä jälleen pohjoista kohti. Kuulin, että neiti puhui siitä aamiaispöydässä. Neiti puhui kerrassaan suurenmoisesti — niin hänelle pitääkin puhua. Minusta ei vain ole puhumaan, sillä minulla on niin hirvittävä kunnioitus häntä kohtaan. En olisi ikinä uskonut, että kapteeni sanoisi joutuneensa häviölle ja luopuvansa koko tuumasta. Mutta näettekös, neiti, minä luulen nyt, että kapteenin laita ei ole ollut ihan oikein tähän aikaan — kuumettakin lukuunottamatta. Hän on käynyt niin heikoksi — sitä hän juuri on. Olisipa neiti vain nähnyt, millainen mies hän oli - ennen — siellä ylhäällä jäätiköillä. Sehän se nyt kerta on hänen toimensa, jonka Herramme on hänelle antanut. Hän on ainoa mies, joka kykenee sen tekemään, ja kun pitää nähdä, että hän heittää nyt koko homman sellaisen kolmannen luokan merimiehen kuin Duanen toimeksi — tuollaisen professorin, joka on purjehtinut vain pelkkiä rannikkoja pitkin eikä ymmärrä jäistä sen enempää kuin — kuin neiti — niin tulen ihan kipeäksi, kun tuota pitää ajatellakseni. — Mitäpä kapteenista tuleekaan sitten, jos hän heittää kaiken sikseen? Hän joutuu istumaan ja torkkumaan vain kotona kuin toinen hyväkäs professori ja kirjoittelee sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin — ja ehkäpä käy niinkin hullusti, että hän oikein rupee lueskelemaan kirjoja. Ajatelkaa sitä, rakas neiti — kapteeni lueksimassa! Ja sillä aikaa kuin hän istuu kotona ja kirjoittelee ja — Herra meitä armahtakoon! — lueskelee, niin tekee toinen, joka ei ole viidettä osaakaan niin pystyvä mies kuin hän, hänen työnsä! Se ihan kerrassaan särkee minun sydämeni, sen se tekee», kivahti Adler epätoivoissaan, »jos kapteeni tekee minkä uhkasi. Ei se ole läheskään niin hullua, vaikka napa jäisi häneltä saavuttamattakin, kuin että hän tykkänään luopuisi yrittämästä sinne. Jos sellainen mies kuin kapteeni — tai sellainen mies, jona häntä olen pitänyt — jos hän nyt luopuisi koko hommasta, kun hän yhtä hyvin voi viedä sen perillekin.»
»Mutta kuulkaahan, Adler», väitti Lloyd, »minustahan oikeastaan tuntuu, että kapteeni — hra Bennett — on tehnyt kaiken, mitä hän on voinut. Ajatelkaapas, mitä kaikkea hän on saanut kestää. Ettehäntekäänole voinut unohtaa Koljuhin-vuonoa?»
Mutta Adler teki kärsimättömän eleen sillä kädellään, joka piteli hattua. »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään muulla asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Eikö neidillä todellakaan ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö voisi puhella hänelle vähän järkeä? Neiti ei saisi päästää häntä jättämään kesken. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori.»
Adlerin mentyä Lloyd istahti pikku penkille puistokäytävän varrella ja laski kukat putoamaan syliin⁵ Hän nojautui taapäin ja katseli suoraan eteensä, ajatellen mitä kaikkea oli parin viime kuukauden kuluessa tapahtunut. Kuinka kesä olikaan muuttanut heidän molempain koko elämän, kuinka perin toisenlaiseksi kaikki oli käynytkään.
Äkkiä ja aivan valmistautumatta olivat nämä kaksi voimakasta, varmaa ja korkealle tähtäävää ihmistä törmänneet yhteen, nainen miestä vastaan, ja nainen, luonnostaan heikompana, oli saanut nöyrtyä ja tuntea itsensä voitetuksi. Hetken oli hänestä tuntunut, kuin olisi hän tullut auttamattomasti muserretuksi, eikä kykenisi enää koskaan kohoamaan pystyyn; hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänen elämässään tapahtunut perinpohjainen mullistus, ja että koska hän kerran oli horjahtanut, hän horjahtaisi jatkuvastikin — yhä uudestaan ja uudestaan, niin että hänen koko myöhempi elämänsä tulisi olemaan pelkkää tappiota tappion päälle. Mutta vielä suurempi täristys oli seurannut tuota ensimmäistä — taistelu hänen omaa itseään vastaan, ankarin taistelu kaikista. Hän, joka oli hävinnyt kamppaillessaan miehen ylivoimaa vastaan, hän oli voittanut taistelussa pahaa vastaan, oli saanut voiton itsestään, hän oli ollut tosi, kun helpompi olisi ollut olla valheellinen, hän oli alistunut toveriensa tuomion alaiseksi, vain siksi ettei tahtonut valehdella.
Hänen lyhytaikainen, ehkäpä luuloteltu vihansa Bennettiä kohtaan, joka oli niin julmasti käsittänyt hänet väärin ja nöyryyttänyt häntä, se oli kadonnut aivan itsestään. Sitten oli tullut aika, jolloin oikullinen kohtalo oli muuttanut tilanteen vallan vastakkaiseksi, jolloin hän oli ollut väkevä ja mies heikko, jolloin tämän vuoro oli ollut joutua tappiolle ja hänen voittaa. Nyt ei hänen tarvinnut enää pitää Bennettiä herranaan. Ja sillä kertaa kun hän oli nähnyt tämän niin heikkona, niin surkean kykenemättömänä torjumaan hänen kätensä vähintä kosketustakin, kun hänen oli ollut pakko ei vain nähdä, vaan myöskin lievittää miehen suuria kärsimyksiä, silloin oli hänen vanha rakkautensa palannut, koska se ei voinut kuolla. Silloin oli hän oppinut voittamaan oman itsensä, hän oli myöskin oppinut unohtamaan oman itsensä; ja hänen toimensa, hänen elämäntyönsä, josta hän ennen oli ollut niin ylpeä, oli ruvennut näyttämään hänestä vähäarvoiselta asialta. Nyt hän kuului Bennettille, ja tämän elämä kuului hänelle. Hän olisi koko vastaisuudessa — sen hän tunsi — onnellinen saadessaan olla tämän vierellä, ja hänen ylpeytenänsä olisi ylpeys rakastetusta miehestä.
Mutta nyt oli se odottamaton asia tapahtunut, että Bennett oli luopunut koko tulevaisuudestaan. Hänen toipilaana ollessaan oli Lloyd usein puhellut pitkään ja vakavasti hänen kanssaan, ja osaksi Bennettin omista kertomuksista, osaksi omista johtopäätöksistään oli hän voinut mielessään seurata niitä sielullisia muutoksia, jotka Bennett oli elänyt. Tämäkin oli saanut kestää kokeen, kulkea kiirastulen halki.
Luonnostaan, kasvatuksensa ja elämänlaatunsa kautta oli Bennettistä tullut kova, hiukan raaka ja itserakas mies, joka ei missään tapauksessa suvainnut toisten puolelta vastarintaa. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden lahjaa eikä sääliä yleistä inhimillistä heikkoutta kohtaan. Hänen sydämensä oli tunteeton, koko hänen luonteensa ja luonnonlaatunsa oli kovennut kaikista hänen toisille antamistaan iskuista, enemmän kuin itse kokemistaan.
Sitten oli onnettomuus tullut. Ferriss oli kuollut, ja Bennettin keksintö, että hän, joka ei omasta mielestään voinut milloinkaan erehtyä, nyt oli vihdoin erehtynyt törkeällä ja hirvittävällä tavalla — se keksintö oli tärisyttänyt hänen olemustaan sydänjuuriin saakka. Ja se oli vain alkua; kun hänen sielunsa usvaan ja hämärään oli vihdoin puhjennut reikä, oli siitä tunkeutunut sisälle inhimillinen vaisto, omantunnon tuskat musertivat hänen ylpeää itsetuntoaan, jalomielisyys ja sovinnollisuus astuivat itserakkauden tilalle, lempeys synnynnäisen raakuuden tilaile, leppeä suvaitsevaisuus hänen vanhan jäykkyytensä ja vallanhimonsa tilalle.
Tämän uuden elämänkatsomuksensa vaikutuksesta oli Bennett tehnyt Adlerille sen tunnustuksen, joka oli niin suuresti ällistyttänyt hänen entistä matruusiaan. Bennett oli samaten kuin Lloydkin koettanut selvittää itseään eroon väärästä tilanteesta osottautumalla oikeassa hahmossaan tovereilleen. Itse sitä tietämättään olivat he käyttäneet samoja keinoja vapauttaakseen sielunsa valheesta.
Siitä myöskin seurasi, että Bennett oli päättänyt antaa Ferrissille niin suuren ja vallitsevan aseman kirjassaan ja antaa hänelle kunnian koko retkestä. Mitä enemmän hän muisteli Ferrissin uljuutta, viisautta ja kuntoa, sitä enemmän tuli hänen teoksestaan rakkauden työ, syynsovitus, ja sitä enemmän hän itse omissa ajatuksissaankin siirtyi taustaan. Vihdoin — ja se ei kenties ollut kaikkein vähin tekijä Bennettin sielullisessa muutoksessa — hän oli käynyt sairaaksi, tuo voimakas ja itsevaltias mies oli tullut heikoksi kuin lapsi, jota voi yhdellä sormella johtaa. Hänen täytyi äkkiä vaihtaa paikkaa sen naisen kanssa, jonka hän oli luullut niin suurin uhrauksin iäksi kukistaneensa. Hänen ennen niin valtava ruumillinen voimakkuutensa oli nyt saanut taipua tuon naisen kädestä, hänen järkkymätön tahtonsa oli saanut väistyä naisen levollisen varmuuden edessä, joka astui häntä vastaan ja voitti hänet, kun hän luuli murtaneensa sen tyyten. Bennettkin oli astunut ulos tulikokeesta, puhdistuneena, lempeämpänä, nöyrtyneenä, maahan muserrettuna surusta ja hyödyttömästä tuskasta. Kaikki kunnianhimo oli kuollut hänestä. Hänen entinen uhkamielisyytensä ja häikäilemättömyytensä oli muuttunut päinvastaisiksi ominaisuuksiksi.
Siinä olikin suuri ero heidän molempien välillä. Lloyd oli luopunut elämäntyöstään itseuhrauksen kautta, Bennett oli luopunut tulevaisuudestaan lähinnä heikkoutensa takia. Mikä toiselle oli kieltäymystä, oli toiselle itsensä kieltämistä. Niin hän siis tässäkin suhteessa tuli lopulta esiytymään väkevämpänä.
Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun? Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää, kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori!»
Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta, kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua, kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten, värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?
Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.
»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli minun voimieni.»
Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa.»
Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista, joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?
Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen, armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen rynnättävä.
Bennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.
Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä, levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen päätöstä.
Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä. Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti. Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi, vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle, ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys, syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan. Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.
Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti ulkoportaille.
»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän asti hän nykyään on?»
Bennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.
»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin — luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»
»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei sitä usko.»
»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin ehkäpä se käy häneltä.»
»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»
»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»
»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen ajatukseen.»
»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni. En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan siitä, pääseekö sinne vai ei.»
Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin, mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.
»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina, »tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä. Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria, niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood — meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti — käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme tietä.»
»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia, suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin —- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä, istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»
Lloyd pudisti päätään.
»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»
»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin yllyttää minua matkaan?»
Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan. Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa. Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?
»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan pitkäksi aikaa.»
Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi: »Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»
Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän, Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?